Murha keskellä kirkasta päivää. Massavasaramurha Helsingissä 1994.

Pornokauppiaan surma tunnetaan myös massavasaramurhana, koska tekijä käytti tekovälineenä noin 30 sentin pituista massavasaraa. Vasaran tekijä oli tuonut mukanaan kauppaan. Tammikuussa 1994 keskellä päivää Helsingin Vallilassa tapahtunut veriteko on edelleen selvittämättä.

(Raaka veriteko Helsingin Vallilassa tammikuussa 1994 on edelleen selvittämättä.)

Juttua päivitetty 20.2.2025.

Massavasaramurha

Helsingin Vallilassa Sturenkadulla sijaitsevan We Sex Shop- nimisen seksiliikkeen vuoronvaihto keskeytyi raa’alla tavalla, kun arviolta 180-senttinen ja 30-vuotias henkilö surmasi liikkeen myyjän, 58- vuotiaan Paul Lahden keskellä kirkasta päivää 24.1.1994. Tämä veriteko verityö on yhä selvittämättä. Tapaukseen liittyy monta muutakin erikoista seikkaa kuin vain erikoinen murha-ase.

Surmaaja käytti veriteossa useita tekovälineitä, mm. raskasta 28,5 senttimetristä massavaraa ja sytytti sen jälkeen liikkeen tuleen. Poistuessaan liikehuoneistosta tekijä oli pukenut päälleen uhrin nahkatakin. Niin sanotun massavasaran tekijä oli todennäköisesti tuonut mukanaan liikkeeseen lentäjänlaukussa. Kerrotaan että eräs mies olisi etsinyt kyseistä laukkua läheisessä ravintolassa. 

Liikkeessä oli käyty ankaraa kamppailua ennen surmatyötä. Tekonsa päätteeksi surmaaja oli sytyttänyt liikkeen tuleen varastettuaan seksikaupasta sitä ennen pienen summan rahaa. Talonmies oli havahtunut tapahtumiin, kun hän havaitsi kiinteistössä savua. Hän ja paikalle hälytetty palokunta huomasi verta joka puolella liikehuoneistoa.

Murha ei vanhene koskaan

Poliisi tavoitti surmatyön tiimoilta kymmenisen epäiltyä, mutta kukaan heistä ei ollut Paul Lahden surmaaja. Myös liikkeen omistaja tavoitettiin, mutta hän ei pystynyt auttamaan viranomaisia. Poliisi epäili, että tekijöitä olisi ollut kaksi ja he olisivat poistuneet eri suuntiin. Toinen miehistä oli poistunut Mäkelänkadun suuntaan ja hän oli ilmeisesti kulkenut verisissä vaatteissa. Hän oli noin 175 cm pitkä ja pukeutunut tummaan puseroon ja suoriin housuihin.

Toinen mies (tod näk tämä edellämainittu 180-senttinen) oli poistunut takakautta Sturenkatu 35:n. Tätä ei tosin varmuudella tiedetä, koska tekijäksi nousi niin sanottu siististi pukeutunut “neljäs mies”, joka poistui liikkeestä takakautta Mäkelänkadulle. Olisiko yksi kadulle siirtyneistä voinut olla seksiliikkeen asiakas, joka pakeni paikalta, koska näki liikaa?

Surmapaikalta löytyi myös maiharityylinen takki, joka oli vetoketjustaan rikkoutunut. Myös surmaajan kaulaliina oli unohtunut tai jätetty rikospaikalle. Herää kysymys kuka käyttää näin korjailtua takkia? Kenties joku yksinasuva? Antaako kenenkään puoliso luvan pukeutua moiseen tällinkiin?

Motiivi

Paul Lahden tausta oli nuhteeton, joten mikä sai jonkun surmaamaan raa’alla tavalla 58-vuotiaan myyjän? Sturenkadun surmassa on monta eriskummallista seikkaa. Murhaaja tai murhaajat iskivät kauppaan keskellä päivää vuoronvaihdon yhteydessä. Lisäksi tekijä oli sangen kylmäverinen. Hän poistui uhrin takki päällä kadulle keskelle väkijoukkoa. Ottiko hän uhrin takin päälleen hävittääkseen jotain tai peittääkseen verijäljet? Voisiko olla myös niin, että tekijä otti takin päälle, koska ilman takkia kulkenut henkilö talvikelillä olisi herättänyt muiden huomion?

On spekuloitu sitä, että Lahti tiesi jotain seksiliikkeessä asioineesta henkilöstä ja tämä päätti siksi vaientaa myyjän. Mutta mistä tekijä on tiennyt, että Lahti oli juuri silloin töissä? Yksi oletus on se, että tekijä tai joku muu kävi liikkeessä tarkistamassa olisiko Lahti töissä ennen surmatekoa.

Tekijäksi on epäilty myös itämafiaa, joka alkoi mellastaa Helsingissä 90-luvun alussa. Mutta olisiko mafia käyttänyt vasaraa murhavälineenä ja sytyttänyt paikan tuleen? Järjestäytynyt rikollisuus käyttää yleensä tuliasetta näissä tapauksissa. Vai oliko ammattimainen tekijä vain halunnut peittää tekonsa jäljet ja yrittänyt saada veriteon muistuttamaan mielipuolen tekoa? 

Silminnäkijöitä tapauksella on hämmästyttävän vähän, mutta se voi johtua suurimmaksi osaksi siitä, että tuolloin seksiliikkeessä asioivat eivät halunneet häveliäisyyssyistä kertoa tietojaan viranomaisille. Seksiliikkeen asiakkuus on sellainen asia, jota itsestään ei mielellään paljasta kenellekään.

Lähteet:

murha.info

Helsingin murhatarinat, Pauli Jokinen

Kuusi suomalaista murhaa, Hannes Markkula

 

Kellari. Helsingin kellarisurmat 1976-1981.

Tässä jutussa teemme katsauksen Helsingin kellarisurmina tunnettuun rikossarjaan. Rikokset tapahtuivat eri puolilla Helsinkiä vuosina 1976-1981 ja niiden tekotapa oli kaikissa kolmessa henkirikoksessa lähes samanlainen. Rikokset saivat aikanaan paljon julkisuutta, mutta siitä huolimatta tekijää ei koskaan tavoitettu. Helsingin kellarisurmat tapahtuivat aikana, jolloin pääkaupunkiseudulla esiintyi runsaasti katuväkivaltaa. Lisäksi naisiin kohdistui kyseisenä aikana paljon seksuaalista ahdistelua ja seksuaalista väkivaltaa. Tätä tapausta tarkasteltaessa edellä mainitut seikat on syytä ottaa huomioon. Pitää myös ymmärtää se seikka, että esimerkiksi raiskauksiin suhtauduttiin vielä 1980-luvulla jopa vähättelevästi verrattuna nykyaikaan. 

(Poliisi julkaisi Onerva Ketolan epäillystä surmaajasta piirroksen. Onerva Ketola löytyi kuristettuna ja raiskattuna kotitalonsa kellarista 31.1.1981.)

Helsingin kellarisurmat

Helsingin kellarisurmiin kuuluviksi rikostapauksiksi lasketaan seuraavat henrikokset: 

Susanne Lindholm, 25-vuotias, löytyi kuristettuna ja raiskattuna kotitalonsa pyörävarastosta Sofianlehdonkadulta Helsingistä 9.8.1976.

Seija Kekkonen, 41-vuotias, löytyi surmattuna Helsingin Kontulassa sijaitsevan asuintalonsa kellarista 6.12.1980. Häneen oli yritetty kohdistaa seksuaalista väkivaltaa. 

Onerva Ketola, 42-vuotias, löytyi kuristettuna ja raiskattuna Pasilassa Kasöörinkadulla sijaitsevan kotitalonsa kellarista 31.1.1981. Häneltä oli lisäksi varastettu käsilaukku, jossa olivat hänen pankkikirjansa ja avaimensa. 

Kaikissa kolmessa edellä mainitussa tapauksessa uhrit olivat palaamassa kotiin myöhään yöllä. Heidän kotiinpaluustaan ei ole tähän päivään mennessä saatu täsmällisiä tietoja. Uhrit ovat tavalla tai toisella päätyneet surmayönä kotitalonsa kellariin. Todennäköisesti kellaritiloihin on kuitenkin menty vapaaehtoisesti, koska yhdessäkään tapauksessa mitään murtojälkiä ei ole havaittu. Tekijä ei siis ole päässyt kellaritiloihin etukäteen väijymään uhrejaan.  Lisäksi uhreista yksi, Onerva Ketola, oli nähty varmasti juttelemassa tuntemattoman miehen kanssa kotitalonsa edustalla ennen surmaa. Voidaan siis olettaa, että tekijä lyöttäytyi uhriensa seuraan ennen kuin nämä olivat saapumassa kotiin. 

Poliisi varoitti helsinkiläisiä ja etenkin naispuolisia tuohon aikaan liikkeellä olevista naisten ahdistelijoista, jotka pyrkivät lyöttäytymään yömyöhään ulkona liikkuvien naisten seuraan. Kerrotaan myös tapauksista, joissa mieshenkilöt ovat koputelleet kerrostalojen ulko-oviin ja pyrkineet päästä puhuttelemaan kotiin palaavia naisia juuri kun he ovat päässeet kotitalonsa alaovista sisään.  Poliisi kritisoi myös tuon ajan kerrostalorakentamista, jossa kellarit oli sijoitettu erilleen asuintiloista. Erityisesti kerrostalojen pohjakerrokset olivat pimeitä ja sokkeloisia labyrinttejä ja näiden ohella kerrostalojen syvennykset tarjosivat hyviä piilopaikkoja Helsingin yössä liikkuville ahdistelijoille. Toisaalta sokkeloiset kerrostalot ja pihapiirit tarjosivat mahdollisuuden poistua tekopaikalta mahdollisimman nopeasti. 

Lentokenttävirkailijan surma

Lentokenttävirkailija Susanne Lindholm oli viettämässä siskonsa kanssa iltaa 8.8.1976 Helsinki- klubilla. Hänen oli määrä olla seuraavana päivänä työvuorossa Helsingin lentoasemalla. Susanne jatkoi iltaa myöhemmin Hotelli Hesperiassa erään klubilla tapaamansa norjalaismiehen kanssa. Sisko Camilla ei enää tässä vaiheessa ollut mukana. Kello lähenteli jo kolmea aamuyöllä, kun Susanne ilmoitti lähtevänsä kotiin vedoten seuraavan päivän työvuoroon. Susanne vaihtoi norjalaismiehen kanssa puhelinnumeroa ja sopi tapaamisen seuraavalle päivälle. Saatille norjalainen ei lähtenyt. Viimeiset näköhavainnot Susannesta olivat noin klo 3.00 hotellin edustalta. Edelleen on epäselvää, miten Susanne päätyi kotitalonsa kellariin kuristettuna ja raiskattuna. Susannen tiedetään vältelleen tuntemattomien henkilöiden kyytitarjouksia, ja hänen tapanaan oli kotimatkallaan  seurata tyhjiä ratikkalinjoja, jotta pysyisi poissa ihmisten katseilta. Lisäksi poliisi ei ole tavoittanut ainuttakaan taksikuskia, joka olisi vienyt nuoren naisen tämän kotiin Sofianlehdonkadulle kyseisenä yönä. 

Eräs Sofianlehdonkadun asukas oli kuullut etäisiä avunhuutoja aamuyöllä kello 4:n aikoihin, mutta ei ollut reagoinut niihin, koska ei ollut varma kuulemastaan. Poliisi on tullut tutkimuksissaan siihen tulokseen, että Susanne oli surmattu hyvin pian hänen kotiintulonsa jälkeen. Edelleenkään ei tiedetä miten Susanne on päätynyt kellarikerroksessa sijaitsevaan pyörävarastoon. Susannella oli tapana tuoda yövieraita kotiinsa - jossa asuivat myös hänen vanhempansa - joten salaiseen tapaamiseen ei pyörävarastoa olisi tarvittu. Susanne tiedettiin myös räväkäksi ihmiseksi, joka ei olisi suvainnut minkäänlaista painostusta. Talon avaimet löytyivät Susannen taskusta, joten poliisi on tullut siihen tulokseen, että pyöräkellariin oli menty vapaaehtoisesti. Kellaritilojen yläpuolella asuneen talonmiehen mukaan kellarikerroksessa olisi syntynyt kova meteli, jos näihin kerroksiin olisi yritetty väkivalloin kolmen oven läpi. Varastossa oli käyty ankaraa kamppailua ennen surmatekoa. Susanne Lindholmin löysi seuraavana päivänä talon asukas Esko Savolainen, joka oli hakemassa pyöränpumppua varastosta. Susanne oli kuristettu ja raiskattu voimakasta väkivaltaa käyttäen.  

(Seurasiko joku Susanne Lindholmia kotiin vai kohtasiko hän surmaajansa vasta kotiovella?)

Poliisi sai hyvin paljon vihjeitä tapaukseen liittyen ja tutkijoiden haltuun päätyi myös rikosteknistä materiaalia. Susannen ruumiin kynsien alle oli myös jäänyt tekijän ihoa, joten aivan aluksi poliisi etsi arpinaamaista miestä Helsingin seudulta. Erään havainnon perusteella Susannea muistuttava nainen olisi jutellut tuntemattoman miehen Sofianlehdonkadulla hetkeä ennen oletettua surma-aikaa. Tämän havainnon perusteella Susanne olisi tullut kotiinsa kävellen hänelle tuttua reittiä käyttäen. Voidaan siis olettaa, että Susanne on tullut kävellen kotiin ja kohdannut sitten tekijän oman kotitalonsa nurkilla. Sitä ei voida päätellä onko kyseinen henkilö ollut Susannelle entuudestaan tuttu vai tuntematon. Voisi toki ajatella, että Susanne ei päätyisi keskellä yötä keskusteluihin kenen tahansa ohikulkijan tai piileskelijän kanssa. Osasiko joku siis odottaa Susannea kotitalon lähettyvillä? 

Huolimatta tapauksen saamasta julkisuudesta tekijää ei koskaan tavoitettu. Poliisin haaviin jäi muutama varteenotettava epäilty, mutta mitään ratkaisevaa läpimurtoa ei saatu aikaan. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2004 poliisi otti kuulusteluihin erään henkilön, joka kuitenkin jouduttiin vapauttamaan kuulemisen jälkeen. Rikosylikomisario Juha Rautaheimon mukaan poliisin hallussa on edelleen tekijän veriryhmä, mikä auttaa tutkijoita rajaamaan epäiltyjä. DNA-lausuntoa näytteistä ei enää voi saada. Rautaheimon mukaan Sofialehdonkadulla järjestettiin murhayönä juhlat, joten paikalla oli sellaisia henkilöitä, jotka eivät asuneet kyseisessä kerrostalossa. Rautaheimon mukaan juhliin osallistuneita henkilöitä on puhuteltu vielä pitkän ajan päästä tapauksen jälkeen. Olisiko voinut käydä niin, että joku juhlista poistunut tai poistettu henkilö olisi kohdannut Susannen kerrostalon pihalla ja lyöttäytynyt naisen seuraan? 

Poliisi saa edelleen vihjeitä tapaukseen liittyen ja tutkijoilla on hallussaan tietoa mahdollisista tekijöistä. Susanne Linhdolmin tapauksessa on ollut liittymäkohtia myös vuonna 1979 tapahtuneeseen Helena Korlinin murhaan Helsingin Etu-Töölössä. 28-vuotias Korlin toimi myöskin matkailualalla ja hänen tiedettiin tunteneen Susanne Lindholmin. Myöhemmin kuitenkin ilmeni, ettei näillä kahdella tapauksella on ollut tekemistä toistensa kanssa. Tapausta ovat viimeksi käsitelleet Marko Niemi ohjelmasarjassa Viimeinen johtolanka sekä Heidi Holmavuo ja Elina Bäckman äänikirjassaan Ratkaisematon. Edellä mainitut tekijät ovat ottaneet esille murhapaikan ympäristössä tapahtuneet naisten ahdistelut, joista ole puhuttu julkisuuteen kovinkaan paljon. Se tiedetään, että Sofialehdonkadulla sijainneen Helsingin kätilöopiston liepeillä liikkui tuohon aikaan ahdistelijoita, jotka tarkkailivat ja seurasivat nuoria opiskelijatyttöjä Helsingin Kumpulassa. Oliko heitä yksi vain useampia? Ahdisteluilla ei tarvitse olla mitään tekemistä Susanne Lindholmin murhan kanssa, mutta ne antavat kuitenkin tuoretta näkökulmaa vuosia ratkaisemattomana olevaan tapaukseen. 

Voisiko tapaus vielä ratketa? 

Pikkujoulujen karmea päätös

Seija Kekkonen oli ollut pikkujouluissa ravintola Kaivohuoneella 5.12.1980. Postinkantajana työskennellyt 41-vuotias perheenäiti oli ollut osa-aikatyössä Helsingin Kontulassa sijaitsevassa kaupassa, jonka pikkujouluihin hän oli saanut kutsun. Seija Kekkonen löytyi surmattuna itsenäisyyspäivän aamuna asuintalonsa kellarikäytävältä Kontulan Keinulaudantieltä. Surma oli tehty kuristamalla ja uhriin oli yritetty kohdistaa seksuaalista väkivaltaa. Tekijä on ilmeisesti ollut siirtämässä Seija Kekkosen ruumista kellaritiloista, mutta jättänyt jostain syystä ruumiin kellarikäytävälle. Seksuaaliseen tekoon ryhtyminen oli häneltä jäänyt kesken. Seija Kekkonen oli ilmeisesti surmattu Keinulaudantiellä sijaitsevan kerrostalon saunatiloista ja siirretty sen jälkeen löytöpaikalle, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole. Keinalaudantiellä sijainnut kerrostalo oli sokkeloinen eikä tekijän tarvinnut kulkea rappusissa, koska kellarikerros sijaitsi maantasossa. Tekijällä oli vapaa pääsy kerrostalon takaovesta, josta hän saattoi poistua pimeälle takapihalle huomaamattomasti. Takapiha on edellään hämärään aikaan varsin valaisematon paikka ja kallioinen maasto tarjoaa hyviä piilopaikkoja. 

(Seija Kekkosen surmaaja on edelleen tavoittamatta.)

Tähän päivään mennessä ei ole saatu täyttä varmuutta siitä miten Seija Kekkonen pääsi kotiinsa pikkujouluista. Matka Kaivohuoneelta Itä-Helsinkiin on pitkä, joten matka on täytynyt kulkea taksilla tai ylipäänsä autokyydillä. Eräs taksiautoilija muisti tuoneensa naishenkilön Keinulaudantielle tapahtuma-aikana, mutta ei ollut aivan varma oliko kyseessä juuri Seija Kekkonen. Mahdollisesta tekijästä ei ole myöskään annettu julkisuuteen mitään varmaa tietoa. Kellaritilan yläpuolella asuva mies oli kuullut kellarista ääniä surmayönä ja samoista tiloista oli löytynyt myös tupakantumppeja. Odottiko joku Seija Kekkosta kellaritiloissa? Lisäksi talon ulko-ovesta pääsi sisään kuka vain, koska jäätynyt kynnys oli jäätynyt ja ovea ei voitu lukita. Seija Kekkosen tiedettiin lähteneen pikkujouluista yksin, mutta sitä ei tiedetä lyöttäytyikö hänen seuraansa joku matkan aikana. Vai kohtasiko Seija surmaajansa vasta kotiovella? Seija Kekkosen tapaukseen liittyy väittämä, jonka mukaan hänellä ei ollut avainta kotitalon kellaritiloihin. Tämä antaisi viitteitä siitä, että surmaaja oli mahdollisesti joku talon asukas. Tai joku jolla on ollut hallussaan myös kellarin avaimet. 

Myös talon asukkaita kuulusteltiin tapauksen tiimoilta ja erään asukkaan väitetään muuttaneen murhan jälkeen pois Keinulaudantieltä, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole. Lisäksi poliisin tutkinnassa oli mukana epäilty aviomiehen mustasukkaisuus. Aviomies oli eräiden lausuntojen mukaan vaikuttanut sulkeutuneelta eikä ottanut osaa esimerkiksi taloyhtiössä järjestettyihin juhliin. Lisäksi Aatos Kekkonen oli polttanut tupakkaa vaimonsa surmaa seuranneena aamuna. Tätä pidettiin erikoisena, koska puolisoa ei pidetty erityisenä tupakkamiehenä. Aatos Kekkosen mustasukkaisuutta tukee myös se seikka, että mies ei katsonut hyvällä vaimonsa hauskanpitoa. Aviomies ei tosin vaikuttanut sitä erikoisesti myöskään vastustavan, koska hän muun muassa kuskasi vaimonsa Kaivohuoneelle kohtalokkaana pikkujouluiltana. Lisäksi hän ei ollut vaikuttanut mitenkään erityisen levottomalta kuin vasta seuraavana aamuna, kun vaimo ei ollutkaan palannut kotiin. Mustasukkainen puoliso olisi lähtenyt jo edellisenä iltana hakemaan vaimoaan tai muuten vain vahtimaan kenen kanssa vaimo liikkui. Poliisi pitää aviomiehen osallisuutta epätodennäköisenä. Aviomies kärsi myös reumasta, joka vaikutti myös hänen käsivoimiinsa. Seija Kekkosella tiedettiin olevan jo työnsä takia hyvät ruumiinvoimat, joten hänen puolisonsa olisi ollut vaikea käydä käsiksi vaimoonsa. 

Poliisi haastatteli ja kuulusteli lukuisia ihmisiä tapauksen tiimoilta. Lisäksi poliisi lähetti vetoomuksen kaikille tapahtuma-aikana liikkeellä olleille taksikuskeille ja autonkuljettajille. Tutkijat kertoivat myös haastatelleensa kaikki Kaivohuoneen pikkujouluihin osallistuneet. Heitä oli lehdistöltä saatujen tietojen mukaan satoja. 

Tekijä ei ollut heidän joukossaan. 

Kasöörinkadun kellarisurma

Onerva Ketola oli jäänyt sairauseläkkeelle selkävammansa takia. Aikaisemmin kirjansitojana työskennellyt 42- vuotias Ketola tunnettiin kosteista elämäntavoistaan ja hänen asunnossaan vietettiin varsin vauhdikasta elämää, jota jouduttiin joskus rauhoittelemaan myös poliisin toimesta. Onerva Ketola oli ollut viettämässä ravintolailtaa Helsingin Kalliossa perjantai-iltana 30.1.1981. Hän lähti ravintolasta tavallisuudesta poiketen hiukan aikaisemmin ja kävi vielä ystävättärensä luona vielä ennen kuin hänet nähtiin Aleksis Kiven kadulla vähän ennen puolta yötä. Tämän jälkeen Onerva Ketola nähtiin juttelemassa tuntemattoman miehen kanssa kotitalonsa edustalla Kasöörinkadulla puolen yön tietämissä. Havainnon teki kolme nuorta poikaa ja parvekkeella tupakoimassa ollut mies. Havainnon tehneet henkilöt kuulivat Onervan käyvän kiivassanaista keskustelua miehen kanssa. Onerva Ketola ei halunnut päästä miestä sisälle. Hänet löydettiin varhain seuraavana aamuna pesutuvan komerosta, jonne tekijä oli yrittänyt piilottaa ruumiin. Eräs naapuri oli kuullut kellarista kovan jymähdyksen murhayönä. 

Tapauksesta tekee erikoisen sen, että Ketola on kiivassanaisen keskustelun jälkeen päästänyt miehen kotitaloonsa. Jos mies oli Onerva Ketolalle tuntematon, niin miksi hän olisi päästänyt hänet taloon sisälle vastoin taloyhtiön sääntöjä. Voisi helposti ajatella niin, että Onerva olisi vain pistänyt oven kiinni miehen nenän edessä ja mennyt kotiinsa, mikäli mies oli hänelle tuntematon. Vai oliko hän tavannut miehen kenties jossain ravintolassa kyseisenä iltana? Tai oliko mies hänelle muuten tuttu? Tämä on vain spekulaatiota. Nimittäin erään toisen havainnon mukaan selvästi päihtynyt Onerva olisi mennyt välittömästi taloon sisään saavuttuaan pihalle tuntemattoman miehen kanssa. Myös tämä mies oli kuvauksen perusteella päihtynyt. Tosiasia on se, että Onerva Ketola löytyi kotitalonsa kellarin pesuhuoneesta tapettuna ja raiskattuna. Ruumis makasi puoliksi piilossa pesutuvan oviaukossa, koska tekijä ei ollut saanut ruumista kokonaan piiloon. Ilmeisesti Onerva oli myös yrittänyt paeta surmaajansa kellarikäytävälle. Tekijä on todennäköisesti toiminut hyvin impulsiivisesti eikä ollut pyrkinyt sen enempää peittelemään tekoaan. 

Poliisi julkaisi Onerva Ketolan oletetusta surmaajasta tämän kirjoituksen alussa olevan kuvan mukaisen piirroksen, jossa tekijä muistutti tuon ajan jääkiekkoilija Jukka Porvaria. Lisäksi eläkkeelle jäänyt rikosylikomisario Juha Rautaheimo kertoi kuvan muistuttavan erästä tapausta tutkinutta poliisia. Rautaheimo piti kuvan julkaisua virheenä, koska se todennäköisesti rajasi tapauksesta pois varteenotettavat silminnäkijähavainnot, koska mahdolliset todistajat koittivat väkisin yhdistää mahdollisen tekijän kuvan mieheen. Lisäksi piirroksen mies ei välttämättä muistuttanut lainkaan tekijää, koska pipopäiset ja viiksekkäät miehet eivät olleet tuohon aikaan harvinaisuus Suomessa. Piirros oli siis ikään kuin hahmotelma kenestä tahansa suomalaismiehestä.

(Onerva Ketola.)

Ketolan asuinpaikka sijaitsi Itä-Pasilassa, joka oli tapahtuma-aikaan levotonta aluetta. Katuväkivalta oli yleistä eikä rajoittunut vain pimeään aikaan. Tupakanpummaajat saattoivat lyödä kadulla kulkevan vastaantulijan katuun ja aloittaa silmittömän pahoinpitelyn. Helsingin seudun jengien tappelut olivat yleisiä ja ne saivat äärimmäisen raakoja piirteitä. Eräs nuorukainen menetti näissä tappeluissa henkensä päähän kohdistuneiden iskujen takia. Pivo Rosenqvist- nimiseltä muusikolta katkesi jalka näissä väkivaltaisissa yhteydenotoissa. Myös seksuaalinen ahdistelu oli yleistä tässä ympäristössä. Onerva Ketolan surman aikoihin tiedettiin naisten ahdistelijoista, jotka seurasivat naisia erityisesti linja-autoissa. Ahdistelija jäi pois samalla pysäkillä ja yritti tavoittaa naisen tämän kotiovella pyytäen päästä sisään rappukäytävään. Eräässä netissä kerrotussa tapauksessa noin 30- vuotias mieshenkilö oli yrittänyt päästä väkisin samaan rappukäytävään Piia- nimisen naisen kanssa, koska miehen kaveri kuulemma asui viereisessä rapussa. Mies oli kulkenut Piian perässä samalta linja-autopysäkiltä. Tilanne oli rauhoittunut vasta Piian aviomiehen saavuttua paikalle. Tarinan mies oli muistuttanut jonkin verran Onerva Ketolan kanssa surmailtana keskustelua käynyttä mieshenkilöä. 

Onko Onerva Ketola siis joutunut jonkinlaisen sarjaraiskaajan uhriksi, joka liikkui Helsingin seudulla 1970- ja 80-luvuilla? 

Sama tekijä?

Poliisin edesmennyt tutkinnanjohtaja Martti Latikka kertoi vuonna 1995, että poliisi on tietoinen edellä mainittujen surmien tekijästä, mutta heitä vastaan ei ole ollut tarpeeksi näyttöä syytteen nostamista varten. Lausunnosta ei varsinaisesti selviä tarkoittaako Latikka, että surmatekoihin syyllistyi yksi ainoa tekijä. Rikosylikomisario Juha "Hermo" Rautaheimo on muistelmissaan kertonut, että surmateoilla on eri tekijät. Mitä todennäköisemmin näin onkin, vaikka surmien tekotavoissa on paljon yhtäläisyyksiä. Tekijä yllätti pimeään aikaan kotiin palanneet uhrit käytännössä näiden kotiovilta. Huomattavaa on myös se seikka, että tekijä ei ole erityisesti suunnitellut tekojaan vaan toiminut ikään kuin vaiston varassa. Itse surma on tapahtunut kaikissa tapauksissa todennäköisesti kuristamalla, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole. Poliisi ei tutkinnallisista syistä ole kertonut julkisuuteen tarkempia yksityiskohtia tekotavasta, koska sen tietää poliisin lisäksi vain tekijä. 

Onerva Ketolan ja Susanne Lindholmin surmapaikat sijaitsevat vain 2 kilometrin päässä toisistaan Itä-Pasilassa. Voisi siis hyvin kuvitella, että tekijä on operoinut tällä hyvin pienellä alueella. Hän on saattanut asua noin 3-5 kilometrin päässä surmapaikoista. Tällainen on tutkijoiden mukaan yleistä seksuaalirikoksissa. Myös teon motiivi on ollut ilmeisen seksuaalinen, vaikka uhreilta oli varastettukin omaisuutta. Ryöstäminen onnistuu ilman raiskaamistakin. Tekopaikoista Seija Kekkosen surmapaikka sijaitsee Helsingin Kontulassa, joten on vaikea kuvitella saman tekijän liikkuneen niinkin kaukana, koska kiinnijäämisen riski on ollut varmasti suurempi. Huomattavaa on myös hyvin erilaiset uhrikuvat. Susanne Lindholm on selkeästi nuorempi kuin Onerva Ketola ja Seija Kekkonen. Lisäksi uhrien tausta on erilainen. Seija Kekkonen oli perheenäiti, kun taas Onerva Ketola oli varsin nuorella iällä työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt hauskanpitäjä. Pitää ottaa myös huomioon, että Lindholmin ja Kekkosen surman välillä on kulunut aikaa neljä vuotta. Kekkosen ja Ketolan surmien väli on ollut taas vajaat 2 kuukautta. Ensimmäisen ja toisen surman aikaväli on ollut siis varsin pitkä. Uhrit eivät muistuta toisiaan ulkoisesti mikä on seksuaalissävytteisissä surmissa tärkeä näkökulma. Tapahtuma-aikoihin Helsingissä sattui vastaavanlaisia naissurmia, joiden tekijä jäi poliisin haaviin. On hyvin mahdollista, että poliisi on tutkinut heidän osuuttaan myös Helsingin kellarisurmiin. Olisiko tekijä/tekijät voineet olla heidän joukossaan? 

Tutkinta jatkuu yhä. Rikos ei vanhene. 

Edellä mainituista rikoksista kerrotaan uutisissa ja netin keskustelupalstoilla todella aktiivisesti. Alla olevista linkeistä pääset itse tutustumaan suomalaisten mieltä kohahduttaneisiin tapauksiin:

Onerva Ketolan kellarisurma, Helsinki 1981 - MURHA.INFO

Seija Kekkosen murha Kontulassa -80 - MURHA.INFO

Susanne Lindholm, surmattiin v. 1976 Helsingissä - Sivu 138 - MURHA.INFO

Jakso 8: Susanne käveli kultajuhlista surman suuhun | Audio Areena (yle.fi)

25-vuotias Susanne Lindholm löytyi pyöräkellarista raa'asti surmattuna – 45 vuotta myöhemmin mysteeriä ryhtyi selvittämään kaksi rikoskirjailijaa - Kotimaa - Ilta-Sanomat

HKI - Helka Onerva Ketolan murha 30.01.1981 - Hejac

Verihelluntai 1960

Bodomjärvi helluntaina 1960

Helluntaina 1960 tapahtui Espoon Bodominjärvellä henkirikos, jonka tekijä on yhä tavoittamatta. Murhaaja surmasi puukkoa ja kiveä käyttämällä telttaan yöpyneet nuoret. Surmansa saivat Irmeli Björklund, Anja Mäki ja Seppo Boisman. Seurueen neljäs jäsen Nils Gustafsson selvisi hengissä hyökkäyksestä. Hänet asetettiin vuonna 2004 syytteeseen ystäviensä murhasta, mutta vapautettiin seuraavana vuonna käräjäoikeuden päätöksellä. Tapaus on on edelleen vailla ratkaisua.

(Poliisi antoi hypnoosikokeiden ja silminnäkijähavaintojen perusteella julkisuuteen "Bodomin miehen" tuntomerkit. Niistä laadittiin kuvassa mm. kuvassa näkyvä piirros.)

Verihelluntai

Murhaaja iski teltassa yöpyvien nuorten kimppuun todennäköisesti aamuyöllä 5.6.1960. Hänen onnistui suorittaa tekonsa kaikessa hiljaisuudessa. Läheisellä rannalla oli onkimassa 14- vuotias Olavi Kivilahti, joka näki tuntemattoman miehen kävelevän murhapaikalta pois päin. Toisten lausuntojen mukaan mies olisi myös juossut tai kiirehtinyt pois paikalta. Murhaaja oli riehunut murhapaikalla silmittömästi puukon ja kiven kanssa. Hän oli käyttänyt aseenaan mahdollisesti myös niin sanottuja kikkapihtejä. Murhan motiivista on keskusteltu paljon. Oliko tekijä saanut sytykkeen nuorten telttailijoiden viattomasta seksuaalisesta leikistä? Vai raivoistuiko hän siitä, että nuoriso oli tullut  paikalle metelöimään ja sotkemaan ympäristöä? Murhapaikalta katosi monenlaista tavaraa, mutta ryöstömurhaksi kolmoissurmaa on hankalaa nimetä. Teon motiiviksi on epäilty myös mustasukkaisuutta. Lääkärinlausunnon mukaan Irmeli Björklundia oli lyöty kuin raivon vallassa puukolla viisitoista kertaa. Anja Mäki oli surmattu kivellä ja hänen kasvonsa oli peitetty ihan kuin tekijä olisi halunnut häivyttää riehumisensa seuraukset. Tekijä oli ilmeisesti myös sotkenut tarkoituksella paikkoja. Miksi?

Murhayönä silminnäkijälausuntojen perusteella otettiin kiinni Luoma- niminen mies. Hän oli kulkenut kyseisenä ajankohtana verisessä paidassa. Luoma oli kuitenkin ollut Otaniemessä murhayönä. Poliisi haravoi murhien paljastuttua niin sanottua Espoon Kilon mottia ja ottivat kiinni lukuisia etsintäkuulutettuja. Oliko tuossa alkoholistien, irtolaisten ja muun epämääräisen aineksen seassa murhaaja, joka osasi esittää tarpeeksi pokerinaamaa kuulustelijoille? Vai asuiko tekijä murhapaikan läheisyydessä ja tunsi seudun hyvin? Oletetaan, että hän oli sodassa traumatisoitunut ja oli rintamalla oppinut käyttämään kiväärin lisäksi myös puukkoa. Hän oli juhlistanut helluntaita viinaksilla ja käynyt tarkkailemassa nuorten touhua telttapaikalla. Yöllä sodan traumat olivat viinan vaikutuksesta heränneet eloon ja hän oli telttapaikalle eksyessään joutunut silmittömän raivon valtaan ja hyökännyt telttaseurueen kimppuun niin kuin oli oppinut tekemään nuorena miehenä rintamalla. Tekonsa tehtyään ja jälkensä peitettyään hän katosi kaikessa hiljaisuudessa paikalta.

(Murhaniemi kuvattuna keskiniemestä kesällä 2012. Bodom on tänä päivänä suosittu virkistys- ja retkeilypaikka. Murhapaikalla vierailee edelleen ihmisiä tutustumassa 60 vuoden takaisen kolmoissurman tapahtumapaikkoihin.)

Bodomin mies


Poliisi käytti hypnoosia murhatutkimuksissa ja ottivat hypnoosikokeeseen sekä onkija Olavi Kivilahden että hengissä selviytyneen Nils Gustafssonin. Kivilahti oli tehnyt havaintonsa hyvässä säässä noin 50 metrin päässä. Lisäksi Gustafsson väitti eräässä haastattelussa nähneensä murhaajan kasvot telttakankaan läpi. Hypnoosikokeiden ja silminnäkijähavaintojen perusteella annettiin julkisuuteen tuntomerkit pyöreäkasvoisesta noin 30-40- vuotiaasta miehestä, jolla oli finnejä otsassa ja poskissa. Bodomin mies oli myös aikanaan murhista epäiltyä Gustafssonia tanakampi. Vaaleapuseroisesta miehestä tehtiin kaikkiaan noin 50 havaintoa, mutta ne eivät johtaneet pidätyksiin. Tämä mies ei murhien jälkeen enää iskenyt Bodomjärvellä tai lähiseuduilla. Kukaan ei tehnyt ilmoitusta pusikoissa kyttääjistä tai retkeilijöitä ahdistelleista henkilöistä. Oliko miestä edes olemassa vai oliko kadonnut tarkoituksella viranomaisia peläten? Hannes Markkula kertoi tosin kirjassaan Bodomin murhat, että murhapaikan tietämissä oli muutama vuosi aikaisemmin nähty kaksi miestä veneilemässä. Heidän tapanaan oli tarkkailla rannalle leiriytyneiden ihmisten touhuja. Murhapaikan tietämissähän nimenomaan oli nähty murhayönä kaksi miestä ongella. Nämä kaksi miestä eivät koskaan ilmoittautuneet poliisille. Lisäksi läheiseltä saunamökillä oli ollut murhien aikaan remonttimies, jonka toimia poliisi on selvitellyt vuosikymmeniä. Oliko hän kenties Bodomin mies?


Tapahtumista on nyt kulunut 60 vuotta. Voisiko tekijä olla vielä elossa vai onko hän jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen omatuntonsa jatkuvasti riivaamaana? Tunteeko ja tietääkö poliisi hänen tekonsa? 

Murha ei vanhene koskaan...



Lähteet:

Ei vanhene koskaan- jakso Bodomista Yle Areenassa

Iltalehden artikkeli 60 vuotta tapahtumien jälkeen

Ylen kiinnostava artikkeli Bodomin murhista

Hannes Markkula: Bodomin murhat

Aake Jermo: Murha ei vanhene koskaan

Vihan vuosi 1918 (osa II)

Punainen teloittaja

Kansallissosialistisen Saksan sotakone Wehrmacht oli piirittänyt Neuvostoliiton suurkaupungin Leningradin toisessa maailmansodassa syksyllä 1941. Natsi-Saksan johtaja Adolf Hitler haaveili bolsevikkivaltion erityisen symbolin nopeasta tuhosta. Kevääseen 1944 mennessä saartorenkaan sisällä menehtyi arviolta 800 000 neuvostokansalaista. Valtavista tuhoista ja piinaavasta piirityksestä huolimatta saksalaiset eivät koskaan onnistuneet valloittamaan Leningradia.

Keväällä 1942 kyseisessä Leningradin piirityksessä menehtyi suomalainen Mikko Kokko. Alkujaan Nurmeksesta kotoisin ja myöhemmin Helsinkiin muuttanut Kokko oli yksi Suomen sisällissodan jälkimainingeissa Neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Hänen vaiheistaan Suomen sisällissodassa on tarjolla ristiriitaista tietoa. Mikko Kokko johti Suomen sisällissodassa Helsingin tupakkatehtaan komppaniaa ja taisteli eri paikkakunnilla noin 4 kuukautta kestäneen sodan aikana. Hänen joukkoaan voi hyvällä syyllä kutsua punakaartin eliittiosastoksi, joka toimi moneen punakaartin osastoon verraten fanaattisesti ja kurinalaisesti.

Kolikolla on tosin kääntöpuolensa.  Mikko Kokkoa on kuvattu häikäilemättömäksi ja turhamaiseksi johtajaksi, joka ei säästellyt edes omiaan. Näitä ominaisuuksia Kokko tarvitsi myöhemmin toimiessaan Neuvosto-Venäjän salaisen poliisin Tsekan asiamiehenä. Mutta ennen kaikkea vastapuoli sai pelätä Mikko Kokon joukkion edessä. Tiukkana vasemmistolaisena ja anarkistina Mikko Kokko ei hyväksynyt kompromisseja valkoisten kohtelussa ja otti sumeilematta osaa punavaltaa vastustaneiden henkilöiden joukkoteloituksiin.

(Mikko Kokon helsinkiläisistä koostuva tupakkatehtaan komppania oli punakaartin osastoista taistelykykyisimpiä. Tosin komppania toimet herättivät pelkoa myös punaisten keskuudessa.)

Mikko Kokon johtama helsinkiläiskomppania otti Suomen sisällissodassa osaa Vilppulan ja Lylyn rintaman taisteluihin. Maaliskuussa 1918 punaiset valtasivat Oriveden aseman juuri helsinkiläisten erityisen kunnostautumisen ansiosta. Tämä mahdollisti punaisten turvallisen vetäytymisen Tampereelle Vilppulan rintamalta. Kevään aikana Mikko Kokon komppania oli yrittämässä läpimurtoa valkoisten saartamaan Tampereen kaupunkiin. Komppanian vetäytyessä Helsinkiin se otti yhteen saksalaisten kanssa huhtikuun alkupuolella. Tämän jälkeen komppania otti osaa Uudenkylän taisteluun 15.-16.4 ja yritti läpimurtoa Viipurin radalle Lahden taistelujen yhteydessä. Kuvaavaa oli, että helsinkiläiskomppania onnistui haastamaan vastaan asettuneet ammatisotilaat.


Helsinkiläinen huligaanijoukko


Sotakuntoa pidettiin yllä juopottelulla ja ryöstelyllä. Uudenkylän taistelujen aikana riihimäkeläinen punapäällikkö Erkki Karjalainen surmasi toisen punakaartilaisen juuri Mikko Kokon käskystä. Surma liittyi kiistaan arvokkaista koruista, jotka olivat päätyneet punaisten käsiin Uudenkylän taistelujen yhteydessä. Ryöstelyt ja takavarikot eivät olleet harvinaisuuksia sisällissodan aikana, mutta niihin suhtauduttiin erityisen halveksuvasti valkoisen väestön keskuudessa. Moni sodan jälkeen vangittu punainen sai maksaa hengellään osallistumisen ryöstöihin ja takavarikoihin. Erityistä Mikko Kokon kohdalla on se, että hän oli valmis toimimaan häikäilemättömästi myös omiaan kohtaan.

(Suomen sisällissota oli radanvarsisotaa. Punakaarti tuki sotatoimiaan raskaasti aseistetuilla panssarijunilla. Mikko Kokko osallistui taisteluihin usein panssarijunan kyydissä.)

Mikko Kokosta käytettiin nimitystä Pitkä-Kokko. Häntä kutsuttiin virheellisesti mestaripainijaksi, koska Kokon veljeksistä Jalmari ja Sulo olivat voittaneet painimestaruuksia Helsingin Jyryssä. Mikko Kokko mainitsee myös toimineensa panssarijunan komentajana sisällissodan aikana, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta. Todennäköisesti hänen komentamansa panssarijuna oli tavallinen hiekkasäkeillä ja konekivääreillä varustettu juna. Ennen pakoaan Venäjälle Kokko osallistui todennäköisesti panssarijunan päällikkö Gustaf Gressen Tamlanderin murhaan Haminassa. Tamlanderin ruumis löytyi veneen alta paikasta, josta sitä osattiin etukäteen etsiä. Tamlanderia ei aluksi osattu merkitä taistelujen aikana surmansa saaneisiin. Mikko Kokko oli syyttänyt sodan loppuhetkillä Tamlanderia panssarijunan miehistön palkkarahojen varastamisesta.

Todennäköisesti Tamlander kuitenkin murhattiin, koska hän näyttäytyi fanaattisimpien punaisten silmissä luokkapetturina ottaessaan Helsingin taistelujen aikana yhteyttä saksalaisiin joukkoihin Nummelassa neuvotellakseen tulitauosta.  Mikko Kokko toteaa epämääräisesti Tamlanderin "menneen Venäjälle", vaikka tosiasiassa Mikko Kokko oli yhdessä Erkki Karjalaisen kanssa kaapannut Tamlanderin veneen Haminassa paetakseen Venäjälle. Tamlanderin murha on säilynyt näihin päiviin asti mysteerinä, vaikka Kokkoa ja Karjalaista voi hyvällä syyllä epäillä tekijöiksi Missään ei kuitenkaan ole säilynyt tietoja siitä, kuka osasi neuvoa ruumiin löytöpaikan niinkin tarkasti.


Terrorin saastuttama poikkeusyksilö


Huhtikuussa 1918 Kouvolaan saapui krapulainen ja väsynyt helsinkiläiskomppania Mikko Kokon johdolla. Komppanian päällikkö ja sen miehistö olivat usein humalassa ja nytkin vartiopalvelukseen kykeni vain muutama punakaartilainen. Päättäväisenä usein esiintyvä Mikko Kokko halusi joukon jatkavan mahdollisimman nopeasti Viipuriin, mutta Kouvolassa keskisen rintaman joukkoja komentanut kotkalainen Vihtori Hasu halusi Kokon ja hänen komppaniansa vartioimaan Korian siltaa. Tosiasiassa hän halusi pitää valvonnan alaisena "helsinkiläisen huligaanijoukon", josta kuitenkin voisi olla tarpeen tullen hyötyäkin. Kokon komppania ei tosipaikan tullen hevillä perääntyisi.

Kouvolassa pidettiin punakaartin päälliköiden kesken neuvonpitoa. Punaisten sota oli luisumassa kohti tappiota. Punainen Suomi oli kutistumassa pieneksi valkoisen armeijan ja saksalaisten joukkojen puristuksessa. Kosteassa tapaamisessa päätettiin pitää tie Viipuriin auki hintaan mihin hyvänsä, jotta vallankumouksen ydin pääsisi jatkamaan luokkasotaa Venäjältä käsin. Samalla todennäköisesti päätettiin Kymi-yhtiön johtajien vangitsemisesta ja kuljettamisesta Viipuriin.

Vastavallankumoukselliset tehtaanjohtajat olivat esiintyneet liian nokkavasti ja olivat kaiken lisäksi alkaneet vastustamaan punavaltaa entistä avoimemmin valkoisten joukkojen lähestyessä Kouvolaa. Punavallan vastustajista tunnetuin oli kauppaneuvos ja Kuusankosken tehtaiden johtaja Gösta Björkenheim, joka oli työväen keskuudessa pidetty mies.  Hän oli suhtautunut työväkeen suopeasti ja pyrkinyt kaventamaan sosiaalista kuilua parantamalla tehtaan työväestön oloja. Sodan kääntyessä valkoisten voitoksi Björkenheim alkoi kuitenkin arvostella punavaltaa ja moittia vallankumouksen päämääriä. Lisäksi hän otti yhteyttä paikalliseen suojeluskuntaan, kuitenkin tuloksetta.

Gösta Björkenheim kohtasi kuolemansa Korian sillalla huhtikuun jälkipuoliskolla yhdessä lääkäri Kaarlo Hjeltin kanssa. Hänen teloittajinaan toimivat todennäköisesti Mikko Kokon komppaniasta valikoidut miehet ja mahdollisesti Kouvolan salaisen tutkijakomitean jäsen Vihtori Saarinen. Myös punakaartin johtaja Året Sundström oli todennäköisesti paikalla Björkenheimin ja Hjeltin teloituksessa. Joka tapauksessa ampujista ei ole saatu tähän päivään mennessä tarkkaa tietoa. Mikko Kokon tiedetään tosin puhelimessa kerskuneen, että hän hoitaa valkoisten vankien ampumisen ellei kukaan muu Kouvolan esikunnasta siihen pystyisi.

Viivyteltyään aikansa Kouvolassa ja Korilalla Mikko Kokko poistui miehineen paikkakunnalta aikomuksenaan päästä vielä viime hetkellä Viipuriin. Kauppaneuvoksen kuolema oli järkyttänyt myös punaista siviiliväestöä, joka piti tekoa raakalaismaisena. Valkoisella puolella heräsi valtava koston halu jokeen pudotettujen ja tukkeihin ruhjoutuneiden tehtaan herrojen löydyttyä. Muutamia jokeen pudotettuja ei löydetty koskaan.

Vallankumouksen rautainen käsivarsi

Mikko Kokon henkilöhahmossa paljastuu punakaartilainen huligaani ja varas, joka joukkonsa kanssa mellasti siellä missä parhaaksi katsoi. Kokon komppania oli paikoin niin humalassa tai krapulassa, että vain muutama komppanian mies kykeni osallistumaan sosialistisen ihanneyhteiskunnan puolustustehtäviin. 

Toisaalta Mikko Kokon komppania oli hyvä olla esikunnan "iskuryhmänä", kun todellisia tekijöitä kaivattiin. Siksi Mikko Kokko käskettiin paikalle Korialle, koska Kouvolan aseman punainen esikunta tiesi, että tehtaan herrojen teloittajiksi ei voinut määrätä ketä tahansa. 

Kokon punakaartilaiset poistuivat paikalta yleensä ryöstösaaliin kanssa. Kokko oli valmis tappamaan arvoesineiden takia. Ryöstely ja takavarikointi ei tosin ollut mikään erikoinen ilmiö sotatilanteessa, vaikka valkoinen osapuoli sitä kovasti kauhistelikin. Arvoesineet, ravinto ja erityisesti viina kelpasivat myös valkosotureille. 

Mirja Turunen ja Marko Tikka ovat tutkimuksissaan tuoneet esille terrorin saastuttaman poikkeusyksilön, jolle sisäinen sota antoi tilaisuuden pyssyn heilutteluun. Poikkeustila antoi heille mahdollisuuden toteuttaa mielihalujaan niin punaisella kuin valkoisellakin puolella. Juopotteluun ja turhamaisuuteen taipuvainen punakaartilaispäällikkö Mikko Kokko käy tästä hyvänä esimerkkinä. Toisaalta pitää muistaa, että vastapuolen ankara kohtelu oli punaisellakin puolella osa  esikuntien vallankumouksellista sotataktiikkaa, jossa tavoitteena oli vastapuolen potentiaalisen sotavoiman taltuttaminen, peloittelu ja viime kädessä teloittaminen. 

Tiukkaa vallankumousoppia sovellettiin myöhemmin Puna-armeijan toimesta Venäjän sisällissodassa. Venäjälle paennut Mikko Kokko pääsi toteuttamaan  omaa vallankumousoppiaan bolsevikkien "rautaisen käsivarren" Tsekan asiamiehenä. Tsekalle tyypillistä toimintaa olivat vallankumouksen vastustajien pidätykset, kuulustelut ja joukkoteloitukset. Kokon uraa Venäjällä häiritsi kuitenkin jatkuva juopottelu. 

Lähteet 
Mirja Turunen, Veripellot.
Seppo Aalto, Kapina Tehtaalla.
Marko Tikka, Terrorin aika 1917-1921.
Tuija Wetterstrand, Punainen panssarijuna.