Kyllikki Saaren arvoitus Osa 1

Kyllikki Saaren Arvoitus 

(Enska Kallio oli ensimmäisiä toimittajia, jotka lähetettiin Isojoelle vuonna 1953 tapausta tutkimaan. Kalliosta tuli Kyllikki Saaren tapauksen myötä Suomen ensimmäisiä rikostoimittajia. Kyllikki Saaren arvoitus oli yksi lukuisista reportaaseista, jonka hän kirjoitti tapauksen tiimoilta.)

Osa 1 

Kyllikki katoaa

Kyllikki Saari oli palaamassa kotiin iltahartaudesta ystävänsä Maiju Yli-Hietalan kanssa Isojoella sunnuntaina 17.5.1953. Ystävykset saapuivat niin sanottuun Meijerin tienhaaraan, josta matka jatkuisi Kyllikin kotiin  pitkin Päntäneen tietä. Maiju Yli-Hietala kertoi Kyllikin pelänneen kotimatkaa ja Maiju pyysikin sen takia Kyllikkiä yöksi kotiinsa. Kyllikki Saari oli kuitenkin päättänyt lähteä kotiinsa ja ystävysten tiet erosivat. "Hei sitten Maiju!", olivat hänen viimeiset sanansa. Kotiin Kyllikki ei koskaan palannut. Hänet viimeisenä elossa nähnyt henkilö oli isojokinen Jaakko Lähteenmäki, joka pyöräili Kyllikkiä vastaan noin klo 22.10. Lähteenmäki ei nähnyt kohtaamispaikalla ketään muita. Yhtään pyöräilijää tai autoa ei tullut vastaan eikä ohittanut Jaakko Lähteenmäkeä kyseisellä tieosuudella. Lähteenmäen mukaan Kyllikki Saari oli polkenut kovaa vauhtia pitkin tietä. Tutkijoiden mukaan Kyllikki Saari kohtasi kohtalonsa hyvin pian sen jälkeen, kun ohitti Jaakko Lähteemäen. Eräässä kohdassa Päntäneen tietä oli havaittu kamppailun jälkiä ja jäljet viittasivat siihen, että Kyllikin kimppuun oli hyökätty väijyksistä. Havainnon  oli tehnyt tilallinen Oskari Forsby poikansa kaanssa heti seuraavana aamuna. Tien vieressä oli halkopino. 

Heti tutkimusten alussa ryhdyttiin levittämään huhua siitä, että Kyllikki olisi joutunut yliajon uhriksi tai hänet olisi kaapattu ohikulkevaan ajoneuvoon. Silminnäkijälausunnot puhuivat autosta, joka oli ajanut Isojoella tapahtumailtana klo 23.00. Auton takakontissa oli pilkottanut pyörän takarengas. Tällaista autoa ei koskaan kuitenkaan löydetty. Kukaan ei koskaan ollut tehnyt mitään havaintoa autosta, joka olisi ohittanut tapahtumapaikan Kyllikin katoamisen aikaan. Jaakko Lähteemäki ei tehnyt ainuttakaan havaintoa autosta. Lisäksi ottaen huomioon Kyllikin katoamisajan havaittu auto ilmestyi paikalle kuin tyhjästä. Jos auto on kulkenut pitkin Kyllikin ajoreittiä, niin kukaan ei ole tehnyt autosta mitään havaintoa. Lisäksi poliisin tutkimuksissa oli ilmennyt, että silminnäkijät eivät osanneet kertoa autosta tai siinä matkaavista juuri mitään merkittävää. Puheet auton takakontissa pilkottavasta pyöränrenkaasta voi siis jättää omaan arvoonsa. Päntäneen tieltä löydettiin myös lasinsiruja, mutta tutkijoiden mukaan ne olivat ilmestyneet sinne vasta Kyllikin katoamisen jälkeen. Isojoella oli valmistauduttu samalla viikolla autojen katsastukseen, joten viranomaisten mukaan tällaiset havainnot eivät olleet mitään ihmeellisempää.

Kyllikin isä Eino Saari teki katoamisilmoituksen poliisille kaksi päivää katoamisen jälkeen. Kyllikki ei ollut ilmestynyt töihin eikä hän myöskään ollut mennyt ystävänsä luo yökylään. Katoamispaikalla tehdyt etsinnät eivät tuottaneet tulosta, vaikka etsintöihin osallistui poliisin lisäksi useita isojokisia. Hilma Haapala ja Eila Laksonen löysivät Kyllikin pyörän suonsilmäkkeestä heinäkuussa 1953. Pyörän löytyminen oli yllätys, sillä sitä ei oltu aikaisemmin löydetty edes metallinpaljastimella. Pyörä oli varsin hyväkuntoinen ja tutkijoiden mukaan pyörää oli säilytetty ulkona ennen upottamista. Lisäksi pyörän piilottaja olisi osannut valita parhaan mahdollisen paikan pyörän upottamiselle. Kukaan ulkopuolinen ei olisi pystynyt löytämään pyörän kätköpaikkaa. Kyllikin katoamispaikalle oli pyörän kätköpaikkaan noin kilometrin verran matkaa. Toimittaja Enska Kallion mukaan pyörän löytymisen seurauksena yliajoteoriasta luovuttiin ja tutkijoiden mielestä alkoi olla selvää, että Kyllikki oli murhattu.


Kyllikki löydetään

Lokakuussa Valtteri Mäkelä löysi Kyllikin kengän, joka oli kätketty metsänistutuksen yhteydessä syntyneeseen metsälaikkuun. Kengän sisällä oli miehen sukka, joka oli kääritty mustalla villalangalla. Kengän löytyminen viittasi vahvasti siihen, että kenkä oli tuotu sinne vasta kesän aikana. Muuten metsänhoitajat olisivat varmasti huomanneet kätkön. Kengän löytymisen seurauksena järjestettiin 11.10.1953 suuretsintä, joka tuotti tulosta heti aamun tunteina. Ilmari Hietaoja löysi Kyllikki Saaren suohaudan noin 200 metrin päässä Päntäneen tiestä. Murhaaja oli merkinnyt suohaudan männynoksalla, joka oli tarttunut Hietaojan käteen hänen kiskaistuaan sen koemielessä irti maasta. Oksa oli tyvestään teroitettu. Suohaudalta ei ollut pitkä matka Kyllikin katoamispaikalle. Toimittaja Enska Kallion selvitysten mukaan oli päivänselvää, että Kyllikki oli raiskattu. Suohaudan löytyminen vei viimeisenkin perustan yliajoteorialta. Ruumiinavauksessa selvisi myöhemmin, että Kyllikin kasvot oli pahasti murskattu raskaalla esineellä, ei kuitenkaan kivellä. Myös hänen vaatteitaan oli kadoksissa. Suohaudan löytyminen osoitti, että tekijä tunsi ja tiesi maaston hyvin. Kyllikin murhaaja oli osannut valita sopivan paikan ruumiin kätköpaikalle kuivan maan ja suon rajamaastosta. Todennäköisintä oli myös se, että murhaaja oli tullut parantelemaan kätköään myöhemmin. Tutkijat myös olettivat, että murhaaja oli haudannut Kyllikin ruumiin suohautaansa heti murhayönä.

(Tutkijat Kyllikin suohaudan äärellä. Murhaaja oli tehnyt ruumiskätkön taitavasti ja hänellä oli hyvin todennäköisesti mahdollisuus parannella hautaa myöhemmin. Murhaaja asui suohaudan lähettyvillä ja hän merkitsi suohaudan männyn oksalla vasta, kun Kyllikin ruumis oli jo maatumassa.)

Oliko tekijä paikkakuntalainen? 

Suohaudan löytymisen jälkeen tutkijoiden mielenkiintoa herätti läheinen ojatyömaa. Heidän mielestään oli outoa, ettei kukaan ojatyömaalla työskennellyt ollut havainnut mitään outoa suohaudan lähettyvillä, vaikka haudasta noussut mädänhaju oli ollut läpitunkeva. Ojatyömaalta oli lainattu lapiota suohaudan kaivamiseen ja erään metsänvartijan koira oli hermostunut suohaudan lähettyvillä niin paljon, että se oli pitänyt laittaa naruun kiinni. Kun vielä oli ilmeistä, että murhaaja oli käynyt parantelemassa suohautaa jälkikäteen, niin oli outoa, ettei kukaan ojatyömaalla ollut kesän aikana tehnyt havaintoja oudoista kulkijoista. Kukaan ei myöskään ollut pannut merkille sitä, että murhaaja oli merkinnyt Kyllikin suohaudan männynoksalla vasta paljon myöhemmin.

Tapahtumapaikkaan liittyi muutakin erikoista. Päntäneen tie oli huonossa maineessa, koska siellä oli usein ahdisteltu kylän naisia. Helsingin Sanomat uutisoi asiasta lokakuussa 1953. Lehtijutun mukaan tutkijat etsivät seksuaalirikollista, jonka jäljet johtivat tapahtuma-aikaan Isojoelle. Tekijä tai tekijät olivat aikaisemmin olleet tekemisissä virkavallan kanssa ja he olivat saaneet tuomion seksisuaalirikoksesta. Epäillyt eivät Helsingin Sanomien mukaan kaihtaneet kuulusteluja.

Oliko murhaaja sittenkin läheltä? Ja oliko heitä useampi?

Tarina jatkuu... 

Tragedia Itämerellä - Autolautta Estonian uppoaminen 28.9.1994 -

  "Todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä!"

- Autolautta Estonian viimeinen viesti 28.9.1994 klo 1.29.

(Autolautta Estonia upposi 28.9.1994 klo 1.50 matkalla Tallinnasta Tukholmaan.)

Autolautta Estonia upposi Itämerellä 28. syyskuuta vuonna 1994. Estonian uppoaminen on rauhanajan suurin merionnettomuus. Onnettomuudessa menehtyi kaikkiaan 852 ihmistä, joista suurin osa oli ruotsalaisia ja virolaisia. Virallisen selvityksen mukaan onnettomuuden syynä oli keulavisiirin irtoaminen, jonka seurauksena autokannelle alkoi tulvia vettä. Suuret vesimassat laivan sisällä saivat aikaan kallistuman, jonka vuoksi vettä alkoi tulvia laivan sisään oviaukoista ja rikkonaisista ikkunoista. Estonian uppoaminen tapahtui nopeasti sillä se upposi nopeammin kuin toisen maailmansodan aikana tammikuussa 1945 Itämerellä uponnut saksalainen Wilhelm Gustloff, joka upposi 50 minuutissa saatua osuman neuvostoliittolaisen sukellusveneen torpedosta. Lisäksi suhteessa matkustajamäärään Estonialla menehtyi enemmän matkustajia kuin Titanicilla, jossa kuolinprosentti oli 68, kun Estonialla se oli 86. Kuolleiden määrästä ei itse asiassa ole täyttä varmuutta, sillä Estonialla saattoi matkata myös Lähi-Idän maista paenneita pakolaisia. Se nostaisi kuolleiden määrän lähelle tuhatta. Estonia on siis ainoa alus, joka on uponnut alle tunnissa, vaikka laivassa ei ole virallisen selvityksen mukaan todettu tapahtuneen tulipaloa tai räjähdystä.

Apuun rientäneiden laivojen miehistö järkyttyi, kun katastrofin laajuus valkeni heille kohtalokkaana syysyönä. Pelastustoimia koordinoinut henkilöstö ajatteli, että he ehtisivät paikalle evakuoimaan Estonian matkustajan ja miehistön uppoavasta laivasta. Laiva oli kadonnut kuitenkin tutkasta ja vajonnut syvyyksiin jo ennen kello kahta yöllä. Pelastustoimia jatkettiin pitkälle aamuun asti ja aamun tuntien on täytynyt tuntua piinaavilta pelastuslautoilla ja veneissä odotteleville ihmisille. Osa ihmisistä joutui täysin veden varaan keskellä syysmyrskyä. Huomattavaa on, että merkittävä osa Estonialta selvinnestä oli miehiä. He pystyivät kampeamaan itsensä ylös kaatuvasta laivasta kannelle ja sieltä viime kädessä suoraan mereen. Yksi Estonian konemiehistä pelastautui viime hetkellä laivasta kiipeämällä laivan savupiipusta ylös laivan kannelle.

Mielestäni Estonian onnettomuusyön tapahtumia ei tarvitse kerrata tämän enempää ainakaan tässä kirjoituksessa. En myöskään halua loukata tai järkyttää ketään syyttä suotta ja ymmärrän, että elossa on vielä laivalta pelastautuneita ja Estonialta kadonneiden tai hukkuneiden ihmisen omaisia. Heidän muistoaan tai omaisten tuskaa ei helpota tapahtumilla mässäily tai retostelu. Kirjoituksellani haluan vain nostaa esiin muutamia seikkoja, joita on jo käsitelty julkisuudessa, mutta jotka edelleen tuntuvat merkityksellisiltä. Lisäksi poliitiikot ja moni uhrien omaisista on vaatinut Estonian hylyn nostamista. Mihinkään toimiin ei ole kuitenkaan ryhdytty, vaikka muutamat alan firmat tarjosivat palveluksiaan Ruotsin ja Viron hallituksille hylyn nostamiseksi. Estonian hylyn nostaminen ei olisi ollut mahdoton operaatio. Nostamatta jättämistä perusteltiin sillä, että uponneen laivan hinaaminen Tukholmaan aiheuttaisi traumoja saariston asukkaille ja voimakas haju lisäisi järkytystä entisestään. Asia tuskin lohduttaa niitä omaisia, joiden perheenjäsen tai sukulainen makaa merenpohjassa.

Aseita, häiriöitä radioliikenteessä ja outoja ääniä laivan pohjassa 

 

Estonian vahtimatruusi Silver Linde oli saanut tarkastuskierroksellaan ohjeen käydä tarkistamassa keulan alue sieltä kuuluvien outojen äänien takia. Hän ei kuitenkaan havainnut mitään erikoista käyntinsä aikana. Lindenistä tuli myöhemmin onnettomuustutkintalautakunnan tähtitodistaja, jota kuultiin yhteensä yhdeksän kertaa ennen virallisen raportin julkistamista. Vahtimatruusi ei nimittäin tehnyt laivan keulassa mitään sellaista havaintoa, joka olisi viitannut keulavisiirin irtoamiseen ennen Estonian uppoamista. Keulavisiiriin ei ollut näköyhteyttä ja keulan valot autokannella osoittivat, että visiiri oli kiinni, joten miksi Linden olisi alkanut epäilemään mitään muuta. Sen sijaan Linden pani merkille matkustajien levottomuuden jo ennen kello yhtä. Erinäisten kertomusten mukaan laivan sisällä oli havaittu vettä jo ennen keulasta kuuluneita hälyttäviä ääniä. Laivan matkustajat ja osa miehistön jäsenistä ovat jälkikäteen kertoneen oudoista pamahduksista ja raapivasta äänestä Estonian pohjassa. Yksi matkustaja oli aluksi ajatellut, että laiva oli törmännyt johonkin tai ajanut karille. Lisäksi muutamat silminnäkijät olivat sitä mieltä, että oudot paukahdukset olivat aivan jotain muuta kuin keulavisiirin irtoamisesta johtuvia. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, ettei kukaan ollut nähnyt keulavisiirin irtoamista tai todennut sen puuttuvan uppoamishetkellä. Estonian komentosillalta ei ollut näköyhteyttä keulan alueelle.

Estonian miehistö oli käyttäytynyt matkustajien mielestä varsin hermostuneesti koko matkan ajan. Laivan kapteeni Andersson oli poistunut Estonian ravintolasta ja vaikuttanut erityisen hermostuneelta tavalla, joka oli herättänyt paikallaolijoiden huomion. Muutamat Estonian työntekijöistä olivat kertoneet ennen onnettomuutta, etteivät viihtyneet työpaikassaan. Eräs silminnäkijälausunto todistaa muutakin outoa käytöstä Estonian miehistössä. Ennen laivan uppoamista Estonian kannelle poistui miehistön jäseniä täysissä pukeissa ja laukkujen kanssa. Yksi näistä miehistön jäsenistä oli vetänyt silminnäkijän mukaansa laivan kannelle ensimmaisten keikahdusten aikana. Silminnäkijän mielestä miehistön jäsenten käytös oli ollut kummallista ja salamyhkäistä. Miehistölle on kuitenkin annettu tarkat ohjeet jäädä auttamaan matkustajia pelastustoimissa ja huolehtia siitä, että matkustajat pääsevät pelastusveneisiin ja ulos laivasta. Miehistön käytökseen liittyy myös outo tuntematon alus, joka ei suinkaan jäänyt auttamaan veden varaan jääneitä matkustajia. Jos tällainen alus on todella ollut olemassa, niin sitä ei tähän päivään mennessä ole löydetty.

Eräisiin onnettomuuteen liittyviin kummallisuuksiin kuuluu myös Estonian toisen kapteenin Avo Pihtin katoaminen. Hänet oli aluksi merkitty laivalta pelastuneiden joukkoon ja muutamat pelastustyöntekijät kertoivat jutelleensa kapteenin kanssa onnettomuuden jälkeen. Myöhemmin kapteeni Piht oli kuitenkin merkitty kadonneeksi ja Interpol on tehnyt hänestä etsintäkuulutuksen. Pihtin väitettiin hukkuneen Estonian mukana mikä on outoa, sillä miksi kuolleesta henkilöstä tehtäisiin etsintäkuulutus. Sukulaiset ja tuttavat ovat vannoneet, että kapteeni Piht tuotiin turkulaiseen sairaalaan elävänä. Pihtin katoamista tutkitaan edelleen, vaikka täyttä varmuutta hänen kohtalostaan ei ole. Erikoista kuitenkin on, että Pihtin kerrottiin keskustelleen Viron pääministerin edustajan kanssa ennen katoamistaan. Tämä asettaa koko tapauksen eri valoon ja tukkii ainakin osittain suut niiltä, jotka väittävät kapteenin katoamisen olevan salaliittoteoreetikkojen päähänpisto. Huomattavaa on myös se seikka, että Estonian turman uhreiksi merkittiin muitakin ihmisiä, jotka oli aluksi merkitty eloonjääneiksi.

(Estonian onnettomuuden muistomerkki Tukholmassa.)

Merkittävää tapaus Estonian kohdalla on myös se, ettei täysin tarkkaan tiedetä kuinka kauan Estonian komentosilta ehti lähettää hätäkutsua muille liikennöiville laivoille. Estonian uppoamisen aikaan nimittäin väitetään havaitun epämääräistä häiriötä radioliikenteessä. Rannikkoalueen radioasemat eivät olleet saaneet Estonian hätäkutsua vielä siinä vaiheessa, kun Silja Europa ja Mariella ottivat Helsinki Radioon yhteyttä. Ei siis voida olla täysin varmoja siitä kuinka kauan Estonian perämiehet Tormi Ainsalu ja Andres Tammes hätäkutsuaan ehtivät lähettää. Helsinki Radio oli maininnut oudosta häiriöaallosta, jonka vuoksi Estonian lähettyvillä olevien laivojen päällystö ei saanut yhteyttä Suomen ja Ruotsin mantereelle. Viimeinen radioyhteys Estonian kanssa käytiin 28.9.1994 klo 1.31 ja se päättyi sanoihin: "Kuinka kaukana te vielä olette? Todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä."

Matkustajat ovat kertoneet myös oudoista äänistä ennen kello yhtä. Tämän jälkeen Estonian miehistölle oli annettu hälytys "Mr Skylight to number One and Two". Annettu hälytys oli salakielinen viesti miehistölle siirtyä palohälytysasemiin. Tämä taas viittaa siihen, että laivalla olisi tapahtunut tulipalo tai räjähdys ennen laivan uppoamista. Matkustajat ja miehistön jäsenet olivat panneet merkille myös yhden tai kaksi metallista pamausta ja laivan läpi kulkevan tärinäaallon. Lisäksi oli pantu merkille outoja "raapimisääniä" laivan pohjassa. Silminnäkijöiden mukaan heistä tuntui siltä, että Estonia olisi ajanut karille tai törmännyt johonkin.  Alimmilla kansilla majoittuneet matkustajat olivat havainneet vettä laivan hyttikäytävillä jo ennen oletettua keulavisiirin irtoamista. Tämä antaa ymmärtää, että vettä olisi päässyt laivaan jotain muuta kautta kuin keulan alueelta. Kuitenkin pitää muistaa, että vahtimatruusi Linde ei havainnut mitään erikoista keulan alueella kello yhden aikoihin ennen poikkeuksellista kallistumaa. Laivan nopean uppoamisen edellytys olisi ollut, että laiva olisi täyttynyt vedestä myös pohjassa olevien reikien kautta. Nyt laiva upposi hämmästyttävän nopeasti siihen nähden, että ainoastaan sen keulavisiiri oli auennut ja repeytynyt irti myrskyssä.



Terminaali saarrettuna

Onnettomuusiltana eräs matkustaja oli lähellä myöhästyä Estonialta, koska satama oli poliisin saartama. Erinäisistä tietolähteistä on myös kerrottu, että Yhdysvaltain asevoimien univormuun sonnustautuneita miehiä toi laivalle tuntematonta lastia ennen kohtalokasta laivamatkaa. Lasti merkittiin luetteloon vasta jälkikäteen. Ulkopuolisia ei paikalle päästetty ja epämääräisen tapauksen vuoksi Estonian lähtö viivästyi. Valvontakameran videolta on havaittavissa, että Estoniaan lastattiin kaksi kuorma-autoa sotilassaattueessa. Paljon myöhemmin on tunnustettu, että Estonialla oli kuljetettu aseita Ruotsiin ja sitä kautta ainakin Yhdysvaltoihin. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjällä 1990-luvulla ei ollut mahdotonta saada haltuunsa neuvostoliittolaista sotamateriaalia. Korruptoituneet Venäjän armeijan upseerit saattoivat rahapulassaan myydä neuvostoarmeijan aseita ulkomaisille asekauppiaille. Kauppatavaraksi saattoi kelvata aivan hyvin myös pienoisydinvoimala. Virallisen lausunnon mukaan Estonialla ei kuitenkaan kuljetettu aseita onnettomuusyönä. Siitä huolimatta eräät todistajat ovat kertoneet nimettömänä Ruotsin armeijan salaisista sukelluksista Estonian hylylle heti onnettomuuden jälkeen. Lisäksi Venäjän laivasto tarjosi sukellusapua Estonialle heti uppoamisen jälkeen tutkiakseen muutamia laivan hyttejä. Miksi? Etsittiinkö näissä sukelluksissa aseita tai muuta sotilasmateriaalia? Sitä ei tiedetä.



Merikelvoton Estonia

Oli uppoamisen syistä sitten mitä mieltä tahansa niin ruotsalaiset tarkastajat olivat todenneet Estonian merikelvottomaksi vuorokautta ennen laivan lähtöä. Laivan tarkastukseen osallistunut merenkulkutarkastaja Åke Sjöblom soitti esimiehelleen merenkulkulaitoksen turvallisuusjohtajalle Bengt-Erik Stenmarkille, koska oli havainnut Estonialla siinä määrin puutteita, ettei laivaa olisi kannattanut päästää merelle. Sjöblom ei kuitenkaan saanut Stenmarkiin yhteyttä, joten hän soitti pääjohtaja Kaj Janerukselle, joka ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä Estonian lähdön estämiseen. Myös virolainen laivantarkastaja Aarne Valgma vaati, että Estonian on lähdettävä Tallinnan satamasta aikataulun mukaisesti. Kokeneen tarkastajan lausunto siis ohitettiin ja merikelvoton alus päästettiin syysmyrskyssä avomerelle, vaikka tiedossa oli muun muassa, että Estonian keulavisiirin lujuusmittauksissa ja portin lukituksessa oli havaittu puutteita. Tarkastaja Åke Sjöblom ja ylitarkasta Gunnar Zahle olivat näistä asioista maininneet raportissaan, jonka tietoja oli kuitenkin Tutkintakomission lausunnossa vähätelty. Mitä ilmeisemmin Sjöblomin ja Zahlen raportin tietoja oli muutettu, jotta päättävät tahot pääsisivät pälkähästä. Uhrien ja heidän omaistensa kannalta on olennaista, että korkeammat tahot ovat olleet osasyyllisiä tapahtuneeseen turmaan ja ihmishenkien menetyksiin. Lisäksi merenkulkulaitokselta tihkui onnettomuuden jälkeen tietoja, joiden mukaan Estonian rungossa vesilinjan alapuolella olisi ollut reikä, josta merivesi olisi päässyt laivan sisään aiheuttaen nopean uppoamisen.

Totuus makaa Itämeren pohjassa alle 200 metrin syvyydessä. Ehkä jonain päivänä totuutta arvostava sukupolvi ryhtyy tarvittaviin toimiin hylyn nostamiseksi meren pohjasta. 

Estonian uhrien muistolle...

Tulilahden kaksoismurhasta kulunut 60 vuotta

"Ei tarvitse ihmetellä päämieheni alibia. Hän oli ennen pidätystään ollut kolme vuotta karkumatkalla etsintäkuulutettuna. On vaikea näyttää alibia, kun karttaa ei ainoastaan poliisia vaan muitakin ihmisiä."

Heinäveden Tulilahdella tapahtui 28.7.1959 raaka kaksoismurha. Leirintäalueella surmattiin jyväskyläläisneitoset Riitta Pakkanen ja Eine Nyyssönen. Murhaaja yllätti telttaan majoittuneet naiset yön pimeydessä, hautasi ruumiit Tulilahden poukamaan, kätki osan tavaroista leirintäalueen maastoon ja upotti tyttöjen pyörät lahden syvimpään kohtaan poistuen ryöstosaaliin kanssa teille tietymättömille. Tapaus on edelleen selvittämättä. Murhasta syytettiin aikanaan munsalaista pikkurikollista Runar Holmströmiä, mutta hän teki itsemurhan kesken oikeusprosessin. Holström jätti jälkeensä viestin, jossa hän vannoi olevansa syytön veritekoon. Oikeudessa Runar Holmström kielsi monta kertaa edes olleensa Tulilahden leirintäalueella. Tulilahden kaksoismurha merkittiin myöhemmin viranomaisten kirjoihin selvittämättömäksi henkirikokseksi. Selvittämättä tapaus erittäin todennäköisesti jääkin, sillä monet aikalaisista ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen ja teknistä näyttöä on lähes mahdotonta saada. Lisäksi mihinkään kuolinvuoteella tapahtuviin tunnustuksiin on vaikea tässä vaiheessa uskoa. Heinäveden poliisi järjesti vielä vuonna 2009 joitakin kuulemisia, joissa kuulusteltiin paikkakuntalaisia miehiä, mutta näistä kuulusteluista ei ole kerrottu mitään julkisuuteen.

Runar Holmströmin puolustus

Oikeuden puheenjohtaja oli todennut oikeusprosessin aikana, että Runar Holmströmiä on vaikea tuomita syylliseksi veritekoon, koska häntä vastaan ei ollut riittävästi todisteita. Toteamuksessa on perää, koska edes varsinaisia aihetodisteita ei ollut tarpeeksi. Tulilahden leirintäalueella nähty mies oli puolustuksen mukaan pitempi kuin Runar Holmström, joka oli 164 senttiä pitkä. Lisäksi yksikään silminnäkijä ei pystynyt tunnistamaan Holmströmin vaatetusta oikeaksi. Ylipäänsä todistajat kertoivat Holmströmin muistuttavan Tulilahden tuntematonta mopedimiestä. Kukaan ei tosiasiassa ollut täysin varma asiastaan. Puolustus piti muutenkin outona, että lähinnä murroista syytetty pikkurikollinen asetettiin nyt syytteeseen kahdesta murhasta, vaikka Holmströmin väkivaltaisesta luonteesta oli todisteena vain veljen kertomus. Pitää vielä ottaa huomioon, että Runar Holmström ei voinut sietää Arne- veljeään, jota pidettiin yleisesti ottaen lapsellisena. 

Muitakin seikkoja löytyi Runarin puolustukseksi. Miten hän olisi voinut ulkopaikkakuntalaisena kätkeä ruumiit ja tavarat huolellisesti eri paikkoihin ja hakea vielä lapion läheisestä talosta. Mistä hän ylipäänsä olisi osannut leirintäalueen lähellä sijaitsevalle Lyytikäisen talolle? Lyytikäinen kertoi itse poliisikuulusteluissa, että heidän talolleen oli vaikea löytää. Ulkopaikkakuntalaisena Runar Holmström olisi kätkenyt ruumiit ja tavarat samaan paikkaan ja poistunut mahdollisimman nopeasti paikalta. Ruumiit oli haudattu kaiken lisäksi niin huolellisesti ja hautapaikka oli valittu ryteikön keskeltä ihan kuin tekijä olisi tiennyt mistä kannattaa kaivaa. Tulilahden kaksoismurhan luonnetta kuvattiin seksuaalirikokseksi ja Runar Holmströmiä ei koskaan oltu tuomittu seksuaalirikoksesta. Hän oli hyökännyt serkkunsa päälle pimeällä metsätiellä. Runar Holmström oli ihmisarka metsänasukki ja on vaikea kuvitella, että hän yht' äkkiä hyökännyt kahden naisen kimppuun niin, etteivät nämä olisi päästäneet mitään ääntä. Jos Runar olisi käynyt heidän kimppuunsa ryöstöaikeissa, niin hänen ei olisi tarvinnut kuin vaatia naisia antamaan hänelle rahansa.

Syyttäjäpuolen mukaan Runarilta puuttui alibi. Runar Holmström ei osannut  tai suostunut missään vaiheessa tutkintaa kertomaan missä oli ollut murhien aikaan. Holmströmin asianajajana toiminut puolustusasianajaja vastasi syyttäjäpuolen toteamukseen näin: 

"On vaikea vaatia alibia sellaiselta henkilöltä, jolla sitä ei koskaan ole ollut. Runar oli ennen pidätystään ollut kolme vuotta karkumatkalla etsintäkuulutettuna. On vaikea näyttää alibia, kun karttaa ei ainoastaan poliisia vaan muitakin ihmisiä."

Samassa yhteydessä Holger Strömberg totesi, että Runar Holmström oli jo kahdeksas tai yhdeksäs syylliseksi epäilty. Itseasiassa Heinävedellä verisissä vaatteissa nähty mopedimies oli Strömbergin mukaan jo tunnistettu ja hänen alibinsa tarkistettu. Puolustusasianajajan mukaan mitään mopedimiestä "ei siis enää ollut olemassakaan".  Strömbergin mukaan tekotapa viittasi selkeästi useampaan tekijään ja puolustusasianajaja harmitteli, että poliisi oli lopettanut kaiken muun tutkinnan ja keskittynyt ainoastaan Runar Holmströmin syyttämiseen, vaikka oli olemassa henkilöitä, jotka olisivat voineet tavalla tai toisella liittyä tapaukseen. Strömbergin mukaan samana yönä Tulilahdella oli läheisessä saaressa ollut ryyppyporukka, jonka toimet poliisin olisi ollut syytä tarkistaa. 

Runarin syyttömyydestä kertoo sekin oleellinen seikka, että joku oli kätkenyt tyttöjen varastettua omaisuutta "Runarin ajoreitin" varrelle tämän ollessa pidätettynä Tulilahden kaksoismurhasta. Tavarat on tuonut paikalle todellinen murhaaja.

Mutta kuka? 

Kesäretki Tulilahdelle

Tulilahden leirintäalue on sittemmin jäänyt pois käytöstä ja paikka on ryteikön peittämää. Jos aikoo vierailla Nyyssösen ja Pakkasen suohaudalla kesäaikaan, niin kannattaa varautua hyttysiin ja liejuiseen suomaahan. Leirintäaluetta ei hylätty heti murhien jälkeen vaan se jäi vähitellen pois käytöstä 1970-luvulla. Ainoastaan puinen risti naisten haudalla on osoituksena siitä mitä paikalla tapahtui 60 vuotta sitten. Samanlaista tienviittaa tai muistokiveä paikalla ei ole, kuten Isojoella, jonne on pystytetty hieno kivi Kyllikki Saaren suohaudalle. Keskustelua mahdollisesta tekijästä käydään edelleen. Osalle heinävetisistä asia on vaikea eikä vanhoja asioita mielellään muistella. 

Tapaus oli vaikea jo aikalaispoliisille, kun joka ikinen pidätys liitettiin kaksoismurhaan. Muutamat paikkakuntalaiset leimattiin tekijöiksi täysin aiheetta, vaikka heidän maineensa oli puhdistettu viranomaisten toimesta aikoja sitten. Heidän nimiään ei tarvitse mainita tässä sen enempää. Runar Holmströmin syyllisyydestä ja syyttömyydestä kiistellään yhä. Hän on edelleen ainoa murhista syytetty henkilö. Jotkut epäilevät teosta tuntematonta saksalaisagenttia, joka oli kysellyt jyväskyläläisnaisten liikkeitä. Toiset syyttävät teosta Runar Holmströmin Arne- veljeä ja monessa selvittämättömässä  suomalaisessa henkirikoksessa "mukana ollutta" saksalaismies Hans Assmania. Heidän syyllisyydestään voi olla montaa mieltä. 

Lopullisen totuuden tietää vain yksi...

(Runar Holmström syytettynä Heinäveden käräjillä Tulilahden kaksoismurhasta kesällä 1960. Holmström kuvassa keskellä jalkaraudoissa. Hän vannoi kuolemaansa asti olevansa syytön veritekoon.) 

Kyllikki Saaren murha

"En minä Kyllikkiä tappanut. Arvo sen teki!"

Blogissani on ollut vapun jälkeen hiljaista, mutta uutta tekstiä on luvassa vielä elokuun aikana. Tulen tekemään katsauksen Kyllikki Saaren esitutkinta-aineistoon, josta mm. Helsingin Sanomat uutisoi suurin otsikoin talvella 2018. Kyllikki Saaren murha säilyi mysteerinä aina 2000-luvulle asti, jolloin tiedot mahdollisista tekijöistä alkoivat täsmentyä.  

Isojoen poliisina toiminut Pentti Kankaanpää kävi 1970-luvulla läpi Kyllikki Saaren murhaa koskevaa tutkinta-aineistoa ja kiinnitti huomiota isojokiseen mieskaksikkoon, jonka touhut eivät kestäneet päivänvaloa poliisien silmissä. Miehet eivät osanneet edes kertoa kunnollista alibia Kyllikin katoamisyölle. Sukulaisten antamat alibit osoittautuivat myöhemmin vääriksi, kun molemmat epäillyt oli nähty kylällä Kyllikin katoamispäivän iltana. 

Poliisin pääepäilty Vihtori tunnettiin Isojoella naisten ahdistelijana, joka erityisesti humalassa yritti tunkeutua naisten koteihin, jos tiesi miesväen olevan muualla. Hänen lankomiehensä Arvo tunnettiin kylmäkiskoisena tappalupukarina, joka käytti mielellään veistä ja oli kova potkimaan. Hän muuttui omituisen auttamishaluiseksi, kun Kyllikin etsinnät alkoivat. Arvo ei muuten avustanut viranomaisia juuri millään tavalla.

Mieskaksikosta Vihtori oli pitkään poliisin pääepäiltynä, vaikka poliisi ei ollut aluksi lainkaan kiinnostunut hänen tekemisistään. Häntä ei pidetty tarpeeksi älykkäänä moiseen tekoon. Vihtori oli kuitenkin epäsuorasti tunnustanut teon eräässä ravintolassa tutulleen todeten: "En minä sitä tappanut! Arvo sen teki!" Kun Vihtorilta kysyttiin ketä hän mahtoi tarkoittaa, sanoi Vihtori tarkoittavansa Kyllikkiä. Todistajan mukaan Vihtori ei tämän keskustelun jälkeen puhunut asiasta enää sanaakaan todistajan läsnäollessa.

Vihtori oli todella lähellä tunnustaa tekonsa, kun poliisit tulivat pidättämään hänet humalaisen käytöksen takia. Kuulusteluissa Vihtori selitti, ettei Kyllikin ruumista koskaan löydettäisi. Tämän lausunnon hän myöhemmin perui. Tutkijat lähettivät Vihtorin Mustasaaren sairaalaan mielentilatutkimukseen, koska halusivat saada selvää pitivätkö hänen puheensa Kyllikistä lainkaan paikkaansa. Vihtori jatkoi outoa käytöstään myös hoidossa ollessaan.

Tutkinta jatkuu...

(Osallistuiko Kyllikki Saaren murhaaja itsekin Kyllikin etsintöihin vuonna 1953? Hänellä olisi ollut tuolloin riittävästi aikaa peitellä jälkiään ja hävittää todistusaineistoa.)

Bodomjärvi - Kansakunta hypnoosissa

"Bodomjärvellä on nyt piru irti. Täällä on yhden loukkaantuneet lisäksi kolme vainajaa!"

BODOMJÄRVI - KANSAKUNTA HYPNOOSISSA -

Kesällä 1997 kävin katsomassa ensi kertaa eläessäni Superpesistä. Matsista palatessamme joku sattui mainitsemaan Ei vanhene koskaan- sarjan episodin Bodomjärven telttamurhista. Aikaisemmat jaksot olin harmikseni missannut, mutta sinä iltana olin ajoissa television äärellä. En valehtele, jos sanon että nukkuminen oli sinä yönä vaikeaa. Ei vanhene koskaan- sarjan tunnari saa vielä tänä päivänä kylmiä väreitä aikaiseksi. Åke Lindmanin selostus hakee sekin vertaistaan. Kyseisen sarjan episodi Bodomjärvi: Kansakunta hypnoosissa vihki minut Bodomin telttamurhiin.

(Bodomilla heinäkuussa 2012)

Helluntai 1960 oli yhtä kuuma kuin kesä 1997. Nils Gustafsson, Seppo Boisman, Irmeli Björklund ja Anja Mäki matkasivat moottoripyörillä luonnonkauniin Bodomjärven rannalle sen ajan supertähden Paul Ankan pauhatessa taustalla. Matkalla käytiin kioskilla täydentämässä retkieväitä. Mukana oli telttailuvarusteiden lisäksi viinaa ja ehkäisyvälineitä.

Teltta pystytettiin Bodomjärven keskiniemen läntiselle rannalle niemen keskivaiheille. Paikka oli valittu Nilsin ja Sepon aikaisempien reissujen lopputuloksena. Leiripaikan valmistuttua rannalla riitti kaikenlaista mukavaa puuhastelua. Mitä nyt nuoriso ikäpäivänä onkaan kuumana kesäyönä touhunnut viattomassa mielessä. Nuorten saapumisen olivat muutkin huomanneet ja liikkeellä olikin paljon väkeä mikä jälkikäteen saattaa tuntua ihmeelliseltä.

Joskus aamuyön pikkutunteina iski murhaaja. Hän riehui telttapaikalla puukon ja kiven kanssa tappaen kolme nuorta ja haavoittaen yhtä. Murhaajalla saattoi olla käytössään myös ns. kikkapihdit eli asennuspihdit. Murha-asetta ei tosin löytynyt, vaikka koko Bodomjärven pohja naarattiin perin pohjin. Riehuttuaan aikansa murhaaja poistui paikalta mitättömän ryöstösaaliin kanssa. Paikalle saapui noin klo 11.00 Esko Johansson, joka oli tulossa rannalle uimaan poikansa ja tämän kaverin kanssa. Uimaretki jäi kuitenkin lyhyeksi Johanssonin nähdessä vaikeroivan Gustafssonin ja karmeassa kunnossa olevan telttapaikan. Teltta oli kasassa ja verta sekä hiustukkoja joka puolella. Esko Johansson lähti välittömästi tekemään ilmoitusta poliisille.

Ennen Johanssonin saapumista oli teltalla käynyt kaksi onkijapoikaa, mutta he olivat poistuneet pelästyksissään paikalta. Lisäksi nuori onkija Olavi Kivilahti oli aamuyöllä ongella aivan murhapaikan lähettyvillä. Hän näki "kello kuuden miehen" poistumassa murhaniemeltä kantamuksien kanssa. Murhaniemen tietämissä liikkuvasta hahmosta tehtiin havaintoja myös vastarannalta, mutta tarkkoja tuntomerkkejä silminnäkijät eivät pystyneet kertomaan tutkijoille. Lisäksi paikalla havaittiin  verisessä paidassa liikkuva työlaitoskarkuri, jonka epäiltiin kuljettavan mukanaan murhapaikalta vietyä kantokassia. Pauli Luoma oli kuitenkin syytön veritekoon.

Murhaniemen tietämissä nähtiin myös kaksi miestä onkimassa. Heitä ei koskaan tavoitettu. On jopa väitetty, ettei näitä kahta miestä koskaan ollutkaan olemassa vaan kyseessä olisi ollut silminnäkijöiden erehdys. Oli miten oli rannalle jäi kuitenkin kasa ahvenia. Ei vanhene koskaan- jaksossa Åke Lindman toteaa, että miksi kaksi kulkuria olisivat jättäneet kalasaaliinsa rantakiville. Miehet jäivät kuitenkin saavuttamattomiin suuresta mediamyllystä huolimatta. He eivät syystä tai toisesta halunneet tulla esiin.

Tutkijat työskentelivät hiki hatussa. Murhapaikka eristettiin ja tutkittiin sentti sentiltä. Poliisin päämajassa Espoon Leppävaarassa ovi kävi, kun poliiseja ja puhutettavia ramppasi jatkuvalla syötöllä antamassa tutkijoille viime hetken tietojaan. Valtavan määrän poliiseja ja varusmiehiä vaatineissa etsintäoperaatioissa löydettiin kyllä lukuisia etsintäkuulutettuja, mutta joukossa ei ollut Bodomjärven murhaajaa. Kateisiin jäi murha-ase, mutta myös motiivi. Kuka ja miksi halusi murhata neljä  järven rannalle majoittunutta nuorta?

Tutkijoiden kannalta pahin moka tapahtui kuitenkin heti tutkinnan alussa, kun ruumiit oli kuljetettu pois ennen poliisin saapumista. Yhtään kunnollista valokuvaa rikospaikasta ei ole säilynyt. Lisäksi helluntaipyhät sotkivat poliisin toiminnan lähes kokonaan, kun yli puolet poliisivoimista ja varusmiehistä oli kesämökeillään nauttimassa lämpimistä kesäilloista.

Poliisi sai aivan tutkinnan alussa käsityksen, jonka mukaan Bodomilla olisi sattunut jonkinlainen onnettomuus. Tämä seikka sotki tutkintaa heti alkuvaiheissa, kun kaiken lisäksi paikalle saapuneet auttajat ehtivät sotkea tutkinta-aineistoa ja peitellä ruumiit. Rikospaikkatutkinta oli vielä 1960-luvulla lapsenkengissä ja tutkijat joutuivat itse keräämään näytteet ja muun todistusaineiston sen sijaan, että olisivat keskittyneet todistajien tarkempaan seulomiseen ja vihjeiden tarkistamiseen.

Murhaaja on jäänyt kateisiin, vaikka poliisi turvautui jopa hypnoosiin löytääkseen Bodomjärven murhaajan. Hypnoosiin vaivutettiin sekä tapahtumahetkellä paikalla ollut 14-vuotias onkija Olavi Kivilahti että murhasta hengissä selvinnyt Nils Gustafsson. Kivilahti oli nähnyt murhapaikalta poistuvan miehen vain viidenkymmenen metrin päästä. Huolimatta Kivilahden likinäköisyydestä jotain tuntomerkkejä saatiin talteen ja myöhemmin julkisuuteen tuotiin Bodomjärven murhaajan tuntomerkit.

(Onko tässä Bodomin mies?)

Kolme nuoren hautajaiset ovat surullinen näky vielä 50 vuotta tapahtumien jälkeen. Hautajaiskuvien jälkeen Åke Lindman toteaa, että murhien aikaan nuorten leirin lähettyvillä oli ollut meneillään saunaremontti, jonka remonttimiestä tutkijat ovat ajaneet takaa aina näihin päiviin asti. Samalla todetaan pahaenteisesti, ettei Suomen suvessa voi kukaan liikkua ilman, etteikö joku tekisi hänestä havaintoja. Näin oli ollut myös Bodomjärvellä. Kahden onkijan kummittelusta murhaniemen tietämissä lausutaan kammottava runo "Pirun pää minun, kalan pää minun. Minä pirun, kala minun." Helluntaihin ei liittynyt vain orastava rakkaus vaan myös paholaisen voimat.

Lindmanin mukaan tutkijat eivät olleet pelkästään hypnoosi varassa jahdatessaan Bodomjärven murhaajaa. Vuonna 1969 Bodomjärveen hukkui tai hukuttautui mies, joka ennen veteen syöksymistä tunnusti naapurilleen olevansa Bodomjärven murhaaja. Hän oli kioskimies Valdemar Gyllström, jonka tiedettiin vihaavan rannalla omin päin telttailevia nuoria. Gyllström kärsi todennäköisesti mielenterveysongelmista ja hän oli hermotuessaan väkivaltainen, mutta hänellä oli murhayölle alibi. Vaimo vannoi ettei mies ollut poistunut kotoaan murhayönä. Vaimon väitetään myöhemmin miehen uhanneen tappaa vaimonsa, jos tämä ei vahvistaisi hänen alibiaan. Valdemar Gyllströmin syyllisyydestä kiistellään yhä.

Professori Jorma Palo oli kuolemaansa asti sitä mieltä, että saksalaissyntyinen Hans Assman oli Bodomjärven murhaaja. Assman oli ilmoittautunut Helsingin kirurgiseen sairaalaan 6.6.1960 eli vain muutama päivä murhien jälkeen. Hän oli sairaalaan tullessa likainen ja käyttäytyi muutenkin omituisesti. Assman teeskenteli tajutonta ja kehuskeli sairaalahenkilökunnalle "saavutuksistaan". Kaiken kukkuraksi musta auto oli pysähtynyt keskellä yötä sairaalan pihalle ja Assmanin oli tästä syystä pakko päästä sairaalan parvekkeelle seuraamaan auton liikkeitä.

Ei vanhene koskaan- sarjan Bodom- jaksossa ylikomisario Harri Rahikka kuitenkin toteaa, että saksalaismiehen alibi on tarkistetty tarkan rikostutkinnan lopputuloksena. Kummallisella käytöksellä ei tarvitse olla mitään tekemistä kolmoismurhan kanssa. Muutenkin on melko mielenkiintoinen ajatus, että murhatyön tekijä ilmestyy sairaalaan likaisena ja "verisissä" vaatteissa, vaikka hänellä on ollut lähes kolme vuorokautta aikaa puhdistautua murhamiehen asustaan. Yksikään todiste ei myöskään liitä Hans Assmania Bodomiin. Edes murhapaikan lähellä asuminen ei ole kovin kummoinen todiste, kun kolmoismurhaajaa jäljitetään. En edes viitsi tässä yhteydessä mainita niitä lukuisia agenttitarinoita, joita Assmanin asian tiimoilta on kirjoiteltu sanomalehtiä myöten. Puhumattakaan siitä, että Hans Assman on liitetty lähes jokaiseen 1950- ja 60-luvun selvittämättömään suomalaiseen henkirikokseen.

Murhaaja on valtaisasta mediakohusta huolimatta edelleen tavoittamatta. Åke Lindmanin loistavaa kerrontaa mukaillen hänen puolellaan on aika ja unohdus. Mutta aivan Bodom- jakson lopussa kertoja alkaa puhumaan tutkintalinjasta, jota poliisi tutki 1990-luvun lopussa edelleen hyvinkin tarkasti. Ylikomisario Rahikka esittää pahaenteisen kuuloisesti olettamuksen, jonka mukaan tekijä on  edelleen elossa. Todetaan, että syyllinen olisi itsekin tietoinen poliisin tutkimuksista. Ei vanhene koskaan- jakso päättyy mustavalkoiseen kuvaan, jossa hengissä selvinnyt Nils Gustafsson on laittamassa kukkia Bodomjärven uhrien haudalle.

...

(Nils Gustafsson toimittajien ristikuulustelussa vuonna 2004.)

Keväällä 2004 lehtien kohuotsikot kirjoittivat telttaretkeltä hengissä selvinneen Nils Gustafssonin pidätyksestä. Hänet oli pidätetty todennäköisin syin ystäviensä murhasta. DNA-tutkimuksissa oli selvinnyt, että uhrit olisikin tapettu teltan sisällä. Kuluneesta teltasta oli löytynyt verijälkiä, jotka myös viittasivat siihen, että murhaajalla oli jalassaan erään telttaseurueen kengät. Samat kengät oli kätketty murhaniemeen johtavan polun varteen. Poliisilla oli siis syytä olettaa, että kengät olivat olleet Gustafssonin jalassa hänen suorittaessaan tekonsa. Ei kai ulkopuolinen murhaaja laittaisi uhrien kenkiä jalkaansa? Tutkimuksissa oli myös todettu, että mm. telttaa olisi siirretty jälkikäteen. Miksi? Poliisi oli myös löytänyt puukonreikiä sellaisista paikoista, joissa niitä ei olisi edes pitänyt olla. Tekijä olisi siis yrittänyt lavastaa teon ulkopuolisen surmaajan teoksi pistämällä telttaan ylimääräisiä reikiä.

Myös Nils Gustafssonin lausunnot ja vammat joutuivat uudelleen suurennuslasin alle. Jälkikäteen on todettu, ettei henkiinjäänyt Gustafsson ollutkaan joutunut niin rajun hyökkäyksen kohteeksi kuin mitä 1960-luvun sanomalehtikirjoituksissa annettiin ymmärtää. Puheet aivovammasta ja syvästä tajuttomuustilasta saattoivat ollakin liioiteltuja. Gustafsson itse totesi, että "se oli säpäleinä koko tämä puoli..." vammoista puhuttaessa. Myös Gustafssonin muistinmenetys murhailtana on kohtuullisen hataralla pohjalla. Itse hän on sanonut, ettei muista murhaillan tapahtumista mitään. Eräässä haastattelussa hän tosin mainitsee, että muistaa hyökkääjän hypänneen teltan päälle ja alkaneen silmittömän puukottamisen. Melkoinen ristiriita. Lisäksi on erikoista, että Nils Gustafsson vannoo syyttömyyttään, vaikkei muista mitään murhaillasta. Miten voi muistaa tekemättömiä asioita, jos ei muista niistä mitään.

Syyttäjäpuolen mukaan Nils Gustafsson olisi mieltynyt kaikista eniten Irmeli Björklundiin. Björklund oli kolmoismurhan uhreista saanut vakavimmat vammat. Ikäänkuin murhaaja olisi kohdistanut raivonsa juuri häneen. Tutkijoiden ja syyttäjien mukaan humalainen Gustafsson ei olisikaan saanut Björklundilta vastakaikua tunteilleen ja käynyt raivonvallassa hänen kimppuunsa puukon ja jonkin tylpän esineen kanssa. Sen jälkeen hän olisi käynyt seurueen muiden jäsenten kimppuun ja havahtuessaan tekonsa kauheuteen aloittanut kaikki lavastustoimenpiteet murhapaikalla. Ensimmäisten sivullisten saapuessa paikalle lyyhistyneen teltan päältä löytyi vaikeroiva Nils Gustafsson, joka todellisuudessa olisi voivotellut omaa tekoaan. Ambulanssimiehiltä ja tutkijoilta olisi siten jäänyt huomaamatta, että ulkopuolisen murhaajan sijasta tekijä olikin ollut yksi seurueen jäsenistä. Tämä on sikäli johdonmukaista, että ensimmäiset Bodomjärven murhaa koskevat poliisitiedotteet käsittelivät tapausta aivan aluksi juopposeurueen keskinäisenä tappeluna.

Murha-asetta ei siis ole tähän päivään menessä löytynyt. Julkisuudessa on vain ainoastaan mainittu, että poliisi etsii murha-aseena käytettyä tyypillistä puukkoa. Lisäksi kateisiin jäi omaisuutta, joka ei missään nimessä ollut varastamisen arvoista. Uhreilta jäljelle jääneet tavarat luovutettiin virheellisesti takaisin omaisille ilman minkäänlaista luettelointia. Poliisi kritisoitiin, ettei se ollut aikanaan ottanut huomioon Nils Gustafssonin mahdollista syyllisyyttä. Tämä ei pidä täysin paikkaansa, sillä Nils Gustafssonin osuutta on pohdittu mm. 1960-luvulla poliisien laatimassa asiakirjassa "Bodomin mysteeriö". Poliisia on varmasti hämmästyttänyt, että ulkopuolinen tekijä surmaa kolme telttailijaa, mutta vain haavoittaa neljättä. Miksei hän hoitanut työtään loppuun? Tutkijoiden mietintöjen ja Gustafssonin kuulemisen jälkeen hänet vapautettiin tuolloin kaikista epäilyistä.

Nils Gustafssonin pidätys vuonna 2004 puhuttaa vielä tänäkin päivänä. Bodomjärven murhista on käyty keskustelua ehkä eniten Suomen suurimmalla rikosaiheisella nettiportaalilla Murha.infolla. "Bodom"- osioon ilmestyy uusia viestejä melkeinpä päivittäin. Suosituimpana puheenaiheena on Nils Gustafssonin syyllisyys tai syyttömyys. Gustafssonin ympärille on kokoontunut ikään kuin oma koulukuntansa, joka on täysin varma Nils Gustafssonin syyllisyydestä, vaikka käräjäoikeus hänet vapauttikin kaikista syytteistä. Muita infolaisten "suosikkiepäiltyjä" ovat Assmanin lisäksi kioskimies ja tuntemattomaksi jäänyt ulkopuolinen taho.

Murha-aseen lisäksi suurelle yleisölle ei ole täysin avautunut murhan motiivi. Aivan alusta alkaen kolmoismurhaa pidettiin seksuaalimurhana, jota olisi yritetty peittää varastamalla uhrien arvotonta omaisuutta. Nils Gustafssonin oikeudenkäynnissä syyttäjäpuoli esitti, että Gustafsson on surmannut muun telttaseurueen saatuaan "pakit" Irmeli Björklundilta. Olisiko tämä voinut pitää paikkansa? Syvällisemmin ajateltuna on loppujen lopuksi vaikea ajatella, että pelkkä kiintymys tai mustasukkaisuus humalatilaan yhdistettynä olisi riittänyt motiiviksi murhata kokonainen telttaseurue. Ja jos niin oli, niin miksi Nils Gustafsson ei osoittanut vastaavaa käytöstä ennen tai jälkeen Bodomjärven telttasurmien. On vaikea kuvitella 18-vuotiasta pojankloppia peittelemässä todistusaineistoa ja siirtelemässä telttaa raa'an surmatyön jälkeen. Kyseinen teko vaatisi allekirjoittaneen mielestä paatuneempaa mieltä. Suorastaan häiriintynyttä persoonaa.

Kirjoittaja sai ensikosketuksen Bodomjärven murhaan kesällä 1997 nähtyään aiheesta kertovan jakson sarjasta Ei Vanhene Koskaan. Kipinä on kestänyt kaikki nämä 22 vuotta. 

Tutkinta jatkuu...

Sillä murha ei vanhene koskaan....

Vihan vuosi 1918 (osa II)

Punainen teloittaja

Kansallissosialistisen Saksan sotakone Wehrmacht oli piirittänyt Neuvostoliiton suurkaupungin Leningradin toisessa maailmansodassa syksyllä 1941. Natsi-Saksan johtaja Adolf Hitler haaveili bolsevikkivaltion erityisen symbolin nopeasta tuhosta. Kevääseen 1944 mennessä saartorenkaan sisällä menehtyi arviolta 800 000 neuvostokansalaista. Valtavista tuhoista ja piinaavasta piirityksestä huolimatta saksalaiset eivät koskaan onnistuneet valloittamaan Leningradia.

Keväällä 1942 kyseisessä Leningradin piirityksessä menehtyi suomalainen Mikko Kokko. Alkujaan Nurmeksesta kotoisin ja myöhemmin Helsinkiin muuttanut Kokko oli yksi Suomen sisällissodan jälkimainingeissa Neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Hänen vaiheistaan Suomen sisällissodassa on tarjolla ristiriitaista tietoa. Mikko Kokko johti Suomen sisällissodassa Helsingin tupakkatehtaan komppaniaa ja taisteli eri paikkakunnilla noin 4 kuukautta kestäneen sodan aikana. Hänen joukkoaan voi hyvällä syyllä kutsua punakaartin eliittiosastoksi, joka toimi moneen punakaartin osastoon verraten fanaattisesti ja kurinalaisesti.

Kolikolla on tosin kääntöpuolensa.  Mikko Kokkoa on kuvattu häikäilemättömäksi ja turhamaiseksi johtajaksi, joka ei säästellyt edes omiaan. Näitä ominaisuuksia Kokko tarvitsi myöhemmin toimiessaan Neuvosto-Venäjän salaisen poliisin Tsekan asiamiehenä. Mutta ennen kaikkea vastapuoli sai pelätä Mikko Kokon joukkion edessä. Tiukkana vasemmistolaisena ja anarkistina Mikko Kokko ei hyväksynyt kompromisseja valkoisten kohtelussa ja otti sumeilematta osaa punavaltaa vastustaneiden henkilöiden joukkoteloituksiin.

(Mikko Kokon helsinkiläisistä koostuva tupakkatehtaan komppania oli punakaartin osastoista taistelykykyisimpiä. Tosin komppania toimet herättivät pelkoa myös punaisten keskuudessa.)

Mikko Kokon johtama helsinkiläiskomppania otti Suomen sisällissodassa osaa Vilppulan ja Lylyn rintaman taisteluihin. Maaliskuussa 1918 punaiset valtasivat Oriveden aseman juuri helsinkiläisten erityisen kunnostautumisen ansiosta. Tämä mahdollisti punaisten turvallisen vetäytymisen Tampereelle Vilppulan rintamalta. Kevään aikana Mikko Kokon komppania oli yrittämässä läpimurtoa valkoisten saartamaan Tampereen kaupunkiin. Komppanian vetäytyessä Helsinkiin se otti yhteen saksalaisten kanssa huhtikuun alkupuolella. Tämän jälkeen komppania otti osaa Uudenkylän taisteluun 15.-16.4 ja yritti läpimurtoa Viipurin radalle Lahden taistelujen yhteydessä. Kuvaavaa oli, että helsinkiläiskomppania onnistui haastamaan vastaan asettuneet ammatisotilaat.


Helsinkiläinen huligaanijoukko


Sotakuntoa pidettiin yllä juopottelulla ja ryöstelyllä. Uudenkylän taistelujen aikana riihimäkeläinen punapäällikkö Erkki Karjalainen surmasi toisen punakaartilaisen juuri Mikko Kokon käskystä. Surma liittyi kiistaan arvokkaista koruista, jotka olivat päätyneet punaisten käsiin Uudenkylän taistelujen yhteydessä. Ryöstelyt ja takavarikot eivät olleet harvinaisuuksia sisällissodan aikana, mutta niihin suhtauduttiin erityisen halveksuvasti valkoisen väestön keskuudessa. Moni sodan jälkeen vangittu punainen sai maksaa hengellään osallistumisen ryöstöihin ja takavarikoihin. Erityistä Mikko Kokon kohdalla on se, että hän oli valmis toimimaan häikäilemättömästi myös omiaan kohtaan.

(Suomen sisällissota oli radanvarsisotaa. Punakaarti tuki sotatoimiaan raskaasti aseistetuilla panssarijunilla. Mikko Kokko osallistui taisteluihin usein panssarijunan kyydissä.)

Mikko Kokosta käytettiin nimitystä Pitkä-Kokko. Häntä kutsuttiin virheellisesti mestaripainijaksi, koska Kokon veljeksistä Jalmari ja Sulo olivat voittaneet painimestaruuksia Helsingin Jyryssä. Mikko Kokko mainitsee myös toimineensa panssarijunan komentajana sisällissodan aikana, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta. Todennäköisesti hänen komentamansa panssarijuna oli tavallinen hiekkasäkeillä ja konekivääreillä varustettu juna. Ennen pakoaan Venäjälle Kokko osallistui todennäköisesti panssarijunan päällikkö Gustaf Gressen Tamlanderin murhaan Haminassa. Tamlanderin ruumis löytyi veneen alta paikasta, josta sitä osattiin etukäteen etsiä. Tamlanderia ei aluksi osattu merkitä taistelujen aikana surmansa saaneisiin. Mikko Kokko oli syyttänyt sodan loppuhetkillä Tamlanderia panssarijunan miehistön palkkarahojen varastamisesta.

Todennäköisesti Tamlander kuitenkin murhattiin, koska hän näyttäytyi fanaattisimpien punaisten silmissä luokkapetturina ottaessaan Helsingin taistelujen aikana yhteyttä saksalaisiin joukkoihin Nummelassa neuvotellakseen tulitauosta.  Mikko Kokko toteaa epämääräisesti Tamlanderin "menneen Venäjälle", vaikka tosiasiassa Mikko Kokko oli yhdessä Erkki Karjalaisen kanssa kaapannut Tamlanderin veneen Haminassa paetakseen Venäjälle. Tamlanderin murha on säilynyt näihin päiviin asti mysteerinä, vaikka Kokkoa ja Karjalaista voi hyvällä syyllä epäillä tekijöiksi Missään ei kuitenkaan ole säilynyt tietoja siitä, kuka osasi neuvoa ruumiin löytöpaikan niinkin tarkasti.


Terrorin saastuttama poikkeusyksilö


Huhtikuussa 1918 Kouvolaan saapui krapulainen ja väsynyt helsinkiläiskomppania Mikko Kokon johdolla. Komppanian päällikkö ja sen miehistö olivat usein humalassa ja nytkin vartiopalvelukseen kykeni vain muutama punakaartilainen. Päättäväisenä usein esiintyvä Mikko Kokko halusi joukon jatkavan mahdollisimman nopeasti Viipuriin, mutta Kouvolassa keskisen rintaman joukkoja komentanut kotkalainen Vihtori Hasu halusi Kokon ja hänen komppaniansa vartioimaan Korian siltaa. Tosiasiassa hän halusi pitää valvonnan alaisena "helsinkiläisen huligaanijoukon", josta kuitenkin voisi olla tarpeen tullen hyötyäkin. Kokon komppania ei tosipaikan tullen hevillä perääntyisi.

Kouvolassa pidettiin punakaartin päälliköiden kesken neuvonpitoa. Punaisten sota oli luisumassa kohti tappiota. Punainen Suomi oli kutistumassa pieneksi valkoisen armeijan ja saksalaisten joukkojen puristuksessa. Kosteassa tapaamisessa päätettiin pitää tie Viipuriin auki hintaan mihin hyvänsä, jotta vallankumouksen ydin pääsisi jatkamaan luokkasotaa Venäjältä käsin. Samalla todennäköisesti päätettiin Kymi-yhtiön johtajien vangitsemisesta ja kuljettamisesta Viipuriin.

Vastavallankumoukselliset tehtaanjohtajat olivat esiintyneet liian nokkavasti ja olivat kaiken lisäksi alkaneet vastustamaan punavaltaa entistä avoimemmin valkoisten joukkojen lähestyessä Kouvolaa. Punavallan vastustajista tunnetuin oli kauppaneuvos ja Kuusankosken tehtaiden johtaja Gösta Björkenheim, joka oli työväen keskuudessa pidetty mies.  Hän oli suhtautunut työväkeen suopeasti ja pyrkinyt kaventamaan sosiaalista kuilua parantamalla tehtaan työväestön oloja. Sodan kääntyessä valkoisten voitoksi Björkenheim alkoi kuitenkin arvostella punavaltaa ja moittia vallankumouksen päämääriä. Lisäksi hän otti yhteyttä paikalliseen suojeluskuntaan, kuitenkin tuloksetta.

Gösta Björkenheim kohtasi kuolemansa Korian sillalla huhtikuun jälkipuoliskolla yhdessä lääkäri Kaarlo Hjeltin kanssa. Hänen teloittajinaan toimivat todennäköisesti Mikko Kokon komppaniasta valikoidut miehet ja mahdollisesti Kouvolan salaisen tutkijakomitean jäsen Vihtori Saarinen. Myös punakaartin johtaja Året Sundström oli todennäköisesti paikalla Björkenheimin ja Hjeltin teloituksessa. Joka tapauksessa ampujista ei ole saatu tähän päivään mennessä tarkkaa tietoa. Mikko Kokon tiedetään tosin puhelimessa kerskuneen, että hän hoitaa valkoisten vankien ampumisen ellei kukaan muu Kouvolan esikunnasta siihen pystyisi.

Viivyteltyään aikansa Kouvolassa ja Korilalla Mikko Kokko poistui miehineen paikkakunnalta aikomuksenaan päästä vielä viime hetkellä Viipuriin. Kauppaneuvoksen kuolema oli järkyttänyt myös punaista siviiliväestöä, joka piti tekoa raakalaismaisena. Valkoisella puolella heräsi valtava koston halu jokeen pudotettujen ja tukkeihin ruhjoutuneiden tehtaan herrojen löydyttyä. Muutamia jokeen pudotettuja ei löydetty koskaan.

Vallankumouksen rautainen käsivarsi

Mikko Kokon henkilöhahmossa paljastuu punakaartilainen huligaani ja varas, joka joukkonsa kanssa mellasti siellä missä parhaaksi katsoi. Kokon komppania oli paikoin niin humalassa tai krapulassa, että vain muutama komppanian mies kykeni osallistumaan sosialistisen ihanneyhteiskunnan puolustustehtäviin. 

Toisaalta Mikko Kokon komppania oli hyvä olla esikunnan "iskuryhmänä", kun todellisia tekijöitä kaivattiin. Siksi Mikko Kokko käskettiin paikalle Korialle, koska Kouvolan aseman punainen esikunta tiesi, että tehtaan herrojen teloittajiksi ei voinut määrätä ketä tahansa. 

Kokon punakaartilaiset poistuivat paikalta yleensä ryöstösaaliin kanssa. Kokko oli valmis tappamaan arvoesineiden takia. Ryöstely ja takavarikointi ei tosin ollut mikään erikoinen ilmiö sotatilanteessa, vaikka valkoinen osapuoli sitä kovasti kauhistelikin. Arvoesineet, ravinto ja erityisesti viina kelpasivat myös valkosotureille. 

Mirja Turunen ja Marko Tikka ovat tutkimuksissaan tuoneet esille terrorin saastuttaman poikkeusyksilön, jolle sisäinen sota antoi tilaisuuden pyssyn heilutteluun. Poikkeustila antoi heille mahdollisuuden toteuttaa mielihalujaan niin punaisella kuin valkoisellakin puolella. Juopotteluun ja turhamaisuuteen taipuvainen punakaartilaispäällikkö Mikko Kokko käy tästä hyvänä esimerkkinä. Toisaalta pitää muistaa, että vastapuolen ankara kohtelu oli punaisellakin puolella osa  esikuntien vallankumouksellista sotataktiikkaa, jossa tavoitteena oli vastapuolen potentiaalisen sotavoiman taltuttaminen, peloittelu ja viime kädessä teloittaminen. 

Tiukkaa vallankumousoppia sovellettiin myöhemmin Puna-armeijan toimesta Venäjän sisällissodassa. Venäjälle paennut Mikko Kokko pääsi toteuttamaan  omaa vallankumousoppiaan bolsevikkien "rautaisen käsivarren" Tsekan asiamiehenä. Tsekalle tyypillistä toimintaa olivat vallankumouksen vastustajien pidätykset, kuulustelut ja joukkoteloitukset. Kokon uraa Venäjällä häiritsi kuitenkin jatkuva juopottelu. 

Lähteet 
Mirja Turunen, Veripellot.
Seppo Aalto, Kapina Tehtaalla.
Marko Tikka, Terrorin aika 1917-1921.
Tuija Wetterstrand, Punainen panssarijuna.

































Kesäretken raaka päätös Heinävedellä vuonna 1959

Julkaistu aikaisemmin joulukuussa 2015.

Helsinkiläinen pariskunta yöpyi Heinäveden Tulilahden leirintäalueella 30.7.1959. He olivat saapuneet paikalle puolenyön aikoihin ja kävivät telttaansa nukkumaan vähän saapumisensa jälkeen. Vaimo ei nukkunut kunnolla ja heräsi kolmen maissa yöllä siihen, että joku saapui veneellä Tulilahden leirintäalueen rantaan. Veneestä astui maihin kaksi miestä, joita nainen ei tuntenut. Miehet olivat kulkeneet pariskunnan teltan ohi ja vaimo oli kuullut pätkän miesten keskustelusta:

– Peittelitkö sinä ne jäljet siellä?
– Joo. Etkö sinä ole jo saanut tarpeeksi tästä?
– Kestää kauan ennen kuin niitä osataan kaivata.
– Ei kai poliisi näin pian…?
– Mennäänkö tuonne?
– Ei… siinähän on miesten pyörä.

Keitä nämä kaksi miestä olivat? Vastausta ei ole saatu tähän päivään mennessä.

Heinäkuussa 1959 surmattiin Heinävedellä Etelä-Savossa kaksi nuorta telttailevaa neitosta Tulilahden leirintäalueella 28.7. Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen ruumiit löydettiin kolme viikkoa kestäneiden etsintöjen jälkeen suohaudasta Tulilahden pohjukasta. Helsinkiläinen pariskunta oli siis tietämättään viettänyt yönsä Tulilahdella ruumiiden vieressä!

(Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen kaksoismurha vavahdutti koko Suomea vuonna 1959)

Murhaajia ei koskaan tavoitettu

Tosin murhasta epäiltiin aikanaan munsalaista pikkurikollista Runar Holströmiä, joka pidätettiin Tulilahden kaksoismurhasta epäiltynä marraskuussa 1959. 

Karmea ruumislöytö tehtiin noin 200 metrin päästä leirintäalueen laiturista. Poliisi epäili alkuun tekijäksi paikkakuntalaista. Todellakin heinävetelinen tekijä olisi ollut todennäköisempi tekijä kuin ihmisarka ja lähinnä varkauksista tuomittu suomenruotsalainen Runar Holmström. Lisäksi tekijä oli tullut peittelemään jälkiään helsinkiläisen pariskunnan todistuksen perusteella. 

Tyttöjen tavarat oli kätketty moniin eri paikkoihin huolellisesti. Lisäksi eräs etsinnöissä mukana ollut poliisi totesi aikanaan tavaroiden ilmestyneen tutkijoiden nokan eteen kuin tyhjästä. Ihan kuin murhaaja olisi ollut etsijöiden mukana sotkemassa jälkiä ja parantelemassa kätköjään! Lapio, jolla tyttöjen hauta oli kaivettu, oli osattu hakea puolen kilometrin päästä talosta. Edes talon valpas pystykorva ei ollut haukkunut lapion lainaajan perään murhayönä.

Tekijä oli käyttänyt runsaasti aikaa jälkiensä peittämiseen ja luottanut siihen, ettei kukaan olisi heti tulossa murhapaikalle. Ulkopuolinen olisi kätkenyt ruumiit ja tavarat samaan ja paennut murhapaikalta mahdollisimman nopeasti. Hänellä ei olisi ollut mitään tarvetta jäädä peittelemään jälkiään. Päinvastoin viivyttely olisi vain lisännyt kiinnijäämisen riskiä. Vieraspaikkakuntalainen ei olisi nähnyt niin paljon vaivaa toisin kuin paikkakuntalainen, joka ei voinut noin vain kadota paikalta.

Tyttöjen polkupyörät oli upotettu Tulilahden syvimpään kohtaan ja oli todennäköisesti piiloitettu väliaikaisesti jonnekin muualle ennen upottamista. Kuinka tämä olisi onnistunut ulkopuoliselta? Heinäveden nimismies Ilmari Rauteva oli pyöriä etsittäessä sitä mieltä, että pyöriä on turha etsiä järvestä. Todistajien mukaan leirintäalueella oli liikkunut tuntematon mieshenkilö tarkkailemassa Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen telttaa ennen murhia. Mies ei suinkaan näyttänyt olleensa ensimäistä kertaa Tulilahdella. Hän käveli poluilla ikäänkuin olisi tuntenut seudun entuudestaan.

Tyttöjen hautapaikka sijaitsi keskellä kivikkoa. Miten ihmeessä ulkopuolinen olisi osannut valita hautapaikan juuri sieltä yö pimeydessä?

Poliisi mukaan Tulilahden rannalta oli löytynyt kivikasoja, joiden takaa joku epänormaali henkilö olisi tarkkaillut uimarannalla liikkuvia ihmisiä. Mitä poliisi tarkoitti tällä lausunnolla? Oliko tämä tirkistelypaikka jo entuudestaan tuttu vakipaikka tekijälle?

Jos mopoileva Runar Holmström seurasi Riitta Pakkasta ja Eine Nyyssöstä leirintäalueelle pahat mielessä, niin miksi hän oli niin rohkea, että teki sen kaikkien nähden? Eikö hänen pikemminkin olisi kannattanut pysyä piilossa? Runar Holmströmilla on täytynyt olla kovat hermot, mikäli hän on kiinnijäämisen uhalla alkanut silmittömästi murhaamaan.

Elokuussa 1959 Helsingin Sanomat uutisoi, että Riitta Pakkanen oli surmattu kivellä päähän lyömällä leirintäalueen käymälän luona ainakin 200 metrin päästä teltasta, joka sijaitsi Tulilahden rannassa. Rantaan pakeneva Eine Nyyssönen olisi surmattu lähellä hautapaikkaa eli Tulilahden pohjukassa 200 metrin päässä teltasta! Kuinka ihmeessä tämä olisi onnistunut yhdeltä tekijältä? Tekotapa viittaa kahteen murhaajaan.

Epäillyn Runar Holmströmin hallusta löytyi morapuukko, jonka vuolujälki muistutti tyttöjen suohaudan peittämiseen käytettyjen kuusentaimien vuolujälkiä. Holmström hermostui, kun häneltä kyseltiin puukosta. Hän ei tuntunut muistavan aluksi, mistä oli puukon saanut. Lopulta Holmström sanoin varastaneen puukon jostain huvilasta. Yhdestäkään huvilasta, joihin Holmström murtautui, ei tosin havaittu hävinneen kyseistä puukkoa.

Oliko Runar Holmström Tulilahden leirintäalueella ja sotkeentunut jollain tavoin kaksoismurhaan? Vai oliko hän ollut sattumalta paikalla silminnäkijänä ja ottanut puukon haltuunsa? Se olisi ollut melkoinen yhteensattuma. Runar Holmström teki oikeudenkäynnin aikana itsemurhan ja koko juttu julistettiin ratkaistuksi Holmströmin syyllisyyden myötä. Yhteiskunnasta eristäytyneen kriminaali täytyi olla syyllinen…

(Oliko Runar Holmström todella syyllinen Tulilahden kaksoismurhaan vai pelkästään syylliseksi sopiva?) 

Mutta vuonna 2009 Heinäveden poliisi kuulusteli eräitä paikkakuntalaisia. Kuulusteluista ei ole annettu tietoja julkisuuteen, mutta kerrotaan, että Tulilahden kaksoismurhan takana olisi ollut kaksi heinävetelistä miestä, joista toinen olisi ollut elossa vielä vuonna 2009. Olivatko nämä ne kaksi miestä, joiden epämääräisen keskustelun helsinkiläisnainen kuuli Tulilahden leirintäalueella 30.7.1959 vain kaksi vuorokautta raa’an kaksoismurhan jälkeen?

Tapaus on edelleen avoin.