Kellari. Helsingin kellarisurmat 1976-1981.

Tässä jutussa teemme katsauksen Helsingin kellarisurmina tunnettuun rikossarjaan. Rikokset tapahtuivat eri puolilla Helsinkiä vuosina 1976-1981 ja niiden tekotapa oli kaikissa kolmessa henkirikoksessa lähes samanlainen. Rikokset saivat aikanaan paljon julkisuutta, mutta siitä huolimatta tekijää ei koskaan tavoitettu. Helsingin kellarisurmat tapahtuivat aikana, jolloin pääkaupunkiseudulla esiintyi runsaasti katuväkivaltaa. Lisäksi naisiin kohdistui kyseisenä aikana paljon seksuaalista ahdistelua ja seksuaalista väkivaltaa. Tätä tapausta tarkasteltaessa edellä mainitut seikat on syytä ottaa huomioon. Pitää myös ymmärtää se seikka, että esimerkiksi raiskauksiin suhtauduttiin vielä 1980-luvulla jopa vähättelevästi verrattuna nykyaikaan. 

(Poliisi julkaisi Onerva Ketolan epäillystä surmaajasta piirroksen. Onerva Ketola löytyi kuristettuna ja raiskattuna kotitalonsa kellarista 31.1.1981.)

Helsingin kellarisurmat

Helsingin kellarisurmiin kuuluviksi rikostapauksiksi lasketaan seuraavat henrikokset: 

Susanne Lindholm, 25-vuotias, löytyi kuristettuna ja raiskattuna kotitalonsa pyörävarastosta Sofianlehdonkadulta Helsingistä 9.8.1976.

Seija Kekkonen, 41-vuotias, löytyi surmattuna Helsingin Kontulassa sijaitsevan asuintalonsa kellarista 6.12.1980. Häneen oli yritetty kohdistaa seksuaalista väkivaltaa. 

Onerva Ketola, 42-vuotias, löytyi kuristettuna ja raiskattuna Pasilassa Kasöörinkadulla sijaitsevan kotitalonsa kellarista 31.1.1981. Häneltä oli lisäksi varastettu käsilaukku, jossa olivat hänen pankkikirjansa ja avaimensa. 

Kaikissa kolmessa edellä mainitussa tapauksessa uhrit olivat palaamassa kotiin myöhään yöllä. Heidän kotiinpaluustaan ei ole tähän päivään mennessä saatu täsmällisiä tietoja. Uhrit ovat tavalla tai toisella päätyneet surmayönä kotitalonsa kellariin. Todennäköisesti kellaritiloihin on kuitenkin menty vapaaehtoisesti, koska yhdessäkään tapauksessa mitään murtojälkiä ei ole havaittu. Tekijä ei siis ole päässyt kellaritiloihin etukäteen väijymään uhrejaan.  Lisäksi uhreista yksi, Onerva Ketola, oli nähty varmasti juttelemassa tuntemattoman miehen kanssa kotitalonsa edustalla ennen surmaa. Voidaan siis olettaa, että tekijä lyöttäytyi uhriensa seuraan ennen kuin nämä olivat saapumassa kotiin. 

Poliisi varoitti helsinkiläisiä ja etenkin naispuolisia tuohon aikaan liikkeellä olevista naisten ahdistelijoista, jotka pyrkivät lyöttäytymään yömyöhään ulkona liikkuvien naisten seuraan. Kerrotaan myös tapauksista, joissa mieshenkilöt ovat koputelleet kerrostalojen ulko-oviin ja pyrkineet päästä puhuttelemaan kotiin palaavia naisia juuri kun he ovat päässeet kotitalonsa alaovista sisään.  Poliisi kritisoi myös tuon ajan kerrostalorakentamista, jossa kellarit oli sijoitettu erilleen asuintiloista. Erityisesti kerrostalojen pohjakerrokset olivat pimeitä ja sokkeloisia labyrinttejä ja näiden ohella kerrostalojen syvennykset tarjosivat hyviä piilopaikkoja Helsingin yössä liikkuville ahdistelijoille. Toisaalta sokkeloiset kerrostalot ja pihapiirit tarjosivat mahdollisuuden poistua tekopaikalta mahdollisimman nopeasti. 

Lentokenttävirkailijan surma

Lentokenttävirkailija Susanne Lindholm oli viettämässä siskonsa kanssa iltaa 8.8.1976 Helsinki- klubilla. Hänen oli määrä olla seuraavana päivänä työvuorossa Helsingin lentoasemalla. Susanne jatkoi iltaa myöhemmin Hotelli Hesperiassa erään klubilla tapaamansa norjalaismiehen kanssa. Sisko Camilla ei enää tässä vaiheessa ollut mukana. Kello lähenteli jo kolmea aamuyöllä, kun Susanne ilmoitti lähtevänsä kotiin vedoten seuraavan päivän työvuoroon. Susanne vaihtoi norjalaismiehen kanssa puhelinnumeroa ja sopi tapaamisen seuraavalle päivälle. Saatille norjalainen ei lähtenyt. Viimeiset näköhavainnot Susannesta olivat noin klo 3.00 hotellin edustalta. Edelleen on epäselvää, miten Susanne päätyi kotitalonsa kellariin kuristettuna ja raiskattuna. Susannen tiedetään vältelleen tuntemattomien henkilöiden kyytitarjouksia, ja hänen tapanaan oli kotimatkallaan  seurata tyhjiä ratikkalinjoja, jotta pysyisi poissa ihmisten katseilta. Lisäksi poliisi ei ole tavoittanut ainuttakaan taksikuskia, joka olisi vienyt nuoren naisen tämän kotiin Sofianlehdonkadulle kyseisenä yönä. 

Eräs Sofianlehdonkadun asukas oli kuullut etäisiä avunhuutoja aamuyöllä kello 4:n aikoihin, mutta ei ollut reagoinut niihin, koska ei ollut varma kuulemastaan. Poliisi on tullut tutkimuksissaan siihen tulokseen, että Susanne oli surmattu hyvin pian hänen kotiintulonsa jälkeen. Edelleenkään ei tiedetä miten Susanne on päätynyt kellarikerroksessa sijaitsevaan pyörävarastoon. Susannella oli tapana tuoda yövieraita kotiinsa - jossa asuivat myös hänen vanhempansa - joten salaiseen tapaamiseen ei pyörävarastoa olisi tarvittu. Susanne tiedettiin myös räväkäksi ihmiseksi, joka ei olisi suvainnut minkäänlaista painostusta. Talon avaimet löytyivät Susannen taskusta, joten poliisi on tullut siihen tulokseen, että pyöräkellariin oli menty vapaaehtoisesti. Kellaritilojen yläpuolella asuneen talonmiehen mukaan kellarikerroksessa olisi syntynyt kova meteli, jos näihin kerroksiin olisi yritetty väkivalloin kolmen oven läpi. Varastossa oli käyty ankaraa kamppailua ennen surmatekoa. Susanne Lindholmin löysi seuraavana päivänä talon asukas Esko Savolainen, joka oli hakemassa pyöränpumppua varastosta. Susanne oli kuristettu ja raiskattu voimakasta väkivaltaa käyttäen.  

(Seurasiko joku Susanne Lindholmia kotiin vai kohtasiko hän surmaajansa vasta kotiovella?)

Poliisi sai hyvin paljon vihjeitä tapaukseen liittyen ja tutkijoiden haltuun päätyi myös rikosteknistä materiaalia. Susannen ruumiin kynsien alle oli myös jäänyt tekijän ihoa, joten aivan aluksi poliisi etsi arpinaamaista miestä Helsingin seudulta. Erään havainnon perusteella Susannea muistuttava nainen olisi jutellut tuntemattoman miehen Sofianlehdonkadulla hetkeä ennen oletettua surma-aikaa. Tämän havainnon perusteella Susanne olisi tullut kotiinsa kävellen hänelle tuttua reittiä käyttäen. Voidaan siis olettaa, että Susanne on tullut kävellen kotiin ja kohdannut sitten tekijän oman kotitalonsa nurkilla. Sitä ei voida päätellä onko kyseinen henkilö ollut Susannelle entuudestaan tuttu vai tuntematon. Voisi toki ajatella, että Susanne ei päätyisi keskellä yötä keskusteluihin kenen tahansa ohikulkijan tai piileskelijän kanssa. Osasiko joku siis odottaa Susannea kotitalon lähettyvillä? 

Huolimatta tapauksen saamasta julkisuudesta tekijää ei koskaan tavoitettu. Poliisin haaviin jäi muutama varteenotettava epäilty, mutta mitään ratkaisevaa läpimurtoa ei saatu aikaan. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 2004 poliisi otti kuulusteluihin erään henkilön, joka kuitenkin jouduttiin vapauttamaan kuulemisen jälkeen. Rikosylikomisario Juha Rautaheimon mukaan poliisin hallussa on edelleen tekijän veriryhmä, mikä auttaa tutkijoita rajaamaan epäiltyjä. DNA-lausuntoa näytteistä ei enää voi saada. Rautaheimon mukaan Sofialehdonkadulla järjestettiin murhayönä juhlat, joten paikalla oli sellaisia henkilöitä, jotka eivät asuneet kyseisessä kerrostalossa. Rautaheimon mukaan juhliin osallistuneita henkilöitä on puhuteltu vielä pitkän ajan päästä tapauksen jälkeen. Olisiko voinut käydä niin, että joku juhlista poistunut tai poistettu henkilö olisi kohdannut Susannen kerrostalon pihalla ja lyöttäytynyt naisen seuraan? 

Poliisi saa edelleen vihjeitä tapaukseen liittyen ja tutkijoilla on hallussaan tietoa mahdollisista tekijöistä. Susanne Linhdolmin tapauksessa on ollut liittymäkohtia myös vuonna 1979 tapahtuneeseen Helena Korlinin murhaan Helsingin Etu-Töölössä. 28-vuotias Korlin toimi myöskin matkailualalla ja hänen tiedettiin tunteneen Susanne Lindholmin. Myöhemmin kuitenkin ilmeni, ettei näillä kahdella tapauksella on ollut tekemistä toistensa kanssa. Tapausta ovat viimeksi käsitelleet Marko Niemi ohjelmasarjassa Viimeinen johtolanka sekä Heidi Holmavuo ja Elina Bäckman äänikirjassaan Ratkaisematon. Edellä mainitut tekijät ovat ottaneet esille murhapaikan ympäristössä tapahtuneet naisten ahdistelut, joista ole puhuttu julkisuuteen kovinkaan paljon. Se tiedetään, että Sofialehdonkadulla sijainneen Helsingin kätilöopiston liepeillä liikkui tuohon aikaan ahdistelijoita, jotka tarkkailivat ja seurasivat nuoria opiskelijatyttöjä Helsingin Kumpulassa. Oliko heitä yksi vain useampia? Ahdisteluilla ei tarvitse olla mitään tekemistä Susanne Lindholmin murhan kanssa, mutta ne antavat kuitenkin tuoretta näkökulmaa vuosia ratkaisemattomana olevaan tapaukseen. 

Voisiko tapaus vielä ratketa? 

Pikkujoulujen karmea päätös

Seija Kekkonen oli ollut pikkujouluissa ravintola Kaivohuoneella 5.12.1980. Postinkantajana työskennellyt 41-vuotias perheenäiti oli ollut osa-aikatyössä Helsingin Kontulassa sijaitsevassa kaupassa, jonka pikkujouluihin hän oli saanut kutsun. Seija Kekkonen löytyi surmattuna itsenäisyyspäivän aamuna asuintalonsa kellarikäytävältä Kontulan Keinulaudantieltä. Surma oli tehty kuristamalla ja uhriin oli yritetty kohdistaa seksuaalista väkivaltaa. Tekijä on ilmeisesti ollut siirtämässä Seija Kekkosen ruumista kellaritiloista, mutta jättänyt jostain syystä ruumiin kellarikäytävälle. Seksuaaliseen tekoon ryhtyminen oli häneltä jäänyt kesken. Seija Kekkonen oli ilmeisesti surmattu Keinulaudantiellä sijaitsevan kerrostalon saunatiloista ja siirretty sen jälkeen löytöpaikalle, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole. Keinalaudantiellä sijainnut kerrostalo oli sokkeloinen eikä tekijän tarvinnut kulkea rappusissa, koska kellarikerros sijaitsi maantasossa. Tekijällä oli vapaa pääsy kerrostalon takaovesta, josta hän saattoi poistua pimeälle takapihalle huomaamattomasti. Takapiha on edellään hämärään aikaan varsin valaisematon paikka ja kallioinen maasto tarjoaa hyviä piilopaikkoja. 

(Seija Kekkosen surmaaja on edelleen tavoittamatta.)

Tähän päivään mennessä ei ole saatu täyttä varmuutta siitä miten Seija Kekkonen pääsi kotiinsa pikkujouluista. Matka Kaivohuoneelta Itä-Helsinkiin on pitkä, joten matka on täytynyt kulkea taksilla tai ylipäänsä autokyydillä. Eräs taksiautoilija muisti tuoneensa naishenkilön Keinulaudantielle tapahtuma-aikana, mutta ei ollut aivan varma oliko kyseessä juuri Seija Kekkonen. Mahdollisesta tekijästä ei ole myöskään annettu julkisuuteen mitään varmaa tietoa. Kellaritilan yläpuolella asuva mies oli kuullut kellarista ääniä surmayönä ja samoista tiloista oli löytynyt myös tupakantumppeja. Odottiko joku Seija Kekkosta kellaritiloissa? Lisäksi talon ulko-ovesta pääsi sisään kuka vain, koska jäätynyt kynnys oli jäätynyt ja ovea ei voitu lukita. Seija Kekkosen tiedettiin lähteneen pikkujouluista yksin, mutta sitä ei tiedetä lyöttäytyikö hänen seuraansa joku matkan aikana. Vai kohtasiko Seija surmaajansa vasta kotiovella? Seija Kekkosen tapaukseen liittyy väittämä, jonka mukaan hänellä ei ollut avainta kotitalon kellaritiloihin. Tämä antaisi viitteitä siitä, että surmaaja oli mahdollisesti joku talon asukas. Tai joku jolla on ollut hallussaan myös kellarin avaimet. 

Myös talon asukkaita kuulusteltiin tapauksen tiimoilta ja erään asukkaan väitetään muuttaneen murhan jälkeen pois Keinulaudantieltä, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole. Lisäksi poliisin tutkinnassa oli mukana epäilty aviomiehen mustasukkaisuus. Aviomies oli eräiden lausuntojen mukaan vaikuttanut sulkeutuneelta eikä ottanut osaa esimerkiksi taloyhtiössä järjestettyihin juhliin. Lisäksi Aatos Kekkonen oli polttanut tupakkaa vaimonsa surmaa seuranneena aamuna. Tätä pidettiin erikoisena, koska puolisoa ei pidetty erityisenä tupakkamiehenä. Aatos Kekkosen mustasukkaisuutta tukee myös se seikka, että mies ei katsonut hyvällä vaimonsa hauskanpitoa. Aviomies ei tosin vaikuttanut sitä erikoisesti myöskään vastustavan, koska hän muun muassa kuskasi vaimonsa Kaivohuoneelle kohtalokkaana pikkujouluiltana. Lisäksi hän ei ollut vaikuttanut mitenkään erityisen levottomalta kuin vasta seuraavana aamuna, kun vaimo ei ollutkaan palannut kotiin. Mustasukkainen puoliso olisi lähtenyt jo edellisenä iltana hakemaan vaimoaan tai muuten vain vahtimaan kenen kanssa vaimo liikkui. Poliisi pitää aviomiehen osallisuutta epätodennäköisenä. Aviomies kärsi myös reumasta, joka vaikutti myös hänen käsivoimiinsa. Seija Kekkosella tiedettiin olevan jo työnsä takia hyvät ruumiinvoimat, joten hänen puolisonsa olisi ollut vaikea käydä käsiksi vaimoonsa. 

Poliisi haastatteli ja kuulusteli lukuisia ihmisiä tapauksen tiimoilta. Lisäksi poliisi lähetti vetoomuksen kaikille tapahtuma-aikana liikkeellä olleille taksikuskeille ja autonkuljettajille. Tutkijat kertoivat myös haastatelleensa kaikki Kaivohuoneen pikkujouluihin osallistuneet. Heitä oli lehdistöltä saatujen tietojen mukaan satoja. 

Tekijä ei ollut heidän joukossaan. 

Kasöörinkadun kellarisurma

Onerva Ketola oli jäänyt sairauseläkkeelle selkävammansa takia. Aikaisemmin kirjansitojana työskennellyt 42- vuotias Ketola tunnettiin kosteista elämäntavoistaan ja hänen asunnossaan vietettiin varsin vauhdikasta elämää, jota jouduttiin joskus rauhoittelemaan myös poliisin toimesta. Onerva Ketola oli ollut viettämässä ravintolailtaa Helsingin Kalliossa perjantai-iltana 30.1.1981. Hän lähti ravintolasta tavallisuudesta poiketen hiukan aikaisemmin ja kävi vielä ystävättärensä luona vielä ennen kuin hänet nähtiin Aleksis Kiven kadulla vähän ennen puolta yötä. Tämän jälkeen Onerva Ketola nähtiin juttelemassa tuntemattoman miehen kanssa kotitalonsa edustalla Kasöörinkadulla puolen yön tietämissä. Havainnon teki kolme nuorta poikaa ja parvekkeella tupakoimassa ollut mies. Havainnon tehneet henkilöt kuulivat Onervan käyvän kiivassanaista keskustelua miehen kanssa. Onerva Ketola ei halunnut päästä miestä sisälle. Hänet löydettiin varhain seuraavana aamuna pesutuvan komerosta, jonne tekijä oli yrittänyt piilottaa ruumiin. Eräs naapuri oli kuullut kellarista kovan jymähdyksen murhayönä. 

Tapauksesta tekee erikoisen sen, että Ketola on kiivassanaisen keskustelun jälkeen päästänyt miehen kotitaloonsa. Jos mies oli Onerva Ketolalle tuntematon, niin miksi hän olisi päästänyt hänet taloon sisälle vastoin taloyhtiön sääntöjä. Voisi helposti ajatella niin, että Onerva olisi vain pistänyt oven kiinni miehen nenän edessä ja mennyt kotiinsa, mikäli mies oli hänelle tuntematon. Vai oliko hän tavannut miehen kenties jossain ravintolassa kyseisenä iltana? Tai oliko mies hänelle muuten tuttu? Tämä on vain spekulaatiota. Nimittäin erään toisen havainnon mukaan selvästi päihtynyt Onerva olisi mennyt välittömästi taloon sisään saavuttuaan pihalle tuntemattoman miehen kanssa. Myös tämä mies oli kuvauksen perusteella päihtynyt. Tosiasia on se, että Onerva Ketola löytyi kotitalonsa kellarin pesuhuoneesta tapettuna ja raiskattuna. Ruumis makasi puoliksi piilossa pesutuvan oviaukossa, koska tekijä ei ollut saanut ruumista kokonaan piiloon. Ilmeisesti Onerva oli myös yrittänyt paeta surmaajansa kellarikäytävälle. Tekijä on todennäköisesti toiminut hyvin impulsiivisesti eikä ollut pyrkinyt sen enempää peittelemään tekoaan. 

Poliisi julkaisi Onerva Ketolan oletetusta surmaajasta tämän kirjoituksen alussa olevan kuvan mukaisen piirroksen, jossa tekijä muistutti tuon ajan jääkiekkoilija Jukka Porvaria. Lisäksi eläkkeelle jäänyt rikosylikomisario Juha Rautaheimo kertoi kuvan muistuttavan erästä tapausta tutkinutta poliisia. Rautaheimo piti kuvan julkaisua virheenä, koska se todennäköisesti rajasi tapauksesta pois varteenotettavat silminnäkijähavainnot, koska mahdolliset todistajat koittivat väkisin yhdistää mahdollisen tekijän kuvan mieheen. Lisäksi piirroksen mies ei välttämättä muistuttanut lainkaan tekijää, koska pipopäiset ja viiksekkäät miehet eivät olleet tuohon aikaan harvinaisuus Suomessa. Piirros oli siis ikään kuin hahmotelma kenestä tahansa suomalaismiehestä.

(Onerva Ketola.)

Ketolan asuinpaikka sijaitsi Itä-Pasilassa, joka oli tapahtuma-aikaan levotonta aluetta. Katuväkivalta oli yleistä eikä rajoittunut vain pimeään aikaan. Tupakanpummaajat saattoivat lyödä kadulla kulkevan vastaantulijan katuun ja aloittaa silmittömän pahoinpitelyn. Helsingin seudun jengien tappelut olivat yleisiä ja ne saivat äärimmäisen raakoja piirteitä. Eräs nuorukainen menetti näissä tappeluissa henkensä päähän kohdistuneiden iskujen takia. Pivo Rosenqvist- nimiseltä muusikolta katkesi jalka näissä väkivaltaisissa yhteydenotoissa. Myös seksuaalinen ahdistelu oli yleistä tässä ympäristössä. Onerva Ketolan surman aikoihin tiedettiin naisten ahdistelijoista, jotka seurasivat naisia erityisesti linja-autoissa. Ahdistelija jäi pois samalla pysäkillä ja yritti tavoittaa naisen tämän kotiovella pyytäen päästä sisään rappukäytävään. Eräässä netissä kerrotussa tapauksessa noin 30- vuotias mieshenkilö oli yrittänyt päästä väkisin samaan rappukäytävään Piia- nimisen naisen kanssa, koska miehen kaveri kuulemma asui viereisessä rapussa. Mies oli kulkenut Piian perässä samalta linja-autopysäkiltä. Tilanne oli rauhoittunut vasta Piian aviomiehen saavuttua paikalle. Tarinan mies oli muistuttanut jonkin verran Onerva Ketolan kanssa surmailtana keskustelua käynyttä mieshenkilöä. 

Onko Onerva Ketola siis joutunut jonkinlaisen sarjaraiskaajan uhriksi, joka liikkui Helsingin seudulla 1970- ja 80-luvuilla? 

Sama tekijä?

Poliisin edesmennyt tutkinnanjohtaja Martti Latikka kertoi vuonna 1995, että poliisi on tietoinen edellä mainittujen surmien tekijästä, mutta heitä vastaan ei ole ollut tarpeeksi näyttöä syytteen nostamista varten. Lausunnosta ei varsinaisesti selviä tarkoittaako Latikka, että surmatekoihin syyllistyi yksi ainoa tekijä. Rikosylikomisario Juha "Hermo" Rautaheimo on muistelmissaan kertonut, että surmateoilla on eri tekijät. Mitä todennäköisemmin näin onkin, vaikka surmien tekotavoissa on paljon yhtäläisyyksiä. Tekijä yllätti pimeään aikaan kotiin palanneet uhrit käytännössä näiden kotiovilta. Huomattavaa on myös se seikka, että tekijä ei ole erityisesti suunnitellut tekojaan vaan toiminut ikään kuin vaiston varassa. Itse surma on tapahtunut kaikissa tapauksissa todennäköisesti kuristamalla, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole. Poliisi ei tutkinnallisista syistä ole kertonut julkisuuteen tarkempia yksityiskohtia tekotavasta, koska sen tietää poliisin lisäksi vain tekijä. 

Onerva Ketolan ja Susanne Lindholmin surmapaikat sijaitsevat vain 2 kilometrin päässä toisistaan Itä-Pasilassa. Voisi siis hyvin kuvitella, että tekijä on operoinut tällä hyvin pienellä alueella. Hän on saattanut asua noin 3-5 kilometrin päässä surmapaikoista. Tällainen on tutkijoiden mukaan yleistä seksuaalirikoksissa. Myös teon motiivi on ollut ilmeisen seksuaalinen, vaikka uhreilta oli varastettukin omaisuutta. Ryöstäminen onnistuu ilman raiskaamistakin. Tekopaikoista Seija Kekkosen surmapaikka sijaitsee Helsingin Kontulassa, joten on vaikea kuvitella saman tekijän liikkuneen niinkin kaukana, koska kiinnijäämisen riski on ollut varmasti suurempi. Huomattavaa on myös hyvin erilaiset uhrikuvat. Susanne Lindholm on selkeästi nuorempi kuin Onerva Ketola ja Seija Kekkonen. Lisäksi uhrien tausta on erilainen. Seija Kekkonen oli perheenäiti, kun taas Onerva Ketola oli varsin nuorella iällä työkyvyttömyyseläkkeelle jäänyt hauskanpitäjä. Pitää ottaa myös huomioon, että Lindholmin ja Kekkosen surman välillä on kulunut aikaa neljä vuotta. Kekkosen ja Ketolan surmien väli on ollut taas vajaat 2 kuukautta. Ensimmäisen ja toisen surman aikaväli on ollut siis varsin pitkä. Uhrit eivät muistuta toisiaan ulkoisesti mikä on seksuaalissävytteisissä surmissa tärkeä näkökulma. Tapahtuma-aikoihin Helsingissä sattui vastaavanlaisia naissurmia, joiden tekijä jäi poliisin haaviin. On hyvin mahdollista, että poliisi on tutkinut heidän osuuttaan myös Helsingin kellarisurmiin. Olisiko tekijä/tekijät voineet olla heidän joukossaan? 

Tutkinta jatkuu yhä. Rikos ei vanhene. 

Edellä mainituista rikoksista kerrotaan uutisissa ja netin keskustelupalstoilla todella aktiivisesti. Alla olevista linkeistä pääset itse tutustumaan suomalaisten mieltä kohahduttaneisiin tapauksiin:

Onerva Ketolan kellarisurma, Helsinki 1981 - MURHA.INFO

Seija Kekkosen murha Kontulassa -80 - MURHA.INFO

Susanne Lindholm, surmattiin v. 1976 Helsingissä - Sivu 138 - MURHA.INFO

Jakso 8: Susanne käveli kultajuhlista surman suuhun | Audio Areena (yle.fi)

25-vuotias Susanne Lindholm löytyi pyöräkellarista raa'asti surmattuna – 45 vuotta myöhemmin mysteeriä ryhtyi selvittämään kaksi rikoskirjailijaa - Kotimaa - Ilta-Sanomat

HKI - Helka Onerva Ketolan murha 30.01.1981 - Hejac

Uuni

Uunisurmaksi kutsuttu rikostapaus on suomalaisen rikoshistorian yksi erikoislaatuisimmista ja tunnetuimmista tapauksista. Tapahtumat saivat alkunsa Kokemäenjoen Krootilan kylässä jouluna 1960, kun vuonna 1927 syntynyt perheenäiti Hilkka Saarinen katosi kotoaan jälkiä jättämättä. Hilkan maalliset jäännökset löytyivät hänen kotitalonsa leivinuunista 12 vuotta myöhemmin marraskuussa 1972. Emme saa koskaan tietää mitä Hilkka Saariselle tapahtui tuona kohtalokkaana aatonaattona. Aviomies Pentti Saarinen poistui keskuudestamme vuonna 1986 ja vei salaisuuden mukanaan hautaan. 

(Hilkka Saarisen maalliset jäännökset löytyivät 27.11.1972 hänen kotitalonsa leivinuunista.)

Uuni

Hilkka Hillevi Saarinen ei todennäköisesti osannut arvata mitä joutuisi kokemaan avioituessaan Pentti Saarisen kanssa vuonna 1947. Aviomies Pentti Saarinen pahoinpiteli vaimoaan useasti etenkin alkoholin vaikutuksen alaisena. Väkivalta oli niin rajua ja voimakasta, että Hilkka- vaimo sai todella pelätä henkensä puolesta. Fyysiseen pahoinpitelyyn liittyi myös sanallista nöyryytystä ja alistamista. Yhden kerran erään pahoinpitelyn jälkeen Pentti painoi vaimonsa pään tuvassa olevaan ulosteastiaan. Lisäksi Pentti syötti vaimolleen kilon suolaa, koska oli omien sanojensa mukaan ottanut vaimokseen "laiskan ja tyhmän naisen". Pentti Saarinen myös uhosi avoimesta tappavansa vaimonsa ja nukkui kirves sänkynsä alla. Perheen lapset oli sosiaalitoimisto ottanut huostaan ja sijoittanut kasvattikoteihin. Hilkka esitteli usein pahoinpitelyn jälkiä naapureilleen. Hilkka Saarinen sai pahoinpitelyjen seurauksena useita vammoja eri puolille vartaloaan, mutta se ei saanut vaimoa jättämään väkivaltaista aviomiestään. Toisaalta naapurit eivät näyttäneet juurikaan puuttuvan jatkuvaan perheväkivaltaan. 

Saaristen perheen poika Lauri tuli käymään jouluna 1960 kaverinsa Sepon kanssa vanhempiensa luona. Lauri halusi eritoten tulla tapaamaan äitiään ja tulikin yllätetyksi, kun Pentti- isä ilmoitti yksitavuisesti, että äiti oli lähtenyt omille teilleen aaton aattona. Isä ei suostunut kunnolla kertomaan pojalleen minne Hilkka oli mennyt. Lauri ja Seppo eivät viihtyneet Saarisilla kovin hyvin. Pentti Saarinen oli koko vierailun ajan ollut hyvin hermostunut ja seurasi jatkuvasti missä huoneessa Lauri ja Seppo liikkuivat. Pentin rystyset olivat vahingoittuneet ja Laurin kertoman mukaan hänen isänsä oli tehnyt suursiivousta talossa. Tai ainakin Pentti Saarinen oli pojalleen niin väittänyt. Ison keittiön lattialle oli viskelty vuosien aikana leivinuunin päälle laitettuja tavaroita. Isä oli Laurin mukaan myös siivoillut talossa pimeässä huoneessa ja estänyt kaveruksia pääsemästä talon isoon keittiöön. Lauri poistui talosta, kun äitiä ei alkanut kuulua. Hilkka Saarinen oli aikaisemminkin lähtenyt omille teilleen, mutta palasi ennemmin tai myöhemmin väkivaltaisen miehensä luo. Lauri ajatteli äitinsä ennen pitkää palaavan ja suunnitteli palaavansa uudelleen lapsuudenkotiinsa.

Mutta äitiä ei vain kuulunut. Pentti Saarinen kertoi viranomaisille, että hänen vaimonsa oli lähtenyt talosta yöllä avioparin yhteisestä sängystä. Hilkka nukkui yleensä seinän puolella, joten on outoa ettei Pentti herännyt vaimonsa poistumiseen. Katoamispäivänä Pentti oli ollut kylällä juopottelemassa. Palattuaan kotiin Pentti ei ollut huomannut mitään erikoista paitsi harmikseen sen, että Hilkka ei ollut tehnyt mitään jouluvalmisteluja. Muuta Pentti Saarisesta ei sitten irronnutkaan. Kylällä ryhdyttiin epäilemään, että Hilkka Saariselle oli sattunut jotakin kamalaa. Myös perheen poika Lauri alkoi epäillä, että hänen äitinsä ei ollut enää elossa. Hän kävi äidin katoamisen jälkeen kotonaan ja huomasi, että hänen isänsä oli tehnyt muutostöitä talossa äidin katoamisen jälkeen. Isoon leivinuuniin oli tehty muutostöitä ja muurin saumaukset eivät olleet pitäviä. Lisäksi Lauri tarkasti rakennuksen ulkoa ja ihmetteli minne navetan edustalta kadonnut multakasa oli hävinnyt. Naapurit olivat ihmetelleet mustaa savua mikä oli noussut Saaristen talon savupiipusta Hilkan katoamisen jälkeen. Ihmiset olivat myös huomanneet, että Pentti vältteli muita ihmisiä ja poistui harvoin kotoaan ja kulki silloinkin ojanpohjia pitkin. Jos joku sattui juopottelun lomassa kysymään jotain Pentiltä hänen vaimostaan, puhkesi tappelu. Noissa tappeluissa Pentti tuppasi jäämään pahasti alakynteen, koska tarjolla oli tasaväkistä vastusta. 

(Saaristen talo purettiin vuonna 2015, koska se oli todella huonossa kunnossa ja alkoi olla vaarallinen säännöllisille vieraille, jotka saapuivat katsomaan "Muurarin taloa".)

Vuodet kuluivat ja perheen lapset ottivat yhteyttä poliisiin, koska olivat varmoja siitä, että heidän isänsä oli surmannut heidän äitinsä ja oli piilottanut ruumiin jonnekin. Pentti Saarinen oli neuvonut lapsiaan pitämään huolta omista asioistaan. Lopulta vuonna 1972 komisario Gunnar Kivelä saapui Saaristen talolle mukanaan poliisimiehiä ja muurari. Kivelä oli pyynnöstä ottanut Hilkka Saarisen tapauksen tutkittavakseen ja havainnut tutkinta-aineistossa ristiriitaisuuksia, joiden perusteella talossa voitiin tehdä perusteellinen kotitarkastus. Poliisi oli valtuutettu tutkimaan myös iso leivinuuni silläkin seurauksella, että sen sisältä ei paljastuisi mitään erikoista. Muurari oli paikalla tarpeen tullen laittamaan leivinuunin kuntoon. Pentti Saarisen poissa ollessa tutkijat tekivät irvokkaan löydön. Hilkka Saarisen muumioitunut ruumis löytyi noin metrin syvyydestä uunin sisältä. Salaisuus oli paljastunut, mutta Pentti Saarinen ei missään vaiheessa suostunut kertomaan miten hänen vaimonsa oli joutunut uunin sisään. Ruumiinavauksessa ei voitu edes selvittää sitä, oliko Hilkka Saarinen ollut vielä elossa, kun hänet laitettiin uunin sisään. 

Kokemäen kihlakunnanoikeus tuomitsi Pentti Saarisen törkeästä pahoinpitelystä kahdeksan vuoden kuritushuonetuomioon vedoten yleiseen elämänkokemukseen. Tuomio annettiin siitäkin huolimatta, että oikeus ei pystynyt todistamaan mitään katoamisillan tapahtumista. Oletettiin että Pentti Saarinen oli pahoinpitelemällä aiheuttanut vaimonsa kuoleman ja kätkenyt ruumiin uunin sisään. Turun hovioikeus vapautti Saarisen vuoden vankilassa istumisen jälkeen vedoten edellä mainittuun syyhyn. Hovioikeuden mukaan ei Hilkka Saarisen kuolinsyytä ei voitu esittää uskottavasti ja lisäksi rikoksesta oli kulunut yli 10 vuotta, joten tekona rikos oli vanhentunut. Pentti Saarinen palasi kotitaloonsa ja eristäytyi yhä tiukemmin ränsistyneeseen kotiinsa. Hän eli loppuelämänsä uunin raunioiden vieressä ja kuoli vuonna 1986. Lasten vetoomuksista huolimatta Pentti Saarinen ei koskaan suostunut kertomaan mitä Kokemäenjoen Krootilan kylässä oli tapahtunut 23.12.1960. Miehen hermoja ei tuntunut koettelevan edes se seikka, että hän oli asunut useita vuosia samassa talossa vaimonsa ruumiin kanssa. Uunitalo purettiin vuonna 2015 maanomistajan päätöksellä, koska talo oli jo sortumispisteessä. Saaristen talo pysyi purkamiseensa asti makaaberina "turistikohteena" lukuisille matkalaisille, jotka halusivat nähdä surullisenkuuluisan murhatalon. Kaiken kukkuraksi talo sijaitsi osoitteessa Muurarintie! Lisäksi kyläläiset olivat antaneet Pentti Saariselle liikanimen "vapaamuurari". 

Hilkka Saarisen kohtalo on surullinen osoitus perheväkivallasta, alkoholismista ja vellovasta mielenterveysongelmasta. Jos tarinasta pitää löytää jotain positiivista, niin sosiaalihuolto oli sentään vienyt lapset pois perhehelvetistä. Lapsia painoi kuitenkin varmasti koko ajan huoli äidin kohtalosta ja isän tunnekylmyydestä. Pentti Saarisen pään sisään emme voi enää päästä, mutta hänen väkivaltainen käytöksensä lähenteli mielikuvituksellista julmuutta. Mielentilatutkimuksessa hänet kuvattiin heikkolahjaiseksi, joskaan ei tuon ajan termejä käyttäen vähämieliseksi. Pentti Saarinen siis ymmärsi varmasti tekonsa seuraukset. Mikään ei nimittäin puhu sen asian puolesta, että joku muu kuin hän olisi surmannut Hilkka Saarisen ja muurannut hänet uunin sisään. Suurinta ihmetystä kirjoittajassa aiheuttaa kuitenkin se, että miksi Hilkka Saarinen aina palasi väkivaltaisen miehensä luokse pakomatkoiltaan. Olisiko hän voinut välttää järjettömän kuolemansa pakenemalla lopullisesti? Vai vaikuttiko hänen käytökseensä tuon ajan ankea naiskuva nyrkistä ja hellasta? Masentavaa uunisurmajutussa on sekin, ettei kenenkään naapurin tai kyläläisen tiedetä puuttuneen ilmeiseen perheväkivaltaan Saarisen talolla. Edes lasten takia. Toki näin jälkikäteen on helppo viisastella, kun tietää miten suurta rohkeutta vieraan ihmisen kotona tapahtuvaan väkivaltaan puuttuminen vaatii. 

Tämä kirjoitus on omistettu kaikille niille naisille, jotka ovat joutuneet kokemaan henkistä tai fyysistä väkivaltaa kumppaninsa taholta. Tutkimus osoittaa, että Suomi on EU-alueen toiseksi vaarallisin maa naisille. Jopa 47 prosenttia suomalaisista naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa täytettyään 15 vuotta. 

Murha ei vanhene koskaan...

Uunisurma – Wikipedia

Kuka murhasi Hilkka Hillevi Saarisen ( Uunimurha) - Henkirikokset - Suomi24 Keskustelut

Jakso 3 | Rikostarinoita historiasta | TV | Areena | yle.fi

Uunisurma on rikoshistoriassamme poikkeuksellinen ja julma tapaus, jossa syyllistä ei voitu tuomita | Elävä arkisto | yle.fi

Pohjolan poliisi kertoo 1974

Kuka tappoi Kennedyn?: Osa 2: Avoin tapaus.

Seuraava kirjoitus pohjautuu omiin ajatuksiini ja muistioihini Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn murhaan liittyen. Kirjoituksessa olevat tiedot perustuvat siis täysin niihin tietoihin, joita olen asiasta kerännyt tapauksen tiimoilta. En edusta tiedoillani mitään ideologiaa tai tahoa enkä julistaudu myöskään minkäänlaisen salaliittoteorian kannattajaksi.

(Jim Garrison on yksi tunnetuimpia salaliittoteorioiden kannattajia John F. Kennedyn murhaan liittyen. Garrisonin mukaan presidentin murhan takana oli niin sanottu "pimeän hallinnon" masinoima salamurha, jonka taustalla toimivat Yhdysvaltain hallinnon toimijat armeijassa, liittovaltion poliisissa ja tiedustelussa.) 

Avoin tapaus

Lee Harvey Oswald

Virallisen selvityksen mukaan Lee Harvey Oswald- niminen nuorukainen ampui presidentti Kennedyn italialaisvalmisteisella kiväärillä Dallasissa 23.11.1963 dallasilaisen kirjavaraston ikkunasta. Kolme tappavaa laukausta ammuttiin kohti presidentin autosaattuetta Dealy Plazalla vähän puolen päivän jälkeen. Ammuttuaan presidentin Oswald kätki kiväärin kirjavarastoon ja poistui rakennuksen alimpaan kerrokseen. Silminnäkijöiden mukaan Oswald oli nähty lähes välittömästi laukausten jälkeen kirjavaraston alakerrassa eikä kukaan havainnut hänen käytöksessään mitään poikkeavaa. Itse asiassa kukaan ei nähnyt Oswaldin poistuvan rakennuksen yläkerrasta, vaikka portaikossa olikin liikkeellä ihmisiä. Oswald oli ottanut automaatista kokiksen ja poistunut rakennuksesta rauhallisin elkein  etuovesta, jonka edusta oli täynnä poliiseja. Kirjavarastosta pääsi siis pois, vaikka jo tuossa vaiheessa oli tiedossa, että rakennuksesta oli ammuttu laukauksia kohti presidentin autosaattuetta. Silminnäkijät olivat nähneet "tumman miehen" lisäksi toisen miehen seisovan kirjavaraston avoimessa ikkunassa hetkeä ennen ampumista. 

Presidentin murhan lisäksi Lee Harvey Oswald todettiin syylliseksi myös konstaapeli J.D Tippitin murhaan. Oswald ampui Tippitin revolverilla, kun Tippit oli pysäyttänyt kadulla kävelleen Oswaldin. Tutkijat eivät kuitenkaan pystyneet yhdistämään Oswaldin asetta Tippitin ruumista löytyneisiin luoteihin, koska ne olivat niin pahasti vaurioituneet. Tapahtumapaikalla olleen poliisi G. Hillin mukaan Tippit surmattiin automaattiaseella eikä revolverilla, jollainen Oswaldilla tiedettiin olleen hallussa. Lisäksi konstaali Summers oli jutellut todistajan kanssa, joka oli antanut poliisintappajasta täysin toisenlaisen kuvauksen. Mies oli pukeutunut mm. sotilastakkiin eikä tämä vaatetus vastannut kuvauksiin Oswaldin päällä olleiden vaatteiden kanssa. Lisäksi Tippitin surmapaikalla oli nähty toinen mies, joka laukausten jälkeen paennut juosten paikalta. Ei siis olla edelleenkään täysin varmoja siitä, oliko Lee Harvey Oswald todellakin surmannut konstaapeli Tippitin. New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrisonin tutkimuksissa on myös ilmennyt, että paikalla oli muitakin todistajia, jotka eivät tunnistaneet Oswaldia poliisin surmaajaksi.

Turhautunut kommunisti pakenee Neuvostoliittoon

Warrenin komission virallisen raportin mukaan Lee Harvey Oswald oli jo nuorella iällä osoittautunut vannoutuneeksi kommunistiksi, joka surmasi presidentti Kennedyn turhautuneena ja yhteiskunnan kelkasta pudonneena. Häntä kuvattiin katkeroituneeksi ja väkivaltaiseksi henkilöksi, joka purki katkeruutensa venäläiseen vaimoonsa, Marinaan. Oswaldin henkilöhistoria ei myöskään anna kovin ruusuista kuvaa hänen kasvualustastaan. Oswaldin äidille Margueritelle poika tuntui olevan lähinnä taakka ja muutenkin hänen äitinsä kuvattiin tasapainottomaksi. Lee Harvey Oswaldin isä oli kuollut muutama kuukausi Leen syntymän jälkeen sydänkohtaukseen. Lääkärin kuvauksen mukaan nuo Lee Harvey Oswald oli syrjäänvetäytyvä ja omiin maailmoihinsa paennut lapsi. Lisäksi hän tappeli useasti äitinsä kanssa, usein nyrkkien voimalla. Toisaalta Oswaldin armeijakaverit olivat kuvanneet Oswaldin pikemminkin oikeistolaiseksi kuin vasemmistolaiseksi. Oswaldin sanottiin olevan ylpeä siitä, että oli saanut etunimensä etelävaltioiden kenraali Robert Leen mukaan. Kenraali Lee oli Yhdysvaltain sisällissodan (1861-1865) arvostetuimpia sotapäälliköitä. Lisäksi eräät siviilihenkilöt kuvasivat Oswaldia kohteliaaksi herrasmieheksi ja älyköksi. Oswald oli osoittautunut kovaksi lukumieheksi viimeistään merijalkaväessä. Edellä mainittu kuvaus on siis todellakin ristiriidassa syrjäytyneestä ja väkivaltaisesta häiriköstä. 

Lee Harvey Oswald kääntyi virallisen tarinan mukaan kommunistiksi ilmeisesti merijalkaväessä ja loikkasi myöhemmin Neuvostoliittoon, jossa hän tapasi myöhemmin tulevan vaimonsa. Oswald palasi vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin vuonna 1961 ilman suurempia ongelmia, vaikka entisenä merijalkaväen sotilaana hänet olisi pitänyt vähintään laittaa tutkintavankeuteen Neuvostoliitosta palattuaan. Oswaldin pariskunta tutustui paluunsa jälkeen venäläisemigrantti George Mohrenschildiin, jonka tiedettiin työskentelevän myös CIA:lle. Mohrenschildt tunnettiin kiihkeänä anti-kommunistina, jolla oli paljon vaikutusvaltaa venäläisissä emigranttipiireissä. Lisäksi Mohrenschildt oli siinä uskossa, että Lee Harvey Oswald työskenteli tai oli ainakin läheisissä suhteissa Yhdysvaltain hallintoon. Mohrenschildt teki itsemurhan vuonna 1977 juuri, kun presidentin salamurhaa tutkiva erityinen komitea oli kutsunut Mohrenschildin todistajaksi salamurhaan liittyen. 

Kesällä 1963 Lee Harvey Oswald nähtiin jakelemassa Fidel Castron Kuuballe myönteisiä lentolehtisiä New Orleansissa. Marxilaisen Castron vallankumous Kuubassa vuonna 1959 oli piikkinä jenkkien lihassa ohjuksen kantomatkan päässä Yhdysvaltain rannikolta. Castron vastaiset kuubalaiset olivat yrittäneet turhaan maihinnousua Yhdysvaltain tuella huhtikuussa 1961 (tunnetaan nimellä Sikojenlahden maihinnousu). Castroa vihaavat kuubalaiset kävivät myös Oswaldin kimppuun, vaikka eräiden todistusten mukaan yhteenotot kuubalaisten kanssa oli selvästi järjestettyjä. Lisäksi Lee Harvey Oswaldin väitettiin olevan hyvää pataa kiihkeän kommunismin vastustajan ja entisen FBI-agentin Guy Banisterin kanssa. Banister johti kommunismin vastaista toimintaa New Orleansissa ja oli mukana koordinoimassa Castron vastaista toimintaa Floridassa sekä Guatemalassa ja Nigaraguassa. Toiminnasta vastasi Yhdysvaltain hallinto ja erityisesti CIA, joka oli vastuussa sissien kouluttamisessa Yhdysvalloissa sekä eripuolilla Väli-Amerikkaa. Toiminta tähtäsi kommunistisen Kuuban kaatamiseen ja sotilaallisen toiminnan aktivoimiseen Karibian merellä. 

(Murhasiko Lee Harvey Oswald presidentti John F. Kennedyn ja konstaapeli J.D Tippitin vai lavastettiinko hänet molempiin veritekoihin?)

Murhaaja murhataan

Lee Harvey Oswald pidätettiin 23.11.1963 presidentin salamurhasta epäiltynä. Hänet otettiin kiinni elokuvateatterista väkivaltaisen kamppailun jälkeen. Oswaldin kuulustelusta ei ole kerrottu julkisuuteen mitään. Väitetään että mitään hänen sanomaansa ei merkitty ylös poliisin läsnä ollessa. Tämä on hyvin outoa, koska oikeudessa mikään todistus Oswaldin puheista ei olisi kelvannut oikeuden puheenjohtajalle, koska paikalla ei ollut ulkopuolista oikeusavustajaa. Tai ylipäänsä Oswaldin kuulemista ei ole virallisesti vahvistettu missään. Lee Harvey Oswald kielsi ampuneensa presidentti Kennedyä ja väitti olevansa pelkkä syntipukki. Oikeuteen asti Oswald ei päässyt sillä hänet surmasi dallasilainen yökerhon omistaja Jack Ruby, jolla tiedettiin olevan yhteyksiä mafiaan. Jack Ruby ampui Oswaldin 24.11.1963 Dallasin poliisitalon kellarissa lukuisten poliisien silmien edessä juuri, kun Oswaldia oltiin siirtämässä vankilaan. Jack Ruby kertoi murhanneensa Oswaldin isänmaallisiin motiiveihin vedoten. Hän ei halunnut John F. Kennedyn lesken Jackie Kennedyn joutuvan todistamaan oikeudessa Oswaldia vastaan. Jack Ruby sairastui myöhemmin vankeutensa aikana ja kuoli sittemmin veritulppaan. Hän ei koskaan suostunut kertomaan enempää murhansa todellisista motiiveista. Erikoisinta on, että Rubyn väitettiin viettäneen aikaa Oswaldin kanssa murhaa edeltävinä kuukausina. Lisäksi eräs todistaja väitti nähneensä Jack Rubyn presidentin murhapaikan tietämissä juuri ennen salamurhaa. 

(Yökerhon omistaja Jack Ruby ampui presidentin murhasta epäillyn Lee Harvey Oswaldin Dallasin poliisilaitoksen kellarissa 24.11.1963.)

Oliko Lee Harvey Oswald siis kommunisti vai sellaiseksi lavastettu? Voidaan todeta, että ainakaan vakaumuksellinen kommunisti hän ei ollut. Oswald oli todistettavasti nähty sellaisten anti-kommunistien, kuten Guy Banisterin ja David Ferrien seurassa. Molemmat edellä mainitut henkilöt halusivat kaataa Castron Kuuban hinnalla millä hyvänsä. Lisäksi hänen perhetuttavansa George Mohrenschildt tunnettiin vanhoillisena oikeistolaisena eikä suinkaan vasemmistolaisena radikaalina. Lisäksi täytyy ottaa huomioon, että Oswald vietti aikaansa paikassa, joka oli kaikkea muuta kuin terveellistä seutua vakaumukselliselle kommunistille. Oswaldin olinpaikkana oli 1960-luvun Dallas ja New Orleans, joka oli konservatisten oikeistolaisten ja äärioikeistolaisten pesäpaikka tuohon aikaan. Molemmissa paikoissa saattoi menettää jopa henkiriepunsa vähänkin radikaalimpien ajatusten takia. Kyseisellä seudulla leviteltiin jopa lentolehtisiä, jossa vaadittiin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedya oikeuteen maanpetoksesta. Lisäksi New Orleansissa sijaitsi Yhdysvaltain hallinnon virastoja juuri niillä main, jossa Oswaldin "kommunistimaja" sijaitsi. Todellakin siis omituinen paikanvalinta Castron Kuubaa ihailevalle kommunistille!

Tarina jatkuu...

Kuka tappoi Kennedyn? Osa I: Presidentti John F. Kennedyn salamurha Dallasissa 22.11.1963

Presidentti John Fitzgerald Kennedy kuoli salamurhaajan luoteihin marraskuussa 1963 Dallasissa. Murhasta pidätettiin hyvin pian murhan jälkeen dallasilainen varastotyöntekijä Lee Harvey Oswald, joka ehdottomasti kielsi osallisuutensa presidentin salamurhaan. Lee Harvey Oswaldin surmasi isänmaallisena yökerhon omistajana esiintynyt Jack Ruby juuri kun Oswaldia oltiin siirtämässä Dallasin poliisitalolta. Virallisen tutkinnan mukaan Oswald oli ainoa Kennedyn salamurhaan osallistunut ampuja, mutta monet tutkijat ovat olleet eri mieltä virallisesta linjasta. Myös suuri yleisö on kyseenalaistanut virallisen tutkimuksen. Seuraavassa kolmeosaisessa tarinassa pureudumme tarkemmin amerikkalaista yhteiskuntaa vavisuttaneeseen tapaukseen. 

Kuka tappoi Kennedyn?

Osa 1

(Presidentti John F. Kennedy kuoli salamurhaajan luoteihin Dallasissa 22.11.1963. Edelleen kiistellään siitä, oliko ampujia yhden sijasta useampia.)

Luku 1. 

Ase

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole asettua salaliittoteorian kannattajien puolelle eikä sen tarkoitus ole myöskään puolustaa virallista tutkimusta, jonka mukaan Lee Harvey Oswald toimi yksin murhatessaan Yhdysvaltain presidentti John Fitzgerald Kennedyn Dallasissa 22.11.1963. Tämä on kertomus tai pikemminkin selostus niistä havainnoista, joita olen Kennedyn murhan tiimoilta tehnyt. Voisin itseasiassa ihan hyvin henkilökohtaisesti kuvitella Lee Harvey Oswaldin ampuneen presidentin joko henkilökohtaisista syistä tai sitten jonkun yllyttämänä. Oswald olisi varmaankin pystynyt ampumaan kiväärillä tappavat laukaukset, sillä hän ei suinkaan ollut huono ampuja Yhdysvaltain merijalkaväessä, vaikka toisin on väitetty. Lee Harvey Oswald oli merijalkaväen mittarilla kelvollinen ampuja mikä tarkoittaisi Suomen armeijan mittapuun mukaan erinomaista ampujaa. Mutta käydään nyt ensimmäisenä käsiksi tähän ampumiseen. Jos lähdetään siitä, että "Oswald olisi varmaankin pystynyt ampumaan kiväärillä tappavat laukaukset", niin mikä on sitten todellisuus? Kävikö Oswaldilla vain käsittämätön tuuri vai onko tosiaan niin, että hänellä ei ollut osaa eikä arpaa koko salamurhaan? FBI:n tarkka-ampujat eivät nimittäin pystyneet lainkaan samaan suoritukseen mihin Oswald Warrenin komission raportin mukaan oli kyennyt reilussa 6 sekunnissa. Samaan tulokseen päätyi Minnesotan kuvernööri ja entinen Navy Seal Jesse Ventura, joka ei pystynyt samaan suoritukseen kuin Oswald. 

Oikeastaan koko asian ydin liittyy aseeseen ja niihin olosuhteisiin, joissa Lee Harvey Oswaldin katsottiin toimivan. CIA:n entisen johtajan Allan Dullesin mukaan oli mahdotonta, että Oswald pystyi ampumaan lyhyessä ajassa kolme tappavaa laukausta ilman ainuttakaan ohilaukausta. Tässä tapauksessa kolmas ja viimeinen laukaus oli tappava ja ammuttiin lähes 200 metrin päästä paksun puuston läpi liikkuvaan maaliin. Liikemies Zapruderin Kennedyn salamurhaa kuvaavassa filmissä ensimmäisestä laukauksesta kuluu alle 10 sekuntia tappavaan laukaukseen ja sairaalaan lähtöön. Yhdeltä ampujalta tämä vaatisi suunnattomia ponnistuksia käsistä ladattavalla italialaisella kiväärillä, jonka toiminnot eivät olleet muutenkaan parasta mahdollista laatua. Presidentti Kennedyn autossa mukana olleet todistajat, kuvernoori Connally mukaan lukien, todistivat että autoon ammuttiin lyhyessä ajassa lukuisia laukauksia. Lisäksi James Taque- niminen katsoja sai raapaisun katukivetyksestä, johon oletettavasti osui yksi salamurhaajan luoti. Kyseinen kohta kadusta rapattiin myöhemmin uuteen uskoon. Tämä syö jo pohjaa siitä ajatuksesta, että Oswald ampui kolme tappavaa laukausta kohti presidentin saattuetta. Jos yksi laukaus meni todistettavasti ohi, niin miten on mahdollista, että kaikki vammat ja jäljet presidentin limusiinissa tulee kahdesta luodista? Teksasin kuvernööri John Connally kritisoi Salaista Palvelua siitä, että se lähetti presidentin limon putsattavaksi heti ampumisten jälkeen. Autosta hävisi näin ollen kaikki luunsirut, verijäljet ja luodit. 

(Asiantuntijat väittävät tätä kuuluisaa valokuvaa väärennökseksi. Kuva esittää olettua murhaajaa Lee Harvey Oswaldia poseeraamassa takapihallaan murha-ase kädessään ja länkkäreistä tuttu Colt vyöllään. Tutkijoiden mukaan Oswald olisi surmannut revolverilla konstaapeli J.D Tippitin pakomatkansa aikana.)

Lisäksi on huomioitava väitettyyn murha-aseeseen liitetyt epäselvyydet. Lee Harvey Oswaldin väitettiin tilanneen Alex Hidell- nimellä postimyynnistä italialaisen Carcano- merkkisen kiväärin, joka oli varustettu kiikaritähtäimellä. Tämän kiväärin kanssa Oswaldin väitetään poseeraavan omalla takapihallaan vaimonsa ottamassa kuvassa. Jos Oswald todella oli ampuja, niin hän ei ainakaan peitellyt suunnitelmiaan. Aseenkin hän olisi voinut ostaa mistä tahansa dallasilaisesta asekaupasta eikä vaivautua hankkimaan kivääriä postimyynnistä. Asiantuntijoiden mukaan kyseinen kivääri ei ollut sama Carcano, joka olisi löydetty kirjavarastosta niin sanotusta "salamurhaajan pesästä", josta Oswaldin väitettiin ampuneen presidentin autosaattuetta. Aseeseen liittyy muutakin epäselvää. Dallasin poliisi nimittäin kertoi löytäneensä kirjavarastosta saksalaisen Mauser- merkkisen kiväärin, jota aluksi väitettiin murha-aseeksi. Jos tällainen Mauser on ollut olemassa, niin sehän on jo sinällään osoitus, että paikalla on ollut toinen ampuja Oswaldin lisäksi. Havainnon saksalaismallisesta kivääristä tekivät poliisikonstaapelit Seymor Weitzman ja Roger Craig presidentin murhaa seuranneena päivänä. Tämä kivääri kuitenkin katosi ja myöhemmin ilmoitettiin, että presidentin murhaamiseen käytetty Carcano oli löydetty kirjavaraston kuudennesta kerroksesta ja sitä esitettiin lehtikuvaajille tuoreeltaan. Mauserin havainneet poliisit kertoivat myöhemmin erehtyneensä kiväärin ulkonäöstä. Epäselväksi on kuitenkin jäänyt mitä poliisit olivat löytäneet kirjavaraston ullakolta sillä kukaan ei sulkenut aluetta vielä pitkään presidentin murhan jälkeen ja se tarjosi kelle tahansa tilaisuuden käydä tapahtumapaikalla vielä murhan jälkeen ja sotkea jälkiä. Lisäksi tässä yhteydessä pitää todeta sekin seikka, että kukaan ei ollut nähnyt Lee Harvey Oswaldia ampumispaikan läheisyydessä salamurhan aikoihin.

Eikä myöskään salamurhan jälkeen...

(Poliisin mukaan Lee Harvey Oswald ampui presidentti Kennedyn kuvassa näkyvällä Carcano- merkkisellä kiväärillä. Aikaisemmin Dallasin poliisi oli kuitenkin löytäneensä saksalaisen Mauser- kiväärin samasta paikasta, josta Oswaldin väitettiin ampuneensa presidentin autosaattuetta.)

Paluu Tulilahdelle: Mitä tapahtui Ferdinand Koikkalaiselle?

Tulilahden kaksoismurha nousee jälleen suomalaisten tietoisuuteen, kun historioitsija Teemu Keskisarja julkaisee kirjan Suomea kohahduttaneesta Tulilahden kaksoismurhasta Heinävedellä vuonna 1959. Keskisarja kokoaa tällä hetkellä aineistoa tapauksen tiimoilta ja on käynyt Heinävedellä haastattelemassa aikalaisia sekä tutustumassa tapahtumapaikkoihin. Teemu Keskisarja on kirjoittanut aikaisemmin mm. ansiokkaan teoksen Kirves, joka kertoo kirvesmurhaaja Toivo Koljosen traagisen tarinan.

Paluu Tulilahdelle

(Heinävetinen haudankaivaja Ferdinand "Veerti" Koikkalainen esittelee Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen suohautaa Tulilahden leirintäalueen laitamilla. Veerti on kuvan oikeassa laidassa seisova haatupäinen mies. Tyttöjen suohaudan paljastuminen tarjosi tuon ajan absurdia viihdettä ihmisille ja parhaimpiinsa pukeutuneet ihmiset saapuivat linja-autoille katselemaan kaksoismurhan tapahtumapaikkaa.)

Tulilahden mysteeri

Vaikka ei olisikaan mikään Keskisarjan kirjojen ystävä, niin Tulilahden kaksoismurha saa nyt ansaitsemansa huomion Keskisarjan teoksen myötä. Heinäveden tapahtumat tuppaavat jäämään Kyllikki Saaren ja Bodomjärven murhien varjoon julkisessa keskustelussa. Tulilahden mysteeriä ei juuri käsitellä, mutta Kyllikki Saaren murhaa ja Bodomia käsitellään toistuvasti eri medioista. Voisiko tämä johtua kenties siitä, että Tulilahden kaksoismurhaa ei oikein haluta muistella Etelä-Savon sydämessä? Siinä missä Bodomjärven murhapaikka ja Kyllikki Saaren suohauta ovat tänä päivänä eräänlaisia turistikohteita, niin Tulilahden kammottavien tapahtumien näyttämö sijaitsee keskellä umpeenkasvanutta ryteikköä. Eräät heinävetiset ovat kertoneet, että Tulilahden kaksoismurhasta on vielä tänä päivänä vaikea keskustella Heinävedellä. 

Jyväskyläläisten Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen kesämatka päättyi surullisella tavalla Heinäveden Tulilahden leirintäalueella heinäkuun lopussa 1959. Tähän asti tuntematon surmaaja tai surmaajat yllätti heidät keskellä yötä teltassa ja hautasi heidät yön pimeydessä suohautaan Tulilahden pohjukkaan. Tekijä on yhä tavoittamatta. Murhasta syytettiin aikanaan munsalaista pikkurikollista Runar Holmströmiä, joka kuitenkin teki itsemurhan kesken oikeusprosessin ja tapaus jäi ratkaisematta. Holmströmin syyllisyyden puolesta ei ollut esittää kuin aihetodisteita eikä niitä oikeuden puheenjohtajan mukaan ollut riittävästi. Runarin puolustuksen mukaan muitakin syyllisehdokkaita olisi ollut, mutta poliisi ei tutkinut heidän osuuttaan tarpeeksi tarmokkaasti ja keskittyi pelkästään Runar Holmströmin syyttämiseen. Puolustusasianaja Holger Strömberg oli sitä mieltä, että Tulilahden leirintäalueen lähettyvillä vietti iltaansa juopposakki, jonka toimet olisi Störmbergin mukaan pitänyt tutkia tarkemmin. Keitä puolustusasianaja sitten mahtoi tarkoittaa? Vahvat huhut väittävät nimittäin, että murhailtana läheisellä mökillä oli ollut miesjoukko juhlimassa ja alkoholin vauhdittama ilta olisi riistäytynyt käsistä.

Ferdinand Koikkalainen

Ferdinand Koikkalainen oli heinävetinen haudankaivaja ja työmies, joka sotkeutui tai sotkettiin tahtomattaan Tulilahden mysteeriin. Veertinä tunnettu pitkä mies oli seitsenlapsisen perheenisä ja tunnettiin Heinävedellä harmittomana hölöttäjänä. Koikkalaista kuulustellut poliisi kuvasi häntä omalaatuiseksi persoonaksi, joka ei millään muotoa voinut olla syyllisen veritekoon. Poliisi kuitenkin pidätti Koikkalaisen kuulusteluihin, koska tämä oli puhunut ohi suunsa ja joutui viranomaisten silmätikuksi. Veerti vapautui kuulusteluista nimismiehen vannotettua hänet pitämään suunsa kiinni. Koikkalainen totesikin jälkikäteen, että hänellä oli poliisin antamat valtuudet olla hiljaa Tulilahden kaksoissurmasta. 

Ferdinand Koikkalaisen kohtaloksi koitui se, että Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen ruumiit löytyivät käytännössä hänen mailtaan. Veerti todettiin tämän jälkeen murhaajaksi vielä vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen. Poliisin mukaan haudankaivaja oli syytön Tulilahden kaksoismurhaan sillä hän oli ollut todistettavasti aivan toisaalla murhien tapahtuma-aikana. Hän oli ollut kaivamassa hautaa kokonaan toisella paikkakunnalla. Koikkalaisen perheen mukaan heidän isänsä oli syytön veritekoon ja muutenkin kiltti mies.

(Haudankaivaja Ferdinand Koikkalaisen kalamaja sijaitsi Tulilahden leirintäalueen laitamilla lähellä suohautaa, josta löytyivät surmattuina Riitta Pakkanen ja Eine Nyyssönen. Koikkalainen joutui tästä syystä vaikeuksiin omien puheidensa ja heinävetisten huhupuheiden vuoksi. Mutta oliko hän kiusallinen todistaja, josta piti päästä eroon?) 

Poliisin toteama alibi ei kuitenkaan estänyt heinävetisiä vääräleukoja syyttämästä Ferdinand Koikkalaista Tulilahden kaksoismurhasta. Aiheettomat syytökset veivät Veertin maineen lisäksi hänen terveytensä. Ferdinand Koikkalainen kuoli vuonna 1963 todennäköisesti moottoripyöräonnettomuudessa. Toisen tarinan mukaan Veerti olisi juonut viinapulloon sekoitettua myrkkyä ja kuollut saamiinsa myrkytysoireisiin. Itse olin ymmärtänyt, että Koikkalainen olisi menehtynyt vasta 1980-luvulla. 

Mutta Ferdinand Koikkalaisen ongelma ei ollut vain siinä, että hän oli omalaatuinen hölöttäjä, jonka mailta oli löytynyt kaksi nuorta naista tapettuna. Viime talvena netissä julkaistussa sosiaalisen median kirjoituksessa mainittiin, että Ferdinand Koikkalainen oli raivattu tieltä murhien jälkeen, koska häntä pidettiin kiusallisena todistajana. Haudankaivaja oli esitellyt Tulilahden kaksoismurhan tapahtumapaikkoja ja kertonut havainnoistaan paikalle saapuneille katsojille siihen tapaan, että se oli käynyt kiusalliseksi murhaajille. Lisäksi edellä mainitussa julkaisussa kerrottiin, että Ferdinand Koikkalainen olisi tiennyt jotain Tulilahden leirintäalueen tietämissä juhlineesta juopposakista ja ollut selvillä tämän porukan tekosista. Veerti oli kertonut viranomaisille tietoja, jonka mukaan hän olisi huomannut ajankohdan, jolloin tyttöjen suohauta olisi ilmestynyt hänen mailleen. Ei siis ollut mikään ihme, että hänestä alettiin muotoilla syyllistä veritekoon. Väitetään että Veerti olisi saatu puhumaan puuta heinää, kun kylän miehet kävivät häntä porukalla saunottamassa ja juottamassa änkyräkänniin, jotta saatiin hänet hiljaiseksi. Poliisin oli lopulta helppo ottaa hänet kiinni ja todeta hänet hölösuiseksi originelliksi, jonka juttuja ei pidä kenenkään ottaa tosissaan. 

Kylä vaikenee

Totuutta on vaikea lähestyä sillä aikalaisista on enää harva elossa, jotta pystyisi kertomaan tarkemmin Heinäveden tapahtumista vuonna 1959. Ei ole olemassa tietoa siitä, oliko Tulilahdella miessakki ryypiskelemässä murhailtana vai ei. Tämän sakin olemassaolosta on kuitenkin maininta jo Tulilahden kaksoismurhan oikeudenkäynnissä kesältä 1960, jolloin Runar Holmströmin asianajaja Holger Stömberg vaati kyseisen juopposakin toimien tutkimista. Oliko tuo porukka sitten todella olemassa vai oliko tarina mökillä ryypiskelevästä miesporukasta pelkkää kylällä liikkunutta huhua? Sitä ei tiedä. Mutta totuus on se, että Ferdinand Koikkalainen on hyvä esimerkki siitä, miten yksi ihminen voi joutua vaikeuksiin sen takia, että on kirjaimellisesti väärässä paikassa väärään aikaan. Veertin ongelmaksi muodostui lopulta sekä yhteisön että viranomaisten paine. Epäselväksi jää mitä Veerti todella tiesi todellisista tapahtumista, mutta päivänselvää on, että hän on paikalla liikkuessaan tehnyt havaintoja murhapaikasta ja ihmisten liikkeistä sen lähistöllä. Ehkä Keskisarjan teos paljastaa jotain uutta ja tuo selvyyttä Ferdinand Koikkalaisen tarinaan. 

Murha ei vanhene koskaan...

Keskustelua aiheesta murha.info- keskustelufoorumilla:

Tulilahti 1959 (ketju 2) - Sivu 59 - MURHA.INFO

Hejac- sivuston keskustelua aiheesta: 

Tulilahti (Heinävesi) v. 1959 - Page 23 - Hejac

Ei vanhene koskaan- jakso Tulilahden kaksoissurmasta:

Jakso 3: Tulilahden kaksoismurha - syyllinen vai syytön | Ei vanhene koskaan | TV | Areena | yle.fi

Estonian uppoaminen 28.9.1994

Autolautta Estonian uppoamisesta on kulunut 27 vuotta. Onnettomuudessa sai surmansa 852 ihmistä. Suurin osa kuolleista oli ruotsalaisia ja virolaisia. Onnettomuuden syyksi ilmoitettiin keulavisiirin irtoaminen, joka oli lopputuloksena voimakkaasta merenkäynnistä ja visiirin kuntoon liittyvistä teknisistä heikkouksista. Onnettomuuden syistä on tullut kuitenkin viime päivinä uutta tietoa ja uusissa sukellusoperaatioissa Estonian hylyn rakenteista on löytynyt vaurioita laivan kyljestä. 

(Estonia upposi Itämerellä 28.9.1994. Onnettomuuden syyksi mainittiin keulavisiirin rikkoutuminen.)

Tragedia Itämerellä: Estonian uppoaminen 28.9.1994

Autolautta Estonia upposi hyiseen veteen 27 vuotta sitten Utön edustalla. Laiva kallistui ja upposi hyvin nopeasti alle tunnissa. Ei edes sota-aikana yksikään alus uponnut yhtä nopeasti. Virallisen selvityksen mukaan Estonian uppoaminen johtui viallisesta keulavisiiristä, joka irrotessaan kiskaisi autokannen irti. Tämän johdosta autokannelle virtasi tonneittain vettä, joka aiheutti draamaattisen kallistumisen. Vesi virtasi hajonneiden ikkuruutujen kautta myös ylemmille kansille, joka aiheutti nopean uppoamisen. Laivan vahtimatruusi oli hälytetty autokannelle noin tunti ennen uppoamista autokannelta kantautuvien äänten perusteella. Vahtimatruusi ei huomannut autokannella kuitenkaan mitään ihmeellistä ja hänen mukaansa keulan alueella oli kaikki kunnossa. Tämä on ristiriidassa sen kanssa mitä virallinen tutkintaraportti kertoo. 

Vettä alakannella

Silminnäkijöiden mukaan vettä virtasi alimpiin kerroksiin jo ennen mahdollisen keulavisiirin irtoamista. Keulasta olisi tässä vaiheessa kuulunut metallisia pamahduksia ja tämän lisäksi matkustajat olivat panneet merkille laivan pohjasta kuuluneita raapimisääniä. Myöhemmin on tullut ilmi, että matkustajat olivat poistumassa alimmilta kerroksilta jo siinä vaiheessa, kun oudot äänet alkoivat laivan keulassa ja pohjassa. Tässä vaiheessa kukaan ei ollut tehnyt havaintoa keulavisiirin irtoamisesta ja laivan komentosillalta ei ollut suoraa näköyhteyttä keulan alueelle. Visiirin rikkoutumisen syyksi sanottiin laivan kovaa vauhtia ja syysmyrskyä. Laivan miehistön kertoman mukaan he eivät kuitenkaan pitäneet merenkäyntiä erityisen kovana. 

Mystinen yölento ja tunnistamaton laiva

Todistajien mukaan Estonian uppoamispaikan yli lensi onnettomuusyönä lentokone, jota epäiltiin virolaiseksi tiedustelukoneeksi. Tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt mitä kyseinen lentokone alueella teki. Lisäksi eräät pelastuneet ovat kertoneet tunnistamattomasta laivasta uppoamispaikalla, joka olisi liikkunut pimennettynä paikalle ja ottanut kyytiin muutamia matkustajia pelastusveneestä. Yksi Estonian pelastusveneistä oli ilmeisesti kadonnut uppoamisen yhteydessä. Lisäksi eräs laivalta pelastautunut nainen oli kertonut miehistön jäsenistä, jotka poistuivat aluksesta ennen uppoamista matkatavaroiden ja passien kanssa. Yksi näistä henkilöistä oli kiskaissut naisen laivan kannelle, kun laiva alkoi kallistua uhkaavasti. Lisäksi yleistä ihmetystä herätti se seikka, että Viron hallinnolle oli raportoitu Estonian keulavisiirin irtoamisesta uppoamisyönä, vaikka asiasta ei tiedetty vielä päiväkausiin. Keulavisiiri on myös herättänyt keskustelua. Asiantuntijoiden mukaan on fyysisesti mahdotonta, että keulavisiiri olisi voinut kiskoa autokannen ramppia irti. Havaintojen perusteella joku tuntematon taho olisi avannut ja sulkenut autorampin veden alla. Lisäksi väitetään että keulavisiirin lukkoja oli käyty irrottamassa vedenalaisissa operaatioissa. 

Vauriot aluksessa

Uusien tutkimusten johdosta on tehty päätelmiä, joiden mukaan Estonian uppoamisen olisikin voinut aiheuttaa vauriot laivan kyljessä. Vesirajan alapuolelle syntynyt reikä olisi aiheuttanut laivan poikkeuksellisen nopean uppoamisen. Mikäli vesi olisi päässyt sisään vain autorampin kautta, alus olisi tuolloin kellunut kuin korkki merenpinnalla. Nyt alus upposi syvyyksiin kuin kivi. Varteenotettavampi vaihtoehto olisi siis näinollen reikä laivan kyljessä vesirajan tuntumassa. Erilaisten salaliittoteorioiden mukaan reiän olisi aiheuttanut karille ajo, räjähdys tai törmääminen sukellusveneeseen. Sukellusveneen läsnäoloon viittaa erään venäläisen laivastotukikohdan aktiivisuus onnettomuusyönä. Venäläisten mukaan kuitenkaan yksikään sukellusvene ei operoinut Itämerellä onnettomuusyönä. Lisäksi on erikoista, että sukellusvene ajaisi pinnan tuntumassa myrskyisellä Itämerellä lähes kymmenen metriä korkeiden aaltojen seassa. Jotkin tutkimukset puoltavat räjähdysteoriaa, mutta täyttä varmuutta tästä ei saada ennen kuin hylky nostetaan merenpohjasta. Räjähdysteoriaa puoltaa sekin seikka, että laivalla annettiin uppoamisyönä miehistön palohälytys. Yhtenä syynä voi olla sekin, että laivassa tapahtui merenkäynnin yhteydessä suuria fyysisiä vaurioita, jotka aiheuttivat reiän Estonian kyljessä. 

Lähtölupa heltisi kaikesta huolimatta

Olennaista kuitenkin on se, että Estonia sai lähtöluvan 27.9.1994, vaikka laivantarkastajat olivat todenneet laivan kulkukelvottomaksi Tallinnan satamasta. Kulkukelpoisuutta epäilivät myös muutaman miehistön jäsenet, jotka auttoivat laivantarkastajia. Lähtölupa kuitenkin annettiin ja varustamo halusi välttämättä, että laiva lähtisi Tukholmaan vielä samana iltana. Ihmetystä on herättänyt miksi merikelvottoman aluksen annettiin lähteä syysmyrskyssä kohti Tukholmaa. Mysteeriksi on myös jäänyt lasti, joka laivattiin Estonian autokannelle vähän ennen laivan lähtöä armeijan univormuun pukeutuneiden henkilöiden toimesta. Mystinen lastaus aiheutti myös laivan lähdön viivästymisen. Vasta myöhemmin on ilmoitettu, että Estonialla oli kuljetettu aseita ja erilaista sotilastekniikkaa. Tämä ei kuitenkaan ilmoituksen mukaan koskenut onnettomuusyötä.

Mutta kuka tietää?

Mielenkiintoista luettavaa:

Jutta Rabe, Tragedia Itämerellä

Tapio Kuosma, Tapaus Estonia

Estonian hätäkutsu:

M/S Estonia Mayday Call With Subtitles, Tribute - YouTube

Estonia- uutisointia:

Estonian hylystä löytyi kaksi uutta repeämää – Onnettomuustutkija: "Haluamme varoa johtopäätösten vetämistä" | Yle Uutiset | yle.fi

Nettikeskustelua Estonian uppoamisesta:

Keskustelu - Estonia-salaliitto | Historia, kulttuurit ja yhteiskunta | Tiede

Psykon jalanjäljillä

Alfred Hitchcockin Psyko vuodelta 1960 on elokuvahistorian merkkipaaluja. Allekirjoittaneelle se yhdistää piinaavan intesiivisellä tavalla psykologisen trillerin ja kauhugenren. Varsinaista veriroisketta ja joukkosurmaa se ei kuitenkaan tarkoita. Psyko ei kuitenkaan ole vain elokuva. Se tarjosi katsauksen amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja ihmismielen pimeimpiin sopukoihin. Elokuva Psyko perustuu Robert Blochin samannimiseen kirjaan ja tarinalla tiedetään olevan löyhiä yhtymäkohtia tositapahtumiin. 

Huom! Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia!

(Anthony Perkins tekee hienon roolisuorituksen Psyko- elokuvan Norman Batesina.)

Psykon jalanjäljillä

Katselin pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin klassikkoelokuvan Psyko, joka oli aikansa merkkipaaluja ja niin sanotun slasher- lajityypin edelläkävijöitä. Mitään graafista kauhua Hitchcock ei tarjoa ja mielestäni Psyko ei varsinainen kauhuelokuva olekaan. Toisekseen aika on hiukan ajanut tämän mestariteoksen ohi, mutta ei se minua ainakaan häiritse. Tunnelma on ja pysyy edelleen piinaavana. Se alun elokuvamusiikki on oikeasti hermoja riipivä. Itse tarina on jopa kulunut ja se kertoo naimattomasta naisesta, Marionista, joka varastaa työpaikan pomolta 40 000 dollaria käteistä ja lähtee pakomatkalla pitkin Yhdysvaltoja. Tarkoitus on ottaa yhteyttä sulhaseen jostain päin maata ja mennä kaikessa hiljaisuudessa naimisiin. Pakomatka ei kuitenkaan suju niin kuin pitää. Heti kättelyssä hän törmää pomoonsa ja kaiken lisäksi hänet yhyttää maantiepoliisi, joka ei usko Marionin kertomusta. Lopulta Marion päätyy Norman Batesin syrjäiseen motelliin. Aluksi Norman Bates vaikuttaa mukavalta hepulta, mutta pikkuhiljaa hän alkaa osoittautua kummalliseksi, äitimuorin hameenhelmoissa pyöriväksi psykopaatiksi. 

Marionin pakomatka päättyy Batesin motellin suihkun lattialle. Puukottaja Normas Bates ei kuitenkaan ole tavallinen ryöstömurhaaja vaan edesmenneen äitinsä persoonan hallitsema murhaaja, joka kärsii vähintään pahasta skitsofreniasta. Anthony Perkins tekee loistavan roolin psykopaattina, joka päällisin puolin vaikuttaa tavalliselta nuorelta mieheltä, joka varmasti muuten miellyttää naissukupuolta. Hitchcock kuvaa loistavasti Perkinsin esittämän Norman Batesin vajoamista äitihahmoonsa. Äidin ottaessa vallan Batesin persoonassa varjot näyttelijän kasvoilla tummentuvat entisestään. Norman Batesin salaisuus paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Marionin sisko ja sulhanen tekevät ilmoituksen kadonneesta naisesta paikkakunnan sheriffille. Marion on kuulemma nähty viimeksi motellilla, jota Norman Bates ylläpitää äitinsä kanssa. Sheriffin kulmat kurtistuvat, kun hän miettii asiasta kuultuaan ääneen: "Jos Batesin äiti on motellilla, niin kuka sitten on haudattuna hautausmaalle?"

Elokuvan lopussa rikospsykiatri selittää Norman Batesin diagnoosin seikkaperäisesti hyytävällä tavalla. Joillekin katsojille tämä ei sopinut vaan sitä pidettiin "idiooteille selittämisenä", mutta minulle se sopii hyvin. Norman Bates ei olekaan murhaaja, vaan tekoihin on syyllinen hänen kuollut äitinsä, joka lopulta ottaa vallan Batesin persoonassa. Norman on myrkyttänyt äitinsä ja tämän poikaystävän 10 vuotta aikaisemmin ja jäänyt sen jälkeen asumaan lapsuudenkotiinsa äidin balsamoidun ruumiin kanssa. Norman Batesin hahmo perustuu löyhästi tositapahtumiin ja Ed Geinin tarinaan. Ed Gein eli vuosia eristyksissä hallitsevan äitinsä kanssa ja hänen elämänsä romahti, kun äiti kuoli vuonna 1946. Ed Gein eleli sen jälkeen yksin omassa mielikuvitusmaailmassaan ja alkoi ensityökseen ryöstellä paikkakunnan hautausmaan ruumiita. Lisäksi hän syyllistyi kahteen murhaan vuosina 1954 ja 1957. Ed Geinin kotoa löydettiin pöyristyttäviä löytöjä. Ränsistyneestä ja saastaisesta talosta löydettiin mm. ihmisnahasta tehty lampunvarjostin ja koruja, jotka oli valmistettu eri ruumiinosista. Ed Gein vietti loppuelämänsä pakkohoidossa ja kuoli vuonna 1984 keuhkosyöpään. Hoitohenkilökunnan mukaan hän käyttäytyi sairaalassa ollessaan moitteettomasti. Kysymys kuuluukin niin, että luoko amerikkalainen yhteiskunta normanbatesia ja edgeinejä vai syntyykö osa meistä Jekyll ja Hyde- syndroomasta kärsiviksi murhaajiksi? Ehkä kysymys on kuitenkin lähtökohdista ja siitä kuinka paljon suvaitsemme tai välttelemme erilaisuutta. 

(Psyko- elokuvan tarina perustuu löyhästi Ed Geinin murhatapaukseen.)

Wiki-artikkeli Ed Geinistä englanniksi:

Ed Gein - Wikipedia

Psyko- elokuvan arvio Leffatykki- sivustolla:

Psyko | Psycho (1960) - Arvostelut - Leffatykki

Psyko- elokuvan loppukohtaus "Psykiatrin selostus" Youtubessa:

Psycho - The Psychiatrist - YouTube