Kyllikki Saaren murha ei unohdu

Julkaistu aiemmin Wordpress- alustalla 24.11.2015.

Osa 1
Kyllikki Saaren murha on ehkä kuuluisin suomalainen selvittämätön henkirikos. Mutta toisaalta se on myös yksi karmeimpia toisen maailmansodan jälkeisen murrosajan Suomessa.

(Kuuluisa kuva Kyllkki Saaresta tuli tutuksi monessa suomalaisessa torpassa. Kyllikki Saaren murha on yksi kuuluisimpia rikoksia Suomen rikoshistoriassa.)

Kyllikki Saari oli 17-vuotias uskovainen tyttö, joka oli palaamassa kotiin hartaustilaisuudesta toverinsa Maija Yli-Hietalan kanssa sunnuntai-iltana 17.5.1953. Saavuttuaan Isojoen meijerin tienhaaraan noin klo 22.00 toverukset erosivat. Ennen tätä Kyllikki kertoi pelkäävänsä kotimatkaa, jolloin Yli-Hietala oli pyytänyt Kyllikkiä jäämään luokseen yöksi. Kyllikin pelko oli perusteltu, koska hänen 6 kilometrin pituinen kotimatkansa Kauhajoen Päntäneentietä pitkin kulki synkän metsätaipaleen halki. Lisäksi kylän naisia oli ahdisteltu saman reitin varrella kevään 1953 aikana. Kyllikki Saari kieltäytyi Maiju Yli-Hietalan tarjouksesta ja lähti polkemaan meijerin risteyksestä kohti kotia.

Perille hän ei koskaan saapunut.

Kyllikin isä Eino Saari teki katoamisilmoituksen nimismies Eino Sipilälle 19.5.1953, koska Kyllikki Saari ei ollut saapunut työpaikalleen kirkkoherranvirastoon. Viranomaiset suhtautuivat asiaan vakavasti, koska Kyllikillä ei ollut tapana kadota tällä tavalla. Ensimmäiset maastoetsinnät suoritettiin Kyllikin kotitaipaleen varrella kaksi päivää katoamisen jälkeen. Etsintöihin osallistui 600 henkeä, mutta mitään ei löytynyt.

TVH:n työntekijä Jaakko Lähteenmäki oli pyöräillyt Kyllikkiä vastaan kello 22 jälkeen noin 1,5 kilometriä meijerin tienhaarasta. Tilallinen Oskari Forsby ja hänen poikansa olivat havainneet samalla paikalla kamppailun jälkiä maanantaiaamuna klo 7 aikoihin. Molemmin puolin maantietä havaittiin runsaasti jalanjälkiä sekä polkupyörän renkaanjälkiä. Samassa kohdassa tienreunassa oli halkopino. Samalla paikalla kerrotaan havaitun myös lasinsiruja, mutta tästä tutkijat eivät olleet aivan varmoja.

Kesän 1953 aikana viranomaisille tehtiin havainto kermanvärisestä Ford-merkkisestä autosta, joka olisi ajanut pitkin Päntäneentietä. Autokuskeja ja autonomistajia haastateltiin, mutta kukaan ei ollut ajanut autolla kyseistä etappia pitkin Kyllikin katoamisyönä. Erään silminnäkijälausunnon mukaan auton peräkontista olisi pilkottanut esiin polkupyörän takarengas.

Kesäkuussa tutkimusten johtoon siirtyi komisario Axel Skogman, joka tutki tapausta murhana.

Heinäkuussa kaksi marjastajaa löysivät Kyllikin pyörän suonsilmäkkeestä Lellulaaksosta 1,5 km:n päästä katoamispaikalta. Löytöpaikka sijaitsi lähellä Isojoen meijerin tienhaaraa. Lellulaakso oli lähes läpipääsemätöntä korpea, joten kätkijä tunsi paikan hyvin. Pyöränventtiilit oli tyhjennetty ja ohjaustanko käännetty rungon suuntaiseksi.

Syyskuussa jutun tutkimukset keskittyivät Kaarankajärvelle, jossa oli tapahtunut jotain outoa Kyllikin katoamisyönä. Eri todistajat olivat kuulleet naisen avunhuutoja ja pistoolinlaukauksia. Lisäksi outoja kulkijoita oli havaittu aution Kaarankajärven rannalla. Naarauksissa etsijöiden käteen ei kuitenkaan tarttunut muuta kuin mutaa ja sammakoita.

(Karmaiseva kuva Kyllikki Saaren ruumista Isojoella lokakuussa 1953. Kyllikin pahoin maatunut ruumis pilkistää peitteen alta.)

Lokakuussa Kyllikin katoamisesta oli kulunut melkein puoli vuotta eikä tytön kohtalosta ollut aavistustakaan. Talven lähestyessä viranomaiset päättivät suorittaa vielä yhden etsinnän Kyllikin katoamispaikalla. Valtteri Mäkelä löysi Kyllikin oikean jalan kengän 10.10 tehdyssä etsinnässä. Kengästä löytyi Kyllikin rikkirevitty kaulahuivi ja miesten sukka, joka oli poikkileikattu sekä sidottu mustalla villalangalla. Kenkä oli luultavasti tuotu löytöpaikalleen vasta kesän aikana, koska aikaisemmissa etsinnöissä sitä ei oltu löydetty.

Seuraavana päivänä 11.10 käynnistyi toinen suuretsintä. Ilmari Hietaoja kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynnäreeseen. Näre kiskaistiin pois ja huomattiin, että näre oli tyvestä kömpelösti teroitettu. Näreen alta paljastui pahoin maatuneen Kyllikki Saaren ruumis. Etsintäketju pysäytettiin ja paikalle kutsuttiin lääninlääkäri O. Hokkanen ja Axel Skogman.

(Kyllikki Saaren suohauta oli taitavasti kaivettu matala hauta, joka oli osattu valita juuri sopivasta kohdasta. Haudan merkiksi oli jätetty männynoksa, jonka Ilmari Hietaoja kiskaisi pois haudan päältä. Syntyneestä reiästä löyhähti etsijöiden silmille kalman ja mädän löyhkä. Ilmari Hietaoja toimitettiin lääkäriin hautalöydön jälkeen.)

Kyllikki Saaren kuolinsyyksi ilmoitettiin tukehtuminen, ei kuitenkaan kuristaminen. Lisäksi todettiin, että Kyllikin kasvot oli murskattu raskaalla esineellä, kuten lapiolla tai rautakangella. Lääkärin mukaan kivenisku ei olisi voinut aiheuttaa kyseisiä vammoja. Lisäksi julkisuuteen pääsi tieto, jonka mukaan Kyllikki oli raiskattu.

Kyllikin ruumiin kätköpaikan läheisyydessä oli ollut kesän aikana ojatyömaa, mutta työmiehet eivät olleet huomanneet paikalla mitään epäilyttävää. Ei silloinkaan kun erään metsänvartijan koira oli saanut tapahtumapaikalla sellaisen hepulin, että se piti laittaa talutusnuorasta kiinni puuhun. Tutkijat olivat myös varmoja siitä, että murhaaja oli käynyt parantelemassa Kyllikin hautaa kesän ja syksyn aikana. Murhaaja oli myös todennäköisesti merkinnyt haudan näreellä vasta, kun Kyllikin ruumis oli maatumassa.Poliisi kuulusteli kaiken kaikkiaan 500 henkilöä, mutta murhaa ei koskaan virallisesti ratkaistu. Viralliset tutkimukset lopetettiin vuonna 1956.

Vai oliko ratkaisu sittenkin lähellä?

(Kyllikki Saaren suohaudalle pystytettiin myöhemmin muistokivi. Suohaudan ympäristö on säilynyt melko samanlaisena 2010-luvulle asti. Kuva vuodelta 2012.)

Vihan Vuosi 1918

"Tässä ei kirjoteta ihannoivaa jatkoa valkoisten sankaritarulle tai puhdisteta kapinallisten mainetta. Tässä ei riemuita sen enempää Suomen itsenäisyyden kuin yhteiskuntajärjestyksenkään pelastumisesta tai kapinoivien kunniakkaasta yrityksestä oikaista vuosisatainen sorto ja sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus..."

- Heikki Ylikangas teoksen Tie Tampereella esipuheessa (1996)

Verinen kevät

Suomen sisällissota päättyi 15.5.1918 Helsingissä valkoisen armeijan voitonparaatiin ylipäällikkö Mannerheimin ratsastaessa joukkojensa kärjessä. Suomen sisällissota oli lyhyt mutta raaka. Sisällissodan taisteluissa oli molemmilta osapuolilta kaatunut yhteensä noin 9400 ihmistä. Poliittisen terrorin seurauksena noin 11 500 ihmistä menetti henkensä enemmän tai vähemmän hämärissä olosuhteissa. Sisällissodan suurimpiin tragedioihin lukeutui eripuolille Suomen pystytetyt vankileirit, joilla virui keväästä 1918 lähtien noin 72 000 punavankia. Kaikkiaan Suomen sisällissodassa menehtyi noin 38 000 suomalaista.

(Leppävaaran punakaartia lähdössä Tampereelle sisällissodan alkuvaiheessa. Punakaartien toimintaa sisällissodassa on hyvällä syyllä kuvattu "amatöörien sodaksi". On kuitenkin otettava huomioon, että vallankumoushuumassa sekä kapinan johto että rivimiehet olettivat vallankumouksen leviävän maahan ikään kuin itsestään.)

Juhannukseen tultaessa leireillä oltiin totaalisen nälkäkatastrofin edessä, kun ravintoa ei ollut riittävästi. Ei ollut myöskään tahtoa ruokkia vankeja, vaikka ruokaa olisikin ollut. Vankien ruokkimiseksi olisi riittänyt vaikka hirven ja poron lihaa, mutta vankileirien huollosta vastaavat viranomaiset kielsivät jopa omaisia toimittamasta ruokapaketteja vangeille. Vankileireillä menehtyi aliravitsemuksiin, sairauksiin ja teloituksiin arvioilta 13 500 ihmistä. Pahin paikka oli Tammisaaren vankileiri, jossa menehtyi kolmasosa vangeista eli yhteensä 2873 vankia. Jopa valkoisten sanomalehdissä kauhisteltiin vankileirien oloja ja julkaistiin kirjoituksia punavankien olojen helpottamiseksi  ja viime kädessä vapauttamiseksi. Punavankeja olisi kipeästi tarvittu takaisin töihin maatiloille ja tehtaisiin. 

Sodan nimestä ja luonteesta käydään tänäkin päivänä tiukkaa keskustelua. Toisille kyseessä oli vapaussota ja Suomen vapauttaminen venäläisjoukoista, joiden riveissä taisteli "bolsevikkitäin" puremia suomalaisia. Toisille Suomen sisällissota oli luokkasota, jossa työväenluokka kävi yhdessä tuumin sortajaansa vastaan. Joillakin keskustelijoilla vapaussota ja luokkasota ovat edelleen kesken ja nimitykset "punikki" ja "lahtari" ovat hyvin tuttuja eri käänteissä. Juha Sipilän laskiessa seppeleen viime keväänä Fellmannin muistomerkillä Lahdessa osoittaakseen kunnioitusta Fellmannin pellolla menehtyneiden vankien muistolle, nousi tapauksesta äläkkä etenkin laitavasemmistossa.

(Raa'an sodan symboli. Tuntemattomaksi jääneen pikkulapsen ruumis Tampereen kadulla. Tampereen taistelu oli Suomen sisällissodan ratkaisevin taistelu ja se on yhä suurin Pohjoismaissa koskaan käyty kaupunkitaistelu. Siviiliväestö ei säästynyt ankaralta tulitukselta ja raskaalta pommitukselta. Tampereen taisteluissa valkoiset menettivät arviolta 900 kaatunutta ja punaisia kaatui taisteluissa arviolta 1200-1500. Tämä lisäksi valkoiset voittajat ottivat taistelun jälkeen 11 000 vankia, joista useat joutuivat välittömästi teloitetuksi.)

Samaa historiaperspektiivin puutetta osoitti kirjailija ja filosofia Jari Ehrnrooth viime keväällä hänen esittäessään, että SDP:n nykyjohdon pitäisi pyytää anteeksi vuoden 1918 tapahtumia ja sanoutua irti aseellisesta kapinasta laillista hallitusta vastaan. Rinnastaessaan Antti Rinteen johtaman nyky-SDP:n vuoden 1918 sosialistijohtoon Jari Ehrnrooth syyllistyy samaan keinotekoiseen nykypolitiikan ja historian yhdistämiseen kuin ne arvostelijat, jotka nimittelivät Juha Sipilää lahtariksi ja työläisten kurjistajaksi. Toisaalta eräiden arvostelijoiden mielestä pääministerin olisi pitänyt käydä vierailemassa Mannerheimin patsaalla Lahdessa.

Ei tämän päivän poliitikoilla voi olla osaa eikä arpaa menneisyyden tekojen kanssa. Ihan samalla tavalla voisimme vaatia Kokoomukselta anteeksipyyntöä valkoisen armeijan suorittamista joukkoteloituksista tai vankileireistä. Anteeksipyytelyä ei tule rinnastaa kansallissosialistisen Saksan hirmutekoihin. Saksassa on vielä hengissä ihmisiä, jotka olivat vastuussa joukkoteloituksista ja leirille sulkemisesta, mutta Suomessa ei. Vai pitääkö meidän kaivaa valkoisen armeijan ylipäällikkö Mannerheim haudastaan pyytämään anteeksi? Muutenkin on naurettavaa verrata Suomen nykyhetkeä sisällissodan tapahtumiin. Mitään viitettä mahdollisesta sisäisestä selkkauksesta tai keskusvallan romahtamisesta ei ole näköpiirissä. Poliittinen kenttä tarjoaa ehkä jopa liikaakin areenoita yleiselle höyryämiselle, joten kenenkään ei tarvitse tarttua aseeseen puolustamaan oikeuksiaan.

(Etelä-Pohjanmaan I reservipataljoona lähdössä rintamalle. Valkoisten joukkojen varustus ei ollut millään tavalla yhtenäinen etenkään sodan alussa. Myös taistelumoraali vaihteli. Valkoisilla upseereilla oli paikoin täysi työ pitää joukkonsa aisoissa, kun miehistö päätti lähteä kesken taistelun vaikkapa saunomaan.)

Sodan nimestä


Vuoden 1918 sodan nimi on aikojen saatossa vaihdellut kertojan mukaan. On käytetty nimitystä kansalaissota, veljessota, kapina, vapaussota, luokkasota ja viimeksi sisällissota. Nimi vapaussota oli vakiintynyt käsitys aina 1960-luvulle, jolloin myös hävinneen osapuolen näkemyksiä alettiin ottamaan huomioon. Hävinnyt osapuoli alkoi kutsua Suomen sisällissotaa luokkasodaksi 1920-luvulla Neuvosto-Venäjälle paenneiden punaisten toimesta. Luokkasotakirjallisuus painotti erityisesti Suomen työväen taistelua sortajaansa vastaan. Sodan nimityksistä vapaussota ja luokkasota ovat harhaanjohtavia, vaikka niillä historiallinen tausta toki on. Molemmat nimitykset lähestyvät vuoden 1918 sotaa ideologisessa mielessä eikä anna täsmällistä kuvaa sodan tapahtumista. 

Sodan nimityksistä sisällissota on kaikkein neutraalein ja täyttää lisäksi ne elementit, jotka ovat hyvin kuvaavia sisällissodille. Suomen sisällissota ei ollut suinkaan suomalaisten sota. Sisällissodissa on hyvin yleistä, että ulkovallat tukevat jommankumman osapuolen sotaponnisteluja. Joissain tilanteissa saattaa käydä niin, että ulkovallat ryhtyvät aseistamaan ja tukemaan muutoin sotilaallisesti molempien osapuolia. Suomen sisällissodassa valkoisten joukkojen sotatoimia tukivat etupäässä saksalaiset, mutta valkoiseen armeijaan liittyi vapaaehtoisena myös ruotsalaisia sekä jonkin verran vapaaehtoisia Norjasta ja Tanskassa. Ruotsalaisista upseereista mainittakoon Harald Hjalmarsson, joka teloitti omakätisesti vangiksi jääneitä punaisia Villppulan taistelujen jälkeen. Vahvimman tuen valkoiselle armeijalle antoi kuitenkin saksalainen Itämeren divisoona, jota komensi kenraalimajuri kreivi Rüdiger von der Goltz.

(Saksan Itämeren-dvisioonan komentaja kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz Helsingissä)

Jälkikäteen ajateltuna saksalaisten apu oli valkoiselle armeijalle kiusallista. Saksalaisten apu tuli ensinnäkin valkoiselle senaatille yllätyksenä. Ainakin senaatti sai tiedon saksalaisten mukaantulosta vasta jälkikäteen. Toisekseen valkoisen armeijan ylipäällikkö Mannerheim olisi halunnut suomalaisten ottavan päävastuun sotatoimista. Saksalaisen apu ei muutenkaan ollut pyyteetöntä. Suomen sisällissota liittyi tiivisti ensimmäisen maailmansodan suurvaltapoliittisiin asetelmiin eikä ollut suinkaan ollut mikään yksittäinen ilmiö. Venäjän keisarikunta oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltojen puolella ja kärsimässä tappiota suuressa sodassa. Saksa eteni syvälle Venäjän alueelle ja perusti vallatuille alueille omia saksalaismielisiä nukkehallituksiaan. Suomi ei ollut tässä mielessä poikkeus ja Brest-Litovskissa solmittu rauha Venäjän ja Saksan kanssa lisäsi painetta entisestään Suomen aluetta kohtaan. Venäjän luopuessa intresseistään Suomen suhteen Saksa halusi toisaalta ottaa haltuunsa Suomen alueen ja varmistaa, etteivät ympärysvallat aloittaisi sotatoimia Suomessa saksalaisten häätämiseksi ja Venäjän valkoisten joukkojen tukemiseksi. Suomi oli siis pelinappula suurvaltojen pelilaudalla.

(Venäläisiä joukkoja Suomessa vuonna 1918.)

Leninin johtaman Neuvosto-Venäjän solmima rauha saksalaisten kanssa sinetöi myös venäläisten joukkojen kohtalon Suomessa. Rauhansopimuksen mukaisesti Lenin määräsi kaikki venäläiset joukot poistumaan maasta. Tämä tarkoitti sitä, että sisällissodan alkuvaiheessa Suomen punakaartin riveissä taistelleet venäläiset jättivät vallankumousarmeijan vähin äänin. Venäläisten panos Suomen sisällissotaan ei alun alkaenkaan kovin kummoinen ollut. Punakaartilaisia Kurun taistelussa johtanut venäläinen eversti Stolbov ammuttiin kertoman mukaan Näsijärven jäälle punaisten toimesta hänen yrittäessään paeta valkoisten puolelle. Tampereelta päin valkoisten konekiväärejä lähtenyt venäläismatruusien joukko palasi ensiuhon jälkeen takaisin kaupunkiin merkittäviä tappioita kärsineenä. Tämä tapahtui aivan sisällissodan ensimetreillä. Venäläiset toimivat sodan aikana lähinnä neuvonantajina ja erityisesti tykistön asiantuntijoina. Suomen punakaarti sai tosin mittavaa aseapua itänaapurilta. Muun muassa suuri asejuna Pietarista kuljetti suomalaiselle vallankumousarmeijalle 15 000 kivääriä, 2 miljoonaa patruunaa, 30 kuularuiskua, kenttätykkejä, tykin ammuksia sekä kaksi panssariautoa.

(Saksalaisia joukkoja etenemässä Helsinkiin huhtikuussa 1918)

Vihan vuosi 1918 

Kun vielä tarkastellaan sisällissodan määrityksiä ja lainalaisuuksia, niin Suomen sisällissodan osalta ei voida sivuuttaa valkoista ja punaista terroria. Marko Tikan mukaan Suomen sisällissota oli poikkeuksellisen väkivaltainen. Sodassa surmansa saaneista kolmasosa menetti henkensä terrorin seuraksena. Terrorin käyttö on sisällissodan kaltaisissa selkkauksissa hyvin yleistä silloin, kun vihollista ei voida erottaa univormusta. Laajamittainen terrori ei toisaalta ole mikään välttämättömyys, sillä esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissodassa 1861-1865 poliittista terroria tavattiin hyvin vähän. Toisaalta Espanjan sisällissodassa vuosina 1936-1939 menetti henkensä lähteistä riippuen lähemmäs 250 000 ihmistä. Suomen sisällissodan poliittisen terrorin seurauksena surmansa sai 9400 ihmistä. Lisäksi Suomen historian varjoisimpiin lukuihin kuuluivat venäläisten joukkoteloitukset, joita pantiin valkoisten toimesta täytäntöön jo sodan alkuvaiheessa. Sekä valkoisen että punaisen terrorin erityispiirteisiin kuului vihollisen joukkoihin kuuluvien selvittäminen, luettelointi, eristäminen ja jopa tappaminen. Tehtävään tarttuivat erilliset tiedusteluosastot eli lentävät, joiden tehtäviin kuului vihollisiksi epäiltyjen tarkkaileminen, tarvittaessa vangitseminen ja kuulustelu. Useissa tapauksissa suoritettiin myös kotietsintöjä ja takavarikoita epäiltyjen kotona.

Punainen terrori voidaan jakaa kahteen jaksoon. Ensimmäisen jakso ajoittuu heti punavallan alkuajoille, jolloin vallankumoukselliset halusivat vakiinnuttaa valtansa hallussaan pitämillä alueilla. Punaiset pyrkivät pidättämään ja kuulustelemaan kaikki, joilla epäiltiin olevan yhteyksiä vastavallankumoukselliseen toimintaan. Tämä tarkoitti erityisesti talollisten, teollisuusjohtajien ja sivistyneistön edustajien pidättämistä kuulusteluihin. Punaisen terrorin ensimmäiseen jaksoon ajoittuvat ensimmäiset suuret joukkoteloitukset. Tällaisiin lukeutuu muun muassa Suinulan verilöyly tammikuun viimeisenä päivänä, kun punakaartilaiset ja heidän mukaan tulleet venäläiset surmasivat Suinulan Markkulan talon pihassa 14 valkoista ja haavoittivat 28 muuta. Verilöyly sai huomiota osakseen sekä valkoisten että punaisten keskuudessa. Toinen punaisen terrorin ajanjakso ajoittuu sisällissodan loppupuoliskolle, kun perääntyvien punaisten periaatteena oli tappion häämöttäessä "tappaa vielä yksi lahtari!". Huhtikuussa 1918 punaiset surmasivat Korian sillalla Kymin OY:n johtajan Gösta Björkenheimin ja heittivät ruumiin jokeen. Pidetyn teollisuusjohtajan surma järkytti myös punaista siviiliväestöä. 

(Kymintehtaiden johtaja Gösta Björkenheim joutui punaisen terrorin uhriksi Korialla huhtikuussa 1918. Surmasta oli mitä todennäköisemmin vastuussa Helsingin punakaartin osasto, joka toimi Kouvolan punaisen tutkijakomitean käskystä.)

Toijalassa punaisen terrorin uhriksi joutui noin 100 valkoisten kannattajaa tai punavaltaa vastustaneita henkilöitä. Tutkija Marko Tikka kuvasi Toijalaa "punaiseksi terrorin keskukseksi". Toijalan punaisina teloittajina hääräsivät suutari Kalle Tanner, räätäli Juho Vuori, työmies H.F. Forsel, työtön entinen sotilas Valdemar Niemenström ja Kylmäkosken rykmentin päällikkö Otto Lax. Tämän joukkion tehtäväksi muodostuivat kotitarkastukset, hevosten ja muonan takavarikointi sekä valkoisten vastustajiksi epäiltyjien kuulustelu. Helmikuussa 1918 Kalle Tanner surmasi yhdessä Uuno Urhosen kanssa Kärävän talon isännän Edvard Kärävän Oriniemen sillalle. Vielä samana yönä Juho Vuoren johtama lentävä osasto pidätti talolliset Arvo Riipan ja Kaarle Kelon. Vuori ampui yhdessä tuntemattomaksi jääneen lentävän kanssa Riipan ja Kelon varastaen samalla heidän kellonsa, rahansa ja päällysvaatteensa. Tarinan mukaan Vuori olisi varmuuden vuoksi lyönyt Riipalta sapelilla kurkun poikki, mutta tähän tarinaan ei ole saatu täyttä varmuutta. Joukkion tekemät murhat herättivät pelkoa ja inhoa myös punaisten puolella ja heitä kiellettiinkin osallistumasta enää sotatoimiin punaisten puolella.

Punainen terrori sekä Toijalassa että Kouvolassa  ansaitsee" vielä myöhemmin oman lukunsa, mutta muutama ajatus toki on tuotava tässä vaiheessa esille. Kumpikaan seutu ei varsinaisesti ollut sotatoimialueena, mutta silti niissä teloitettiin ennätysmäärä valkoisia sisällissodan puhdistuksissa. Molemmat paikkakunnat olivat Suomen sisällissodassa tärkeitä rautatien risteysasemia ja ne näyttelivät suurta osaa punaisten sotatoimissa, joten tämä ehkä osittain selittää teloitukset. Punaista terroria on aikaisemmin kuvattu sattumanvaraikseksi ja henkilökohtaisiin kaunoihin perustuvaksi. Tämä pitää osittain paikkansa, mutta ei täysin selitä teloitettujen suurta määrää. Punainen sodanjohto halusi eliminoida vastustajansa ja osoittaa valkoiselle osapuolelle vallankumouksen voiman. Sivistyneistön, opettajien ja teollisuusjohtajien teloitukset olivat osoitus siitä, että vallankumouksen vastustaminen merkitsi viime kädessä kuolemaa. Punainen terrori ei ollut sattumanvaraista, vaikka se siltä päällepäin näyttikin. Pelkkä viha ei selitä joukkoteloituksia. Esimerkiksi Gösta Björkenheimin teloitus tapahtui hyvin todennäköisesti Kouvolan punaisen tutkijakomitean määräyksestä.

(Kuvassa  punainen teloittaja Juho Vuori, jonka väitettiin julkisesti kerskailleen surmatöillään Toijalan seudulla. Vuori jäi valkoisten joukkojen vangiksi ilmeisesti Hämeenlinnassa ja hänet teloitettiin sodan jälkeen.) 

Toijalan ja Kouvolan tapahtumat ovat oma lukunsa sisällissodan historiassa. Niihin liityy monta tarinaa ja legendaa, jotka tähän päivään mennessä on todettu lähinnä huuhaaksi ja sotapropagandaksi. Kouvolassa puhuttiin punaisten "verisaunasta", jossa pidätettyjä valkoisia olisi kidutettu kaatamalla happoa kasvoille, kiskomalla päänahka irti ja elävältä hautaamisella. Punaisten naisten väitettiin olevan tässä touhussa innolla mukana. Tommolan veripellolla Kouvolassa kasvavien puiden kerrottiin kasvaneen lahtarien verestä. Lisäksi teloituspaikoilla kerrottiin nähdyn outoja hahmoja ja samoilla paikoilla olisi kuulunut virrenveisuuta. Tällaisia tarinoita kerrottiin jo tapahtuma-aikoina ja etenkin tarinat vankien rääkkäämisestä ovat osoittautuneen pelkäksi sotapropagandaksi mikä ei ollut harvinaista ensimmäisen maailmansodan aikaan Euroopassa. Edellä mainittu tarina teloitetun kaulan katkaisemisesta kuuluu todennäköisesti samaan sarjaan näiden kansantarujen kanssa. Juho Vuoren kerrotaan ainoastaan ylpeilleen kaulan katkaisulla ja esitelleen "veristä" sapeliaan. Totuuden kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä.


Palaan aiheeseen kirjoitukseni toisessa osassa...

Sopivaa luettavaa:
Mirja Turunen, Veripellot
Heikki Ylikangas, Tie Tampereelle
Aapo Roselius, Teloittajien jäljillä
Aapo Roselius (toim.), Rikki revitty maa
Seppo Aalto, Kapina tehtaalla

Nyt on murhaajien aika!

Nyt on murhaajien aika- blogi on siirtynyt uudelle alustalle. Vuoden 2015 marraskuussa wordpress-alustalle perustettu blogi siirtyy nyt kesän 2018 käyttökokemusten perusteella tänne bloggeriin.  Sivustoa päivitetään sen mukaan miten työt ja muut harrasteet antavat myöten. Vanhoja kirjoituksia ja tiivistelmiä kootaan tänne vielä myöhemmin. Tekstin aiheet ja sisältö eivät oleellisesti tule muuttumaan. Tosin uutena aiheena otan käsittelyyn Suomen sisällissodan vuonna 1918. Sisällissota oli lyhyt mutta raaka ja etenkin sen jälkiselvittely jätti pitkät arvet suomalaisten sieluun. Vuoden 1918 tapahtumista on vaikea keskustella vielä tänäkin päivänä. Tosin poikkeuksiakin on. Erityisesti nuori väki haluaa tietää yhä enemmän sadan vuoden takaisista tapahtumista ja he pystyvät suhtautumaan asiaan neutraalisti ilman vapaus- ja luokkasodan asenteita.

Olen aikaisemmin ottanut tarkasteluun suomalaisia murhamysteerejä, joten aiheena Suomen sisällissota ei varsinaisesti kuulu Nyt on murhaajien- aika otsakkeen alle. Aihe on kuitenkin kaikessa karmeudessaan niin tärkeä, että en voi sitä noin vain sivuuttaa. Nyt kun Suomen sisällissodasta on kulunut 100 vuotta, nousee aihe sitäkin polttavammaksi. Heikki Ylikangas on todennut, että yhteisö ei unohda veritekoja, ei etenkään selvittämättömiä. Hän on tässä yhteydessä myös maininnut, että yhteisö, joka ei pysty keskustelemaan tällaisista asioista, ei ole normaali. Tässä mielessä siis Suomen sisällissodan tapahtumia on syytä käydä läpi ja niistä pitää pystyä keskustelemaan. Pelkästään senkin takia, että vastaava yhteiskunnallinen romahdus ei toistuisi.

Vaikenemisen kulttuurista hyvänä esimerkkinä käy Kouvolan tapahtumat sisällissodan aikana, josta Mirja Turunen on kirjoittanut mainion väitöskirjan Veripellot (2008). Sisällissodan ajan Kouvola ei ollut missään vaiheessa sotatoimialueena ja Turusen kerätessä materiaalia kirjaansa Turusen jututtamat paikalliset hämmästelivät koko asiaa. Koko veripeltojen olemassaolo ja teloitusten määrä tuli osalle heistä yllätyksenä. Osa ihmisistä halusi vaieta asiasta. Totuutta ei haluttu tuoda esiin, vaikka keväällä 1918 sekä valkoisten että punaisten teloituksissa menetti Kouvolan seudulla henkensä yli 200 ihmistä. Luku on suuri ottaen huomioon, että alueella ei taisteltu koko sisällissodan aikana.

Siksi näihin tarinoihin pohjautuen Suomen sisällissodan tapahtumat kuuluvat tämän blogin alaisuuteen. Aihe on siinäkin mielessä tärkeä, kun ottaa huomioon minkälainen kansallinen eheytyminen alkoi lähes heti sisällissodan jälkeen. Suomesta ei tullut kaikesta huolimatta punaista tai valkoista sotilasdiktatuuria, vaikka lähellä olikin. Suomi oli kohtalainen demokratia itsenäisyyden alkuajoista lähtien ja se kesti myös 1930-luvun oikeistoradikalismin hyökkäyksen demokratiaa ja kansanvaltaa vastaan.

(Kouvolan salainen tutkijakomitea Mirja Turusen kirjasta Veripellot. Punaisen puolen oikeusistuin tutki ja tuomitsi kuolemaan satakunta valkoisten kannattajaa ja suojeluskuntalaista. Monet tutkijakomitean tuomitsemat päätyivät ammutuksi Kouvolan veripeltoon. Tarinat Kouvolan veripeltoon liittyvistä tapahtumista ovat hyytäviä, joskin monessa kohtaa silkkaa folklorea ja sotapropagandaa.)