Vihan vuosi 1918 (osa II)

Punainen teloittaja

Kansallissosialistisen Saksan sotakone Wehrmacht oli piirittänyt Neuvostoliiton suurkaupungin Leningradin toisessa maailmansodassa syksyllä 1941. Natsi-Saksan johtaja Adolf Hitler haaveili bolsevikkivaltion erityisen symbolin nopeasta tuhosta. Kevääseen 1944 mennessä saartorenkaan sisällä menehtyi arviolta 800 000 neuvostokansalaista. Valtavista tuhoista ja piinaavasta piirityksestä huolimatta saksalaiset eivät koskaan onnistuneet valloittamaan Leningradia.

Keväällä 1942 kyseisessä Leningradin piirityksessä menehtyi suomalainen Mikko Kokko. Alkujaan Nurmeksesta kotoisin ja myöhemmin Helsinkiin muuttanut Kokko oli yksi Suomen sisällissodan jälkimainingeissa Neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Hänen vaiheistaan Suomen sisällissodassa on tarjolla ristiriitaista tietoa. Mikko Kokko johti Suomen sisällissodassa Helsingin tupakkatehtaan komppaniaa ja taisteli eri paikkakunnilla noin 4 kuukautta kestäneen sodan aikana. Hänen joukkoaan voi hyvällä syyllä kutsua punakaartin eliittiosastoksi, joka toimi moneen punakaartin osastoon verraten fanaattisesti ja kurinalaisesti.

Kolikolla on tosin kääntöpuolensa.  Mikko Kokkoa on kuvattu häikäilemättömäksi ja turhamaiseksi johtajaksi, joka ei säästellyt edes omiaan. Näitä ominaisuuksia Kokko tarvitsi myöhemmin toimiessaan Neuvosto-Venäjän salaisen poliisin Tsekan asiamiehenä. Mutta ennen kaikkea vastapuoli sai pelätä Mikko Kokon joukkion edessä. Tiukkana vasemmistolaisena ja anarkistina Mikko Kokko ei hyväksynyt kompromisseja valkoisten kohtelussa ja otti sumeilematta osaa punavaltaa vastustaneiden henkilöiden joukkoteloituksiin.

(Mikko Kokon helsinkiläisistä koostuva tupakkatehtaan komppania oli punakaartin osastoista taistelykykyisimpiä. Tosin komppania toimet herättivät pelkoa myös punaisten keskuudessa.)

Mikko Kokon johtama helsinkiläiskomppania otti Suomen sisällissodassa osaa Vilppulan ja Lylyn rintaman taisteluihin. Maaliskuussa 1918 punaiset valtasivat Oriveden aseman juuri helsinkiläisten erityisen kunnostautumisen ansiosta. Tämä mahdollisti punaisten turvallisen vetäytymisen Tampereelle Vilppulan rintamalta. Kevään aikana Mikko Kokon komppania oli yrittämässä läpimurtoa valkoisten saartamaan Tampereen kaupunkiin. Komppanian vetäytyessä Helsinkiin se otti yhteen saksalaisten kanssa huhtikuun alkupuolella. Tämän jälkeen komppania otti osaa Uudenkylän taisteluun 15.-16.4 ja yritti läpimurtoa Viipurin radalle Lahden taistelujen yhteydessä. Kuvaavaa oli, että helsinkiläiskomppania onnistui haastamaan vastaan asettuneet ammatisotilaat.


Helsinkiläinen huligaanijoukko


Sotakuntoa pidettiin yllä juopottelulla ja ryöstelyllä. Uudenkylän taistelujen aikana riihimäkeläinen punapäällikkö Erkki Karjalainen surmasi toisen punakaartilaisen juuri Mikko Kokon käskystä. Surma liittyi kiistaan arvokkaista koruista, jotka olivat päätyneet punaisten käsiin Uudenkylän taistelujen yhteydessä. Ryöstelyt ja takavarikot eivät olleet harvinaisuuksia sisällissodan aikana, mutta niihin suhtauduttiin erityisen halveksuvasti valkoisen väestön keskuudessa. Moni sodan jälkeen vangittu punainen sai maksaa hengellään osallistumisen ryöstöihin ja takavarikoihin. Erityistä Mikko Kokon kohdalla on se, että hän oli valmis toimimaan häikäilemättömästi myös omiaan kohtaan.

(Suomen sisällissota oli radanvarsisotaa. Punakaarti tuki sotatoimiaan raskaasti aseistetuilla panssarijunilla. Mikko Kokko osallistui taisteluihin usein panssarijunan kyydissä.)

Mikko Kokosta käytettiin nimitystä Pitkä-Kokko. Häntä kutsuttiin virheellisesti mestaripainijaksi, koska Kokon veljeksistä Jalmari ja Sulo olivat voittaneet painimestaruuksia Helsingin Jyryssä. Mikko Kokko mainitsee myös toimineensa panssarijunan komentajana sisällissodan aikana, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta. Todennäköisesti hänen komentamansa panssarijuna oli tavallinen hiekkasäkeillä ja konekivääreillä varustettu juna. Ennen pakoaan Venäjälle Kokko osallistui todennäköisesti panssarijunan päällikkö Gustaf Gressen Tamlanderin murhaan Haminassa. Tamlanderin ruumis löytyi veneen alta paikasta, josta sitä osattiin etukäteen etsiä. Tamlanderia ei aluksi osattu merkitä taistelujen aikana surmansa saaneisiin. Mikko Kokko oli syyttänyt sodan loppuhetkillä Tamlanderia panssarijunan miehistön palkkarahojen varastamisesta.

Todennäköisesti Tamlander kuitenkin murhattiin, koska hän näyttäytyi fanaattisimpien punaisten silmissä luokkapetturina ottaessaan Helsingin taistelujen aikana yhteyttä saksalaisiin joukkoihin Nummelassa neuvotellakseen tulitauosta.  Mikko Kokko toteaa epämääräisesti Tamlanderin "menneen Venäjälle", vaikka tosiasiassa Mikko Kokko oli yhdessä Erkki Karjalaisen kanssa kaapannut Tamlanderin veneen Haminassa paetakseen Venäjälle. Tamlanderin murha on säilynyt näihin päiviin asti mysteerinä, vaikka Kokkoa ja Karjalaista voi hyvällä syyllä epäillä tekijöiksi Missään ei kuitenkaan ole säilynyt tietoja siitä, kuka osasi neuvoa ruumiin löytöpaikan niinkin tarkasti.


Terrorin saastuttama poikkeusyksilö


Huhtikuussa 1918 Kouvolaan saapui krapulainen ja väsynyt helsinkiläiskomppania Mikko Kokon johdolla. Komppanian päällikkö ja sen miehistö olivat usein humalassa ja nytkin vartiopalvelukseen kykeni vain muutama punakaartilainen. Päättäväisenä usein esiintyvä Mikko Kokko halusi joukon jatkavan mahdollisimman nopeasti Viipuriin, mutta Kouvolassa keskisen rintaman joukkoja komentanut kotkalainen Vihtori Hasu halusi Kokon ja hänen komppaniansa vartioimaan Korian siltaa. Tosiasiassa hän halusi pitää valvonnan alaisena "helsinkiläisen huligaanijoukon", josta kuitenkin voisi olla tarpeen tullen hyötyäkin. Kokon komppania ei tosipaikan tullen hevillä perääntyisi.

Kouvolassa pidettiin punakaartin päälliköiden kesken neuvonpitoa. Punaisten sota oli luisumassa kohti tappiota. Punainen Suomi oli kutistumassa pieneksi valkoisen armeijan ja saksalaisten joukkojen puristuksessa. Kosteassa tapaamisessa päätettiin pitää tie Viipuriin auki hintaan mihin hyvänsä, jotta vallankumouksen ydin pääsisi jatkamaan luokkasotaa Venäjältä käsin. Samalla todennäköisesti päätettiin Kymi-yhtiön johtajien vangitsemisesta ja kuljettamisesta Viipuriin.

Vastavallankumoukselliset tehtaanjohtajat olivat esiintyneet liian nokkavasti ja olivat kaiken lisäksi alkaneet vastustamaan punavaltaa entistä avoimemmin valkoisten joukkojen lähestyessä Kouvolaa. Punavallan vastustajista tunnetuin oli kauppaneuvos ja Kuusankosken tehtaiden johtaja Gösta Björkenheim, joka oli työväen keskuudessa pidetty mies.  Hän oli suhtautunut työväkeen suopeasti ja pyrkinyt kaventamaan sosiaalista kuilua parantamalla tehtaan työväestön oloja. Sodan kääntyessä valkoisten voitoksi Björkenheim alkoi kuitenkin arvostella punavaltaa ja moittia vallankumouksen päämääriä. Lisäksi hän otti yhteyttä paikalliseen suojeluskuntaan, kuitenkin tuloksetta.

Gösta Björkenheim kohtasi kuolemansa Korian sillalla huhtikuun jälkipuoliskolla yhdessä lääkäri Kaarlo Hjeltin kanssa. Hänen teloittajinaan toimivat todennäköisesti Mikko Kokon komppaniasta valikoidut miehet ja mahdollisesti Kouvolan salaisen tutkijakomitean jäsen Vihtori Saarinen. Myös punakaartin johtaja Året Sundström oli todennäköisesti paikalla Björkenheimin ja Hjeltin teloituksessa. Joka tapauksessa ampujista ei ole saatu tähän päivään mennessä tarkkaa tietoa. Mikko Kokon tiedetään tosin puhelimessa kerskuneen, että hän hoitaa valkoisten vankien ampumisen ellei kukaan muu Kouvolan esikunnasta siihen pystyisi.

Viivyteltyään aikansa Kouvolassa ja Korilalla Mikko Kokko poistui miehineen paikkakunnalta aikomuksenaan päästä vielä viime hetkellä Viipuriin. Kauppaneuvoksen kuolema oli järkyttänyt myös punaista siviiliväestöä, joka piti tekoa raakalaismaisena. Valkoisella puolella heräsi valtava koston halu jokeen pudotettujen ja tukkeihin ruhjoutuneiden tehtaan herrojen löydyttyä. Muutamia jokeen pudotettuja ei löydetty koskaan.

Vallankumouksen rautainen käsivarsi

Mikko Kokon henkilöhahmossa paljastuu punakaartilainen huligaani ja varas, joka joukkonsa kanssa mellasti siellä missä parhaaksi katsoi. Kokon komppania oli paikoin niin humalassa tai krapulassa, että vain muutama komppanian mies kykeni osallistumaan sosialistisen ihanneyhteiskunnan puolustustehtäviin. 

Toisaalta Mikko Kokon komppania oli hyvä olla esikunnan "iskuryhmänä", kun todellisia tekijöitä kaivattiin. Siksi Mikko Kokko käskettiin paikalle Korialle, koska Kouvolan aseman punainen esikunta tiesi, että tehtaan herrojen teloittajiksi ei voinut määrätä ketä tahansa. 

Kokon punakaartilaiset poistuivat paikalta yleensä ryöstösaaliin kanssa. Kokko oli valmis tappamaan arvoesineiden takia. Ryöstely ja takavarikointi ei tosin ollut mikään erikoinen ilmiö sotatilanteessa, vaikka valkoinen osapuoli sitä kovasti kauhistelikin. Arvoesineet, ravinto ja erityisesti viina kelpasivat myös valkosotureille. 

Mirja Turunen ja Marko Tikka ovat tutkimuksissaan tuoneet esille terrorin saastuttaman poikkeusyksilön, jolle sisäinen sota antoi tilaisuuden pyssyn heilutteluun. Poikkeustila antoi heille mahdollisuuden toteuttaa mielihalujaan niin punaisella kuin valkoisellakin puolella. Juopotteluun ja turhamaisuuteen taipuvainen punakaartilaispäällikkö Mikko Kokko käy tästä hyvänä esimerkkinä. Toisaalta pitää muistaa, että vastapuolen ankara kohtelu oli punaisellakin puolella osa  esikuntien vallankumouksellista sotataktiikkaa, jossa tavoitteena oli vastapuolen potentiaalisen sotavoiman taltuttaminen, peloittelu ja viime kädessä teloittaminen. 

Tiukkaa vallankumousoppia sovellettiin myöhemmin Puna-armeijan toimesta Venäjän sisällissodassa. Venäjälle paennut Mikko Kokko pääsi toteuttamaan  omaa vallankumousoppiaan bolsevikkien "rautaisen käsivarren" Tsekan asiamiehenä. Tsekalle tyypillistä toimintaa olivat vallankumouksen vastustajien pidätykset, kuulustelut ja joukkoteloitukset. Kokon uraa Venäjällä häiritsi kuitenkin jatkuva juopottelu. 

Lähteet 
Mirja Turunen, Veripellot.
Seppo Aalto, Kapina Tehtaalla.
Marko Tikka, Terrorin aika 1917-1921.
Tuija Wetterstrand, Punainen panssarijuna.

































Kesäretken raaka päätös Heinävedellä vuonna 1959

Julkaistu aikaisemmin joulukuussa 2015.

Helsinkiläinen pariskunta yöpyi Heinäveden Tulilahden leirintäalueella 30.7.1959. He olivat saapuneet paikalle puolenyön aikoihin ja kävivät telttaansa nukkumaan vähän saapumisensa jälkeen. Vaimo ei nukkunut kunnolla ja heräsi kolmen maissa yöllä siihen, että joku saapui veneellä Tulilahden leirintäalueen rantaan. Veneestä astui maihin kaksi miestä, joita nainen ei tuntenut. Miehet olivat kulkeneet pariskunnan teltan ohi ja vaimo oli kuullut pätkän miesten keskustelusta:

– Peittelitkö sinä ne jäljet siellä?
– Joo. Etkö sinä ole jo saanut tarpeeksi tästä?
– Kestää kauan ennen kuin niitä osataan kaivata.
– Ei kai poliisi näin pian…?
– Mennäänkö tuonne?
– Ei… siinähän on miesten pyörä.

Keitä nämä kaksi miestä olivat? Vastausta ei ole saatu tähän päivään mennessä.

Heinäkuussa 1959 surmattiin Heinävedellä Etelä-Savossa kaksi nuorta telttailevaa neitosta Tulilahden leirintäalueella 28.7. Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen ruumiit löydettiin kolme viikkoa kestäneiden etsintöjen jälkeen suohaudasta Tulilahden pohjukasta. Helsinkiläinen pariskunta oli siis tietämättään viettänyt yönsä Tulilahdella ruumiiden vieressä!

(Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen kaksoismurha vavahdutti koko Suomea vuonna 1959)

Murhaajia ei koskaan tavoitettu

Tosin murhasta epäiltiin aikanaan munsalaista pikkurikollista Runar Holströmiä, joka pidätettiin Tulilahden kaksoismurhasta epäiltynä marraskuussa 1959. 

Karmea ruumislöytö tehtiin noin 200 metrin päästä leirintäalueen laiturista. Poliisi epäili alkuun tekijäksi paikkakuntalaista. Todellakin heinävetelinen tekijä olisi ollut todennäköisempi tekijä kuin ihmisarka ja lähinnä varkauksista tuomittu suomenruotsalainen Runar Holmström. Lisäksi tekijä oli tullut peittelemään jälkiään helsinkiläisen pariskunnan todistuksen perusteella. 

Tyttöjen tavarat oli kätketty moniin eri paikkoihin huolellisesti. Lisäksi eräs etsinnöissä mukana ollut poliisi totesi aikanaan tavaroiden ilmestyneen tutkijoiden nokan eteen kuin tyhjästä. Ihan kuin murhaaja olisi ollut etsijöiden mukana sotkemassa jälkiä ja parantelemassa kätköjään! Lapio, jolla tyttöjen hauta oli kaivettu, oli osattu hakea puolen kilometrin päästä talosta. Edes talon valpas pystykorva ei ollut haukkunut lapion lainaajan perään murhayönä.

Tekijä oli käyttänyt runsaasti aikaa jälkiensä peittämiseen ja luottanut siihen, ettei kukaan olisi heti tulossa murhapaikalle. Ulkopuolinen olisi kätkenyt ruumiit ja tavarat samaan ja paennut murhapaikalta mahdollisimman nopeasti. Hänellä ei olisi ollut mitään tarvetta jäädä peittelemään jälkiään. Päinvastoin viivyttely olisi vain lisännyt kiinnijäämisen riskiä. Vieraspaikkakuntalainen ei olisi nähnyt niin paljon vaivaa toisin kuin paikkakuntalainen, joka ei voinut noin vain kadota paikalta.

Tyttöjen polkupyörät oli upotettu Tulilahden syvimpään kohtaan ja oli todennäköisesti piiloitettu väliaikaisesti jonnekin muualle ennen upottamista. Kuinka tämä olisi onnistunut ulkopuoliselta? Heinäveden nimismies Ilmari Rauteva oli pyöriä etsittäessä sitä mieltä, että pyöriä on turha etsiä järvestä. Todistajien mukaan leirintäalueella oli liikkunut tuntematon mieshenkilö tarkkailemassa Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen telttaa ennen murhia. Mies ei suinkaan näyttänyt olleensa ensimäistä kertaa Tulilahdella. Hän käveli poluilla ikäänkuin olisi tuntenut seudun entuudestaan.

Tyttöjen hautapaikka sijaitsi keskellä kivikkoa. Miten ihmeessä ulkopuolinen olisi osannut valita hautapaikan juuri sieltä yö pimeydessä?

Poliisi mukaan Tulilahden rannalta oli löytynyt kivikasoja, joiden takaa joku epänormaali henkilö olisi tarkkaillut uimarannalla liikkuvia ihmisiä. Mitä poliisi tarkoitti tällä lausunnolla? Oliko tämä tirkistelypaikka jo entuudestaan tuttu vakipaikka tekijälle?

Jos mopoileva Runar Holmström seurasi Riitta Pakkasta ja Eine Nyyssöstä leirintäalueelle pahat mielessä, niin miksi hän oli niin rohkea, että teki sen kaikkien nähden? Eikö hänen pikemminkin olisi kannattanut pysyä piilossa? Runar Holmströmilla on täytynyt olla kovat hermot, mikäli hän on kiinnijäämisen uhalla alkanut silmittömästi murhaamaan.

Elokuussa 1959 Helsingin Sanomat uutisoi, että Riitta Pakkanen oli surmattu kivellä päähän lyömällä leirintäalueen käymälän luona ainakin 200 metrin päästä teltasta, joka sijaitsi Tulilahden rannassa. Rantaan pakeneva Eine Nyyssönen olisi surmattu lähellä hautapaikkaa eli Tulilahden pohjukassa 200 metrin päässä teltasta! Kuinka ihmeessä tämä olisi onnistunut yhdeltä tekijältä? Tekotapa viittaa kahteen murhaajaan.

Epäillyn Runar Holmströmin hallusta löytyi morapuukko, jonka vuolujälki muistutti tyttöjen suohaudan peittämiseen käytettyjen kuusentaimien vuolujälkiä. Holmström hermostui, kun häneltä kyseltiin puukosta. Hän ei tuntunut muistavan aluksi, mistä oli puukon saanut. Lopulta Holmström sanoin varastaneen puukon jostain huvilasta. Yhdestäkään huvilasta, joihin Holmström murtautui, ei tosin havaittu hävinneen kyseistä puukkoa.

Oliko Runar Holmström Tulilahden leirintäalueella ja sotkeentunut jollain tavoin kaksoismurhaan? Vai oliko hän ollut sattumalta paikalla silminnäkijänä ja ottanut puukon haltuunsa? Se olisi ollut melkoinen yhteensattuma. Runar Holmström teki oikeudenkäynnin aikana itsemurhan ja koko juttu julistettiin ratkaistuksi Holmströmin syyllisyyden myötä. Yhteiskunnasta eristäytyneen kriminaali täytyi olla syyllinen…

(Oliko Runar Holmström todella syyllinen Tulilahden kaksoismurhaan vai pelkästään syylliseksi sopiva?) 

Mutta vuonna 2009 Heinäveden poliisi kuulusteli eräitä paikkakuntalaisia. Kuulusteluista ei ole annettu tietoja julkisuuteen, mutta kerrotaan, että Tulilahden kaksoismurhan takana olisi ollut kaksi heinävetelistä miestä, joista toinen olisi ollut elossa vielä vuonna 2009. Olivatko nämä ne kaksi miestä, joiden epämääräisen keskustelun helsinkiläisnainen kuuli Tulilahden leirintäalueella 30.7.1959 vain kaksi vuorokautta raa’an kaksoismurhan jälkeen?

Tapaus on edelleen avoin.