Vihan vuosi 1918 (osa II)

Punainen teloittaja

Kansallissosialistisen Saksan sotakone Wehrmacht oli piirittänyt Neuvostoliiton suurkaupungin Leningradin toisessa maailmansodassa syksyllä 1941. Natsi-Saksan johtaja Adolf Hitler haaveili bolsevikkivaltion erityisen symbolin nopeasta tuhosta. Kevääseen 1944 mennessä saartorenkaan sisällä menehtyi arviolta 800 000 neuvostokansalaista. Valtavista tuhoista ja piinaavasta piirityksestä huolimatta saksalaiset eivät koskaan onnistuneet valloittamaan Leningradia.

Keväällä 1942 kyseisessä Leningradin piirityksessä menehtyi suomalainen Mikko Kokko. Alkujaan Nurmeksesta kotoisin ja myöhemmin Helsinkiin muuttanut Kokko oli yksi Suomen sisällissodan jälkimainingeissa Neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Hänen vaiheistaan Suomen sisällissodassa on tarjolla ristiriitaista tietoa. Mikko Kokko johti Suomen sisällissodassa Helsingin tupakkatehtaan komppaniaa ja taisteli eri paikkakunnilla noin 4 kuukautta kestäneen sodan aikana. Hänen joukkoaan voi hyvällä syyllä kutsua punakaartin eliittiosastoksi, joka toimi moneen punakaartin osastoon verraten fanaattisesti ja kurinalaisesti.

Kolikolla on tosin kääntöpuolensa.  Mikko Kokkoa on kuvattu häikäilemättömäksi ja turhamaiseksi johtajaksi, joka ei säästellyt edes omiaan. Näitä ominaisuuksia Kokko tarvitsi myöhemmin toimiessaan Neuvosto-Venäjän salaisen poliisin Tsekan asiamiehenä. Mutta ennen kaikkea vastapuoli sai pelätä Mikko Kokon joukkion edessä. Tiukkana vasemmistolaisena ja anarkistina Mikko Kokko ei hyväksynyt kompromisseja valkoisten kohtelussa ja otti sumeilematta osaa punavaltaa vastustaneiden henkilöiden joukkoteloituksiin.

(Mikko Kokon helsinkiläisistä koostuva tupakkatehtaan komppania oli punakaartin osastoista taistelykykyisimpiä. Tosin komppania toimet herättivät pelkoa myös punaisten keskuudessa.)

Mikko Kokon johtama helsinkiläiskomppania otti Suomen sisällissodassa osaa Vilppulan ja Lylyn rintaman taisteluihin. Maaliskuussa 1918 punaiset valtasivat Oriveden aseman juuri helsinkiläisten erityisen kunnostautumisen ansiosta. Tämä mahdollisti punaisten turvallisen vetäytymisen Tampereelle Vilppulan rintamalta. Kevään aikana Mikko Kokon komppania oli yrittämässä läpimurtoa valkoisten saartamaan Tampereen kaupunkiin. Komppanian vetäytyessä Helsinkiin se otti yhteen saksalaisten kanssa huhtikuun alkupuolella. Tämän jälkeen komppania otti osaa Uudenkylän taisteluun 15.-16.4 ja yritti läpimurtoa Viipurin radalle Lahden taistelujen yhteydessä. Kuvaavaa oli, että helsinkiläiskomppania onnistui haastamaan vastaan asettuneet ammatisotilaat.


Helsinkiläinen huligaanijoukko


Sotakuntoa pidettiin yllä juopottelulla ja ryöstelyllä. Uudenkylän taistelujen aikana riihimäkeläinen punapäällikkö Erkki Karjalainen surmasi toisen punakaartilaisen juuri Mikko Kokon käskystä. Surma liittyi kiistaan arvokkaista koruista, jotka olivat päätyneet punaisten käsiin Uudenkylän taistelujen yhteydessä. Ryöstelyt ja takavarikot eivät olleet harvinaisuuksia sisällissodan aikana, mutta niihin suhtauduttiin erityisen halveksuvasti valkoisen väestön keskuudessa. Moni sodan jälkeen vangittu punainen sai maksaa hengellään osallistumisen ryöstöihin ja takavarikoihin. Erityistä Mikko Kokon kohdalla on se, että hän oli valmis toimimaan häikäilemättömästi myös omiaan kohtaan.

(Suomen sisällissota oli radanvarsisotaa. Punakaarti tuki sotatoimiaan raskaasti aseistetuilla panssarijunilla. Mikko Kokko osallistui taisteluihin usein panssarijunan kyydissä.)

Mikko Kokosta käytettiin nimitystä Pitkä-Kokko. Häntä kutsuttiin virheellisesti mestaripainijaksi, koska Kokon veljeksistä Jalmari ja Sulo olivat voittaneet painimestaruuksia Helsingin Jyryssä. Mikko Kokko mainitsee myös toimineensa panssarijunan komentajana sisällissodan aikana, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta. Todennäköisesti hänen komentamansa panssarijuna oli tavallinen hiekkasäkeillä ja konekivääreillä varustettu juna. Ennen pakoaan Venäjälle Kokko osallistui todennäköisesti panssarijunan päällikkö Gustaf Gressen Tamlanderin murhaan Haminassa. Tamlanderin ruumis löytyi veneen alta paikasta, josta sitä osattiin etukäteen etsiä. Tamlanderia ei aluksi osattu merkitä taistelujen aikana surmansa saaneisiin. Mikko Kokko oli syyttänyt sodan loppuhetkillä Tamlanderia panssarijunan miehistön palkkarahojen varastamisesta.

Todennäköisesti Tamlander kuitenkin murhattiin, koska hän näyttäytyi fanaattisimpien punaisten silmissä luokkapetturina ottaessaan Helsingin taistelujen aikana yhteyttä saksalaisiin joukkoihin Nummelassa neuvotellakseen tulitauosta.  Mikko Kokko toteaa epämääräisesti Tamlanderin "menneen Venäjälle", vaikka tosiasiassa Mikko Kokko oli yhdessä Erkki Karjalaisen kanssa kaapannut Tamlanderin veneen Haminassa paetakseen Venäjälle. Tamlanderin murha on säilynyt näihin päiviin asti mysteerinä, vaikka Kokkoa ja Karjalaista voi hyvällä syyllä epäillä tekijöiksi Missään ei kuitenkaan ole säilynyt tietoja siitä, kuka osasi neuvoa ruumiin löytöpaikan niinkin tarkasti.


Terrorin saastuttama poikkeusyksilö


Huhtikuussa 1918 Kouvolaan saapui krapulainen ja väsynyt helsinkiläiskomppania Mikko Kokon johdolla. Komppanian päällikkö ja sen miehistö olivat usein humalassa ja nytkin vartiopalvelukseen kykeni vain muutama punakaartilainen. Päättäväisenä usein esiintyvä Mikko Kokko halusi joukon jatkavan mahdollisimman nopeasti Viipuriin, mutta Kouvolassa keskisen rintaman joukkoja komentanut kotkalainen Vihtori Hasu halusi Kokon ja hänen komppaniansa vartioimaan Korian siltaa. Tosiasiassa hän halusi pitää valvonnan alaisena "helsinkiläisen huligaanijoukon", josta kuitenkin voisi olla tarpeen tullen hyötyäkin. Kokon komppania ei tosipaikan tullen hevillä perääntyisi.

Kouvolassa pidettiin punakaartin päälliköiden kesken neuvonpitoa. Punaisten sota oli luisumassa kohti tappiota. Punainen Suomi oli kutistumassa pieneksi valkoisen armeijan ja saksalaisten joukkojen puristuksessa. Kosteassa tapaamisessa päätettiin pitää tie Viipuriin auki hintaan mihin hyvänsä, jotta vallankumouksen ydin pääsisi jatkamaan luokkasotaa Venäjältä käsin. Samalla todennäköisesti päätettiin Kymi-yhtiön johtajien vangitsemisesta ja kuljettamisesta Viipuriin.

Vastavallankumoukselliset tehtaanjohtajat olivat esiintyneet liian nokkavasti ja olivat kaiken lisäksi alkaneet vastustamaan punavaltaa entistä avoimemmin valkoisten joukkojen lähestyessä Kouvolaa. Punavallan vastustajista tunnetuin oli kauppaneuvos ja Kuusankosken tehtaiden johtaja Gösta Björkenheim, joka oli työväen keskuudessa pidetty mies.  Hän oli suhtautunut työväkeen suopeasti ja pyrkinyt kaventamaan sosiaalista kuilua parantamalla tehtaan työväestön oloja. Sodan kääntyessä valkoisten voitoksi Björkenheim alkoi kuitenkin arvostella punavaltaa ja moittia vallankumouksen päämääriä. Lisäksi hän otti yhteyttä paikalliseen suojeluskuntaan, kuitenkin tuloksetta.

Gösta Björkenheim kohtasi kuolemansa Korian sillalla huhtikuun jälkipuoliskolla yhdessä lääkäri Kaarlo Hjeltin kanssa. Hänen teloittajinaan toimivat todennäköisesti Mikko Kokon komppaniasta valikoidut miehet ja mahdollisesti Kouvolan salaisen tutkijakomitean jäsen Vihtori Saarinen. Myös punakaartin johtaja Året Sundström oli todennäköisesti paikalla Björkenheimin ja Hjeltin teloituksessa. Joka tapauksessa ampujista ei ole saatu tähän päivään mennessä tarkkaa tietoa. Mikko Kokon tiedetään tosin puhelimessa kerskuneen, että hän hoitaa valkoisten vankien ampumisen ellei kukaan muu Kouvolan esikunnasta siihen pystyisi.

Viivyteltyään aikansa Kouvolassa ja Korilalla Mikko Kokko poistui miehineen paikkakunnalta aikomuksenaan päästä vielä viime hetkellä Viipuriin. Kauppaneuvoksen kuolema oli järkyttänyt myös punaista siviiliväestöä, joka piti tekoa raakalaismaisena. Valkoisella puolella heräsi valtava koston halu jokeen pudotettujen ja tukkeihin ruhjoutuneiden tehtaan herrojen löydyttyä. Muutamia jokeen pudotettuja ei löydetty koskaan.

Vallankumouksen rautainen käsivarsi

Mikko Kokon henkilöhahmossa paljastuu punakaartilainen huligaani ja varas, joka joukkonsa kanssa mellasti siellä missä parhaaksi katsoi. Kokon komppania oli paikoin niin humalassa tai krapulassa, että vain muutama komppanian mies kykeni osallistumaan sosialistisen ihanneyhteiskunnan puolustustehtäviin. 

Toisaalta Mikko Kokon komppania oli hyvä olla esikunnan "iskuryhmänä", kun todellisia tekijöitä kaivattiin. Siksi Mikko Kokko käskettiin paikalle Korialle, koska Kouvolan aseman punainen esikunta tiesi, että tehtaan herrojen teloittajiksi ei voinut määrätä ketä tahansa. 

Kokon punakaartilaiset poistuivat paikalta yleensä ryöstösaaliin kanssa. Kokko oli valmis tappamaan arvoesineiden takia. Ryöstely ja takavarikointi ei tosin ollut mikään erikoinen ilmiö sotatilanteessa, vaikka valkoinen osapuoli sitä kovasti kauhistelikin. Arvoesineet, ravinto ja erityisesti viina kelpasivat myös valkosotureille. 

Mirja Turunen ja Marko Tikka ovat tutkimuksissaan tuoneet esille terrorin saastuttaman poikkeusyksilön, jolle sisäinen sota antoi tilaisuuden pyssyn heilutteluun. Poikkeustila antoi heille mahdollisuuden toteuttaa mielihalujaan niin punaisella kuin valkoisellakin puolella. Juopotteluun ja turhamaisuuteen taipuvainen punakaartilaispäällikkö Mikko Kokko käy tästä hyvänä esimerkkinä. Toisaalta pitää muistaa, että vastapuolen ankara kohtelu oli punaisellakin puolella osa  esikuntien vallankumouksellista sotataktiikkaa, jossa tavoitteena oli vastapuolen potentiaalisen sotavoiman taltuttaminen, peloittelu ja viime kädessä teloittaminen. 

Tiukkaa vallankumousoppia sovellettiin myöhemmin Puna-armeijan toimesta Venäjän sisällissodassa. Venäjälle paennut Mikko Kokko pääsi toteuttamaan  omaa vallankumousoppiaan bolsevikkien "rautaisen käsivarren" Tsekan asiamiehenä. Tsekalle tyypillistä toimintaa olivat vallankumouksen vastustajien pidätykset, kuulustelut ja joukkoteloitukset. Kokon uraa Venäjällä häiritsi kuitenkin jatkuva juopottelu. 

Lähteet 
Mirja Turunen, Veripellot.
Seppo Aalto, Kapina Tehtaalla.
Marko Tikka, Terrorin aika 1917-1921.
Tuija Wetterstrand, Punainen panssarijuna.

































Vihan Vuosi 1918

"Tässä ei kirjoteta ihannoivaa jatkoa valkoisten sankaritarulle tai puhdisteta kapinallisten mainetta. Tässä ei riemuita sen enempää Suomen itsenäisyyden kuin yhteiskuntajärjestyksenkään pelastumisesta tai kapinoivien kunniakkaasta yrityksestä oikaista vuosisatainen sorto ja sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus..."

- Heikki Ylikangas teoksen Tie Tampereella esipuheessa (1996)

Verinen kevät

Suomen sisällissota päättyi 15.5.1918 Helsingissä valkoisen armeijan voitonparaatiin ylipäällikkö Mannerheimin ratsastaessa joukkojensa kärjessä. Suomen sisällissota oli lyhyt mutta raaka. Sisällissodan taisteluissa oli molemmilta osapuolilta kaatunut yhteensä noin 9400 ihmistä. Poliittisen terrorin seurauksena noin 11 500 ihmistä menetti henkensä enemmän tai vähemmän hämärissä olosuhteissa. Sisällissodan suurimpiin tragedioihin lukeutui eripuolille Suomen pystytetyt vankileirit, joilla virui keväästä 1918 lähtien noin 72 000 punavankia. Kaikkiaan Suomen sisällissodassa menehtyi noin 38 000 suomalaista.

(Leppävaaran punakaartia lähdössä Tampereelle sisällissodan alkuvaiheessa. Punakaartien toimintaa sisällissodassa on hyvällä syyllä kuvattu "amatöörien sodaksi". On kuitenkin otettava huomioon, että vallankumoushuumassa sekä kapinan johto että rivimiehet olettivat vallankumouksen leviävän maahan ikään kuin itsestään.)

Juhannukseen tultaessa leireillä oltiin totaalisen nälkäkatastrofin edessä, kun ravintoa ei ollut riittävästi. Ei ollut myöskään tahtoa ruokkia vankeja, vaikka ruokaa olisikin ollut. Vankien ruokkimiseksi olisi riittänyt vaikka hirven ja poron lihaa, mutta vankileirien huollosta vastaavat viranomaiset kielsivät jopa omaisia toimittamasta ruokapaketteja vangeille. Vankileireillä menehtyi aliravitsemuksiin, sairauksiin ja teloituksiin arvioilta 13 500 ihmistä. Pahin paikka oli Tammisaaren vankileiri, jossa menehtyi kolmasosa vangeista eli yhteensä 2873 vankia. Jopa valkoisten sanomalehdissä kauhisteltiin vankileirien oloja ja julkaistiin kirjoituksia punavankien olojen helpottamiseksi  ja viime kädessä vapauttamiseksi. Punavankeja olisi kipeästi tarvittu takaisin töihin maatiloille ja tehtaisiin. 

Sodan nimestä ja luonteesta käydään tänäkin päivänä tiukkaa keskustelua. Toisille kyseessä oli vapaussota ja Suomen vapauttaminen venäläisjoukoista, joiden riveissä taisteli "bolsevikkitäin" puremia suomalaisia. Toisille Suomen sisällissota oli luokkasota, jossa työväenluokka kävi yhdessä tuumin sortajaansa vastaan. Joillakin keskustelijoilla vapaussota ja luokkasota ovat edelleen kesken ja nimitykset "punikki" ja "lahtari" ovat hyvin tuttuja eri käänteissä. Juha Sipilän laskiessa seppeleen viime keväänä Fellmannin muistomerkillä Lahdessa osoittaakseen kunnioitusta Fellmannin pellolla menehtyneiden vankien muistolle, nousi tapauksesta äläkkä etenkin laitavasemmistossa.

(Raa'an sodan symboli. Tuntemattomaksi jääneen pikkulapsen ruumis Tampereen kadulla. Tampereen taistelu oli Suomen sisällissodan ratkaisevin taistelu ja se on yhä suurin Pohjoismaissa koskaan käyty kaupunkitaistelu. Siviiliväestö ei säästynyt ankaralta tulitukselta ja raskaalta pommitukselta. Tampereen taisteluissa valkoiset menettivät arviolta 900 kaatunutta ja punaisia kaatui taisteluissa arviolta 1200-1500. Tämä lisäksi valkoiset voittajat ottivat taistelun jälkeen 11 000 vankia, joista useat joutuivat välittömästi teloitetuksi.)

Samaa historiaperspektiivin puutetta osoitti kirjailija ja filosofia Jari Ehrnrooth viime keväällä hänen esittäessään, että SDP:n nykyjohdon pitäisi pyytää anteeksi vuoden 1918 tapahtumia ja sanoutua irti aseellisesta kapinasta laillista hallitusta vastaan. Rinnastaessaan Antti Rinteen johtaman nyky-SDP:n vuoden 1918 sosialistijohtoon Jari Ehrnrooth syyllistyy samaan keinotekoiseen nykypolitiikan ja historian yhdistämiseen kuin ne arvostelijat, jotka nimittelivät Juha Sipilää lahtariksi ja työläisten kurjistajaksi. Toisaalta eräiden arvostelijoiden mielestä pääministerin olisi pitänyt käydä vierailemassa Mannerheimin patsaalla Lahdessa.

Ei tämän päivän poliitikoilla voi olla osaa eikä arpaa menneisyyden tekojen kanssa. Ihan samalla tavalla voisimme vaatia Kokoomukselta anteeksipyyntöä valkoisen armeijan suorittamista joukkoteloituksista tai vankileireistä. Anteeksipyytelyä ei tule rinnastaa kansallissosialistisen Saksan hirmutekoihin. Saksassa on vielä hengissä ihmisiä, jotka olivat vastuussa joukkoteloituksista ja leirille sulkemisesta, mutta Suomessa ei. Vai pitääkö meidän kaivaa valkoisen armeijan ylipäällikkö Mannerheim haudastaan pyytämään anteeksi? Muutenkin on naurettavaa verrata Suomen nykyhetkeä sisällissodan tapahtumiin. Mitään viitettä mahdollisesta sisäisestä selkkauksesta tai keskusvallan romahtamisesta ei ole näköpiirissä. Poliittinen kenttä tarjoaa ehkä jopa liikaakin areenoita yleiselle höyryämiselle, joten kenenkään ei tarvitse tarttua aseeseen puolustamaan oikeuksiaan.

(Etelä-Pohjanmaan I reservipataljoona lähdössä rintamalle. Valkoisten joukkojen varustus ei ollut millään tavalla yhtenäinen etenkään sodan alussa. Myös taistelumoraali vaihteli. Valkoisilla upseereilla oli paikoin täysi työ pitää joukkonsa aisoissa, kun miehistö päätti lähteä kesken taistelun vaikkapa saunomaan.)

Sodan nimestä


Vuoden 1918 sodan nimi on aikojen saatossa vaihdellut kertojan mukaan. On käytetty nimitystä kansalaissota, veljessota, kapina, vapaussota, luokkasota ja viimeksi sisällissota. Nimi vapaussota oli vakiintynyt käsitys aina 1960-luvulle, jolloin myös hävinneen osapuolen näkemyksiä alettiin ottamaan huomioon. Hävinnyt osapuoli alkoi kutsua Suomen sisällissotaa luokkasodaksi 1920-luvulla Neuvosto-Venäjälle paenneiden punaisten toimesta. Luokkasotakirjallisuus painotti erityisesti Suomen työväen taistelua sortajaansa vastaan. Sodan nimityksistä vapaussota ja luokkasota ovat harhaanjohtavia, vaikka niillä historiallinen tausta toki on. Molemmat nimitykset lähestyvät vuoden 1918 sotaa ideologisessa mielessä eikä anna täsmällistä kuvaa sodan tapahtumista. 

Sodan nimityksistä sisällissota on kaikkein neutraalein ja täyttää lisäksi ne elementit, jotka ovat hyvin kuvaavia sisällissodille. Suomen sisällissota ei ollut suinkaan suomalaisten sota. Sisällissodissa on hyvin yleistä, että ulkovallat tukevat jommankumman osapuolen sotaponnisteluja. Joissain tilanteissa saattaa käydä niin, että ulkovallat ryhtyvät aseistamaan ja tukemaan muutoin sotilaallisesti molempien osapuolia. Suomen sisällissodassa valkoisten joukkojen sotatoimia tukivat etupäässä saksalaiset, mutta valkoiseen armeijaan liittyi vapaaehtoisena myös ruotsalaisia sekä jonkin verran vapaaehtoisia Norjasta ja Tanskassa. Ruotsalaisista upseereista mainittakoon Harald Hjalmarsson, joka teloitti omakätisesti vangiksi jääneitä punaisia Villppulan taistelujen jälkeen. Vahvimman tuen valkoiselle armeijalle antoi kuitenkin saksalainen Itämeren divisoona, jota komensi kenraalimajuri kreivi Rüdiger von der Goltz.

(Saksan Itämeren-dvisioonan komentaja kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz Helsingissä)

Jälkikäteen ajateltuna saksalaisten apu oli valkoiselle armeijalle kiusallista. Saksalaisten apu tuli ensinnäkin valkoiselle senaatille yllätyksenä. Ainakin senaatti sai tiedon saksalaisten mukaantulosta vasta jälkikäteen. Toisekseen valkoisen armeijan ylipäällikkö Mannerheim olisi halunnut suomalaisten ottavan päävastuun sotatoimista. Saksalaisen apu ei muutenkaan ollut pyyteetöntä. Suomen sisällissota liittyi tiivisti ensimmäisen maailmansodan suurvaltapoliittisiin asetelmiin eikä ollut suinkaan ollut mikään yksittäinen ilmiö. Venäjän keisarikunta oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltojen puolella ja kärsimässä tappiota suuressa sodassa. Saksa eteni syvälle Venäjän alueelle ja perusti vallatuille alueille omia saksalaismielisiä nukkehallituksiaan. Suomi ei ollut tässä mielessä poikkeus ja Brest-Litovskissa solmittu rauha Venäjän ja Saksan kanssa lisäsi painetta entisestään Suomen aluetta kohtaan. Venäjän luopuessa intresseistään Suomen suhteen Saksa halusi toisaalta ottaa haltuunsa Suomen alueen ja varmistaa, etteivät ympärysvallat aloittaisi sotatoimia Suomessa saksalaisten häätämiseksi ja Venäjän valkoisten joukkojen tukemiseksi. Suomi oli siis pelinappula suurvaltojen pelilaudalla.

(Venäläisiä joukkoja Suomessa vuonna 1918.)

Leninin johtaman Neuvosto-Venäjän solmima rauha saksalaisten kanssa sinetöi myös venäläisten joukkojen kohtalon Suomessa. Rauhansopimuksen mukaisesti Lenin määräsi kaikki venäläiset joukot poistumaan maasta. Tämä tarkoitti sitä, että sisällissodan alkuvaiheessa Suomen punakaartin riveissä taistelleet venäläiset jättivät vallankumousarmeijan vähin äänin. Venäläisten panos Suomen sisällissotaan ei alun alkaenkaan kovin kummoinen ollut. Punakaartilaisia Kurun taistelussa johtanut venäläinen eversti Stolbov ammuttiin kertoman mukaan Näsijärven jäälle punaisten toimesta hänen yrittäessään paeta valkoisten puolelle. Tampereelta päin valkoisten konekiväärejä lähtenyt venäläismatruusien joukko palasi ensiuhon jälkeen takaisin kaupunkiin merkittäviä tappioita kärsineenä. Tämä tapahtui aivan sisällissodan ensimetreillä. Venäläiset toimivat sodan aikana lähinnä neuvonantajina ja erityisesti tykistön asiantuntijoina. Suomen punakaarti sai tosin mittavaa aseapua itänaapurilta. Muun muassa suuri asejuna Pietarista kuljetti suomalaiselle vallankumousarmeijalle 15 000 kivääriä, 2 miljoonaa patruunaa, 30 kuularuiskua, kenttätykkejä, tykin ammuksia sekä kaksi panssariautoa.

(Saksalaisia joukkoja etenemässä Helsinkiin huhtikuussa 1918)

Vihan vuosi 1918 

Kun vielä tarkastellaan sisällissodan määrityksiä ja lainalaisuuksia, niin Suomen sisällissodan osalta ei voida sivuuttaa valkoista ja punaista terroria. Marko Tikan mukaan Suomen sisällissota oli poikkeuksellisen väkivaltainen. Sodassa surmansa saaneista kolmasosa menetti henkensä terrorin seuraksena. Terrorin käyttö on sisällissodan kaltaisissa selkkauksissa hyvin yleistä silloin, kun vihollista ei voida erottaa univormusta. Laajamittainen terrori ei toisaalta ole mikään välttämättömyys, sillä esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissodassa 1861-1865 poliittista terroria tavattiin hyvin vähän. Toisaalta Espanjan sisällissodassa vuosina 1936-1939 menetti henkensä lähteistä riippuen lähemmäs 250 000 ihmistä. Suomen sisällissodan poliittisen terrorin seurauksena surmansa sai 9400 ihmistä. Lisäksi Suomen historian varjoisimpiin lukuihin kuuluivat venäläisten joukkoteloitukset, joita pantiin valkoisten toimesta täytäntöön jo sodan alkuvaiheessa. Sekä valkoisen että punaisen terrorin erityispiirteisiin kuului vihollisen joukkoihin kuuluvien selvittäminen, luettelointi, eristäminen ja jopa tappaminen. Tehtävään tarttuivat erilliset tiedusteluosastot eli lentävät, joiden tehtäviin kuului vihollisiksi epäiltyjen tarkkaileminen, tarvittaessa vangitseminen ja kuulustelu. Useissa tapauksissa suoritettiin myös kotietsintöjä ja takavarikoita epäiltyjen kotona.

Punainen terrori voidaan jakaa kahteen jaksoon. Ensimmäisen jakso ajoittuu heti punavallan alkuajoille, jolloin vallankumoukselliset halusivat vakiinnuttaa valtansa hallussaan pitämillä alueilla. Punaiset pyrkivät pidättämään ja kuulustelemaan kaikki, joilla epäiltiin olevan yhteyksiä vastavallankumoukselliseen toimintaan. Tämä tarkoitti erityisesti talollisten, teollisuusjohtajien ja sivistyneistön edustajien pidättämistä kuulusteluihin. Punaisen terrorin ensimmäiseen jaksoon ajoittuvat ensimmäiset suuret joukkoteloitukset. Tällaisiin lukeutuu muun muassa Suinulan verilöyly tammikuun viimeisenä päivänä, kun punakaartilaiset ja heidän mukaan tulleet venäläiset surmasivat Suinulan Markkulan talon pihassa 14 valkoista ja haavoittivat 28 muuta. Verilöyly sai huomiota osakseen sekä valkoisten että punaisten keskuudessa. Toinen punaisen terrorin ajanjakso ajoittuu sisällissodan loppupuoliskolle, kun perääntyvien punaisten periaatteena oli tappion häämöttäessä "tappaa vielä yksi lahtari!". Huhtikuussa 1918 punaiset surmasivat Korian sillalla Kymin OY:n johtajan Gösta Björkenheimin ja heittivät ruumiin jokeen. Pidetyn teollisuusjohtajan surma järkytti myös punaista siviiliväestöä. 

(Kymintehtaiden johtaja Gösta Björkenheim joutui punaisen terrorin uhriksi Korialla huhtikuussa 1918. Surmasta oli mitä todennäköisemmin vastuussa Helsingin punakaartin osasto, joka toimi Kouvolan punaisen tutkijakomitean käskystä.)

Toijalassa punaisen terrorin uhriksi joutui noin 100 valkoisten kannattajaa tai punavaltaa vastustaneita henkilöitä. Tutkija Marko Tikka kuvasi Toijalaa "punaiseksi terrorin keskukseksi". Toijalan punaisina teloittajina hääräsivät suutari Kalle Tanner, räätäli Juho Vuori, työmies H.F. Forsel, työtön entinen sotilas Valdemar Niemenström ja Kylmäkosken rykmentin päällikkö Otto Lax. Tämän joukkion tehtäväksi muodostuivat kotitarkastukset, hevosten ja muonan takavarikointi sekä valkoisten vastustajiksi epäiltyjien kuulustelu. Helmikuussa 1918 Kalle Tanner surmasi yhdessä Uuno Urhosen kanssa Kärävän talon isännän Edvard Kärävän Oriniemen sillalle. Vielä samana yönä Juho Vuoren johtama lentävä osasto pidätti talolliset Arvo Riipan ja Kaarle Kelon. Vuori ampui yhdessä tuntemattomaksi jääneen lentävän kanssa Riipan ja Kelon varastaen samalla heidän kellonsa, rahansa ja päällysvaatteensa. Tarinan mukaan Vuori olisi varmuuden vuoksi lyönyt Riipalta sapelilla kurkun poikki, mutta tähän tarinaan ei ole saatu täyttä varmuutta. Joukkion tekemät murhat herättivät pelkoa ja inhoa myös punaisten puolella ja heitä kiellettiinkin osallistumasta enää sotatoimiin punaisten puolella.

Punainen terrori sekä Toijalassa että Kouvolassa  ansaitsee" vielä myöhemmin oman lukunsa, mutta muutama ajatus toki on tuotava tässä vaiheessa esille. Kumpikaan seutu ei varsinaisesti ollut sotatoimialueena, mutta silti niissä teloitettiin ennätysmäärä valkoisia sisällissodan puhdistuksissa. Molemmat paikkakunnat olivat Suomen sisällissodassa tärkeitä rautatien risteysasemia ja ne näyttelivät suurta osaa punaisten sotatoimissa, joten tämä ehkä osittain selittää teloitukset. Punaista terroria on aikaisemmin kuvattu sattumanvaraikseksi ja henkilökohtaisiin kaunoihin perustuvaksi. Tämä pitää osittain paikkansa, mutta ei täysin selitä teloitettujen suurta määrää. Punainen sodanjohto halusi eliminoida vastustajansa ja osoittaa valkoiselle osapuolelle vallankumouksen voiman. Sivistyneistön, opettajien ja teollisuusjohtajien teloitukset olivat osoitus siitä, että vallankumouksen vastustaminen merkitsi viime kädessä kuolemaa. Punainen terrori ei ollut sattumanvaraista, vaikka se siltä päällepäin näyttikin. Pelkkä viha ei selitä joukkoteloituksia. Esimerkiksi Gösta Björkenheimin teloitus tapahtui hyvin todennäköisesti Kouvolan punaisen tutkijakomitean määräyksestä.

(Kuvassa  punainen teloittaja Juho Vuori, jonka väitettiin julkisesti kerskailleen surmatöillään Toijalan seudulla. Vuori jäi valkoisten joukkojen vangiksi ilmeisesti Hämeenlinnassa ja hänet teloitettiin sodan jälkeen.) 

Toijalan ja Kouvolan tapahtumat ovat oma lukunsa sisällissodan historiassa. Niihin liityy monta tarinaa ja legendaa, jotka tähän päivään mennessä on todettu lähinnä huuhaaksi ja sotapropagandaksi. Kouvolassa puhuttiin punaisten "verisaunasta", jossa pidätettyjä valkoisia olisi kidutettu kaatamalla happoa kasvoille, kiskomalla päänahka irti ja elävältä hautaamisella. Punaisten naisten väitettiin olevan tässä touhussa innolla mukana. Tommolan veripellolla Kouvolassa kasvavien puiden kerrottiin kasvaneen lahtarien verestä. Lisäksi teloituspaikoilla kerrottiin nähdyn outoja hahmoja ja samoilla paikoilla olisi kuulunut virrenveisuuta. Tällaisia tarinoita kerrottiin jo tapahtuma-aikoina ja etenkin tarinat vankien rääkkäämisestä ovat osoittautuneen pelkäksi sotapropagandaksi mikä ei ollut harvinaista ensimmäisen maailmansodan aikaan Euroopassa. Edellä mainittu tarina teloitetun kaulan katkaisemisesta kuuluu todennäköisesti samaan sarjaan näiden kansantarujen kanssa. Juho Vuoren kerrotaan ainoastaan ylpeilleen kaulan katkaisulla ja esitelleen "veristä" sapeliaan. Totuuden kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä.


Palaan aiheeseen kirjoitukseni toisessa osassa...

Sopivaa luettavaa:
Mirja Turunen, Veripellot
Heikki Ylikangas, Tie Tampereelle
Aapo Roselius, Teloittajien jäljillä
Aapo Roselius (toim.), Rikki revitty maa
Seppo Aalto, Kapina tehtaalla