 |
| (Selvittämättömät henkirikokset kiehtovat ihmisiä. Ihmiset pyrkivät unohtamaan ikävät muistot, mutta veritekoja he eivät unohda. Eivät etenkään selvittämättömiä. - Heikki Ylikangas.) |
Ensimmäinen juttuni käsitteli Tulilahden kaksoismurhaa Heinävedellä 1959. Syyllistä ei ole näihin päiviin mennessä löytynyt. Vieläkin kiistellään siitä, oliko munsalainen Runar Holmström syyllinen vai syytön veritekoon. Vihkiydyin lopullisesti asialle, kun luin pitkää keskusteluketjua Tulilahden kaksoismurhasta Murha.info- sivustolla. Ajoittain kelvottoman aineiston seasta löytyi paljon kiinnostavaa tietoa ja yksityiskohtia tapauksesta. Todistaja E.H:n havainto kahdesta miehestä Tulilahden leirintäalueella vain hetki raa'an kaksoismurhan jälkeen kylmäsi todella. Nuo kaksi miestä tuntuivat selvästi olevan pahoilla teillä hiiviskellessään keskellä yötä yleisellä leirintäalueella. Heitä ei koskaan tavoitettu.
Voi vain kuvitella omaisten tuskaa tässä tilanteessa, kun omien lasten aurinkoinen kesäreissu päättyy näin traagisella ja väkivaltaisella tavalla. Sitä ei pysty edes ajattelemaan miltä tuntuu ainoan lapsensa menettäneestä isästä tai äidistä. Puhuttakaan siitä, että syyllistä ei laajoista etsinnöistä huolimatta saada vastuuseen tekosistaan. Murharyhmän komisario Juha Rautaheimo on käyttänyt tästä kirjassaan Hermo termiä "pahin mahdollinen".
Ikävää on myös se, että syylliseksi leimautuvat sellaiset henkilöt, joilla ei ole mitään tekemistä koko asian kanssa. 1950-luvun sanomalehdissä oli tapana laittaa epäiltyjen kuvia nimellä varustettuna julkisuuteen. Pelkästään pidättäminen riitti syyksi nimen ja naaman julkaisemiseen. Suuren yleisön reaktiot on toisaalta helppo ymmärtää, mutta ne ovat myös kyseenalaisella tavalla ennalta-arvattavat: "Tuon on pakko olla syyllinen, kun se on noin paha ihminen ja selvästi kriminaali!" Näin kävi mm. Isojoella Kyllikki Saaren tapauksessa vuonna 1956, kun Kyllikki Saaren rippipappi sai syytteen alaikäisen viettelystä Parkanon käräjillä. Hänet leimattiin syylliseksi myös Kyllikin murhaan, vaikka poliisi on sittemmin selvittänyt papin liikkeet mahdollisimman seikkaperäisesti. Papin alibista puuttui murhayön osalta vain noin puoli tuntia.
Tulilahden kaksoismurhan yhteydessä koettiin myös todellinen ajojahti, kun poliisi tavoitteli erästä murtomiestä tapauksen tiimoilta. Lauri Haimilahden väitettiin liikkuneen Heinävedellä murhien aikoihin ja hän oli moninkertainen rikollinen. Ajojahti päättyi lopulta Mikkeliin, josta henkilö Haimilahti tavoitettiin syyskesällä romanien hoteista. Kiinniotto päättyi tulitaisteluun, mutta dramaattisesta loppunäytöksestä huolimatta tämä ei tuonut ratkaisua Tulilahden mysteeriin. Takaa-ajettu Haimilahti ja moni romani sai nimensä ja kuvansa lehteen, vaikka heillä ei ollut mitään tekemistä koko tapauksen kanssa. Lauri Haimilahdella oli pätevä alibi murhayölle. Hän oli suorittamassa murtokeikkaa ihan muualla kuin Heinäveden Tulilahdella.
Lauri Haimilahti oli ollut liikkeellä murhayönä sinisellä mopedilla ja hän saattoi olla se lehdistön ja viranomaisten etsimä salaperäinen mopedimies. Tai ainakin käytettävissä olevilla tiedoilla hän olisi voinut olla tuo mopedimies aivan kuten Runar Holmströmkin. Tapaus on avoin. Tulilahden leirintäalueen läheisyydessä vietti aikaansa ryyppyseurue, jonka tekemisiä poliisi tarkisti murhayön osalta. Heidän mahdolliseen osullisuuteensa murhatyöhön viittasi myös Runar Holmströmin puolustusasianaja Holger Strömberg.
Lauri Haimilahti oli ollut liikkeellä murhayönä sinisellä mopedilla ja hän saattoi olla se lehdistön ja viranomaisten etsimä salaperäinen mopedimies. Tai ainakin käytettävissä olevilla tiedoilla hän olisi voinut olla tuo mopedimies aivan kuten Runar Holmströmkin. Tapaus on avoin. Tulilahden leirintäalueen läheisyydessä vietti aikaansa ryyppyseurue, jonka tekemisiä poliisi tarkisti murhayön osalta. Heidän mahdolliseen osullisuuteensa murhatyöhön viittasi myös Runar Holmströmin puolustusasianaja Holger Strömberg.
Historiantutkija ja emeritusprofessori Heikki Ylikankaan mukaan ihmiset eivät unohda veritekoja, eivät etenkään selvittämättömiä. Ylikankaan mukaan ihmiset pyrkivät alitajuisesti unohtamaan ikävät asiat. Mutta jokin sisälle rakennettu koodi saa aikaan sen, että selvittämättömät veriteot pysyvät mielessämme. Yhteisö ei ole ikäänkuin normaali ennen kuin totuus tulee julki. Näinhän on ollut erityisesti Suomen sisällissodan jälkeen. Veriteoista on vaiettu puolin ja toisin. Tapahtumat ovat kuitenkin jäytäneet taustalla ja ovat vaikuttaneet ihmisten arkeen. Verinen menneisyys katkeroittaa ja katkaisee välit. Esimerkiksi Joensuun vuoden 1918 joukkoteloituksista on vaikea puhua vielä tänäkin päivänä paikkakunnalla. Kouvolan sisällissodan aikaisista "veripelloista" kieltäydytään edes keskustelemasta. Joidenkin mielestä sellaista ei ole olemassakaan. Siinä suhteessa Heikki Ylikangas on erittäin oikeassa.
Kaikki tuntevat Kyllikki Saaren, Tulilahden kaksoismurhan ja Bodomjärven kolmoissurman. Näitä veritekoja voisi kutsua suomalaisten selvittämättömien henkirikosten epäpyhäksi kolminaisuudeksi. Muitakin vielä selvittämättömiä henkirikoksia Suomesta toki löytyy. Osassa tapauksista tulee kuitenkin mieleen, että oliko poliisilla tiedossa joku tekijä, jonka aikaisemmat tekemiset sopivat "teon profiiliin" tai heidän tekemisensä eivät muuten kestäneet päivänvaloa. Tunnustuksen ja teknisen näytön puutteessa syyllistä ei kuitenkaan saatu tuomiolle.
Mennään hetkeksi Pohjois-Karjalaan. Vuonna 1979 löytyi Polvijärveltä Sotkumasta siltarummusta kuolleena vuonna 1899 syntynyt Antti Kiiski. Hänessä todettiin ulkoisen väkivallan merkkejä. Kiiski oli ehtinyt olla kadoksissa kaksi kuukautta ennen katomistaan. Ruumiin löytypaikka sijaitsi Kiisken kodin läheltä. Ilomantsista löytyi vuonna 1971 Väinö Tahvanaisen ruumis pahassa mätänemistilassa. Ruumiin vieressä oli puukko. Vuonna 1980 katosi ilomantsilainen Eila Kokkonen Möhkössä Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Ratkaisua näihin tapauksiin ei ole tähän mennessä saatu.
Mutta ehkä joku jossain tietää?
Helsingissä tapahtui 1970- ja 80-luvuilla selvittämättömiä naissurmia, jotka ovat saaneet paljon julkisuutta, mutta tekijä on yhä tavoittamatta. Kuka halusi surmata 57- vuotiaan Elsa Argillanderin Oulunkylässä vuonna 1983? Puolitoista vuotta myöhemmin joku surmasi 31- vuotiaan Ulla-Maija Poussun vain parin sadan metrin päästä Argillanderin surmapaikasta. Molempia tapauksia tutkittiin seksuaalimurhana ja molemmat naiset oli surmattu raa'asti pahoinpitelemällä. Poussun murhan tutkimuksia haittasi se, ettei hänestä ollut juurikaan taustatietoja. Hän oli vasta muuttanut Helsinkiin ja vietti viimeiset hetkensä pääkaupunkiseudulla lähes asumattomana.
Kotitalojensa kellareista löytyivät surmattuina Susanne Lindholm, Onerva Ketola ja Seija Kekkonen. Kaikkia surmia tutkittiin seksuaalimurhina. Tutkimuksia haittasi myöhäinen ajankohta ja se, että kunnollisia silminnäkijähavaintoja ei ollut. Ainoastaan Onerva Ketolan tapauksessa tekijästä saatiin hyvät tuntomerkit. Susanne Lindholmin ja Seija Kekkosen tapauksissa hämäräksi jäi sekin seikka, että miten nämä naiset olivat päätyneet kotiinsa. Kävellen? Autokyydillä? Yksin vai jonkun seurassa? Ainoastaan Ketolan tiedettiin jutelleen murhayönä tuntemattoman miehen kanssa kotirappunsa ovella.
Tekijä on yhä tavoittamatta.
Lukijan mieleen tulee vääjäämättä, että nämä surmaajat välttävät maallista tuomiota loppuikänsä. Tekijöistä osa on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Olisi oikeudenmukaista, että nämä henkilöt saisivat teoistaan asiaankuuluvan rangaistuksen.
Mutta onko niin, että omatunto painaa heitä koko loppuiän. He eivät eivät pääse syyllisyydestään irti. Ei vaikka tunnustaisivat tekonsa poliisille, joka tietää heidät syyllisiksi, mutta eivät voi todistaa sitä.
Lukijan kannattaa muistaa, että maallisen tuomion lisäksi on olemassa toisenlainen tuomio. Tuomio jota ei voi välttää...
Murha ei vanhene koskaan...
Lähteet:
Juha Rautaheimo - Hermo
Murha.info "selvittämättömät kartalla"
Iltasanomat
Iltalehti
Ei vanhene koskaa- sarja
Alibi, Rikosposti
Kaikki tuntevat Kyllikki Saaren, Tulilahden kaksoismurhan ja Bodomjärven kolmoissurman. Näitä veritekoja voisi kutsua suomalaisten selvittämättömien henkirikosten epäpyhäksi kolminaisuudeksi. Muitakin vielä selvittämättömiä henkirikoksia Suomesta toki löytyy. Osassa tapauksista tulee kuitenkin mieleen, että oliko poliisilla tiedossa joku tekijä, jonka aikaisemmat tekemiset sopivat "teon profiiliin" tai heidän tekemisensä eivät muuten kestäneet päivänvaloa. Tunnustuksen ja teknisen näytön puutteessa syyllistä ei kuitenkaan saatu tuomiolle.
Mennään hetkeksi Pohjois-Karjalaan. Vuonna 1979 löytyi Polvijärveltä Sotkumasta siltarummusta kuolleena vuonna 1899 syntynyt Antti Kiiski. Hänessä todettiin ulkoisen väkivallan merkkejä. Kiiski oli ehtinyt olla kadoksissa kaksi kuukautta ennen katomistaan. Ruumiin löytypaikka sijaitsi Kiisken kodin läheltä. Ilomantsista löytyi vuonna 1971 Väinö Tahvanaisen ruumis pahassa mätänemistilassa. Ruumiin vieressä oli puukko. Vuonna 1980 katosi ilomantsilainen Eila Kokkonen Möhkössä Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Ratkaisua näihin tapauksiin ei ole tähän mennessä saatu.
Mutta ehkä joku jossain tietää?
Helsingissä tapahtui 1970- ja 80-luvuilla selvittämättömiä naissurmia, jotka ovat saaneet paljon julkisuutta, mutta tekijä on yhä tavoittamatta. Kuka halusi surmata 57- vuotiaan Elsa Argillanderin Oulunkylässä vuonna 1983? Puolitoista vuotta myöhemmin joku surmasi 31- vuotiaan Ulla-Maija Poussun vain parin sadan metrin päästä Argillanderin surmapaikasta. Molempia tapauksia tutkittiin seksuaalimurhana ja molemmat naiset oli surmattu raa'asti pahoinpitelemällä. Poussun murhan tutkimuksia haittasi se, ettei hänestä ollut juurikaan taustatietoja. Hän oli vasta muuttanut Helsinkiin ja vietti viimeiset hetkensä pääkaupunkiseudulla lähes asumattomana.
Kotitalojensa kellareista löytyivät surmattuina Susanne Lindholm, Onerva Ketola ja Seija Kekkonen. Kaikkia surmia tutkittiin seksuaalimurhina. Tutkimuksia haittasi myöhäinen ajankohta ja se, että kunnollisia silminnäkijähavaintoja ei ollut. Ainoastaan Onerva Ketolan tapauksessa tekijästä saatiin hyvät tuntomerkit. Susanne Lindholmin ja Seija Kekkosen tapauksissa hämäräksi jäi sekin seikka, että miten nämä naiset olivat päätyneet kotiinsa. Kävellen? Autokyydillä? Yksin vai jonkun seurassa? Ainoastaan Ketolan tiedettiin jutelleen murhayönä tuntemattoman miehen kanssa kotirappunsa ovella.
Tekijä on yhä tavoittamatta.
Lukijan mieleen tulee vääjäämättä, että nämä surmaajat välttävät maallista tuomiota loppuikänsä. Tekijöistä osa on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Olisi oikeudenmukaista, että nämä henkilöt saisivat teoistaan asiaankuuluvan rangaistuksen.
Mutta onko niin, että omatunto painaa heitä koko loppuiän. He eivät eivät pääse syyllisyydestään irti. Ei vaikka tunnustaisivat tekonsa poliisille, joka tietää heidät syyllisiksi, mutta eivät voi todistaa sitä.
Lukijan kannattaa muistaa, että maallisen tuomion lisäksi on olemassa toisenlainen tuomio. Tuomio jota ei voi välttää...
Murha ei vanhene koskaan...
 |
| (Puuristi Heinäveden Tulilahdella heinäkuussa 2012.) |
Lähteet:
Juha Rautaheimo - Hermo
Murha.info "selvittämättömät kartalla"
Iltasanomat
Iltalehti
Ei vanhene koskaa- sarja
Alibi, Rikosposti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti