Kertomus eräästä järjettömästä surmatyöstä, joka tapahtui joitakin vuosia sitten maassa nimeltä Suomi. Tietyistä syistä tapauksen tarkemmat yksityiskohdat on jouduttu jättämään pois...
Syyskuu IX
Naru takoo lipputankoa, muuten on hiljaista. Jostain kuuluu lasten naurua, kevään ensimmäinen jäätelö sulaa. Seison, katselen taivasta ja yritän käsittää sitä pahuutta, mitä tällä samaisella paikalla tapahtui taannoin, noin kolmekymmentä vuotta sitten.
Kylässä ei ole enää rautatieseisaketta, junat porhaltavat ohitse pitkin oikorataa ja katoavat tunneliin. Rata ohittaa nykyään tuon kauhujen paikan kahdensadan metrin päästä, kuin kunniaa sen uhrille tehden. Yksinäinen kiskonpätkä lojuu maassa, nostan sen ylös, katselen hetken. Se on painava kuin mukanaan kantamansa iäisyys. Saisinko sen puhumaan, saisinko raudan avautumaan?
Tyhmyys saattaa tiivistyä joukossa, niin ehkä myös julmuus. Millään muulla tuskin voi selittää sen syyskuisen yön tapahtumia. Niin, pojat olivat jo usein käyneet sen eläkeläisen luona. Pojat tykkäsivät viettää aikaansa vanhan asemanvartijan talon läheisyydessä. Huhuttiin, että siellä liikkui pimeä pullo, ehkä kaksikin. Tekijöistä osa oli alaikäisiä, vapaana rikosoikeudellisesta vastuusta. Ajoiko se heidät tekemään sen, mitä tekivät? Herättikö se pedon, joka nukkuu meidän jokaisen sisällä?
Joku kuitenkin sai heidät sinä syyskuisena tummana iltana menemään rajan yli. Kävelemään läpi hiljaisen kylän kohti vanhaa ratapohjaa, avaamaan jo huonokuntoisen asunnon oven ja käymään käsiksi. Suorastaan mässäilemään väkivallalla pahemmin kuin Quentin Tarantino on ikinä tehnyt.
Eläkeläismies löytyi kuolleena muutamia päiviä myöhemmin. Oli pistohaavaa, oli kuhmua, oli harjanvarsi työnnettynä anaaliin. Naapurit vaikenivat, päätekijä nauroi oikeudenkäynnissä syytteitä kuunnellessaan. Mitäpä tuohon voi sanoa. Tuomioita tuli sen mukaan mitä Suomen oikeusjärjestelmä yleensä antaa. Eli vähän ja alaikäisille ei käytännössä mitään.
Lasten tekemiä rikoksia on tapahtunut maailman sivu. Vaikea niitä silti on mieltää todeksi. Niin kovin vaikea, vaikka seisoisit itse tekopaikalla ja tajuaisit, että juuri tässä se tapahtui. Onko se jokin defenssimekanismi, olisiko Freudilla tähän joku naseva teoria? Tuskin ei, mieshän oli lopulta vain omaan oidipaalivaiheeseensa jäänyt mulkku.
Nyt tuo entinen seisake on rauhallinen. Koirani nuuskii vanhaa kivijalkaa. Kusee sen päälle, heiluttaa häntäänsä, kyykistyy ja vääntää ison ulosteen. Kerään ne muovipussiin, ehkä kunnioituksesta, ehkä huomaavaisuudesta. Pidän hiljaisen hetken ja sitten kävelemme pois. Koirani haukahtaa. Ainakin se on iloinen. Lepää rauhassa, sinä nimettömän syyskuisen yön nimetön uhri.
Lähteet: Lönnrotmainen kansanperinteen keräys. Vanhat juopuneet runonlaulalat niissä vanhoissa kapakoissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti