Pimeän ja hämärän rajamailla osa II: katoamismysteerejä ja ratkaisemattomia henkirikoksia 1980- ja 1990- luvuilta

Tässä jatkokertomuksessa käydään läpi kolmea katoamismysteeriä ja yhtä henkirikosta 1980-luvun lopusta ja 1990-luvun alkupuoliskolta.

(Mitä tapahtui Heidi Härölle, Piia Ristikankareelle ja  Maarit Haantielle. Kuka surmasi Tuula Lukkarisen?)

Heidi Härö

Vappuna 1988 Pukkilassa koiraansa ulkoiluttanut mies löysi tien varresta nuoren naisen ruumiin, joka oli todella huonossa kunnossa. Nainen paljastui myöhemmin Mäntsälässä joulukuussa 1987 kadonneeksi  19- vuotiaaksi Heidi Häröksi. Hän oli kadonnut 4.12.1987 baarireissun jälkeen. Heidi Härö oli ollut ovimiehen mukaan vahvassa humalatilassa ja hänet nähtiin kävelemässä Lahdentiellä kohti Mäntsälän Mustamäkeä. Erikoisinta tapauksessa on se, että Heidi päätyi lopulta noin 20 kilometrin päähän Pukkilaan. Lisäksi häneltä oli kadonnut mm. päällystakki, pitkävartiset saappaat ja villapusero. Härön lompakkokin löytyi huhtikuussa 1988 muutaman kilometrin päästä ruumiin löytöpaikasta. Kävelikö Heidi Härö todellakin itse tuon matkan? Ei kai hän itse riisunut vaatteitaan talvipakkasella?  

Poliisi on ollut vaitonainen Heidi Härön kohtalosta, muttei ole sulkenut pois henkirikoksen ja seksuaalirikoksen mahdollisuutta. Tarkemmat yksityiskohdat on pidetty tutkinnallisista syistä salassa. Olisiko käynyt niin, että Heidi Härö olisi noussut tuntemattoman autoilijan kyytiin ja sinetöinyt näin kohtalonsa? Lähtikö Härö sellaiseen seuraan, johon hänen ei olisi pitänyt lähteä? Katoamisajankohta oli tutkijoille haasteellinen, sillä kova humala määritteli monen silminnäkijän havainnot. Varmaa on oikeastaan vain se, että Heidi Härö seisoi ravintola Sarven edessä Mäntsälässä paikassa, jossa ravintolan henkilökunta ja ystävätär hänet viimeksi näkivät. Sen jälkeen hänestä on viimeinen varma havainto Lahdentiellä. Erittäin luultavaa on, että poliisi tietää tapauksesta enemmän.

Heidi Häröllä oli ollut myrskyisä menneisyys, mutta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen hän oli saanut elämänsä takaisin raiteilleen. Kaikki kuitenkin muuttui vain puoli vuotta tyttären syntymän jälkeen. Jättikö joku nuoren Heidi Härön talvipakkasessa lumihankeen? Eksyikö hän väärään suuntaan ja menehtyi lopulta kylmyyteen? Voi olla myös niin, että Härön henkilöhistoriassa oli tapahtunut jotain mikä saattoi olla tämä arvoituksen takana.

Omaiset odottavat edelleen vastausta...

(Heidi Härö katosi ravintolaillan päätteeksi joulukuussa 1987 Mäntsälässä. Hänet löydettiin kuolleena Pukkilasta vappuna 1988.)

Piia Ristikankare

Vuonna 1972 syntynyt Piia Irmeli Ristikankare katosi  Piikkiössä 7.10.1988. Hän katosi lähdettyään kotoaan pimeänä perjantai-iltana. Tämän jälkeen hänestä ei ole yhtään varmaan silminnäkijähavaintoa.  Poliisi pystyy kuitenkin varmaksi todentamaan, että Piia poistui kotoaan riideltyään ensin veljensä kanssa kaukosäätimestä. Piian isä teki tyttärestään katoamisilmoituksen, koska Piia ei ollutkaan mennyt kaverinsa luo Paimioon yöksi. Viisitoistavuotiaan Piian katoaminen nostatti aikanaan suurta kohua paikkakunnalla, mutta mitään ratkaisuun johtavaa ei kuitenkaan tarttunut tutkijoiden haaviin. Piia Ristikankare on julistettu sittemmin kuolleeksi ja viralliseksi kuolinpäiväksi merkittiin 1.1.2011, mutta juttu siirtyi myöhemmin KRP:n tutkittavaksi.

Mitä Piialle siis oli tapahtunut? Tällä hetkellä poliisi tutkii tapausta henkirikoksena. Piia ei lähtenyt omille teilleen eikä myöskään varmasti tehnyt itsemurhaa. Oliko Piia henkilöhistoriassa jotain, joka antaisi vihjeitä hänen kohtalostaan? Piian lapsuus ei ollut helppo. Perhe-elämää varjosti äidin alkoholismi ja koulussa Piia joutui kokemaan ajoittain todella rankkaa koulukiusaamista. Nämä kokemukset eivät voineet olla vaikuttamatta hänen itsetuntoonsa. Piian katoamisen aikaan kaikki näytti olevan kuitenkin hyvällä tolalla. Hän asui isänsä ja pikkuveljensä kanssa ja oli aloittanut opinnot ammatillisessa oppilaitoksessa. Piia myös tykkäsi käydä siellä.

Päiväkirjamerkinnöissään Piia mainitsee autoilla ajavat pojat, joista yhden kanssa tapahtui "jotain". Piia oli päiväkirjassaan maininnut "metsässä käymisestä" erään autopojan kanssa. Olisiko Piia hakenut jännitystä ja kohennusta itsetunnolleen hakeutumalla autolla päristelevien poikien sakkiin? Olisiko joku näistä pojista ottanut Piian kyytiin hänen katoamisiltanaan. Havaintoja näistä autoilijoista on vähän, vaikka paikkakunnalla oli ollut kyseisenä perjantai-iltana disco ja väkeä oli liikkeellä paljon. Discoon Piia ei ilmestynyt eikä kukaan myöskään ilmoittanut ottaneensa Piia kyytiin.

(Piia Ristikankareen katoaminen on yhä mysteeri. Poliisi kuitenkin tutkii tapausta vielä tänäkin päivänä.)

Oliko Piia sattunut jonkun "tuntemattoman" autoilijan matkaan? Ehkä Piia ei löytänytkään jännitystä omasta porukasta ja heittäytyi hetken huuman tunteesta uusien tyyppien matkaan. Olisiko Piia vain halunnut repäistä ja hakea jotain uutta vanhojen kankeiden kaavojen tilalle? Poliisi kertoi vuonna 2003 kirjeestä, jossa nimetön henkilö kertoi eräitä merkittäviä seikkoja Piian katoamisyöltä. Kirje oli aikanaan lähetetty Poliisi-TV:lle vuonna 2002. Kirjeessään nimimerkki Tom om Borås oli nähnyt katoamisyönä Piikkiössä, että nuorta naista nostettiin henkilöauton kyytiin. Nainen oli vaikuttanut tajuttomalta. Kirjeen ilmestymisen jälkeen juttu siirtyi Keskusrikospoliisin tutkittavaksi.

Piia Ristikankareen tapaus on ollut varmasti vaikea tutkittava. Lapsuudenkaverin luonnehdinnan mukaan Piia yksinkertaisesti vain katosi jälkiä jättämättä.  Poliisi tutkii kuitenkin edelleen tapausta ja Keskusrikospoliisin rikoskomisario Kimmo Heinonen pitää todennäköisenä, että Piia nousi tai pakotettiin nousemaan johonkin autoon heti kotoa poistumisen jälkeen. Se selittäisi senkin miksi hänestä ei ole kunnollisia silminnäkijähavaintoja. Toinen tutkijoitakin kiinnostanut seikka liittyy Piian katoamisiltaan. Edellämainitussa discossa oli tapahtunut samana iltana joukkotappelu, koska porukka toisen paikkakunnan väkeä oli ilmestynyt nuorisodiscoon haastamaan riitaa perinteiseen kylätappelumalliin. Olisiko Piia sattunut jollain tavalla näiden porukoiden "tielle"? Vai sattuiko paikalle joku Piialle entuudestaan tuntematon autoilija, joka oli ehkä aikaisemminkin kierrellyt eteläisen Suomen pikkuteitä  pahat mielessään?

Tutkinta jatkuu...

(Kuka oli tuntematon kyyditsijä, joka liikkui 1990-luvulla Riihimäki-Järvenpää-Hyvinkää- alueella?)

Maarit Haantie

Maarit Haantie katosi Järvenpäässä perjantaina 13.8.1993 lähdettyään viettämään iltaa järvenpääläiseen ravintola Zapataan. Haantien tytär Tanja huolestui, kun äidistä ei perjantain jälkeen kuulunut mitään. Maarit Haantie oli luvannut saman viikonlopun aikana hoitaa Tanjan lasta eikä hänen tapoihinsa kuulunut laiminlyödä lastenlastensa hoitovuoroa. Tanjan mukaan hänen äitinsä ilmoitteli muutenkin menemisistään ja piti säännöllisesti yhteyttä perheeseensä. Maarit Haantie vietti ehkä epäsäännöllistä elämää, mutta hänen tapanaan oli kuitenkin ottaa yhteyttä tyttäreensä  yleensä muutaman päivän päästä reissuun lähdön jälkeen. Oikeastaan mikään Maarit Haantien elämäntilanteessa tai henkilöhistoriassa ei viitannut siihen, että hän olisi kadonnut vapaaehtoisesti.

Katoamispäivänä Maarit Haantie oli lähdössä juhlistamaan Järvenpäähän ravintola Zapatan 1- vuotisjuhlia miesystävänsä ja muun seurueen kanssa. Alkoholia kului ja ilmassa oli odottava tunnelma. Vietettiinhän perjantai-iltaa ja viikon arkinen aherrus oli jälleen takanapäin. Maarit siirtyi seurueineen autokyydillä Riihimäeltä Järvenpäähän. Junakyyti olisi toki myös ollut varteenotettava vaihtoehto. Pahaksi onnekseen Maarit Haantie ei päässyt sisään ravintola Zapataan voimakkaan humatilan takia. Muu seurue meni sisään ravintolaan ja Maarit jäi ulos odottamaan. Hetken päästä Maarit kokeili uudestaan sisäänpääsyä, mutta ovimiehen vastaus oli jälleen kielteinen. Tämä on viimeinen varma havainto Maarit Haantiestä. Hän yksinkertaisesti katosi ravintola Zapatan edestä.

Tytär teki äidistään ilmoituksen Riihimäen poliisiin, jossa tapausta alettiin aluksi tutkia tavallisena katoamistapauksena. Tapaus sai käänteen, kun Maaritin käsilaukku löytyi Hyvinkäältä ravintola Martinasta. Maaritin katoamisiltana ravintolasta oli poistettu tummahiuksinen nainen voimakkaan humalatilan takia. Ravintolan henkilökunta ei ollut kuitenkaan täysin varma, että kyseessä oli juuri Maarit Haantie. Miten olisivatkaan voineet olla, sillä perjantaina väkeä tuli ja meni henkilökunnan silmissä enemmän tai vähemmän. Toiset enemmän humalassa kuin toiset. Mutta miten Maaritin käsilaukku oli päätynyt Hyvinkäälle? Hänenhän piti mennä ravintolaan Järvenpäässä?

(Maarit Haantie katosi Järvenpäässä 13.8.1993.)

Keskusrikospoliisi kiinnostui tapauksesta Haantien laukun löytymisen jälkeen. Vuonna 1991 Hausjärven hiekkakuopan läheisyydestä oli löytynyt raa'asti surmattuna 28- vuotias Tuula Lukkarinen. Löytöpaikka sijaitsi noin 15 kilometriä Hyvinkäältä Hausjärven suuntaan. Ennen katoamistaan Tuula Lukkarinen oli nähty 17.4.1991 Järvenpäässä katoamispäivän aamuna odottamassa Alkon aukeamista. Lukkarisen oli määrä mennä samana päivänä Tuusulan Hyrylään linja-autolla. Tuusulaan hän ei kuitenkaan koskaan saapunut ja viimeiset epävarmat havainnot hänestä ovat Järvenpään seudulta klo 17 saakka. Keskusrikospoliisi olettaa, että Tuula oli surmattu muualla ja viety autolla Hausjärven hiekkakuopalle. Tuula Lukkarinen oli ollut kuollessaan alkoholin vaikutuksen alaisena. Tekijä oli surmannut Tuula Lukkarisen erittäin raa'asti, mutta seksuaalista väkivaltaa hänelle ei ollut tehty.

Samaisella hiekkakuopalla oli hyökätty 39- vuotiaan Helena Meriläisen kimppuun marraskuussa 1990. Helenan oli kuskannut hiekkakuopalle tuntematon mies, joka oli tarjonnut Helenalle kyytiä Järvenpään rautatieasemalta Riihimäelle. Juopunut Helena oli suostunut tarjoukseen. Autokyyti oli lopulta päätynyt pimeälle hiekkakuopalle, jossa mies oli hyökännyt Helenan kimppuun, kun tämä oli ensin kieltäytynyt miehen tarjouksesta jäädä autoon yöksi. Tapahtumapaikka oli ainoastaan 100 metriä siitä paikasta, josta Tuula Lukkarinen löytyi surmattuna. Helena Meriläinen oli päässyt pakoon ahdistelijaltaan ja kuullut hänen sanovan: "Eipä onnistunut tällä kertaa!". Tuntematon mies oli vaikuttanut Helenan mielestä sulkeutuneelta ja hän oli ollut liikkeellä vaalealla porrasperäisellä Datzunilla tai Mazdalla. Mies oli tarjonnut Helenalle matkan aikana alkoholia ja lääkkeitä, joiden vaikutuksesta Helena oli sammunut matkan aikana autoon.

(Tuula Lukkarinen löydettiin surmattuna Hausjärven hiekkakuopalta huhtikuussa 1991.)

Poliisi on ollut alusta pitäen vakaasti sitä mieltä, että Haantien katoaminen liittyy kahteen edelliseen tapaukseen. Jokin tutkinnassa liittää Maarit Haantien Hausjärven hiekkakuoppaan. Poliisi suoritti alueella etsintöjä, mutta Maarit Haantietä ei näissä tutkimuksissa löytynyt. Saattaa nimittäin olla niin, että Maarit Haantie ei jättänyt itse käsilaukkuaan Hyvinkäälle ravintola Martinaan vaan sen on tuonut sinne joku tuntematon henkilö. Olisiko käynyt niin, että Maarit Haantie sai kyydin Järvenpäästä Zapatan edustalta ja päätyikin hiekkakuopalle? Poliisi on myös sitä mieltä, että kaikkien näiden tapausten takana on yksi ja sama henkilö, joka on liikkunut Riihimäki-Järvenpää-Hyvinkää- alueella 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa tarjoamassa kyytiä juopuneille naisille. Kaikkia tässä tapauksessa esiintyneitä naisia yhdistää tummien hiusten lisäksi epäsäännölliset elämäntavat, alkoholin käyttö ja liikkuminen samoilla seuduilla. Tunsiko kyyditsijä kaunaa alkoholisoituneita naisia kohtaan? Helena Meriläinen kertoi, että häntä kyydinnyt mies oli ajomatkan aikana kertonut huonoista väleistä vaimoonsa. Oliko hän liikkeellä kostoaikeissa?

Mitä Maarit Haantielle sitten olisi voinut tapahtua? Lähtikö hän odottelemaan junakyytiä takaisin Riihimäelle ja asemalaiturille olisi sitten ilmaantunut salaperäinen kyydintarjoaja? Helenan tapauksessahan kyyditsijä oli nähnyt niinkin paljon vaivaa, että oli tullut asemalaiturille asti puhuttelemaan Helena Meriläistä. Kuka oli tämä kyyditsijä? Oliko hän joku, joka tunsi seudun läpikotaisesti? Kulkiko hänen ajoreittinsä muualle? On jopa spekuloitu sitä, että sama autoilija olisi voinut etsiä kyydittäviä myös Forssan, Piikkiön ja Mäntsälän seudulla. Maantieteellisesti tuo reitti ei olisi ihan mahdoton. Sari Liinaharjan, Piia Ristikankareen ja mahdollisesti myös Heidi Härön tapaukseen saattoi liittyä tuntematon autoilija. Tosin on outoa ajatella, että sama tekijä olisi kierrellyt Forssan, Mäntsälän, Piikkiön ja Hyvinkään pikkuteitä pahat mielessä. Mahdotonta ei toki ole sekään, että Hyvinkään tapauksilla oli eri tekijä.

Mediassa on jopa käytetty tekijästä nimitystä Järvenpään sarjamurhaaja, mutta poliisi on ollut varovaisempi kommenteissaan. Maarit Haantien tapausta käsiteltiin aikanaan Kadonneet- televisiosarjassa ja Rikospaikka- ohjelmassa. Molemmat esitykset tuottivat runsaasti vihjeitä poliisille. Myös useita kuulusteluja ja pidätyksiä on tehty. Tapauksen tiimoilta julkisuuteen tuli vielä neljäskin tapaus, jossa humalainen nainen kyydittiin pimeälle hiekkakuopalle baari-illan jälkeen. Naiselle tarjottiin matkan aikana alkoholia ja pillereitä. Onko vastaavia tapauksia enemmänkin? Poliisi uskoo rikosvyyhdin vielä ratkeavan. Yksi asia tosin pohdituttaa tutkijoita ja suurta yleisöä....


Onko hän lopettanut tekonsa?



"Ei inhimillisyyttä löydä täältä. Vain petoja ihmisten kuorissa. Ainoa kauneus on rakkaudessa..."

Juttua on päivitetty 24.5.2020


https://seura.fi/ilmiot/mysteerit/piia-ristikankareen-katoaminen-30-vuotta-sitten-on-yha-mysteeri-poliisi-tutkimme-juttua-niin-kuin-se-olisi-tapahtunut-nyt/

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/22a5c31c-cf92-4087-8f7f-f2cf2905bb96


https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/331b1609-1690-486c-a28f-a2df6f6e58d9


https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/ennen-julkaisemattomat-asiakirjat-paljastavat-pienen-lapsen-aiti-heidi-haro-19-loytyi-ojasta-kuolleena-jopa-jammu-siltavuoren-osallisuutta-tutkittiin-mysteeri-on-yha-auki/7569352#gs.75pk3x

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/krp-hausjarven-selvittamattomiin-hiekkakuoppasurmiin-liittyy-neljaskin-tapaus/6378152#gs.76pa9i

Murha ei vanhene koskaan

Selvittämättömät henkirikokset eivät unohdu!

(Selvittämättömät henkirikokset kiehtovat ihmisiä. Ihmiset pyrkivät unohtamaan ikävät muistot, mutta veritekoja he eivät unohda. Eivät etenkään selvittämättömiä. - Heikki Ylikangas.)

Aloitin Nyt on murhaajien aika- blogin kirjoittamisen marraskuussa 2015 vaatimattomassa yksiössäni keskisuuren suomalaisen kaupungin laitamilla. Vuonna 2018 blogi siirtyi helpommalle ja kevyemmälle alustalle bloggeriin. Saavutamme siis loppusyksystä pienen merkkipaalun, kun blogi täyttää 5 vuotta! Syytä juhlaan toki on, sillä yhden hengen rikosblogia voi nyt kutsua hyvällä syyllä toimitukseksi. Nyt on murhaajien aika- blogi on saanut vieraskyniä, jotka ovat tuoneet asiantuntemuksensa ja näkemyksensä mukaan käsiteltävään aiheeseen. Sanan säilä heillä taipuu loistavasti ja kiitän jo nyt heitä kaikesta siitä mitä he ovat blogin eteen tehneet. Toimitus on kieltämättä herännyt eloon!

Ensimmäinen juttuni käsitteli Tulilahden kaksoismurhaa Heinävedellä 1959. Syyllistä ei ole näihin päiviin mennessä löytynyt. Vieläkin kiistellään siitä, oliko munsalainen Runar Holmström syyllinen vai syytön veritekoon. Vihkiydyin lopullisesti asialle, kun luin pitkää keskusteluketjua Tulilahden kaksoismurhasta Murha.info- sivustolla. Ajoittain kelvottoman aineiston seasta löytyi paljon kiinnostavaa tietoa ja yksityiskohtia tapauksesta. Todistaja E.H:n havainto kahdesta miehestä Tulilahden leirintäalueella vain hetki raa'an kaksoismurhan jälkeen kylmäsi todella. Nuo kaksi miestä tuntuivat selvästi olevan pahoilla teillä hiiviskellessään keskellä yötä yleisellä leirintäalueella. Heitä ei koskaan tavoitettu. 

Voi vain kuvitella omaisten tuskaa tässä tilanteessa, kun omien lasten aurinkoinen kesäreissu päättyy näin traagisella ja väkivaltaisella tavalla. Sitä ei pysty edes ajattelemaan miltä tuntuu ainoan lapsensa menettäneestä isästä tai äidistä. Puhuttakaan siitä, että syyllistä ei laajoista etsinnöistä huolimatta saada vastuuseen tekosistaan. Murharyhmän komisario Juha Rautaheimo on käyttänyt tästä kirjassaan Hermo termiä "pahin mahdollinen". 

Ikävää on myös se, että syylliseksi leimautuvat sellaiset henkilöt, joilla ei ole mitään tekemistä koko asian kanssa. 1950-luvun sanomalehdissä oli tapana laittaa epäiltyjen kuvia nimellä varustettuna julkisuuteen. Pelkästään pidättäminen riitti syyksi nimen ja naaman julkaisemiseen. Suuren yleisön reaktiot on toisaalta helppo ymmärtää, mutta ne ovat myös kyseenalaisella tavalla ennalta-arvattavat: "Tuon on pakko olla syyllinen, kun se on noin paha ihminen ja selvästi kriminaali!" Näin kävi mm. Isojoella Kyllikki Saaren tapauksessa vuonna 1956, kun Kyllikki Saaren rippipappi sai syytteen alaikäisen viettelystä Parkanon käräjillä. Hänet leimattiin syylliseksi myös Kyllikin murhaan, vaikka poliisi on sittemmin selvittänyt papin liikkeet mahdollisimman seikkaperäisesti. Papin alibista puuttui murhayön osalta vain noin puoli tuntia. 

Tulilahden kaksoismurhan yhteydessä koettiin myös todellinen ajojahti, kun poliisi tavoitteli erästä murtomiestä tapauksen tiimoilta. Lauri Haimilahden väitettiin liikkuneen Heinävedellä murhien aikoihin ja hän oli moninkertainen rikollinen. Ajojahti päättyi lopulta Mikkeliin, josta henkilö Haimilahti tavoitettiin syyskesällä romanien hoteista. Kiinniotto päättyi tulitaisteluun, mutta dramaattisesta loppunäytöksestä huolimatta tämä ei tuonut ratkaisua Tulilahden mysteeriin. Takaa-ajettu Haimilahti ja moni romani sai nimensä ja kuvansa lehteen, vaikka heillä ei ollut mitään tekemistä koko tapauksen kanssa. Lauri Haimilahdella oli pätevä alibi murhayölle. Hän oli suorittamassa murtokeikkaa ihan muualla kuin Heinäveden Tulilahdella.

Lauri Haimilahti oli ollut liikkeellä murhayönä sinisellä mopedilla ja hän saattoi olla se lehdistön ja viranomaisten etsimä salaperäinen mopedimies. Tai ainakin käytettävissä olevilla tiedoilla hän olisi voinut olla tuo mopedimies aivan kuten Runar Holmströmkin. Tapaus on avoin. Tulilahden leirintäalueen läheisyydessä vietti aikaansa ryyppyseurue, jonka tekemisiä poliisi tarkisti murhayön osalta. Heidän mahdolliseen osullisuuteensa murhatyöhön viittasi myös Runar Holmströmin puolustusasianaja Holger Strömberg.

Historiantutkija ja emeritusprofessori Heikki Ylikankaan mukaan ihmiset eivät unohda veritekoja, eivät etenkään selvittämättömiä. Ylikankaan mukaan ihmiset pyrkivät alitajuisesti unohtamaan ikävät asiat. Mutta jokin sisälle rakennettu koodi saa aikaan sen, että selvittämättömät veriteot pysyvät mielessämme. Yhteisö ei ole ikäänkuin normaali ennen kuin totuus tulee julki. Näinhän on ollut erityisesti Suomen sisällissodan jälkeen. Veriteoista on vaiettu puolin ja toisin. Tapahtumat ovat kuitenkin jäytäneet taustalla ja ovat vaikuttaneet ihmisten arkeen. Verinen menneisyys katkeroittaa ja katkaisee välit. Esimerkiksi Joensuun vuoden 1918 joukkoteloituksista on vaikea puhua vielä tänäkin päivänä paikkakunnalla. Kouvolan sisällissodan aikaisista "veripelloista" kieltäydytään edes keskustelemasta. Joidenkin mielestä sellaista ei ole olemassakaan. Siinä suhteessa Heikki Ylikangas on erittäin oikeassa.

Kaikki tuntevat Kyllikki Saaren, Tulilahden kaksoismurhan ja Bodomjärven kolmoissurman. Näitä veritekoja voisi kutsua suomalaisten selvittämättömien henkirikosten epäpyhäksi kolminaisuudeksi. Muitakin vielä selvittämättömiä henkirikoksia Suomesta toki löytyy. Osassa tapauksista tulee kuitenkin mieleen, että oliko poliisilla tiedossa joku tekijä, jonka aikaisemmat tekemiset sopivat "teon profiiliin" tai heidän tekemisensä eivät muuten kestäneet päivänvaloa. Tunnustuksen ja teknisen näytön puutteessa syyllistä ei kuitenkaan saatu tuomiolle.

Mennään hetkeksi Pohjois-Karjalaan. Vuonna 1979 löytyi Polvijärveltä Sotkumasta siltarummusta kuolleena vuonna 1899 syntynyt Antti Kiiski. Hänessä todettiin ulkoisen väkivallan merkkejä. Kiiski oli ehtinyt olla kadoksissa kaksi kuukautta ennen katomistaan. Ruumiin löytypaikka sijaitsi Kiisken kodin läheltä. Ilomantsista löytyi vuonna 1971 Väinö Tahvanaisen ruumis pahassa mätänemistilassa. Ruumiin vieressä oli puukko. Vuonna 1980 katosi ilomantsilainen Eila Kokkonen Möhkössä Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Ratkaisua näihin tapauksiin ei ole tähän mennessä saatu.

Mutta ehkä joku jossain tietää?

Helsingissä tapahtui 1970- ja 80-luvuilla selvittämättömiä naissurmia, jotka ovat saaneet paljon julkisuutta, mutta tekijä on yhä tavoittamatta. Kuka halusi surmata 57- vuotiaan Elsa Argillanderin Oulunkylässä vuonna 1983? Puolitoista vuotta myöhemmin joku surmasi 31- vuotiaan Ulla-Maija Poussun vain parin sadan metrin päästä Argillanderin surmapaikasta. Molempia tapauksia tutkittiin seksuaalimurhana ja molemmat naiset oli surmattu raa'asti pahoinpitelemällä. Poussun murhan tutkimuksia haittasi se, ettei hänestä ollut juurikaan taustatietoja. Hän oli vasta muuttanut Helsinkiin ja vietti viimeiset hetkensä pääkaupunkiseudulla lähes asumattomana.

Kotitalojensa kellareista löytyivät surmattuina Susanne Lindholm, Onerva Ketola ja Seija Kekkonen. Kaikkia surmia tutkittiin seksuaalimurhina. Tutkimuksia haittasi myöhäinen ajankohta ja se, että kunnollisia silminnäkijähavaintoja ei ollut. Ainoastaan Onerva Ketolan tapauksessa tekijästä saatiin hyvät tuntomerkit. Susanne Lindholmin ja Seija Kekkosen tapauksissa hämäräksi jäi sekin seikka, että miten nämä naiset olivat päätyneet kotiinsa. Kävellen? Autokyydillä? Yksin vai jonkun seurassa? Ainoastaan Ketolan tiedettiin jutelleen murhayönä tuntemattoman miehen kanssa kotirappunsa ovella.

Tekijä on yhä tavoittamatta.

Lukijan mieleen tulee vääjäämättä, että nämä surmaajat välttävät maallista tuomiota loppuikänsä. Tekijöistä osa on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Olisi oikeudenmukaista, että nämä henkilöt saisivat teoistaan asiaankuuluvan rangaistuksen.

Mutta onko niin, että omatunto painaa heitä koko loppuiän. He eivät eivät pääse syyllisyydestään irti. Ei vaikka tunnustaisivat tekonsa poliisille, joka tietää heidät syyllisiksi, mutta eivät voi todistaa sitä.

Lukijan kannattaa muistaa, että maallisen tuomion lisäksi on olemassa toisenlainen tuomio. Tuomio jota ei voi välttää...

Murha ei vanhene koskaan... 

(Puuristi Heinäveden Tulilahdella heinäkuussa 2012.)

Lähteet:
Juha Rautaheimo - Hermo
Murha.info "selvittämättömät kartalla"
Iltasanomat
Iltalehti
Ei vanhene koskaa- sarja
Alibi, Rikosposti