Tappajan Jäljillä: Son Of Samin tapaus 1976-1977

Tässä tapauksessa tutustutaan pahamaineisen Son Of Samin tapaukseen. Son Of Samiksi ristitty murhaaja terrorisoi New Yorkin katuja vuosina 1976-1977. Tapaus sai aikaan valtaisan ajojahdin ja samalla keskustelua herätti kysymys katujen turvallisuudesta. Murhista pidätettiin 10.8.1977 David Berkowitz, joka väitti toimineensa paholaisen riivaamana. Tappokäskynsä hän olisi saanut paholaiskoiralta, jonka isäntä Sam Carr asui Berkowitzin naapurissa. Son Of Sam tappoi kaikkiaan 6 ihmistä ja haavoitti kymmentä uhriaan. David Berkowitz tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen ja kaikki hänen ehdonalaisanomuksensa on hylätty tähän päivään mennessä. Son of Samin tapaus avattiin uudelleen 1996. 

Tappajan jäljillä

(Poliisin julkaisema piirros Son Of Sam- nimisestä murhaajasta.) 

 

 

 

 

Donna Lauria ja Jody Valentini istuivat autossa 29.7.1977 paikallisen yökerhon lähettyvillä, kun tuntematon mies lähestyi heitä. Mies otti paperipussista aseen ja alkoi ampua. Lauria kuoli välittömästi ja Valentini haavoittui. Tekonsa suoritettuaan mies poistui nopeasti paikalta. Son Of Sam oli iskenyt ensimmäistä kertaa. Murhaaja suoritti tekonsa 44. kaliperisella Magnum- revolverilla. Hän iski pariskuntien ja erityisesti tummahiuksisten naisten kimppuun. Poliisi aloitti murhaajan ajojahdin tammikuussa 1977, kun Son of Sam ampui Christine Freudin ja John Dielin autoonsa. Diel selvisi hengissä, mutta Freund kuoli saatuaan kaksi osumaa. Poliisi yhdisti tapaukset toisiinsa murha-aseen ja silminnäkijälausuntojen perusteella. Tuntomerkkien lisäksi tapahtumiin yhdistettiin keltaisenvärinen todennäköisesti Volkswagen- merkkinen henkilöauto, jossa murhaajaa muistuttava henkilö oli istunut ennen murhia. 

Murhaaja yllätti nuoria pariskuntia autoissaan, mutta uhreista Donna DeMasi ja Joanne Lumino ammuttiin Luminon kotitalon kuistille. Lisäksi Virginia Voskerichian surmattiin lähietäisyydeltä, kun surmaaja tappoi hänet kadulle päähän kohdistetulla laukauksella. Merkittävää on, että osa uhreista ammuttiin muutamalla tarkalla laukauksella, kun taas toisissa tapauksissa murhaaja ampui uhrejaan summittaisesti ikäänkuin paniikissa. 

Poliisi laittoi tässä vaiheessa myös merkille, että murhaajan tuntomerkit vaihtelivat. Joidenkin silminnäkijälausuntojen mukaan epäilty ampuja olisi ollut "naismainen", kun taas toisten tuntomerkkien mukaan kyse olisi ollut keskimittaisesta kolmikymppisestä miehestä, joka oli siististi pukeutunut. Nuoret naiset värjäsivät hiuksiaan vaaleiksi, kun ilmeni, että tappaja vaani juuri tummahiuksia naisia ja pariskuntia. Tappajaa etsittiin kaikkialta ja media uutisoi tapauksesta suurin otsikoin. Vääriä ilmiantojakin tehtiin. Eräs kummallisesti käyttäytynyt mies pahoinpideltiin hautuumaalla, koska häntä luultiin erehdyksessä murhien tekijäksi. 

Paholaiskoira 

Alexander Esau ja Valentina Suriani istuivat Surianin autossa aamuyöllä 17.4.1977, kun murhaaja yllätti nuoren kaksikon yön pimeydessä. Hän ampui molempia uhreja kaksi kertaa ja poistui välittömästi paikalta. Suriani kuoli välittömästi ja Esau myöhemmin sairaalassa. Poliisi löysi murhapaikalta kirjeen, joka annettiin myöhemmin julkisuuteen. 

"I am the Son Of Sam... I am a little brat. Go out and kill, commands father Sam...

I like to hunt... 

I'll be back... I'll be back."

Poliisille osoitettu kirje ruokki entisestään käsitystä yksinäisestä mielipuolesta. Hän kuvaili itseään "pikku kakaraksi", joka totteli isäntänsä käskyjä. Toukokuussa 1977 Daily Newsin toimittaja Jimmy Breslin sai kirjeen, jonka kirjoittaja väitti olevansa Son Of Sam. Kirje alkoi pahamaineisilla sanoilla: 

"Hello from the gutters of N.Y.C. which are filled with dog manure, vomit, stale wine, urine and blood. Hello from the sewers of N.Y.C. which swallow up these delicacies when they are washed away by the sweeper trucks."

... ja jatkui toteamuksella:

 "I am still here. Like a spirit roaming the night. Thirsty, hungry, seldom stopping to rest; anxious to please Sam." 

Oletetun murhaajan kirjoitus julkaistiin  lehdissä ja sai aikaan valtaisan hysterian. Kirjoittajan tarkoitus oli tietysti pelotella suurta yleisöä, mutta myös antaa viranomaisille ja lehdistölle vaikutelman, että murhaaja pystyi kontrolloimaan heidän toimintaansa uhkailemalla seuraavalla murhatyöllä. Kirjeiden kirjoittajan alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Ne eivät välttämättä olleet saman henkilön käsialaa.

 

(Murhaaja lähetti poliisille ja lehtitoimittajille kirjeen.)

 

Suuren huomion lisäksi New Yorkin asukkaat kohdistivat ankaraa kritiikkiä poliisia ja kaupungin päättäjiä kohtaan. Asukkaat pelkäsivät kulkea pimeillä kaduilla sähkökatkoksien vaivaamassa kaupungissa ja New Yorkin pormestari Abraham Beame antoi jopa määräyksen poliisille varoittaa yömyöhään ulkona kuhertelevia pariskuntia ja hätistää heidät tiehensä. Partureille riitti työtä, kun nuoret naiset leikkuuttivat hiuksensa lyhyeksi tai värjäsivät ne vaaleiksi. Vaaleat peruukit menivät hyvin kaupaksi. New Yorkin kaupunki oli kauhun vallassa ja poliisilta kului valtavasti resursseja sarjamurhaajan jahtaamiseen. Poliisipartiot määrättiin tarkkailemaan öisiä katuja. Oletetun murhaajan käyttämää Fordia tai Volkswagenia etsittiin satojen poliisien voimin. Tuloksetta. 

Kultti 

Son Of Samin viimeinen uhri oli Stacy Moskowitz. Hänet surmattiin päähän tähdätyllä laukauksella 31.7.1977. Moskowitzin sulhanen, Robert Violante menetti toisen silmänsä, mutta selvisi hengissä. Pariskunta oli pysäköinyt autonsa Bach Beachille lähelle kaupungin puistoa. Koiraa kävelyttämässä ollut nainen näki nuoren miehen murhapaikan lähettyvillä. Mies oli katsellut häntä vain hetkeä ennen laukauksien kajahtamista. Cacilia Davis oli myös pannut merkille, että poliisi oli laittanut sakkolapun epäilyttävästi käyttäytyneen miehen auton tuulilasiin. Auto kuului David Berkowitzille. 

Etsivät John Falotico ja William Gardella pidättivät David Berkowitzin 10.8.1977 hänen asuntonsa edustalla Yonkersin kaupungiosassa. Berkowitzin hallusta löytyi kivääri, ammuksia, karttoja murhapaikoista sekä Bulldog- merkkinen revolveri, joka sopi murha-aseeksi. Berkowitz oli hymyillyt ja sanonut ystävällisellä äänellä häntä pidättämään saapuneille poliiseille:

"No nyt saitte minut kiinni. Mikä teillä kesti niin kauan?"

(David Berkowitz pidätettiin 10.8.1977. Hän tunnusti olleensa Son Of Sam. ) 

David Berkowitz tunnusti olevansa takaa-ajettu murhaaja 11.8.1977. Hän oli omien sanojensa mukaan toiminut naapurinsa Sam Carrin labradorin noutajan käskyttämänä. Koira oli Berkowitzin mukaan muinainen paholainen, joka käski häntä tappamaan ihmisiä. Berkowitzin asunnosta löytyi lisäksi päiväkirja, jossa hän tunnusti myös sytyttäneensä lähes 1400 tulipaloa ympäri kaupunkia. David Berkowitz määrättiin oikeuden istuntoon puolustuksen vastustuksesta huolimatta. Mielentilatutkimuksen mukaan David Berkowitz oli tehnyt tekonsa täydessä ymmärryksessä.

David Berkowitz tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Hän yritti ennen tuomiotaan väittää, että kertomukset paholaiskoiran tappokäskyistä olivat hölynpölyä. Berkowitz yritettiin tappaa vuonna 1979 vankilassa. Hän kääntyi uskoon vuonna 1987. Berkowitz on sittemmin kertonut viranomaisille, ettei ollut syyllinen kaikkiin murhiin. 

Yleinen syyttäjä John Santucci ja poliisit Mike Novotny sekä Richard Johnson olivat sitä mieltä, että David Berkowitz ei toiminut yksin. Viranomaisten mukaan silminnäkijälausunnoissa oli aivan liikaa ristiriitoja ja lisäksi tapahtumien ajoitus oli pielessä. Moskowitzin ja Violanten ampujan tuntomerkit eivät täsmänneet lainkaan Berkowitzin tuntomerkkien kanssa. Hänen olisi ennen ampumista pitänyt vaihtaa vaatteensa. Tämä ei voinut pitää paikkaansa, sillä vaatteiden vaihtoon olisi jäänyt aikaa vain muutama minuutti. Richard Johnsonin mukaan ampujan ulkonäkö, pituus ja vaatetus vaihteli liikaa. Näin ollen murhapaikalla täytyi olla joku muu kuin David Berkowitz. 

Berkowitz itse nimesi ampujiksi saatanallisen kultin jäsenet, jotka olivat paikan päällä jokaisen murhan tapahtuessa. Kultin jäsenistä Berkowitz nimesi John ja Michael Carrin, jotka olivat paholaiskoiran omistaneen Sam Carrin poikia. He olivat Berkowitzin mukaan olleet mukana murhien suunnittelussa ja toteutuksessa. Berkowitz oli liittynyt kulttiin vuonna 1975 ja hänet oli määrätty olemaan paikalla murhien aikoihin. John ja Michael Carr eivät olleet elossa enää vuonna 1980.

Myös toimittajat John Hockenberry ja Maury Terry olivat tehneet omia päätelmiään Son Of Samin tapauksesta. Terry kirjoitti tapauksesta kirjan Ultimate Evil, jonka uusintapainos ilmestyi vuonna 1999 vähän sen jälkeen, kun murhien tutkinta aloitettiin uudelleen. Uusi tutkinta lopetettiin, kun mitään uusia löydöksiä tai todisteita ei tarttunut tutkijoiden haaviin. 

... Son Of Samin uhrien muistolle... 

29.7.1976

Donna Lauria, 18. Kuoli. 

Jody Valenti, 19. Haavoittui. 

23.10.1976

Carl Denaro, 20. Haavoittui. 

Rosemary Keenan, 18. Selvisi vahingoittumatta. 

27.11.1976

Donna DeMasi, 16. Haavoittui. 

Joanna Lomino, 18. Haavoittui. 

30.1.1977

Christine Freund, 26. Kuoli. 

John Diel, 30. Selvisi vahingoittumatta. 

8.3.1977

Virginia Voskerichian, 19. Kuoli. 

16.4.1977

Valentina Suriani, 18. Kuoli.  

Alexander Esau, 20. Kuoli.

25.7.1977

Salvatore Lupo, 20. Haavoittui

Judy Placido, 17. Haavoittui

31.7.1977

Bobby Violante, 20. Haavoittui.

Stacy Moskowitz, 20. Kuoli

Kiinnostavaa luettavaa:

Maury Terry: Ultimate Evil.

Ultimate Evil löytyy myös Youtube- podcastina: https://www.youtube.com/watch?v=Wi5nzwBFHHs

Kyllikki Saaren Arvoitus osa 3: Mitä tapahtui Isojoella vuonna 1953?

Kyllikki Saaren murha on ehkä kuuluisin suomalainen selvittämätön henkirikos. Tässä jutussa hahmotetaan Kyllikki Saaren tapauksen tapahtumaketjua toukokuun katoamisesta suohaudan paljastumiseen asti. Suohaudan paljastuttua tutkijan kiinnittivät huomiota siihen, että Kyllikki Saari olisi raiskattu. Lisäksi tutkijoiden mielenkiinnon herätti Kyllikin suohaudan lähellä sijaitseva ojatyömaa, jonka työmiehet eivät olleet havainneet paikan päällä mitään epäilyttävää, vaikka erään metsänvartijan koira oli hurjistunut suohaudan lähistöllä. 

(Kyllikin suohauta paljastui 11.10.1953 suuretsintöjen jälkeen. Murhaaja oli kaivanut suohaudan taitavasti ja käynyt erittäin todennäköisesti parantelemassa kätköjään myöhemmin. Murhaaja myös osallistui mitä ilmeisemmin etsintöihin ja se antoi hänelle mahdollisuuden johtaa etsintäjoukkoja harhaan ja tarkkailla tilannetta.)

Mitä tapahtui Isojoella vuonna 1953? 

Kyllikki Saari oli 17-vuotias uskovainen tyttö, joka oli palaamassa kotiin hartaustilaisuudesta toverinsa Maija Yli-Hietalan kanssa sunnuntai-iltana 17.5.1953. Saavuttuaan Isojoen meijerin tienhaaraan noin klo 22.00 toverukset erosivat. Ennen tätä Kyllikki kertoi pelkäävänsä kotimatkaa, jolloin Yli-Hietala oli pyytänyt Kyllikkiä jäämään luokseen yöksi. Kyllikin pelko oli perusteltu, koska hänen 6 kilometrin pituinen kotimatkansa Kauhajoen Päntäneentietä pitkin kulki synkän metsätaipaleen halki. Lisäksi kylän naisia oli ahdisteltu saman reitin varrella kevään 1953 aikana. Kyllikki Saari kieltäytyi Maiju Yli-Hietalan tarjouksesta ja lähti polkemaan meijerin risteyksestä kohti kotia. Perille hän ei koskaan saapunut.

Kyllikki katoaa

Kyllikin isä Eino Saari teki katoamisilmoituksen nimismies Eino Sipilälle 19.5.1953, koska Kyllikki Saari ei ollut saapunut työpaikalleen kirkkoherranvirastoon. Viranomaiset suhtautuivat asiaan vakavasti, koska Kyllikillä ei ollut tapana kadota tällä tavalla. Ensimmäiset maastoetsinnät suoritettiin Kyllikin kotitaipaleen varrella kaksi päivää katoamisen jälkeen. Etsintöihin osallistui 600 henkeä, mutta mitään ei löytynyt. TVH:n työntekijä Jaakko Lähteenmäki oli pyöräillyt Kyllikkiä vastaan kello 22 jälkeen noin 1,5 kilometriä meijerin tienhaarasta. Tilallinen Oskari Forsby ja hänen poikansa olivat havainneet samalla paikalla kamppailun jälkiä maanantaiaamuna klo 7 aikoihin. Molemmin puolin maantietä havaittiin runsaasti jalanjälkiä sekä polkupyörän renkaanjälkiä. Samassa kohdassa tienreunassa oli halkopino. Samalla paikalla kerrotaan havaitun myös lasinsiruja, mutta tästä tutkijat eivät olleet aivan varmoja. Kesän 1953 aikana viranomaisille tehtiin havainto kermanvärisestä Ford-merkkisestä autosta, joka olisi ajanut pitkin Päntäneentietä.

Autokuskeja ja autonomistajia haastateltiin, mutta kukaan ei ollut ajanut autolla kyseistä etappia pitkin Kyllikin katoamisyönä. Erään silminnäkijälausunnon mukaan auton peräkontista olisi pilkottanut esiin polkupyörän takarengas. Kesäkuussa tutkimusten johtoon siirtyi komisario Axel Skogman, joka tutki tapausta murhana.

Heinäkuussa kaksi marjastajaa löysivät Kyllikin pyörän suonsilmäkkeestä Lellulaaksosta 1,5 km:n päästä katoamispaikalta. Löytöpaikka sijaitsi lähellä Isojoen meijerin tienhaaraa. Lellulaakso oli lähes läpipääsemätöntä korpea, joten kätkijä tunsi paikan hyvin. Pyöränventtiilit oli tyhjennetty ja ohjaustanko käännetty rungon suuntaiseksi. Syyskuussa jutun tutkimukset keskittyivät Kaarankajärvelle, jossa oli tapahtunut jotain outoa Kyllikin katoamisyönä. Eri todistajat olivat kuulleet naisen avunhuutoja ja pistoolinlaukauksia. Lisäksi outoja kulkijoita oli havaittu aution Kaarankajärven rannalla. Naarauksissa etsijöiden käteen ei kuitenkaan tarttunut muuta kuin mutaa ja sammakoita.

Suohauta paljastuu  

Lokakuussa Kyllikin katoamisesta oli kulunut melkein puoli vuotta eikä tytön kohtalosta ollut aavistustakaan. Talven lähestyessä viranomaiset päättivät suorittaa vielä yhden etsinnän Kyllikin katoamispaikalla. Valtteri Mäkelä löysi Kyllikin oikean jalan kengän 10.10.1953 tehdyssä etsinnässä. Kengästä löytyi Kyllikin rikkirevitty kaulahuivi ja miesten sukka, joka oli poikkileikattu sekä sidottu mustalla villalangalla. Kenkä oli luultavasti tuotu löytöpaikalleen vasta kesän aikana, koska aikaisemmissa etsinnöissä sitä ei oltu löydetty. Seuraavana päivänä 11.10.1953 käynnistyi toinen suuretsintä. Ilmari Hietaoja kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynnäreeseen. Näre kiskaistiin pois ja huomattiin, että näre oli tyvestä kömpelösti teroitettu. Näreen alta paljastui pahoin maatuneen Kyllikki Saaren ruumis. Etsintäketju pysäytettiin ja paikalle kutsuttiin lääninlääkäri O. Hokkanen ja Axel Skogman.

(Kyllikki Saaren suohaudalla riittää kävijöitä. Paikalle on pystytetty tienviitta ja tien viereen on raivattu parkkipaikka.Kuva vuodelta 2012.)

 

Kyllikki Saaren kuolinsyyksi ilmoitettiin tukehtuminen, ei kuitenkaan kuristaminen. Lisäksi todettiin, että Kyllikin kasvot oli murskattu raskaalla esineellä, kuten lapiolla tai rautakangella. Lääkärin mukaan kivenisku ei olisi voinut aiheuttaa kyseisiä vammoja. Lisäksi julkisuuteen pääsi tieto, jonka mukaan Kyllikki oli raiskattu. Kyllikin ruumiin kätköpaikan läheisyydessä oli ollut kesän aikana ojatyömaa, mutta työmiehet eivät olleet huomanneet paikalla mitään epäilyttävää. Ei silloinkaan kun erään metsänvartijan koira oli saanut tapahtumapaikalla sellaisen hepulin, että se piti laittaa talutusnuorasta kiinni puuhun. Lisäksi ojatyömaalla oli työskennellyt kesän ajan henkilö, joka ei kuitenkaan ollut ottanut työstään minkäänlaista korvausta. Miksi? Tutkijat olivat myös varmoja siitä, että murhaaja oli käynyt parantelemassa Kyllikin hautaa kesän ja syksyn aikana. Murhaaja oli myös todennäköisesti merkinnyt haudan näreellä vasta, kun Kyllikin ruumis oli maatumassa.

Poliisi kuulusteli kaiken kaikkiaan 500 henkilöä, mutta murhaa ei koskaan virallisesti ratkaistu. Viralliset tutkimukset lopetettiin vuonna 1956.

Vai oliko ratkaisu kuitenkin lähellä?

Kyllikki Saaren Arvoitus Osa 2: Arvo ja Vihtori

Palaamme jälleen Isojoelle Kyllikki Saaren tapauksen pariin. Isojokisista Arvosta ja Vihtorista löytyy runsaasti mainintoja Kyllikki Saaren murhan esitutkintamateriaalissa. Molempien miesten alibi oli heikolla pohjalla ja lisäksi Vihtori tunnusti epäsuorasti olleensa tapahtuma-aikaan murhapaikalla. Poliisilla oli miehiä vastaan vahvoja aihetodisteita, mutta lopullinen tekninen näyttö jäi saamatta. Asiasta enemmän kiinnostuneet löytävät Arvon ja Vihtorin sukunimet helposti netin syövereistä. 

Kyllikin takiako te olette tulleet minua hakemaan?

Helsingin Sanomat uutisoi Vihtorin pidätyksestä seuraavasti 23.10.1953:


"Poliisit ovat pahoillaan siitä, että eräässä lehdessä julkaistiin eilen Isojoella kuulusteluja varten pidätetyn työmies Vihtorin nimi ja saatettiin näin hänet ja hänen omaisensa ikävään valoon. Vihtorin uskotaan tietävän jotain asiaan liittyvää. Poliisit ovat juttua tutkiessaan ottaneet huomioon, että rikollinen voisi olla vajaaälyinen. Koska Vihtori osoittautui tällaiseksi, hänen edesottamuksiaan ryhdyttiin tutkimaan. Pidätetyn äiti ja veli todistivat Vihtorin puolesta. Hän nukkui rikospäivän iltana jo kello 19.00 ja oli niin vahvasti alkoholin vaikutuksen alaisena, ettei olisi voinut suorittaa mitään rikosta. Vihtori tunnetaan Isojoella siivona miehenä, joka ei ole aiheuttanut kenellekään mitään häiriötä, vaikka käyttääkin joskus alkoholia. Isojoella ollaan sitä mieltä, että Vihtori on syytön. Hän on tavallisen näköinen, lähes 40-vuotias mies, joka asuu veljensä ja äitinsä kanssa. Vihtorin esiintymisessä ei ole mitään huomiota herättävää. Hänen sukunsa tunnetaan työteliäinä ja kunnollisina ihmisinä. Paikkakuntalaiset ovat hämmästyneitä, koska Vihtorin  ei tiedetä osoittaneen mitään kiinnostusta toista sukupuolta kohtaan."

Uutisessa mainittu Vihtori oli tapahtuma-aikaan 38- vuotias isojokinen työmies, joka kärsi jonkinlaisista mielenterveysongelmista. Vihtori oli ollut töissä ojatyömaalla, joka sijaitsi lähellä suohautaa, josta Kyllikki löydettiin lokakuussa 1953. Samaisella ojatyömaalla työskenteli myös Vihtorin lankomies Arvo. Vihtorin ja Arvon kotipaikka sijaitsi 2-3 kilometrin päässä Kyllikin suohaudalsa. Vihtori oli joutunut hoitoon ilmeisesti ensimmäisen kerran talvisodassa yritettyään haavoittaa itseään kotilomansa aikana. Toisin kuin lehtijutussa mainitaan, niin Vihtori oli tunnettu naisten ahdistelijana paikkakunnalla. Hänen tiedettiin tiirailleen kylän naisia saunan ikkunoista. Lisäksi Vihtori oli yrittänyt tunkeutua humalassa erään naisen kotiin, kun oli saanut tietää, että naisen aviomies ei ollut kotona. Vihtori oli myös ahdistellut erästä Isojoen pappilassa työskennellyttä naista väijymällä häntä pappilaan kulkevan tien varressa.

Helsingin Sanomien uutisessa mainittu sukulaisten selittämä alibi oli hataralla pohjalla. Vihtori oli vaihdellut kertomustaan kuulustelussa eikä osannut suoraan sanoa missä oli ollut Kyllikin katoamisen aikoihin. Kaiken lisäksi Vihtori oli epäsuorasti tunnustanut olleensa ojatyömaalla samana yönä, jona Kyllikki katosi. Silminnäkijänlausunnon perusteella Vihtori oli myös nähty liikkeellä katoamispäivän iltana kello 20.00. Hän oli ollut liikenteessä polkupyörällä polkien pitkin samaa tietä kuin Kyllikki Saari paria tuntia myöhemmin. Vihtori ei siis ollut kotonaan nukkumassa humalaansa pois toisin kuin sukulaiset lehtijutussa antavat ymmärtää. Oman kertomuksensa mukaan Vihtori oli ollut edellisenä päivänä eli lauantaina juopottelemassa Isojoen kylällä.

(Vihtorin kuva sotaväestä.)

Vihtorin pidätys

Poliisi ei ollut aluksi juurikaan kiinnostunut Vihtorista Kyllikin suohaudan paljastumisen aikoihin. Heidän mielestään Vihtori ei kykenisi murhaamaan ketään ja paljastaisi vain itsensä puheillaan. Vasta kun Vihtori alkoi puhumaan outoja, hänet otettiin kuulusteluun. Muutakin outoa juttuun liittyvää oli tapahtunut. Eräs isojokinen mies oli pahoinpidelty tapauksen tiimoilta, koska hän oli kuulustelussa väittänyt nähneensä Vihtorin murhapaikan tietämissä Kyllikin katoamisen aikoihin. Lisäksi Vihtori oli tunnustanut tappaneensa Kyllikin, kun häntä oli tultu noutamaan kotoa juopumuksen takia. Vihtori oli aluksi kysynyt häntä noutamaan tulleilta poliiseilta: "Sen Kyllikin takiako te olette tulleet?". Tämän jälkeen hän oli alkanut itkeä ja sanonut: "Kyllä minulla sitten riittääkin istumista!". Vihtori pidätettiin 23.10.1953 ja pysyi pidätettynä kaikkiaan kaksi viikkoa, jonka jälkeen hänet lähetettiin mielentilatutkimukseen. Vihtori käyttäytyi kuulusteluissa sekavasti ja 24.10 pidetty kuulustelu oli keskeytettävä Vihtorin hourupäisen käytöksen takia. Poliisi epäili jo tässä vaiheessa, että Vihtori joko teeskenteli tai oli käsketty käyttäytymään kuin hullu. Vihtori lähetettiin mielentilatutkimukseen Mustasaaren sairaalaan, koska poliisi halusi varmistaa hänen puheidensa paikkansapitävyyden.

Vihtori käyttäytyi sairaalassa kummallisesti. Hoitohenkilökunnan mielestä Vihtorin käytös oli mielenterveyspotilaalle erikoisen normaalia silloin, kun lääkäriä tai hoitajaa ei ollut paikalla. Sairaalan henkilökunta oli tarkkaillut Vihtorin käytöstä ja pannut merkille, että hänen käytöksensä muuttui sekavaksi pääasiassa silloin, kun joku henkilökuntaan kuuluva saaapui paikalle. Tosin Vihtori oli alkanut oudosti tanssahtelemaan ja hihittelemään nähdessään huoneessa naisen kuvan. Ylihoitajalle Vihtori oli osoittanut sukupuolielimiään ja käskenyt leikkaamaan ne pois, koska "ei saisi niillä mitään hyvää aikaan". Vihtori oli myös epäsuorasti tunnustanut hoitajalle tappaneensa Kyllikki Saaren.

(Vihtori hoidossa. Kuva on todennäköisesti Mustasaaren sairaalasta, jossa Vihtori kävi tutkimuksissa puheidensa takia.)

Lääkärin tutkimuksen aikana Vihtori oli aluksi höpötellyt päättömiä, mutta lääkärin mainitessa Kyllikki Saaren nimen Vihtori oli vakavoitunut ja sanonut: "Mitä sinä siitä Kyllikistä enää jauhat. Lopeta jo äijä!" Lääkärin mielestä tämä oli ollut omituista käytöstä. Vihtori oli myös käynyt käsiksi naishoitajaan, kun oli kokeiltu miten Vihtori käyttäytyi naisten läsnäollessa. Ilmeni, että Vihtorilla oli tapana käydä aina tilaisuuden tullen naisiin käsiksi ja ottaa kiinni esimerkiksi naisen paljaasta reidestä. Poliisin mukaan Vihtori alkoi aina käyttäytyä sekavasti, kun puheeksi tuli Kyllikki Saari. Vihtori saattoi ensin kuulustelussa väittää tietävänsä Kyllikin murhaajan, mutta sitten seuraavassa kuulustelussa hän kielsi maininneensa asiasta mitään. Vihtori oli myös aluksi kertonut kuulustelussa, ettei Kyllikin ruumista tulla koskaan löytämään. Myöhemmin hän kielsi maininneensa mitään tällaista.

Vihtori vapautettiin 7.11.1953. Tämän jälkeen Isojoella järjestettiin kansalaiskokous, jonka eräs puhuja oli jo aikaisemmin mainittu Vihtorin lankomies Arvo. Isojoella poliisina 1970-luvulla työskennelleen Pentti Kankaanpään mukaan Arvo oli järjestämässä kansalaiskokouksia ja johdattelemassa mielipiteitä siihen suuntaan, ettei tekijä voinut olla isojokinen. Arvo ei ollut aikaisemmin kiinnostunut avustamaan poliisia millään tavalla, mutta oli Kyllikin ruumiin löytymisen aikoihin omituisen aktiivinen. Hän oli ollut mm. mukana aitaamassa suohautaa ympäröivää maastoa. Pentti Kankaanpään mukaan Arvolla oli rikollista taustaa. Lisäksi myös Vihtori oli aiemmin 1940-luvulla syyllistynyt seksuaalirikokseen.

Tarina jatkuu... 




Lähteet:

Kyllikki Saaren ETP
www.murha.info
Pentti Kankaanpään tutkimukset
Aake Jermo Murha ei vanhene koskaan

Verihelluntai 1960

Bodomjärvi helluntaina 1960

Helluntaina 1960 tapahtui Espoon Bodominjärvellä henkirikos, jonka tekijä on yhä tavoittamatta. Murhaaja surmasi puukkoa ja kiveä käyttämällä telttaan yöpyneet nuoret. Surmansa saivat Irmeli Björklund, Anja Mäki ja Seppo Boisman. Seurueen neljäs jäsen Nils Gustafsson selvisi hengissä hyökkäyksestä. Hänet asetettiin vuonna 2004 syytteeseen ystäviensä murhasta, mutta vapautettiin seuraavana vuonna käräjäoikeuden päätöksellä. Tapaus on on edelleen vailla ratkaisua.

(Poliisi antoi hypnoosikokeiden ja silminnäkijähavaintojen perusteella julkisuuteen "Bodomin miehen" tuntomerkit. Niistä laadittiin kuvassa mm. kuvassa näkyvä piirros.)

Verihelluntai

Murhaaja iski teltassa yöpyvien nuorten kimppuun todennäköisesti aamuyöllä 5.6.1960. Hänen onnistui suorittaa tekonsa kaikessa hiljaisuudessa. Läheisellä rannalla oli onkimassa 14- vuotias Olavi Kivilahti, joka näki tuntemattoman miehen kävelevän murhapaikalta pois päin. Toisten lausuntojen mukaan mies olisi myös juossut tai kiirehtinyt pois paikalta. Murhaaja oli riehunut murhapaikalla silmittömästi puukon ja kiven kanssa. Hän oli käyttänyt aseenaan mahdollisesti myös niin sanottuja kikkapihtejä. Murhan motiivista on keskusteltu paljon. Oliko tekijä saanut sytykkeen nuorten telttailijoiden viattomasta seksuaalisesta leikistä? Vai raivoistuiko hän siitä, että nuoriso oli tullut  paikalle metelöimään ja sotkemaan ympäristöä? Murhapaikalta katosi monenlaista tavaraa, mutta ryöstömurhaksi kolmoissurmaa on hankalaa nimetä. Teon motiiviksi on epäilty myös mustasukkaisuutta. Lääkärinlausunnon mukaan Irmeli Björklundia oli lyöty kuin raivon vallassa puukolla viisitoista kertaa. Anja Mäki oli surmattu kivellä ja hänen kasvonsa oli peitetty ihan kuin tekijä olisi halunnut häivyttää riehumisensa seuraukset. Tekijä oli ilmeisesti myös sotkenut tarkoituksella paikkoja. Miksi?

Murhayönä silminnäkijälausuntojen perusteella otettiin kiinni Luoma- niminen mies. Hän oli kulkenut kyseisenä ajankohtana verisessä paidassa. Luoma oli kuitenkin ollut Otaniemessä murhayönä. Poliisi haravoi murhien paljastuttua niin sanottua Espoon Kilon mottia ja ottivat kiinni lukuisia etsintäkuulutettuja. Oliko tuossa alkoholistien, irtolaisten ja muun epämääräisen aineksen seassa murhaaja, joka osasi esittää tarpeeksi pokerinaamaa kuulustelijoille? Vai asuiko tekijä murhapaikan läheisyydessä ja tunsi seudun hyvin? Oletetaan, että hän oli sodassa traumatisoitunut ja oli rintamalla oppinut käyttämään kiväärin lisäksi myös puukkoa. Hän oli juhlistanut helluntaita viinaksilla ja käynyt tarkkailemassa nuorten touhua telttapaikalla. Yöllä sodan traumat olivat viinan vaikutuksesta heränneet eloon ja hän oli telttapaikalle eksyessään joutunut silmittömän raivon valtaan ja hyökännyt telttaseurueen kimppuun niin kuin oli oppinut tekemään nuorena miehenä rintamalla. Tekonsa tehtyään ja jälkensä peitettyään hän katosi kaikessa hiljaisuudessa paikalta.

(Murhaniemi kuvattuna keskiniemestä kesällä 2012. Bodom on tänä päivänä suosittu virkistys- ja retkeilypaikka. Murhapaikalla vierailee edelleen ihmisiä tutustumassa 60 vuoden takaisen kolmoissurman tapahtumapaikkoihin.)

Bodomin mies


Poliisi käytti hypnoosia murhatutkimuksissa ja ottivat hypnoosikokeeseen sekä onkija Olavi Kivilahden että hengissä selviytyneen Nils Gustafssonin. Kivilahti oli tehnyt havaintonsa hyvässä säässä noin 50 metrin päässä. Lisäksi Gustafsson väitti eräässä haastattelussa nähneensä murhaajan kasvot telttakankaan läpi. Hypnoosikokeiden ja silminnäkijähavaintojen perusteella annettiin julkisuuteen tuntomerkit pyöreäkasvoisesta noin 30-40- vuotiaasta miehestä, jolla oli finnejä otsassa ja poskissa. Bodomin mies oli myös aikanaan murhista epäiltyä Gustafssonia tanakampi. Vaaleapuseroisesta miehestä tehtiin kaikkiaan noin 50 havaintoa, mutta ne eivät johtaneet pidätyksiin. Tämä mies ei murhien jälkeen enää iskenyt Bodomjärvellä tai lähiseuduilla. Kukaan ei tehnyt ilmoitusta pusikoissa kyttääjistä tai retkeilijöitä ahdistelleista henkilöistä. Oliko miestä edes olemassa vai oliko kadonnut tarkoituksella viranomaisia peläten? Hannes Markkula kertoi tosin kirjassaan Bodomin murhat, että murhapaikan tietämissä oli muutama vuosi aikaisemmin nähty kaksi miestä veneilemässä. Heidän tapanaan oli tarkkailla rannalle leiriytyneiden ihmisten touhuja. Murhapaikan tietämissähän nimenomaan oli nähty murhayönä kaksi miestä ongella. Nämä kaksi miestä eivät koskaan ilmoittautuneet poliisille. Lisäksi läheiseltä saunamökillä oli ollut murhien aikaan remonttimies, jonka toimia poliisi on selvitellyt vuosikymmeniä. Oliko hän kenties Bodomin mies?


Tapahtumista on nyt kulunut 60 vuotta. Voisiko tekijä olla vielä elossa vai onko hän jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen omatuntonsa jatkuvasti riivaamaana? Tunteeko ja tietääkö poliisi hänen tekonsa? 

Murha ei vanhene koskaan...



Lähteet:

Ei vanhene koskaan- jakso Bodomista Yle Areenassa

Iltalehden artikkeli 60 vuotta tapahtumien jälkeen

Ylen kiinnostava artikkeli Bodomin murhista

Hannes Markkula: Bodomin murhat

Aake Jermo: Murha ei vanhene koskaan

Pimeän ja hämärän rajamailla osa II: katoamismysteerejä ja ratkaisemattomia henkirikoksia 1980- ja 1990- luvuilta

Tässä jatkokertomuksessa käydään läpi kolmea katoamismysteeriä ja yhtä henkirikosta 1980-luvun lopusta ja 1990-luvun alkupuoliskolta.

(Mitä tapahtui Heidi Härölle, Piia Ristikankareelle ja  Maarit Haantielle. Kuka surmasi Tuula Lukkarisen?)

Heidi Härö

Vappuna 1988 Pukkilassa koiraansa ulkoiluttanut mies löysi tien varresta nuoren naisen ruumiin, joka oli todella huonossa kunnossa. Nainen paljastui myöhemmin Mäntsälässä joulukuussa 1987 kadonneeksi  19- vuotiaaksi Heidi Häröksi. Hän oli kadonnut 4.12.1987 baarireissun jälkeen. Heidi Härö oli ollut ovimiehen mukaan vahvassa humalatilassa ja hänet nähtiin kävelemässä Lahdentiellä kohti Mäntsälän Mustamäkeä. Erikoisinta tapauksessa on se, että Heidi päätyi lopulta noin 20 kilometrin päähän Pukkilaan. Lisäksi häneltä oli kadonnut mm. päällystakki, pitkävartiset saappaat ja villapusero. Härön lompakkokin löytyi huhtikuussa 1988 muutaman kilometrin päästä ruumiin löytöpaikasta. Kävelikö Heidi Härö todellakin itse tuon matkan? Ei kai hän itse riisunut vaatteitaan talvipakkasella?  

Poliisi on ollut vaitonainen Heidi Härön kohtalosta, muttei ole sulkenut pois henkirikoksen ja seksuaalirikoksen mahdollisuutta. Tarkemmat yksityiskohdat on pidetty tutkinnallisista syistä salassa. Olisiko käynyt niin, että Heidi Härö olisi noussut tuntemattoman autoilijan kyytiin ja sinetöinyt näin kohtalonsa? Lähtikö Härö sellaiseen seuraan, johon hänen ei olisi pitänyt lähteä? Katoamisajankohta oli tutkijoille haasteellinen, sillä kova humala määritteli monen silminnäkijän havainnot. Varmaa on oikeastaan vain se, että Heidi Härö seisoi ravintola Sarven edessä Mäntsälässä paikassa, jossa ravintolan henkilökunta ja ystävätär hänet viimeksi näkivät. Sen jälkeen hänestä on viimeinen varma havainto Lahdentiellä. Erittäin luultavaa on, että poliisi tietää tapauksesta enemmän.

Heidi Häröllä oli ollut myrskyisä menneisyys, mutta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen hän oli saanut elämänsä takaisin raiteilleen. Kaikki kuitenkin muuttui vain puoli vuotta tyttären syntymän jälkeen. Jättikö joku nuoren Heidi Härön talvipakkasessa lumihankeen? Eksyikö hän väärään suuntaan ja menehtyi lopulta kylmyyteen? Voi olla myös niin, että Härön henkilöhistoriassa oli tapahtunut jotain mikä saattoi olla tämä arvoituksen takana.

Omaiset odottavat edelleen vastausta...

(Heidi Härö katosi ravintolaillan päätteeksi joulukuussa 1987 Mäntsälässä. Hänet löydettiin kuolleena Pukkilasta vappuna 1988.)

Piia Ristikankare

Vuonna 1972 syntynyt Piia Irmeli Ristikankare katosi  Piikkiössä 7.10.1988. Hän katosi lähdettyään kotoaan pimeänä perjantai-iltana. Tämän jälkeen hänestä ei ole yhtään varmaan silminnäkijähavaintoa.  Poliisi pystyy kuitenkin varmaksi todentamaan, että Piia poistui kotoaan riideltyään ensin veljensä kanssa kaukosäätimestä. Piian isä teki tyttärestään katoamisilmoituksen, koska Piia ei ollutkaan mennyt kaverinsa luo Paimioon yöksi. Viisitoistavuotiaan Piian katoaminen nostatti aikanaan suurta kohua paikkakunnalla, mutta mitään ratkaisuun johtavaa ei kuitenkaan tarttunut tutkijoiden haaviin. Piia Ristikankare on julistettu sittemmin kuolleeksi ja viralliseksi kuolinpäiväksi merkittiin 1.1.2011, mutta juttu siirtyi myöhemmin KRP:n tutkittavaksi.

Mitä Piialle siis oli tapahtunut? Tällä hetkellä poliisi tutkii tapausta henkirikoksena. Piia ei lähtenyt omille teilleen eikä myöskään varmasti tehnyt itsemurhaa. Oliko Piia henkilöhistoriassa jotain, joka antaisi vihjeitä hänen kohtalostaan? Piian lapsuus ei ollut helppo. Perhe-elämää varjosti äidin alkoholismi ja koulussa Piia joutui kokemaan ajoittain todella rankkaa koulukiusaamista. Nämä kokemukset eivät voineet olla vaikuttamatta hänen itsetuntoonsa. Piian katoamisen aikaan kaikki näytti olevan kuitenkin hyvällä tolalla. Hän asui isänsä ja pikkuveljensä kanssa ja oli aloittanut opinnot ammatillisessa oppilaitoksessa. Piia myös tykkäsi käydä siellä.

Päiväkirjamerkinnöissään Piia mainitsee autoilla ajavat pojat, joista yhden kanssa tapahtui "jotain". Piia oli päiväkirjassaan maininnut "metsässä käymisestä" erään autopojan kanssa. Olisiko Piia hakenut jännitystä ja kohennusta itsetunnolleen hakeutumalla autolla päristelevien poikien sakkiin? Olisiko joku näistä pojista ottanut Piian kyytiin hänen katoamisiltanaan. Havaintoja näistä autoilijoista on vähän, vaikka paikkakunnalla oli ollut kyseisenä perjantai-iltana disco ja väkeä oli liikkeellä paljon. Discoon Piia ei ilmestynyt eikä kukaan myöskään ilmoittanut ottaneensa Piia kyytiin.

(Piia Ristikankareen katoaminen on yhä mysteeri. Poliisi kuitenkin tutkii tapausta vielä tänäkin päivänä.)

Oliko Piia sattunut jonkun "tuntemattoman" autoilijan matkaan? Ehkä Piia ei löytänytkään jännitystä omasta porukasta ja heittäytyi hetken huuman tunteesta uusien tyyppien matkaan. Olisiko Piia vain halunnut repäistä ja hakea jotain uutta vanhojen kankeiden kaavojen tilalle? Poliisi kertoi vuonna 2003 kirjeestä, jossa nimetön henkilö kertoi eräitä merkittäviä seikkoja Piian katoamisyöltä. Kirje oli aikanaan lähetetty Poliisi-TV:lle vuonna 2002. Kirjeessään nimimerkki Tom om Borås oli nähnyt katoamisyönä Piikkiössä, että nuorta naista nostettiin henkilöauton kyytiin. Nainen oli vaikuttanut tajuttomalta. Kirjeen ilmestymisen jälkeen juttu siirtyi Keskusrikospoliisin tutkittavaksi.

Piia Ristikankareen tapaus on ollut varmasti vaikea tutkittava. Lapsuudenkaverin luonnehdinnan mukaan Piia yksinkertaisesti vain katosi jälkiä jättämättä.  Poliisi tutkii kuitenkin edelleen tapausta ja Keskusrikospoliisin rikoskomisario Kimmo Heinonen pitää todennäköisenä, että Piia nousi tai pakotettiin nousemaan johonkin autoon heti kotoa poistumisen jälkeen. Se selittäisi senkin miksi hänestä ei ole kunnollisia silminnäkijähavaintoja. Toinen tutkijoitakin kiinnostanut seikka liittyy Piian katoamisiltaan. Edellämainitussa discossa oli tapahtunut samana iltana joukkotappelu, koska porukka toisen paikkakunnan väkeä oli ilmestynyt nuorisodiscoon haastamaan riitaa perinteiseen kylätappelumalliin. Olisiko Piia sattunut jollain tavalla näiden porukoiden "tielle"? Vai sattuiko paikalle joku Piialle entuudestaan tuntematon autoilija, joka oli ehkä aikaisemminkin kierrellyt eteläisen Suomen pikkuteitä  pahat mielessään?

Tutkinta jatkuu...

(Kuka oli tuntematon kyyditsijä, joka liikkui 1990-luvulla Riihimäki-Järvenpää-Hyvinkää- alueella?)

Maarit Haantie

Maarit Haantie katosi Järvenpäässä perjantaina 13.8.1993 lähdettyään viettämään iltaa järvenpääläiseen ravintola Zapataan. Haantien tytär Tanja huolestui, kun äidistä ei perjantain jälkeen kuulunut mitään. Maarit Haantie oli luvannut saman viikonlopun aikana hoitaa Tanjan lasta eikä hänen tapoihinsa kuulunut laiminlyödä lastenlastensa hoitovuoroa. Tanjan mukaan hänen äitinsä ilmoitteli muutenkin menemisistään ja piti säännöllisesti yhteyttä perheeseensä. Maarit Haantie vietti ehkä epäsäännöllistä elämää, mutta hänen tapanaan oli kuitenkin ottaa yhteyttä tyttäreensä  yleensä muutaman päivän päästä reissuun lähdön jälkeen. Oikeastaan mikään Maarit Haantien elämäntilanteessa tai henkilöhistoriassa ei viitannut siihen, että hän olisi kadonnut vapaaehtoisesti.

Katoamispäivänä Maarit Haantie oli lähdössä juhlistamaan Järvenpäähän ravintola Zapatan 1- vuotisjuhlia miesystävänsä ja muun seurueen kanssa. Alkoholia kului ja ilmassa oli odottava tunnelma. Vietettiinhän perjantai-iltaa ja viikon arkinen aherrus oli jälleen takanapäin. Maarit siirtyi seurueineen autokyydillä Riihimäeltä Järvenpäähän. Junakyyti olisi toki myös ollut varteenotettava vaihtoehto. Pahaksi onnekseen Maarit Haantie ei päässyt sisään ravintola Zapataan voimakkaan humatilan takia. Muu seurue meni sisään ravintolaan ja Maarit jäi ulos odottamaan. Hetken päästä Maarit kokeili uudestaan sisäänpääsyä, mutta ovimiehen vastaus oli jälleen kielteinen. Tämä on viimeinen varma havainto Maarit Haantiestä. Hän yksinkertaisesti katosi ravintola Zapatan edestä.

Tytär teki äidistään ilmoituksen Riihimäen poliisiin, jossa tapausta alettiin aluksi tutkia tavallisena katoamistapauksena. Tapaus sai käänteen, kun Maaritin käsilaukku löytyi Hyvinkäältä ravintola Martinasta. Maaritin katoamisiltana ravintolasta oli poistettu tummahiuksinen nainen voimakkaan humalatilan takia. Ravintolan henkilökunta ei ollut kuitenkaan täysin varma, että kyseessä oli juuri Maarit Haantie. Miten olisivatkaan voineet olla, sillä perjantaina väkeä tuli ja meni henkilökunnan silmissä enemmän tai vähemmän. Toiset enemmän humalassa kuin toiset. Mutta miten Maaritin käsilaukku oli päätynyt Hyvinkäälle? Hänenhän piti mennä ravintolaan Järvenpäässä?

(Maarit Haantie katosi Järvenpäässä 13.8.1993.)

Keskusrikospoliisi kiinnostui tapauksesta Haantien laukun löytymisen jälkeen. Vuonna 1991 Hausjärven hiekkakuopan läheisyydestä oli löytynyt raa'asti surmattuna 28- vuotias Tuula Lukkarinen. Löytöpaikka sijaitsi noin 15 kilometriä Hyvinkäältä Hausjärven suuntaan. Ennen katoamistaan Tuula Lukkarinen oli nähty 17.4.1991 Järvenpäässä katoamispäivän aamuna odottamassa Alkon aukeamista. Lukkarisen oli määrä mennä samana päivänä Tuusulan Hyrylään linja-autolla. Tuusulaan hän ei kuitenkaan koskaan saapunut ja viimeiset epävarmat havainnot hänestä ovat Järvenpään seudulta klo 17 saakka. Keskusrikospoliisi olettaa, että Tuula oli surmattu muualla ja viety autolla Hausjärven hiekkakuopalle. Tuula Lukkarinen oli ollut kuollessaan alkoholin vaikutuksen alaisena. Tekijä oli surmannut Tuula Lukkarisen erittäin raa'asti, mutta seksuaalista väkivaltaa hänelle ei ollut tehty.

Samaisella hiekkakuopalla oli hyökätty 39- vuotiaan Helena Meriläisen kimppuun marraskuussa 1990. Helenan oli kuskannut hiekkakuopalle tuntematon mies, joka oli tarjonnut Helenalle kyytiä Järvenpään rautatieasemalta Riihimäelle. Juopunut Helena oli suostunut tarjoukseen. Autokyyti oli lopulta päätynyt pimeälle hiekkakuopalle, jossa mies oli hyökännyt Helenan kimppuun, kun tämä oli ensin kieltäytynyt miehen tarjouksesta jäädä autoon yöksi. Tapahtumapaikka oli ainoastaan 100 metriä siitä paikasta, josta Tuula Lukkarinen löytyi surmattuna. Helena Meriläinen oli päässyt pakoon ahdistelijaltaan ja kuullut hänen sanovan: "Eipä onnistunut tällä kertaa!". Tuntematon mies oli vaikuttanut Helenan mielestä sulkeutuneelta ja hän oli ollut liikkeellä vaalealla porrasperäisellä Datzunilla tai Mazdalla. Mies oli tarjonnut Helenalle matkan aikana alkoholia ja lääkkeitä, joiden vaikutuksesta Helena oli sammunut matkan aikana autoon.

(Tuula Lukkarinen löydettiin surmattuna Hausjärven hiekkakuopalta huhtikuussa 1991.)

Poliisi on ollut alusta pitäen vakaasti sitä mieltä, että Haantien katoaminen liittyy kahteen edelliseen tapaukseen. Jokin tutkinnassa liittää Maarit Haantien Hausjärven hiekkakuoppaan. Poliisi suoritti alueella etsintöjä, mutta Maarit Haantietä ei näissä tutkimuksissa löytynyt. Saattaa nimittäin olla niin, että Maarit Haantie ei jättänyt itse käsilaukkuaan Hyvinkäälle ravintola Martinaan vaan sen on tuonut sinne joku tuntematon henkilö. Olisiko käynyt niin, että Maarit Haantie sai kyydin Järvenpäästä Zapatan edustalta ja päätyikin hiekkakuopalle? Poliisi on myös sitä mieltä, että kaikkien näiden tapausten takana on yksi ja sama henkilö, joka on liikkunut Riihimäki-Järvenpää-Hyvinkää- alueella 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa tarjoamassa kyytiä juopuneille naisille. Kaikkia tässä tapauksessa esiintyneitä naisia yhdistää tummien hiusten lisäksi epäsäännölliset elämäntavat, alkoholin käyttö ja liikkuminen samoilla seuduilla. Tunsiko kyyditsijä kaunaa alkoholisoituneita naisia kohtaan? Helena Meriläinen kertoi, että häntä kyydinnyt mies oli ajomatkan aikana kertonut huonoista väleistä vaimoonsa. Oliko hän liikkeellä kostoaikeissa?

Mitä Maarit Haantielle sitten olisi voinut tapahtua? Lähtikö hän odottelemaan junakyytiä takaisin Riihimäelle ja asemalaiturille olisi sitten ilmaantunut salaperäinen kyydintarjoaja? Helenan tapauksessahan kyyditsijä oli nähnyt niinkin paljon vaivaa, että oli tullut asemalaiturille asti puhuttelemaan Helena Meriläistä. Kuka oli tämä kyyditsijä? Oliko hän joku, joka tunsi seudun läpikotaisesti? Kulkiko hänen ajoreittinsä muualle? On jopa spekuloitu sitä, että sama autoilija olisi voinut etsiä kyydittäviä myös Forssan, Piikkiön ja Mäntsälän seudulla. Maantieteellisesti tuo reitti ei olisi ihan mahdoton. Sari Liinaharjan, Piia Ristikankareen ja mahdollisesti myös Heidi Härön tapaukseen saattoi liittyä tuntematon autoilija. Tosin on outoa ajatella, että sama tekijä olisi kierrellyt Forssan, Mäntsälän, Piikkiön ja Hyvinkään pikkuteitä pahat mielessä. Mahdotonta ei toki ole sekään, että Hyvinkään tapauksilla oli eri tekijä.

Mediassa on jopa käytetty tekijästä nimitystä Järvenpään sarjamurhaaja, mutta poliisi on ollut varovaisempi kommenteissaan. Maarit Haantien tapausta käsiteltiin aikanaan Kadonneet- televisiosarjassa ja Rikospaikka- ohjelmassa. Molemmat esitykset tuottivat runsaasti vihjeitä poliisille. Myös useita kuulusteluja ja pidätyksiä on tehty. Tapauksen tiimoilta julkisuuteen tuli vielä neljäskin tapaus, jossa humalainen nainen kyydittiin pimeälle hiekkakuopalle baari-illan jälkeen. Naiselle tarjottiin matkan aikana alkoholia ja pillereitä. Onko vastaavia tapauksia enemmänkin? Poliisi uskoo rikosvyyhdin vielä ratkeavan. Yksi asia tosin pohdituttaa tutkijoita ja suurta yleisöä....


Onko hän lopettanut tekonsa?



"Ei inhimillisyyttä löydä täältä. Vain petoja ihmisten kuorissa. Ainoa kauneus on rakkaudessa..."

Juttua on päivitetty 24.5.2020


https://seura.fi/ilmiot/mysteerit/piia-ristikankareen-katoaminen-30-vuotta-sitten-on-yha-mysteeri-poliisi-tutkimme-juttua-niin-kuin-se-olisi-tapahtunut-nyt/

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/22a5c31c-cf92-4087-8f7f-f2cf2905bb96


https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/331b1609-1690-486c-a28f-a2df6f6e58d9


https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/ennen-julkaisemattomat-asiakirjat-paljastavat-pienen-lapsen-aiti-heidi-haro-19-loytyi-ojasta-kuolleena-jopa-jammu-siltavuoren-osallisuutta-tutkittiin-mysteeri-on-yha-auki/7569352#gs.75pk3x

https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/krp-hausjarven-selvittamattomiin-hiekkakuoppasurmiin-liittyy-neljaskin-tapaus/6378152#gs.76pa9i

Murha ei vanhene koskaan

Selvittämättömät henkirikokset eivät unohdu!

(Selvittämättömät henkirikokset kiehtovat ihmisiä. Ihmiset pyrkivät unohtamaan ikävät muistot, mutta veritekoja he eivät unohda. Eivät etenkään selvittämättömiä. - Heikki Ylikangas.)

Aloitin Nyt on murhaajien aika- blogin kirjoittamisen marraskuussa 2015 vaatimattomassa yksiössäni keskisuuren suomalaisen kaupungin laitamilla. Vuonna 2018 blogi siirtyi helpommalle ja kevyemmälle alustalle bloggeriin. Saavutamme siis loppusyksystä pienen merkkipaalun, kun blogi täyttää 5 vuotta! Syytä juhlaan toki on, sillä yhden hengen rikosblogia voi nyt kutsua hyvällä syyllä toimitukseksi. Nyt on murhaajien aika- blogi on saanut vieraskyniä, jotka ovat tuoneet asiantuntemuksensa ja näkemyksensä mukaan käsiteltävään aiheeseen. Sanan säilä heillä taipuu loistavasti ja kiitän jo nyt heitä kaikesta siitä mitä he ovat blogin eteen tehneet. Toimitus on kieltämättä herännyt eloon!

Ensimmäinen juttuni käsitteli Tulilahden kaksoismurhaa Heinävedellä 1959. Syyllistä ei ole näihin päiviin mennessä löytynyt. Vieläkin kiistellään siitä, oliko munsalainen Runar Holmström syyllinen vai syytön veritekoon. Vihkiydyin lopullisesti asialle, kun luin pitkää keskusteluketjua Tulilahden kaksoismurhasta Murha.info- sivustolla. Ajoittain kelvottoman aineiston seasta löytyi paljon kiinnostavaa tietoa ja yksityiskohtia tapauksesta. Todistaja E.H:n havainto kahdesta miehestä Tulilahden leirintäalueella vain hetki raa'an kaksoismurhan jälkeen kylmäsi todella. Nuo kaksi miestä tuntuivat selvästi olevan pahoilla teillä hiiviskellessään keskellä yötä yleisellä leirintäalueella. Heitä ei koskaan tavoitettu. 

Voi vain kuvitella omaisten tuskaa tässä tilanteessa, kun omien lasten aurinkoinen kesäreissu päättyy näin traagisella ja väkivaltaisella tavalla. Sitä ei pysty edes ajattelemaan miltä tuntuu ainoan lapsensa menettäneestä isästä tai äidistä. Puhuttakaan siitä, että syyllistä ei laajoista etsinnöistä huolimatta saada vastuuseen tekosistaan. Murharyhmän komisario Juha Rautaheimo on käyttänyt tästä kirjassaan Hermo termiä "pahin mahdollinen". 

Ikävää on myös se, että syylliseksi leimautuvat sellaiset henkilöt, joilla ei ole mitään tekemistä koko asian kanssa. 1950-luvun sanomalehdissä oli tapana laittaa epäiltyjen kuvia nimellä varustettuna julkisuuteen. Pelkästään pidättäminen riitti syyksi nimen ja naaman julkaisemiseen. Suuren yleisön reaktiot on toisaalta helppo ymmärtää, mutta ne ovat myös kyseenalaisella tavalla ennalta-arvattavat: "Tuon on pakko olla syyllinen, kun se on noin paha ihminen ja selvästi kriminaali!" Näin kävi mm. Isojoella Kyllikki Saaren tapauksessa vuonna 1956, kun Kyllikki Saaren rippipappi sai syytteen alaikäisen viettelystä Parkanon käräjillä. Hänet leimattiin syylliseksi myös Kyllikin murhaan, vaikka poliisi on sittemmin selvittänyt papin liikkeet mahdollisimman seikkaperäisesti. Papin alibista puuttui murhayön osalta vain noin puoli tuntia. 

Tulilahden kaksoismurhan yhteydessä koettiin myös todellinen ajojahti, kun poliisi tavoitteli erästä murtomiestä tapauksen tiimoilta. Lauri Haimilahden väitettiin liikkuneen Heinävedellä murhien aikoihin ja hän oli moninkertainen rikollinen. Ajojahti päättyi lopulta Mikkeliin, josta henkilö Haimilahti tavoitettiin syyskesällä romanien hoteista. Kiinniotto päättyi tulitaisteluun, mutta dramaattisesta loppunäytöksestä huolimatta tämä ei tuonut ratkaisua Tulilahden mysteeriin. Takaa-ajettu Haimilahti ja moni romani sai nimensä ja kuvansa lehteen, vaikka heillä ei ollut mitään tekemistä koko tapauksen kanssa. Lauri Haimilahdella oli pätevä alibi murhayölle. Hän oli suorittamassa murtokeikkaa ihan muualla kuin Heinäveden Tulilahdella.

Lauri Haimilahti oli ollut liikkeellä murhayönä sinisellä mopedilla ja hän saattoi olla se lehdistön ja viranomaisten etsimä salaperäinen mopedimies. Tai ainakin käytettävissä olevilla tiedoilla hän olisi voinut olla tuo mopedimies aivan kuten Runar Holmströmkin. Tapaus on avoin. Tulilahden leirintäalueen läheisyydessä vietti aikaansa ryyppyseurue, jonka tekemisiä poliisi tarkisti murhayön osalta. Heidän mahdolliseen osullisuuteensa murhatyöhön viittasi myös Runar Holmströmin puolustusasianaja Holger Strömberg.

Historiantutkija ja emeritusprofessori Heikki Ylikankaan mukaan ihmiset eivät unohda veritekoja, eivät etenkään selvittämättömiä. Ylikankaan mukaan ihmiset pyrkivät alitajuisesti unohtamaan ikävät asiat. Mutta jokin sisälle rakennettu koodi saa aikaan sen, että selvittämättömät veriteot pysyvät mielessämme. Yhteisö ei ole ikäänkuin normaali ennen kuin totuus tulee julki. Näinhän on ollut erityisesti Suomen sisällissodan jälkeen. Veriteoista on vaiettu puolin ja toisin. Tapahtumat ovat kuitenkin jäytäneet taustalla ja ovat vaikuttaneet ihmisten arkeen. Verinen menneisyys katkeroittaa ja katkaisee välit. Esimerkiksi Joensuun vuoden 1918 joukkoteloituksista on vaikea puhua vielä tänäkin päivänä paikkakunnalla. Kouvolan sisällissodan aikaisista "veripelloista" kieltäydytään edes keskustelemasta. Joidenkin mielestä sellaista ei ole olemassakaan. Siinä suhteessa Heikki Ylikangas on erittäin oikeassa.

Kaikki tuntevat Kyllikki Saaren, Tulilahden kaksoismurhan ja Bodomjärven kolmoissurman. Näitä veritekoja voisi kutsua suomalaisten selvittämättömien henkirikosten epäpyhäksi kolminaisuudeksi. Muitakin vielä selvittämättömiä henkirikoksia Suomesta toki löytyy. Osassa tapauksista tulee kuitenkin mieleen, että oliko poliisilla tiedossa joku tekijä, jonka aikaisemmat tekemiset sopivat "teon profiiliin" tai heidän tekemisensä eivät muuten kestäneet päivänvaloa. Tunnustuksen ja teknisen näytön puutteessa syyllistä ei kuitenkaan saatu tuomiolle.

Mennään hetkeksi Pohjois-Karjalaan. Vuonna 1979 löytyi Polvijärveltä Sotkumasta siltarummusta kuolleena vuonna 1899 syntynyt Antti Kiiski. Hänessä todettiin ulkoisen väkivallan merkkejä. Kiiski oli ehtinyt olla kadoksissa kaksi kuukautta ennen katomistaan. Ruumiin löytypaikka sijaitsi Kiisken kodin läheltä. Ilomantsista löytyi vuonna 1971 Väinö Tahvanaisen ruumis pahassa mätänemistilassa. Ruumiin vieressä oli puukko. Vuonna 1980 katosi ilomantsilainen Eila Kokkonen Möhkössä Neuvostoliiton rajan tuntumassa. Ratkaisua näihin tapauksiin ei ole tähän mennessä saatu.

Mutta ehkä joku jossain tietää?

Helsingissä tapahtui 1970- ja 80-luvuilla selvittämättömiä naissurmia, jotka ovat saaneet paljon julkisuutta, mutta tekijä on yhä tavoittamatta. Kuka halusi surmata 57- vuotiaan Elsa Argillanderin Oulunkylässä vuonna 1983? Puolitoista vuotta myöhemmin joku surmasi 31- vuotiaan Ulla-Maija Poussun vain parin sadan metrin päästä Argillanderin surmapaikasta. Molempia tapauksia tutkittiin seksuaalimurhana ja molemmat naiset oli surmattu raa'asti pahoinpitelemällä. Poussun murhan tutkimuksia haittasi se, ettei hänestä ollut juurikaan taustatietoja. Hän oli vasta muuttanut Helsinkiin ja vietti viimeiset hetkensä pääkaupunkiseudulla lähes asumattomana.

Kotitalojensa kellareista löytyivät surmattuina Susanne Lindholm, Onerva Ketola ja Seija Kekkonen. Kaikkia surmia tutkittiin seksuaalimurhina. Tutkimuksia haittasi myöhäinen ajankohta ja se, että kunnollisia silminnäkijähavaintoja ei ollut. Ainoastaan Onerva Ketolan tapauksessa tekijästä saatiin hyvät tuntomerkit. Susanne Lindholmin ja Seija Kekkosen tapauksissa hämäräksi jäi sekin seikka, että miten nämä naiset olivat päätyneet kotiinsa. Kävellen? Autokyydillä? Yksin vai jonkun seurassa? Ainoastaan Ketolan tiedettiin jutelleen murhayönä tuntemattoman miehen kanssa kotirappunsa ovella.

Tekijä on yhä tavoittamatta.

Lukijan mieleen tulee vääjäämättä, että nämä surmaajat välttävät maallista tuomiota loppuikänsä. Tekijöistä osa on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Olisi oikeudenmukaista, että nämä henkilöt saisivat teoistaan asiaankuuluvan rangaistuksen.

Mutta onko niin, että omatunto painaa heitä koko loppuiän. He eivät eivät pääse syyllisyydestään irti. Ei vaikka tunnustaisivat tekonsa poliisille, joka tietää heidät syyllisiksi, mutta eivät voi todistaa sitä.

Lukijan kannattaa muistaa, että maallisen tuomion lisäksi on olemassa toisenlainen tuomio. Tuomio jota ei voi välttää...

Murha ei vanhene koskaan... 

(Puuristi Heinäveden Tulilahdella heinäkuussa 2012.)

Lähteet:
Juha Rautaheimo - Hermo
Murha.info "selvittämättömät kartalla"
Iltasanomat
Iltalehti
Ei vanhene koskaa- sarja
Alibi, Rikosposti

"Mitäs työ nyt tutut miehet?" - Ryöstömurha Kouvolan ja Kuusankosken välillä 1907

“Mitäs työ nyt tutut miehet?” - Ryöstömurha Kouvolan ja Kuusankosken välillä 1907

    Toukokuun 30. on yleensä päivä täynnä toivoa kesästä, oli vuosi sitten mikä tahansa. Koulut loppuvat, Suvivirsi soi ja luonto on puhjennut sellaiseen kauneuteen, että melkein sattuu. Toukokuun 30. oli myös vuoden 1907 Kymenlaaksossa jatkunut kesäisen toiveikkaana iltapäivään asti, kunnes sattui jotain dramaattista. Sellaista, mikä heitti tuon päivän päälle pitkän varjon, joka säilyi paikallisten mielissä vuosikymmeniä, eikä ole täysin hävinnyt vieläkään.

    Kymiyhtiön kuskilla Juho Flinkhammarilla oli kyydissään tavallista huomattavasti arvokkaampi lasti hänen körötellessään Kouvolasta kohti Kymintehdasta, nykyistä Kuusankoskea. Huonokuntoisella tiellä tärisevissä kärryissä matkasivat näet seuraavan päivän palkkarahat, 66 850 sen aikaista markkaa, nykyrahassa mitattuna pyöreät 250 000 €uroa. 

    Turvaksi kuskille oli annettu kaksi yhtiön konttoristia, Konrad Schuster ja Rafael Jaatinen. Tästä päivästä tarkasteltuna tuntuu kummalta, kuinka noin suuren rahamäärän takuumiehiksi oli laitettu miehet, joiden ammattinimikkeestä tulee mieleen lähinnä tavallinen konttorirotta. Toki mitenkään kyseisen ammattikunnan miehisyyttä väheksymättä. Anakronismi, menneen arvioiminen nykyisyydestä käsin on kuitenkin synti, johon historioitsija ei saisi koskaan syyllistyä. Mistäs minä voin tietää, minkälaisia rautamääriä konttoristi Schuster pystyi hartioilleen heittelemään. 

    Vanha Kuusaantie eteni Kouvolan asemalta ensin Kasarminmäen päälle, josta se jatkoi nykyistä Kasarminkatua noudatellen ohi vanhan hautausmaan ja sitten Hinkismäen laitaa laskeutuen niille main, missä tie Kuusankoskelle tänä päivänä kulkee. Kärryt saapuivat synkän kuusikon reunustamaan notkelmaan ja lähtivät vaivalloisesti nousemaan jyrkkää vastamäkeä. Tuolla mäennyppylällä ovat nykyisin huonekaluliike Asko sekä Kouvolan Sanomien toimitus. 

(Kuvan vasemmassa laidassa näkyy metsikkö, jossa ryöstömurha tapahtui. Lähde: google kuvahaku.)

    Nousun puolivälissä alkoi tapahtua! Suuren kiven takaa rynni esiin kuusi aseistettua miestä, jotka avasivat tulen. Ensin kuoli hevonen. Tässä vaiheessa Schuster ja Jaatinen pinkoivat jo pakoon vauhtia, jolla Suomi olisi juostu maailmankartalle viisi vuotta ennen Hannes Kolehmaisen urotekoja. Turvamiehet olivat aseistautuneet browningeilla, mutta niistä ei paljon apua ollut. Välillä he suojautuivat ampumaan kivien taakse, mutta vaikutus oli olematon. Konttoristit huomasivat tulitaistelun turhaksi ja jatkoivat raviaan. En halua arvostella, mutta mieleeni tulevat sana “leväperäisyys” sekä epäilys siitä, että joku tiesi jotain ja tämä “joku” oli järjestellyt asiat. Että iskun toteutukseen osallistui joku aivan sisäpiiristä. 

    Flinkhammar ei päässyt pakenemaan. Juostessaan konttoristit olivat kuulleet kuskin hämmästyneen tokaisun “mitäs työ nyt tutut miehet?”, minkä jälkeen seurasi vielä kaksi laukausta. Pohdin vain, kuulisinko itse mitään tokaisuja juostessani ryteikössä täyttä vauhtia kuolemanpelko niskassa, kuuman raudan jauhaessa lauluaan taustalla? Puhumattakaan siitä, että pystyisin jälkeenpäin palauttamaan sanojen sisällön mieleen. Mutta ehkäpä konttoristeilla oli kotkan kuulo.

    Nämä pakenivat läheiselle Kymiyhtiön omistamalle maatilalle ja soittivat siellä olleella telefoonilla tehtaalle. Ja kohta oli jahti käynnissä! Kouvolan virkavalta sai avukseen Helsingistä kokonaiset 70 poliisimiestä ryöstön selvittelyyn. Yhtiö halusi omansa takaisin.   Päätekijä, Turun kautta Helsinkiin vaellellut ja Tanskasta asti vallankumousoppia hakenut räätäli Sandell jäi kiinni sattumalta höyrylaiva Wellamolla Päijänteellä, parisen viikkoa myöhemmin. Yli puolet ryöstösaaliista palautui oikealle omistajalleen, Kymiyhtiö palkitsi ruhtinaallisesti pidätyksen tehneen konstaapelin ja oikeus oli voittanut taas. Vai oliko?

    Kuulusteluissa selvisi ryöstön liittyvän paljon laajempaan ja voimistuvaan yhteiskunnalliseen kuohuntaan. Tekijämiehiksi ja suunnittelijoiksi kylmäverisen rikoksen taustalta alkoi paljastua tunnettuja helsinkiläisiä anarkisteja ja agiteeraajia, äärilaidan sosialisteja, jotka pyrkivät koko vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen murskaamiseen. Kymiyhtiön rahat olisivat voidelleet mukavasti vallankumouksen rattaita.

    Selvisi, kuinka iskua oli pohjustettu pitkään ja huolella. Jo edellisvuoden syksyllä tunnettu kirvesmies ja vasemman laidan kansanvillitsijä, Juho Viheriälaakso (toiminut esimerkiksi Ilmari Kiannon Punaisessa Viivassa esiintyvän agitaattori Puntarpään esikuvana)  oli tullut Kuusaan ja Voikkaan tehtaille luomaan yhteyksiä paikallisen punakaartin johtomiehiin, ostamaan kivääreitä ja etsiskelemään sopivaa ryöstökohdetta. Tämän toiminnan seurauksena Helsingistä tulleet miehet yrittivät palkkarahojen kaappausta Kouvolan asemalla jo maaliskuun lopulla 1907, mutta yritys meni mönkään yhden anarkisteista tunnistettua asemalla Ohranan, eli tsaarin salaisen poliisin, urkkijan. 

    Kyseinen anarkisti, salanimellä Ere Kolu myöhemmin tunnetuksi tullut Kustaa Liukonen, ampui tuon keisarillismielisten ilmiantajaksi epäilemänsä Nikolai Westnikoffin. Tämä ratkaisu pilasi operaation sillä kertaa ja siksi oli yritettävä uudelleen pari kuukautta myöhemmin. Tärkein suunnittelija ryöstöjen taustalla oli helsinkiläinen maalari ja ammattivallankumouksellinen Vilho Hjort. 

    Päätoteuttajat, räätälit Sandell ja Aro, maalari Hurri ja entinen poliisi (!) Hämäläinen tuomittiin Viipurin hovioikeudessa pitkiin kuritushuonerangaituksiin, sekä menettämään kansalaisluottamuksensa ja sotilasarvonsa. Herrat myönsivät vain ryöstön, mutta eivät koskaan ottaneet vastuuta itse murhasta. Heidän mukaansa sen toteuttivat pakomatkalla seurueesta kadonneet “Unkarin poika” ja “Pitkä poika”, joiden oikeita nimiä he eivät tienneet. Oikeus ei antanut paljoakaan arvoa miesten selitykselle. Paikallisille jäi silti huijattu olo. Kaikkea ei selvitetty, mukana täytyi olla sisäpiirin miehiä tehtailta. Miehiä, joilla oli tietoa.

    Ruotsin työmailta anarkismin omaksunut Voikkaan tehtaan puuseppä Oskar Sundman retosteli usein olleensa mukana ryöstöön osallistuneessa maanalaisessa liikkeessä, jonka Viheriälaakso oli ilmeisesti kyennyt paikkakunnalle luomaan. Tutkijat totesivat, että ilman sellaisen olemassaoloa ryöstöä olisi ollut hankala, jopa mahdoton toteuttaa. Sundman toimi myöhemmin sisällissodassa 1918 Kymintehtaan rykmentin ylipäällikkönä.

    Mutta hänen lisäkseen oli varmasti muitakin. Jopa sellaisia, jotka katsoivat tapahtumia aivan vierestä. Keitä ja kummalta puolelta? Sitä emme tuskin tule koskaan tietämään, vaikka huhuja kiertää edelleen. Mäki sai noiden tapahtumien jälkeen nimekseen Murhamäki, jonka vanhat paikalliset muistavat vieläkin. Muistavat, kuinka heitä peloteltiin liikkumasta siellä pimeän aikaan. Muistavat, kuinka murhapaikan vieressä kasvoi pitkään kuusi, jonka kylkeen oli koverrettu aikoinaan pihkaa tulvinut risti. Sen Kymiyhtiön kuski Juho Flinkhammar sai muistokseen, viaton mies, jonka omat pettivät.

Niin, tutut miehet pettivät.

Ps. Mikäli et ole kymenlaaksolaisia ja tapahtumapaikka kiinnostaa, niin helpoin tapa nähdä se on, kun katsot valtatie 6:sta pitkin Kouvolaa ohittaessasi kauppakeskus Veturin kohdalla toiselle puolelle tietä. Siellä, noin puolen kilometrin päässä, se on.

(Murhapaikka merkattuna mustalla pisteellä vanhaan venäläiseen topografiakarttaan. Mustalla ympyröitynä Kouvolan keskusta. Lähde: Kouvolan seudun sotilashistoria 1400- luvulta 2000-luvulle. Airio & Viinikainen.)

(Murhapaikka merkittynä nykypäivän Kouvolan karttaan. Lähde: Google kuvapalvelu.)

Kirjalliset lähteet:

Aalto, Seppo: Kapina Tehtailla, 2018

Turunen, Mirja: Veripellot, 2005

Kaltaisteni ikikouvolalaisten kanssa tarinointi

http://minkuusas.blogspot.com/2014/08/murhamaki-ei-jata-rauhaan.html

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/647133/articles/151724

https://fi.wikipedia.org/wiki/Ty%C3%B6l%C3%A4isaktivismi

https://fi.wikipedia.org/wiki/J._V._Viheri%C3%A4laakso

https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/titles/0356-1690?display=THUMB&year=1907