Kyllikki Saaren arvoitus Osa 1

Kyllikki Saaren Arvoitus 

(Enska Kallio oli ensimmäisiä toimittajia, jotka lähetettiin Isojoelle vuonna 1953 tapausta tutkimaan. Kalliosta tuli Kyllikki Saaren tapauksen myötä Suomen ensimmäisiä rikostoimittajia. Kyllikki Saaren arvoitus oli yksi lukuisista reportaaseista, jonka hän kirjoitti tapauksen tiimoilta.)

Osa 1 

Kyllikki katoaa

Kyllikki Saari oli palaamassa kotiin iltahartaudesta ystävänsä Maiju Yli-Hietalan kanssa Isojoella sunnuntaina 17.5.1953. Ystävykset saapuivat niin sanottuun Meijerin tienhaaraan, josta matka jatkuisi Kyllikin kotiin  pitkin Päntäneen tietä. Maiju Yli-Hietala kertoi Kyllikin pelänneen kotimatkaa ja Maiju pyysikin sen takia Kyllikkiä yöksi kotiinsa. Kyllikki Saari oli kuitenkin päättänyt lähteä kotiinsa ja ystävysten tiet erosivat. "Hei sitten Maiju!", olivat hänen viimeiset sanansa. Kotiin Kyllikki ei koskaan palannut. Hänet viimeisenä elossa nähnyt henkilö oli isojokinen Jaakko Lähteenmäki, joka pyöräili Kyllikkiä vastaan noin klo 22.10. Lähteenmäki ei nähnyt kohtaamispaikalla ketään muita. Yhtään pyöräilijää tai autoa ei tullut vastaan eikä ohittanut Jaakko Lähteenmäkeä kyseisellä tieosuudella. Lähteenmäen mukaan Kyllikki Saari oli polkenut kovaa vauhtia pitkin tietä. Tutkijoiden mukaan Kyllikki Saari kohtasi kohtalonsa hyvin pian sen jälkeen, kun ohitti Jaakko Lähteemäen. Eräässä kohdassa Päntäneen tietä oli havaittu kamppailun jälkiä ja jäljet viittasivat siihen, että Kyllikin kimppuun oli hyökätty väijyksistä. Havainnon  oli tehnyt tilallinen Oskari Forsby poikansa kaanssa heti seuraavana aamuna. Tien vieressä oli halkopino. 

Heti tutkimusten alussa ryhdyttiin levittämään huhua siitä, että Kyllikki olisi joutunut yliajon uhriksi tai hänet olisi kaapattu ohikulkevaan ajoneuvoon. Silminnäkijälausunnot puhuivat autosta, joka oli ajanut Isojoella tapahtumailtana klo 23.00. Auton takakontissa oli pilkottanut pyörän takarengas. Tällaista autoa ei koskaan kuitenkaan löydetty. Kukaan ei koskaan ollut tehnyt mitään havaintoa autosta, joka olisi ohittanut tapahtumapaikan Kyllikin katoamisen aikaan. Jaakko Lähteemäki ei tehnyt ainuttakaan havaintoa autosta. Lisäksi ottaen huomioon Kyllikin katoamisajan havaittu auto ilmestyi paikalle kuin tyhjästä. Jos auto on kulkenut pitkin Kyllikin ajoreittiä, niin kukaan ei ole tehnyt autosta mitään havaintoa. Lisäksi poliisin tutkimuksissa oli ilmennyt, että silminnäkijät eivät osanneet kertoa autosta tai siinä matkaavista juuri mitään merkittävää. Puheet auton takakontissa pilkottavasta pyöränrenkaasta voi siis jättää omaan arvoonsa. Päntäneen tieltä löydettiin myös lasinsiruja, mutta tutkijoiden mukaan ne olivat ilmestyneet sinne vasta Kyllikin katoamisen jälkeen. Isojoella oli valmistauduttu samalla viikolla autojen katsastukseen, joten viranomaisten mukaan tällaiset havainnot eivät olleet mitään ihmeellisempää.

Kyllikin isä Eino Saari teki katoamisilmoituksen poliisille kaksi päivää katoamisen jälkeen. Kyllikki ei ollut ilmestynyt töihin eikä hän myöskään ollut mennyt ystävänsä luo yökylään. Katoamispaikalla tehdyt etsinnät eivät tuottaneet tulosta, vaikka etsintöihin osallistui poliisin lisäksi useita isojokisia. Hilma Haapala ja Eila Laksonen löysivät Kyllikin pyörän suonsilmäkkeestä heinäkuussa 1953. Pyörän löytyminen oli yllätys, sillä sitä ei oltu aikaisemmin löydetty edes metallinpaljastimella. Pyörä oli varsin hyväkuntoinen ja tutkijoiden mukaan pyörää oli säilytetty ulkona ennen upottamista. Lisäksi pyörän piilottaja olisi osannut valita parhaan mahdollisen paikan pyörän upottamiselle. Kukaan ulkopuolinen ei olisi pystynyt löytämään pyörän kätköpaikkaa. Kyllikin katoamispaikalle oli pyörän kätköpaikkaan noin kilometrin verran matkaa. Toimittaja Enska Kallion mukaan pyörän löytymisen seurauksena yliajoteoriasta luovuttiin ja tutkijoiden mielestä alkoi olla selvää, että Kyllikki oli murhattu.


Kyllikki löydetään

Lokakuussa Valtteri Mäkelä löysi Kyllikin kengän, joka oli kätketty metsänistutuksen yhteydessä syntyneeseen metsälaikkuun. Kengän sisällä oli miehen sukka, joka oli kääritty mustalla villalangalla. Kengän löytyminen viittasi vahvasti siihen, että kenkä oli tuotu sinne vasta kesän aikana. Muuten metsänhoitajat olisivat varmasti huomanneet kätkön. Kengän löytymisen seurauksena järjestettiin 11.10.1953 suuretsintä, joka tuotti tulosta heti aamun tunteina. Ilmari Hietaoja löysi Kyllikki Saaren suohaudan noin 200 metrin päässä Päntäneen tiestä. Murhaaja oli merkinnyt suohaudan männynoksalla, joka oli tarttunut Hietaojan käteen hänen kiskaistuaan sen koemielessä irti maasta. Oksa oli tyvestään teroitettu. Suohaudalta ei ollut pitkä matka Kyllikin katoamispaikalle. Toimittaja Enska Kallion selvitysten mukaan oli päivänselvää, että Kyllikki oli raiskattu. Suohaudan löytyminen vei viimeisenkin perustan yliajoteorialta. Ruumiinavauksessa selvisi myöhemmin, että Kyllikin kasvot oli pahasti murskattu raskaalla esineellä, ei kuitenkaan kivellä. Myös hänen vaatteitaan oli kadoksissa. Suohaudan löytyminen osoitti, että tekijä tunsi ja tiesi maaston hyvin. Kyllikin murhaaja oli osannut valita sopivan paikan ruumiin kätköpaikalle kuivan maan ja suon rajamaastosta. Todennäköisintä oli myös se, että murhaaja oli tullut parantelemaan kätköään myöhemmin. Tutkijat myös olettivat, että murhaaja oli haudannut Kyllikin ruumiin suohautaansa heti murhayönä.

(Tutkijat Kyllikin suohaudan äärellä. Murhaaja oli tehnyt ruumiskätkön taitavasti ja hänellä oli hyvin todennäköisesti mahdollisuus parannella hautaa myöhemmin. Murhaaja asui suohaudan lähettyvillä ja hän merkitsi suohaudan männyn oksalla vasta, kun Kyllikin ruumis oli jo maatumassa.)

Oliko tekijä paikkakuntalainen? 

Suohaudan löytymisen jälkeen tutkijoiden mielenkiintoa herätti läheinen ojatyömaa. Heidän mielestään oli outoa, ettei kukaan ojatyömaalla työskennellyt ollut havainnut mitään outoa suohaudan lähettyvillä, vaikka haudasta noussut mädänhaju oli ollut läpitunkeva. Ojatyömaalta oli lainattu lapiota suohaudan kaivamiseen ja erään metsänvartijan koira oli hermostunut suohaudan lähettyvillä niin paljon, että se oli pitänyt laittaa naruun kiinni. Kun vielä oli ilmeistä, että murhaaja oli käynyt parantelemassa suohautaa jälkikäteen, niin oli outoa, ettei kukaan ojatyömaalla ollut kesän aikana tehnyt havaintoja oudoista kulkijoista. Kukaan ei myöskään ollut pannut merkille sitä, että murhaaja oli merkinnyt Kyllikin suohaudan männynoksalla vasta paljon myöhemmin.

Tapahtumapaikkaan liittyi muutakin erikoista. Päntäneen tie oli huonossa maineessa, koska siellä oli usein ahdisteltu kylän naisia. Helsingin Sanomat uutisoi asiasta lokakuussa 1953. Lehtijutun mukaan tutkijat etsivät seksuaalirikollista, jonka jäljet johtivat tapahtuma-aikaan Isojoelle. Tekijä tai tekijät olivat aikaisemmin olleet tekemisissä virkavallan kanssa ja he olivat saaneet tuomion seksisuaalirikoksesta. Epäillyt eivät Helsingin Sanomien mukaan kaihtaneet kuulusteluja.

Oliko murhaaja sittenkin läheltä? Ja oliko heitä useampi?

Tarina jatkuu... 

Tragedia Itämerellä - Autolautta Estonian uppoaminen 28.9.1994 -

  "Todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä!"

- Autolautta Estonian viimeinen viesti 28.9.1994 klo 1.29.

(Autolautta Estonia upposi 28.9.1994 klo 1.50 matkalla Tallinnasta Tukholmaan.)

Autolautta Estonia upposi Itämerellä 28. syyskuuta vuonna 1994. Estonian uppoaminen on rauhanajan suurin merionnettomuus. Onnettomuudessa menehtyi kaikkiaan 852 ihmistä, joista suurin osa oli ruotsalaisia ja virolaisia. Virallisen selvityksen mukaan onnettomuuden syynä oli keulavisiirin irtoaminen, jonka seurauksena autokannelle alkoi tulvia vettä. Suuret vesimassat laivan sisällä saivat aikaan kallistuman, jonka vuoksi vettä alkoi tulvia laivan sisään oviaukoista ja rikkonaisista ikkunoista. Estonian uppoaminen tapahtui nopeasti sillä se upposi nopeammin kuin toisen maailmansodan aikana tammikuussa 1945 Itämerellä uponnut saksalainen Wilhelm Gustloff, joka upposi 50 minuutissa saatua osuman neuvostoliittolaisen sukellusveneen torpedosta. Lisäksi suhteessa matkustajamäärään Estonialla menehtyi enemmän matkustajia kuin Titanicilla, jossa kuolinprosentti oli 68, kun Estonialla se oli 86. Kuolleiden määrästä ei itse asiassa ole täyttä varmuutta, sillä Estonialla saattoi matkata myös Lähi-Idän maista paenneita pakolaisia. Se nostaisi kuolleiden määrän lähelle tuhatta. Estonia on siis ainoa alus, joka on uponnut alle tunnissa, vaikka laivassa ei ole virallisen selvityksen mukaan todettu tapahtuneen tulipaloa tai räjähdystä.

Apuun rientäneiden laivojen miehistö järkyttyi, kun katastrofin laajuus valkeni heille kohtalokkaana syysyönä. Pelastustoimia koordinoinut henkilöstö ajatteli, että he ehtisivät paikalle evakuoimaan Estonian matkustajan ja miehistön uppoavasta laivasta. Laiva oli kadonnut kuitenkin tutkasta ja vajonnut syvyyksiin jo ennen kello kahta yöllä. Pelastustoimia jatkettiin pitkälle aamuun asti ja aamun tuntien on täytynyt tuntua piinaavilta pelastuslautoilla ja veneissä odotteleville ihmisille. Osa ihmisistä joutui täysin veden varaan keskellä syysmyrskyä. Huomattavaa on, että merkittävä osa Estonialta selvinnestä oli miehiä. He pystyivät kampeamaan itsensä ylös kaatuvasta laivasta kannelle ja sieltä viime kädessä suoraan mereen. Yksi Estonian konemiehistä pelastautui viime hetkellä laivasta kiipeämällä laivan savupiipusta ylös laivan kannelle.

Mielestäni Estonian onnettomuusyön tapahtumia ei tarvitse kerrata tämän enempää ainakaan tässä kirjoituksessa. En myöskään halua loukata tai järkyttää ketään syyttä suotta ja ymmärrän, että elossa on vielä laivalta pelastautuneita ja Estonialta kadonneiden tai hukkuneiden ihmisen omaisia. Heidän muistoaan tai omaisten tuskaa ei helpota tapahtumilla mässäily tai retostelu. Kirjoituksellani haluan vain nostaa esiin muutamia seikkoja, joita on jo käsitelty julkisuudessa, mutta jotka edelleen tuntuvat merkityksellisiltä. Lisäksi poliitiikot ja moni uhrien omaisista on vaatinut Estonian hylyn nostamista. Mihinkään toimiin ei ole kuitenkaan ryhdytty, vaikka muutamat alan firmat tarjosivat palveluksiaan Ruotsin ja Viron hallituksille hylyn nostamiseksi. Estonian hylyn nostaminen ei olisi ollut mahdoton operaatio. Nostamatta jättämistä perusteltiin sillä, että uponneen laivan hinaaminen Tukholmaan aiheuttaisi traumoja saariston asukkaille ja voimakas haju lisäisi järkytystä entisestään. Asia tuskin lohduttaa niitä omaisia, joiden perheenjäsen tai sukulainen makaa merenpohjassa.

Aseita, häiriöitä radioliikenteessä ja outoja ääniä laivan pohjassa 

 

Estonian vahtimatruusi Silver Linde oli saanut tarkastuskierroksellaan ohjeen käydä tarkistamassa keulan alue sieltä kuuluvien outojen äänien takia. Hän ei kuitenkaan havainnut mitään erikoista käyntinsä aikana. Lindenistä tuli myöhemmin onnettomuustutkintalautakunnan tähtitodistaja, jota kuultiin yhteensä yhdeksän kertaa ennen virallisen raportin julkistamista. Vahtimatruusi ei nimittäin tehnyt laivan keulassa mitään sellaista havaintoa, joka olisi viitannut keulavisiirin irtoamiseen ennen Estonian uppoamista. Keulavisiiriin ei ollut näköyhteyttä ja keulan valot autokannella osoittivat, että visiiri oli kiinni, joten miksi Linden olisi alkanut epäilemään mitään muuta. Sen sijaan Linden pani merkille matkustajien levottomuuden jo ennen kello yhtä. Erinäisten kertomusten mukaan laivan sisällä oli havaittu vettä jo ennen keulasta kuuluneita hälyttäviä ääniä. Laivan matkustajat ja osa miehistön jäsenistä ovat jälkikäteen kertoneen oudoista pamahduksista ja raapivasta äänestä Estonian pohjassa. Yksi matkustaja oli aluksi ajatellut, että laiva oli törmännyt johonkin tai ajanut karille. Lisäksi muutamat silminnäkijät olivat sitä mieltä, että oudot paukahdukset olivat aivan jotain muuta kuin keulavisiirin irtoamisesta johtuvia. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, ettei kukaan ollut nähnyt keulavisiirin irtoamista tai todennut sen puuttuvan uppoamishetkellä. Estonian komentosillalta ei ollut näköyhteyttä keulan alueelle.

Estonian miehistö oli käyttäytynyt matkustajien mielestä varsin hermostuneesti koko matkan ajan. Laivan kapteeni Andersson oli poistunut Estonian ravintolasta ja vaikuttanut erityisen hermostuneelta tavalla, joka oli herättänyt paikallaolijoiden huomion. Muutamat Estonian työntekijöistä olivat kertoneet ennen onnettomuutta, etteivät viihtyneet työpaikassaan. Eräs silminnäkijälausunto todistaa muutakin outoa käytöstä Estonian miehistössä. Ennen laivan uppoamista Estonian kannelle poistui miehistön jäseniä täysissä pukeissa ja laukkujen kanssa. Yksi näistä miehistön jäsenistä oli vetänyt silminnäkijän mukaansa laivan kannelle ensimmaisten keikahdusten aikana. Silminnäkijän mielestä miehistön jäsenten käytös oli ollut kummallista ja salamyhkäistä. Miehistölle on kuitenkin annettu tarkat ohjeet jäädä auttamaan matkustajia pelastustoimissa ja huolehtia siitä, että matkustajat pääsevät pelastusveneisiin ja ulos laivasta. Miehistön käytökseen liittyy myös outo tuntematon alus, joka ei suinkaan jäänyt auttamaan veden varaan jääneitä matkustajia. Jos tällainen alus on todella ollut olemassa, niin sitä ei tähän päivään mennessä ole löydetty.

Eräisiin onnettomuuteen liittyviin kummallisuuksiin kuuluu myös Estonian toisen kapteenin Avo Pihtin katoaminen. Hänet oli aluksi merkitty laivalta pelastuneiden joukkoon ja muutamat pelastustyöntekijät kertoivat jutelleensa kapteenin kanssa onnettomuuden jälkeen. Myöhemmin kapteeni Piht oli kuitenkin merkitty kadonneeksi ja Interpol on tehnyt hänestä etsintäkuulutuksen. Pihtin väitettiin hukkuneen Estonian mukana mikä on outoa, sillä miksi kuolleesta henkilöstä tehtäisiin etsintäkuulutus. Sukulaiset ja tuttavat ovat vannoneet, että kapteeni Piht tuotiin turkulaiseen sairaalaan elävänä. Pihtin katoamista tutkitaan edelleen, vaikka täyttä varmuutta hänen kohtalostaan ei ole. Erikoista kuitenkin on, että Pihtin kerrottiin keskustelleen Viron pääministerin edustajan kanssa ennen katoamistaan. Tämä asettaa koko tapauksen eri valoon ja tukkii ainakin osittain suut niiltä, jotka väittävät kapteenin katoamisen olevan salaliittoteoreetikkojen päähänpisto. Huomattavaa on myös se seikka, että Estonian turman uhreiksi merkittiin muitakin ihmisiä, jotka oli aluksi merkitty eloonjääneiksi.

(Estonian onnettomuuden muistomerkki Tukholmassa.)

Merkittävää tapaus Estonian kohdalla on myös se, ettei täysin tarkkaan tiedetä kuinka kauan Estonian komentosilta ehti lähettää hätäkutsua muille liikennöiville laivoille. Estonian uppoamisen aikaan nimittäin väitetään havaitun epämääräistä häiriötä radioliikenteessä. Rannikkoalueen radioasemat eivät olleet saaneet Estonian hätäkutsua vielä siinä vaiheessa, kun Silja Europa ja Mariella ottivat Helsinki Radioon yhteyttä. Ei siis voida olla täysin varmoja siitä kuinka kauan Estonian perämiehet Tormi Ainsalu ja Andres Tammes hätäkutsuaan ehtivät lähettää. Helsinki Radio oli maininnut oudosta häiriöaallosta, jonka vuoksi Estonian lähettyvillä olevien laivojen päällystö ei saanut yhteyttä Suomen ja Ruotsin mantereelle. Viimeinen radioyhteys Estonian kanssa käytiin 28.9.1994 klo 1.31 ja se päättyi sanoihin: "Kuinka kaukana te vielä olette? Todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä."

Matkustajat ovat kertoneet myös oudoista äänistä ennen kello yhtä. Tämän jälkeen Estonian miehistölle oli annettu hälytys "Mr Skylight to number One and Two". Annettu hälytys oli salakielinen viesti miehistölle siirtyä palohälytysasemiin. Tämä taas viittaa siihen, että laivalla olisi tapahtunut tulipalo tai räjähdys ennen laivan uppoamista. Matkustajat ja miehistön jäsenet olivat panneet merkille myös yhden tai kaksi metallista pamausta ja laivan läpi kulkevan tärinäaallon. Lisäksi oli pantu merkille outoja "raapimisääniä" laivan pohjassa. Silminnäkijöiden mukaan heistä tuntui siltä, että Estonia olisi ajanut karille tai törmännyt johonkin.  Alimmilla kansilla majoittuneet matkustajat olivat havainneet vettä laivan hyttikäytävillä jo ennen oletettua keulavisiirin irtoamista. Tämä antaa ymmärtää, että vettä olisi päässyt laivaan jotain muuta kautta kuin keulan alueelta. Kuitenkin pitää muistaa, että vahtimatruusi Linde ei havainnut mitään erikoista keulan alueella kello yhden aikoihin ennen poikkeuksellista kallistumaa. Laivan nopean uppoamisen edellytys olisi ollut, että laiva olisi täyttynyt vedestä myös pohjassa olevien reikien kautta. Nyt laiva upposi hämmästyttävän nopeasti siihen nähden, että ainoastaan sen keulavisiiri oli auennut ja repeytynyt irti myrskyssä.



Terminaali saarrettuna

Onnettomuusiltana eräs matkustaja oli lähellä myöhästyä Estonialta, koska satama oli poliisin saartama. Erinäisistä tietolähteistä on myös kerrottu, että Yhdysvaltain asevoimien univormuun sonnustautuneita miehiä toi laivalle tuntematonta lastia ennen kohtalokasta laivamatkaa. Lasti merkittiin luetteloon vasta jälkikäteen. Ulkopuolisia ei paikalle päästetty ja epämääräisen tapauksen vuoksi Estonian lähtö viivästyi. Valvontakameran videolta on havaittavissa, että Estoniaan lastattiin kaksi kuorma-autoa sotilassaattueessa. Paljon myöhemmin on tunnustettu, että Estonialla oli kuljetettu aseita Ruotsiin ja sitä kautta ainakin Yhdysvaltoihin. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjällä 1990-luvulla ei ollut mahdotonta saada haltuunsa neuvostoliittolaista sotamateriaalia. Korruptoituneet Venäjän armeijan upseerit saattoivat rahapulassaan myydä neuvostoarmeijan aseita ulkomaisille asekauppiaille. Kauppatavaraksi saattoi kelvata aivan hyvin myös pienoisydinvoimala. Virallisen lausunnon mukaan Estonialla ei kuitenkaan kuljetettu aseita onnettomuusyönä. Siitä huolimatta eräät todistajat ovat kertoneet nimettömänä Ruotsin armeijan salaisista sukelluksista Estonian hylylle heti onnettomuuden jälkeen. Lisäksi Venäjän laivasto tarjosi sukellusapua Estonialle heti uppoamisen jälkeen tutkiakseen muutamia laivan hyttejä. Miksi? Etsittiinkö näissä sukelluksissa aseita tai muuta sotilasmateriaalia? Sitä ei tiedetä.



Merikelvoton Estonia

Oli uppoamisen syistä sitten mitä mieltä tahansa niin ruotsalaiset tarkastajat olivat todenneet Estonian merikelvottomaksi vuorokautta ennen laivan lähtöä. Laivan tarkastukseen osallistunut merenkulkutarkastaja Åke Sjöblom soitti esimiehelleen merenkulkulaitoksen turvallisuusjohtajalle Bengt-Erik Stenmarkille, koska oli havainnut Estonialla siinä määrin puutteita, ettei laivaa olisi kannattanut päästää merelle. Sjöblom ei kuitenkaan saanut Stenmarkiin yhteyttä, joten hän soitti pääjohtaja Kaj Janerukselle, joka ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä Estonian lähdön estämiseen. Myös virolainen laivantarkastaja Aarne Valgma vaati, että Estonian on lähdettävä Tallinnan satamasta aikataulun mukaisesti. Kokeneen tarkastajan lausunto siis ohitettiin ja merikelvoton alus päästettiin syysmyrskyssä avomerelle, vaikka tiedossa oli muun muassa, että Estonian keulavisiirin lujuusmittauksissa ja portin lukituksessa oli havaittu puutteita. Tarkastaja Åke Sjöblom ja ylitarkasta Gunnar Zahle olivat näistä asioista maininneet raportissaan, jonka tietoja oli kuitenkin Tutkintakomission lausunnossa vähätelty. Mitä ilmeisemmin Sjöblomin ja Zahlen raportin tietoja oli muutettu, jotta päättävät tahot pääsisivät pälkähästä. Uhrien ja heidän omaistensa kannalta on olennaista, että korkeammat tahot ovat olleet osasyyllisiä tapahtuneeseen turmaan ja ihmishenkien menetyksiin. Lisäksi merenkulkulaitokselta tihkui onnettomuuden jälkeen tietoja, joiden mukaan Estonian rungossa vesilinjan alapuolella olisi ollut reikä, josta merivesi olisi päässyt laivan sisään aiheuttaen nopean uppoamisen.

Totuus makaa Itämeren pohjassa alle 200 metrin syvyydessä. Ehkä jonain päivänä totuutta arvostava sukupolvi ryhtyy tarvittaviin toimiin hylyn nostamiseksi meren pohjasta. 

Estonian uhrien muistolle...