Tämä juttu on julkaistu aikaisemmin 8.3.2017 Wordpress- alustalla. Kyseessä on Helsingin sanomien reportaasi Heinävedeltä, jossa pidettiin Runar Holmströmin murhaoikeudenkäyntiä kesällä 1960. Holmström oli saanut syytteen kahdesta murhasta ja ryöstöstä Heinäveden Tulilahdella heinäkuussa 1959 tapahtuneesta kaksoismurhasta, jossa surmattiin Tulilahden leirintäalueella jyväskyläläiset naiset Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen. Runar Holmström teki itsemurhan oikeusprosessin aikana, joten oikeuden päätöstä ei koskaan saatu. Tulilahden kaksoismurha on edelleen selvittämättä.
 |
| (Runar Holmströmiä tuodaan oikeuteen kesäkuussa 1960 Heinäveden kansakoululle. Holmström oli laitettu kahleisiin ilmeisesti siitä syystä, että haluttiin estää hänen karkaamisensa. Vai oliko kyse jonkinlaisesta näytöksestä?) |
Runar Holmström oikeudessa
Helsingin Sanomat
Kesäkuu 1960
Toimittaja(t) Mauri Sariola & Mikko Saukkonen
Referaatti 7.3.2017 (huomiot ja kommentit kursivoitu)
Tulilahden surmatyö vedetään päivänvaloon
”Kaikki valmista valmista Heinäveden oikeuskäsittelyyn”
Heinävesi tiistaina
Tulilahden leirialueen risteyksessä on camping- alueen tienviitta poistettu kuin hiljaisena myönnytyksenä sille, ettei maamme metsät ja rannat enää ole turvallisia yksin eikä edes ryhmissä suoritetuille retkeilyille. Kun ajetaan koivikkotietä rantaan, linnut kuitenkin laulavat, kuten aina keväällä ja portteja aukaisevat paljasjalkaiset paikkakuntalaiset ”pikkumatit”. Rantaan ehdittyä kesäinen auringonlasku päilyy lahden synkkien ääriviivojen väliin kätkeytyvän vesilakeuden yllä. Rannan poukaman suoalueella todistaa vain korkeista seipäistä kokoon lyöty, taivasta vasten mustana, muistuttavana sormena kuvastuva risti siitä mieliä kuohuttavasta verityöstä, joka noin vuosi sitten ilmi tultuaan vavahdutti koko Suomen kansaa.
Yhtä karkeasta puuaineksesta – höyläämättömästä raakalaudasta – on kokoon kyhätty se yksinkertaisella vahakankaalla päällystetty tuomiopöytä, jonka viereen talutetaan Tulilahden petomaiseen kaksoismurhaan syylliseksi epäilty, ennestäänkin mustaa mustemman rikosrekisterin itselleen hankkinut Runar Holmström.
…
Julkisen huomion polttopisteeseen joutunut Runar Holmström suhtautui tilanteeseen kylmästi ja hermostumatta, mutta toisaalta pieninkin hymynhäive hänen suupielensä tienoilla oli mahdollisimman kaukana. Ennen istunnon alkua piti kihlakunnan tuomari lehdistön lähes viisikymmentä henkilöä käsittävälle edustajajoukolle puhuttelun, jossa hän asiallisella tavallaan teki tiettäväksi, että sensaatiomittoihin paisuneen ja viime aikoina sattuneitten uusien murhien (Bodomjärven kolmoismurha Espoon Bembölessä paljastui vain muutama päivä ennen kuin Tulilahden oikeudenkäynti alkoi Heinävedellä) vieläkin kärjistämän jutun ratkaisemisessa, seuraamisessa ja selostamisessa puolueeton objektiivisuus oli ainoa mahdollinen johtotähti ja ohjenuora.
Samalla hän antoi tunnustuksen lehdistön tähänastiselle suhtautumiselle.
Puheenvuoro oli terävä, mutta ei loukkaava, pikemminkin sympaattinen ja siihen suhtauduttiin sen mukaisesti. Kun puheenjohtaja oli vielä jutun alkaessa luonut lyhyen, mutta paljon puhuvan silmäyksen hiljentyneeseen saliin, hän kävi kursailematta asiaan ja johti mielenkiintoisia, osittain dramaattisiakin yksityiskohtia sisältänyttä prosessia lujalla, asiantuntevalla kädellä.
…
Syyttäjänä toiminut Mikkelin läänin poliisitarkastajana toiminut Viljo Laaksonen sai puheenvuoron.
-Jaaha. Mistäs sitten syytetään? Kysyi puheenjohtaja rauhallisesti.
-Herran puheenjohtaja, minulla on täällä syytekirjelmä.
Seuraa pitkä syyttäjän kuvaus, jossa mainitaan, että Jyväskyläläiset neitoset Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen löydettiin suohautaan kätkettyinä 21.8.1959 Tulilahden leirintäalueen pohjukasta poliisin ja varusmiesten suorittamien etsintöjen jälkeen. Etsinnät jyväskyläläisnaisten löytämiseksi olivat alkaneet elokuun alusta 1959, kun Riitta Pakkanen ei ollut saapunut töihin ilmoittamaansa päivämäärän mennessä. Väärät todistajalausunnot olivat johtaneet etsinnät aluksi Varkauden suuntaan. Tulilahden leirintäalueelta oli löydetty 28.7 murhien jälkeen joitain tytöille kuuluneita esineitä, mutta ne olivat kadonneet paikalta myöhemmin. Maastoetsinnät aloitettiin Tulilahdessa 18.8 ja suohaudan löytymiseen johtanut etsintä käynnistyi perjantaina 21.8 klo 7.00. Etsintöihin osallistunut varusmies paljasti suohaudan samana aamuna klo 8.30.
…
Tapahtumainkuvaus lyhyesti
En kopioi tähän sanatarkasti Helsingin Sanomien tapahtumainkuvausta, koska siitä on raportoitu jo useassa jälkikäteen kirjoitetussa lähteessä (mm. Aake Jermo). Voin kuitenkin todeta, että hauta oli taitavasti kätketty turpeilla ja puuntaimilla. Lisäksi haudan päälle oli pinottu puunkarahkoja etsijöiden hämäämiseksi. Hauta oli pikemminkin noin kolme metriä pitkä oja ja molemmat ruumiit oli pitänyt ahtaa suohaudan sisään ilmeisesti potkimalla. Etsijät olivat järkyttyneitä suohaudan paljastuttua. Tyttöjen pyörät löydettiin vasta 4.9.1959 keskeltä Tulilahtea vain 130 metrin päässä leirialueen laiturista. Esinelöydöistä olen jo kirjoittanut aikaisemmin. Tyttöjen tavaroita löytyi tipoittain pitkin leirintäaluetta ja ne oli kätketty aikaa käyttäen huolellisesti murhapaikan maastoon.
Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen olivat saapuneet Tulilahden leirintäalueelle 27.7.1959 reittiä Sotkuma – Käsämän lossi – Liperin kirkonkylä – Onkisalmen lossi – Vihtari – Heinäveden kirkonkylä. Tytöt olivat saapuneet leirintäalueelle todistajalausuntojen perusteella illalla klo 19.30–20.00 välisenä aikana. Heinävetiset Keijo Ruuskanen ja Heikki Pelkonen olivat olleet liikenteessä moottoripyörillä ja havainneet tytöt Heinäveden kirkolla. Ruuskanen ja Pelkonen olivat saapuneet myöhemmin Tulilahden leirintäalueen rantaan moottoriveneellä. Pojat olivat poistuneet leirintäalueelta omien lausuntojensa mukaan ennen puoltayötä. Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen eivät olleet lämmenneet heidän lähentelyynsä ja pyytäneet poikia poistumaan.
Eila Koistinen ja Olavi Puustinen olivat istuneet Tulilahden leirintäalueen läheisyydessä olevalla näköalapaikalla ja havainneet heille tuntemattoman miehen leirintäalueen pysäköintialueelle klo 22.00 aikoihin. Aikaisemmissa tutkimuksissa oli selvinnyt, että sinisellä mopedilla ajanut mies oli seurannut tyttöjä leirintäalueen tienhaaraan asti. Viranomaiset ilmoittivat myöhemmin etsivänsä tummahipiäistä, päivettynyttä, keskikokoista, noin 30–40 vuotiasta miestä, joka ajoi mahdollisesti sinistä Solifer- merkkistä mopedia (käsitys mopedin merkistä vaihtelee). Mopedimiestä ei koskaan tavoitettu.
Erik Runar Holmström pidätettiin 6.11.1959 Munsalassa epäiltynä Vaasan seuduilla tapahtuneisiin murtoihin. Näiden tutkimusten aikana kävi ilmi, että Holmströmillä olisi ollut kesällä 1959 sininen mopedi sekä että hänen vaatetuksensa ja muut tuntomerkkinsä sopivat etsintäkuulutuksessa annettuihin tuntomerkkeihin. Lisäksi Holmströmin hallusta löytyi esineitä, joiden epäiltiin kuuluvan Eine Nyyssöselle ja Riitta Pakkaselle. Holmströmiä kovisteltiin myös Mora-puukosta, joka oli löytynyt hänen hallustaan. Sillä oli viranomaisten mukaan veistelty tyttöjen haudan peittelemiseen käytettyjä kuusen taimia.
Arne Holmströmin todistus
Runar Holmström yrittää vesittää veljensä kertomuksen
Edellä kerrottujen seikkojen perusteella ja siitä syystä, että Runar Holmströmin tiedettiin olevan väkivaltainen luonteeltaan, sekä sen takia, että hänen veljensä Arne Holmström kertoi tavanneensa veljensä Savonlinnassa 9.8.1959 oli syytä epäillä Runar Holmströmin olevan juuri etsityn mopedimiehen. Tämän vuoksi kuulusteltiin häntä myös mahdollisista Heinävedellä liikkumisistaan sekä muista kesällisistä matkoistaan, mutta Runar Holmström kielsi jyrkästi sen, että hän olisi koskaan liikkunut Itä-Suomessa sekä väitti, ettei hänellä ole mitään tekemistä Tulilahdessa tapahtuneiden murhien kanssa. Hän kertoi kesällä 1959 Tulilahden tapahtumien aikaan tehneensä polkupyöräretken Sodankylään voimatta kuitenkaan kertoa retkestään mitään tarkempia aikamääriä tai sellaisia seikkoja, joiden perusteella matka olisi voitu tarkistaa. Myöhemmin hän sitten muuttikin kertomustaan väittäen olleensa tapahtuma-aikaan kotiseudullaan ja majailleensa jossakin kotinsa lähistöllä sijaitsevassa ladossa ja kiisti käyneensä Savonlinnassa. Viranomaisten mukaan Savonlinnan matka piti kuitenkin paikkansa ja Arnen kertomuksen pitävän paikkansa.
Arne Holmströmin kertoman mukaan oli hänen veljensä Runar Holmström käynyt kotonaan ennen pidätetyksi joutumistaan ja tässä yhteydessä Runar oli kertonut veljelleen, ettei koskaan tule tunnustamaan Heinäveden juttua eikä myöskään tekemiään varkauksia, ja oli pyytänyt Arnea kertomaan poliisille, mikäli häneltä tultaisiin sitä kysymään, että hän, Runar oli ollut kotona Tulilahden tapahtumien aikaan.
…
Matkalta Varkaudesta Vaasaan Runar Holmström oli kuitenkin kertonut poliiseille olevansa etsitty mopedimies ja seuranneensa Eine Nyyssöstä ja Riitta Pakkasta Liperistä Tulilahden leirintäalueelle kertoen myös Arne-veljensä puhuneen totta, kun hän oli kertonut heidän tavanneen toisensa Savonlinnassa. Runar Holmström kertoi myös tavanneensa Arnen Puumalassa, vaikka tutkijat eivät häneltä sellaista aikaisemmin olleet kysyneet eikä Arne ollut sellaista maininnut poliiseille missään vaiheessa. Samalla Runar Holmström ilmoitti omistaneensa sinisen mopedin, jolla oli seuraillut tyttöjä leirintäalueelle. Mopedin hän oli ostanut Helsingin linja-autoasemalta ja Runar oli kertomansa mukaan joutunut hitsauttamaan mopedin etuhaarukan heinäkuussa 1959 Varkauden Solifer-huollossa. Korjaaja Urpo Jauhasen mukaan näin oli todellakin tapahtunut ja asiakas oli muistuttanut hänen mukaansa Runar Holmströmiä.
Tulilahden leirialueella oleskelustaan Holmström kertoi, että hän oli sivussaolijana seurannut Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen seurustelua Keijo Ruuskasen ja Heikki Pelkosen kanssa. Holmström painotti erikoisesti sitä seikkaa, että Keijo Ruuskasen ja Heikki Pelkosen käyttäytyminen Nyyssöstä ja Pelkosta kohtaan oli ainakin hänen mielestään väkivaltaista ja että Pelkonen ja Ruuskanen olivat kovasti yrittäneet halailla ja pussailla Nyyssöstä ja Pakkasta. Näköalatasanteella istuneen pariskunnan lisäksi hän väitti nähneensä isokokoisen miehen kävelemässä leirintäalueen suuntaan.
Tähän lausuntoon nojaten viranomaiset tulivat siihen johtopäätökseen, että Holmströmin lausunto sisälsi tutkinnan kannalta sellaisia seikkoja, jotka hän olisi voinut todeta ainoastaan paikan päällä Tulilahden leirintäalueella murhien aikaan. Kaikki nämä lausunnot Runar Holmström kuitenkin kiisti myöhemmin poliisikuulusteluissa. Hän kielsi tehneensä matkaa Itä-Suomeen, hän ei ollut seurannut tyttöjä Liperistä Heinävedelle eikä ollut samaan aikaan Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen kanssa Tulilahden leirintäalueella. Runar Holmström ilmoitti, että hänet vanhana rikollisena tuomittaisiin varmasti murhista, jos hän tunnustaisi olleensa murhan aikaan Tulilahden leirintäalueella.
Puolustus kiitti tutkimuksia
Mutta kiisti syytteet
Heinävesi keskiviikkona 10.6.1960 (Mikko Saukkonen)
Pitkän poliisikuulustelupöytäkirjan lukemisen jälkeen loi oikeuden puheenjohtaja katseen syytettyyn. Käräjäsalissa olevat herkistivät kuuloaan, sillä nyt tuli syytetyn puheenvuoro esiintyä. Tuomari Grahnfeld pitkitti hiljaisuutta, kunnes esitti Runar Holmströmille ensimmäisen kysymyksen.
-Myönnättekö syytteen oikeaksi?
Raskaissa jalkaraudoissa ollut Holmström kohottautui seisomaan ja näytti yhtä rauhalliselta kuin puheenjohtajakin.
-En. Kuului syytetyn suusta. Hänen katseensa oli koko istunnon ajan kiertänyt pitkän käräjäsalin seiniä ja käväisi nyt hetkeksi huoneen katossa. Holmström piti itsekin kysymystä liian lyhyenä ja suomen kielellä, jossa oli vain pienoinen ruotsalainen korostus, vielä lisäsi: -Minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.
Ennen kuin puheenjohtaja ehti käyttää puheenvuoroaan, syyttäjä astui tuomarin pöydän eteen ja asetti sille punaisen Mora-puukon, sinisen mopedin osia ja mopedin huoltokirjat. ”Kysytään. Tunnustaako syytetty nämä omikseen?”
…
Kihlakunnantuomari jatkoi keskusteluaan Holmströmin kanssa.
-Oletteko ennen ollut Heinävedellä?
-En ollut. En ole ennen käynyt Heinävedellä.
-Ettekö olleet täällä, tarkoitan nyt erikoisesti 27. päivää heinäkuuta 1959? Tämän kysymyksen teki oikeuden puheenjohtaja ruotsiksi.
-Nej. Kuului vastaus.
-Missä sitten olitte tuona päivänä?
-Jossain. Vissiin kotona. Kotinurkilla, mutta piilossa kylläkin.
-Mutta tehdä olette helmikuussa kertonut Vaasassa, että olette heinäkuussa ollut matkalla Heinävedelle ja sanoitte levänneenne erään lammen rannalla ja nähneenne pyöräilevät jyväskyläläistytöt, näin olette kertonut, totesi puheenjohtaja.
-Se ei ollut.. aloittaa Holmström… Minä tahdoin vain tietää, voivatko todistajat tosiaan sanoa minun olleen täällä. Kyllä kerroin niin poliisille, olen lehdestä lukenut.
Holmströmin selitys annettiin hiljaisella äänellä, lauseet olivat lyhyitä ja puolinaisia. Hän näytti taistelevan myös Suomen kielen vaikeuksia vastaan. Hän vielä selvensi esitystään: ”Jotain sellaista puhuin, jotta kuulis, olisiko todistajia.”
-Te kerroitte tällaista saadaksenne tietää, oliko olemassa todistajia, selvensi puheenjohtaja syytetyn esitystä.
-Joo.
Holmström halusi tämän jälkeen oma-aloitteisesti puhua myös tuomarin kädessään pitelemistä mopedin osista.
-Olin löytänyt ne vaijerit. Löysin ne syys-lokakuussa.
-Koska löysitte puukon?
-Syys-lokakuussa. En muista mistä. Olen ilmoittanut poliisille kolme murtoa, jotta tietäisin tarkasti anastuspaikan ja ajan.
-Olette siis tunnustaneet kolme murtoa todistaaksenne, että puukko oli teillä vasta syyskuussa, toisti kihlakunnantuomari.
-Joo. Se on tullut minulle aivan sattumalta.
-Missä teitte nämä murrot?
-Konalassa ja Vaasan läänissä.
…
-Milloin olitte täällä?
Holmström muuttui ihmetteleväksi eikä vastannut mitään.
-Niin tarkoitan, koska olitte Konalassa, selventää oikeuden puheenjohtaja.
-Kyllä minä… syyskuun aikana.
-Hän siis toteaa, ettei ole ollut täällä Heinävedellä (oikeuden puheenjohtaja ilmoitti lehdistölle).
-Onko syyttäjällä nyt mitään asiaa? Tiedusteli tuomari Grahnfeld.
Poliisitarkastaja Laaksonen nousi ylös ja kysyi syytetyltä myöntääkö tämä kysyneensä poliisilta Heinäveden seudulla suoritetun tunnistamiskierroksen jälkeen: Oliko saatu näyttöä Tulilahden jutussa?
-Kysyin vain, voivatko todistajat väittää, että juuri minä olen Heinäveden mopedimies. Tarkoitin siis niitä, jotka ovat nähneet minut.
Muistatteko mitä poliisit vastasivat?
-En muista yhtään mitään. Ei ne poliisit juuri minulle puhuneet.
-Juuri tämänkö vuoksi te aloitte puhua poliisille Heinäveden matkasta?
-Joo.
-Kysyitte siis sitä, mitä olette lehdestä lukeneet?
-Joo. Ja sitten minä keksin omasta omasta päästä. (Ruuskasen) Pussailemisesta en ole mitään puhunut.
-Te siis kiistätte nyt tämänkin.
-Joo.
Sitten minulla ei ole muuta, ilmoitti virallinen syyttäjä kumartaen.
Puolustuksen puheenvuoro
Puheenvuoron sai tämän jälkeen Runar Holmströmin puolustusasianajaja Holger Strömberg. Kaksi liuskaa pitkä vastine kuului:
“Jo tämän jutun alkuvaiheessa pyydän saada esittää seuraavat näkökohdat. Tutkimukset asiassa on toimitettu kiitettävällä tarmolla ja lopullinen tutkintapöytäkirja on esimerkillisen selvä supistelma tutkimuksissa todetuista tai oletetuista seikoista, mutta tämä yhteenveto onkin vain supistelma tutkimuksissa syntyneestä materiaalista eli 170 sivua 3000 sivua käsittävästä aineistosta. Tämän vuoksi se ei voi antaa objektiivista kuvaa tutkimusten eri vaiheista ja siitä on täytynyt poimia pois sellaista, joka on ristiriidassa sen tuloksen kanssa, johon tutkijat ovat nyt päätyneet. “
“Niinpä ei nyt käy selville, että päämieheni on kahdeksas tai yhdeksäs syylliseksi epäilty eivätkä myöskään todistajien mahdollisesti aikaisemmin toisenlaiset tunnistamiset. Mm. on löytynyt erään verissä olevan mopedin omistaja, joka kuitenkin nähtävästi on pystynyt tyydyttävästi selittämään alibinsa. On muistettava, että tällaisia raakoja veritekoja on tapahtunut ennenkin, jotka toistaiseksi ovat jääneet selvittämättä.”
“Sitten eräs toinen toteamus. On kysymys kahden nuoren naisen kammottavasta kohtalosta eikä siis yksinään suojattoman naisen surmaamisesta. Tämä minusta viittaa selvästi siihen, että tekijöitä on täytynyt olla kaksi tai mahdollisesti useampia, ja tulee vielä seuraava johtopäätös: Ei ole uskottavaa, että yksi mies voi surmata kaksi nuorta naista niin samassa silmänräpäyksessä, ettei toinen vankka ja fyysillisesti erittäin hyvässä kunnossa oleva toveri pääsisi kirkaisemaan – leirin ollessa lahden rannalla, olisi tämä kirkaisu kantautunut pitkällekin – vielä, että tämä yksi mies niin lyhyessä ajassa ehtisi huolella kätkeä ruumiit, upottaa pyörät lahden syvimpään kohtaan ja piilottaa surmattujen tavarat yön pimeydessä ympäri leirintäaluetta. Lisäksi hän on noutanut lapion lähimmästä talosta ärhäkän vahtikoiran mitenkään reagoimatta k.o. asiaan. Kuitenkin tutkintapöytäkirjan mukaan ainoastaan päämieheni on ollut epäiltynä tähän kauheaan rikokseen.”
Seuraavaksi puolustusasianaja Holger Strömberg huomauttaa oikeudenistuntoja seikoista, jotka tukevat hänen päämiehensä syyttömyyttä.
- Poliisin pöytäkirjasta ilmenee, että sinimopedimies oli keskikokoinen. Useimmat todistajat olivat arvioineet miehen pituudeksi 175 cm. Minun päämieheni pituus on 164 cm.
- Mopedimiehen vaatetuksesta ovat todistajat antaneet erilaisia tietoja, mm. päähineeksi on mainittu lippalakki, moottoripyöräilijän hattu ja musta baskeri.
- Mitä tiedetään päämieheni väkivaltaisesta luonteesta, melkein kaikki siitä on syytetyn veljen kertomaa. Rikosrekisterissä on vain ryöstön yritys ja poliisin vastustaminen.
- Holmströmiä ei ole koskaan syytettykkään seksuaalirikoksesta.
- Ei tarvitse ihmetellä päämieheni alibia. Hän oli ennen pidätystään ollut kolme vuotta karkumatkalla etsintäkuulutettuna. On vaikea näyttää alibia, kun karttaa ei ainoastaan poliisia vaan muitakin ihmisiä.
-Tulilahden hauta oli tehty taitavasti turpeiden leikkaamisineen. Holmström ei ainakaan ole saanut pioneerikoulutusta. Hän oli sotaväessä vain kaksi kuukautta joutuen kesken palvelustaan mielisairaalaan.
Puolustus kiisti lopuksi syytteen ja korvaukset. Vaadittuja korvaussummia pidettiin heidän tahollaan kohtuullisina. Puolustusasianajaja Holger Strömbergin otti syyttäjä vielä puheenvuoron: Eräät todistajat ovat todella arvioineet näkemänsä mopedimiehen pituudeksi 176 cm, mutta kuten te kaikki huomaatte Holmströmin yläruumis on pitkä ja roteva, hänellä on vain lyhyet jalat. Todistajat tekivät huomionsa, kun Holmström istui mopedinsa selässä. Syytekirjelmässä kiinnitettiin huomiota tutkimuspöytäkirjan kohtiin:
- Väkivallanteon laatu.
- Matkan vaiheet. Seurannut mopedimies (tässä tapauksessa aivan varmasti Holmström) ei ole ilmoittautunut
- Tunnistettaessa hermostunut Holmström joutui käpälälautaan.
- Holmström tunnisti ensin ja sitten kielsi. Erikoisesti on huomattava, että hän on kertonut asioita, joita vain Tulilahden alueella murhayönä ollut silminnäkijä voi kertoa.
- Arne-veljen raskauttava todistus.
- Haudalle työnnettyjen taimien poikkileikkauspinnan kanssa identtiset vuolujäljet.
- Holmströmin rikollinen menneisyys ja hänen monin seikoin ilmikäynyt väkivaltainen luonteensa.
- Surmaamistapa edellisen kohdan huomioon ottaen.
- Kadonnut omaisuus, joka osittain löytyi Holmströmin hallusta.
Jutun lopussa syyttäjä käy läpi todistajalausuntoja, jonka mukaan syytetty Runar Holmström oli todella nähty Heinävedellä heinäkuussa 1959 murhien aikoihin sekä myöhemmin saman vuoden elokuussa. Todistajalausuntoja ei rueta erittelemään enempää tässä kirjoituksessa. Yhteenvetona voin todeta, että melkein kaikki todistajat kertoivat mopedimiehen ainoastaan muistuttavan syytettyä Runar Holmströmiä. Kukaan ei vielä kesäkuussa 1960 ollut täysin varma asiastaan. Todistajat eivät kyenneet kuvailemaan yhteneväisesti mopedimiehen vaatetusta ja mopedin väriä. Tämä seikalla oli painoarvoa jatkossakin…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti