Uuni

Uunisurmaksi kutsuttu rikostapaus on suomalaisen rikoshistorian yksi erikoislaatuisimmista ja tunnetuimmista tapauksista. Tapahtumat saivat alkunsa Kokemäenjoen Krootilan kylässä jouluna 1960, kun vuonna 1927 syntynyt perheenäiti Hilkka Saarinen katosi kotoaan jälkiä jättämättä. Hilkan maalliset jäännökset löytyivät hänen kotitalonsa leivinuunista 12 vuotta myöhemmin marraskuussa 1972. Emme saa koskaan tietää mitä Hilkka Saariselle tapahtui tuona kohtalokkaana aatonaattona. Aviomies Pentti Saarinen poistui keskuudestamme vuonna 1986 ja vei salaisuuden mukanaan hautaan. 

(Hilkka Saarisen maalliset jäännökset löytyivät 27.11.1972 hänen kotitalonsa leivinuunista.)

Uuni

Hilkka Hillevi Saarinen ei todennäköisesti osannut arvata mitä joutuisi kokemaan avioituessaan Pentti Saarisen kanssa vuonna 1947. Aviomies Pentti Saarinen pahoinpiteli vaimoaan useasti etenkin alkoholin vaikutuksen alaisena. Väkivalta oli niin rajua ja voimakasta, että Hilkka- vaimo sai todella pelätä henkensä puolesta. Fyysiseen pahoinpitelyyn liittyi myös sanallista nöyryytystä ja alistamista. Yhden kerran erään pahoinpitelyn jälkeen Pentti painoi vaimonsa pään tuvassa olevaan ulosteastiaan. Lisäksi Pentti syötti vaimolleen kilon suolaa, koska oli omien sanojensa mukaan ottanut vaimokseen "laiskan ja tyhmän naisen". Pentti Saarinen myös uhosi avoimesta tappavansa vaimonsa ja nukkui kirves sänkynsä alla. Perheen lapset oli sosiaalitoimisto ottanut huostaan ja sijoittanut kasvattikoteihin. Hilkka esitteli usein pahoinpitelyn jälkiä naapureilleen. Hilkka Saarinen sai pahoinpitelyjen seurauksena useita vammoja eri puolille vartaloaan, mutta se ei saanut vaimoa jättämään väkivaltaista aviomiestään. Toisaalta naapurit eivät näyttäneet juurikaan puuttuvan jatkuvaan perheväkivaltaan. 

Saaristen perheen poika Lauri tuli käymään jouluna 1960 kaverinsa Sepon kanssa vanhempiensa luona. Lauri halusi eritoten tulla tapaamaan äitiään ja tulikin yllätetyksi, kun Pentti- isä ilmoitti yksitavuisesti, että äiti oli lähtenyt omille teilleen aaton aattona. Isä ei suostunut kunnolla kertomaan pojalleen minne Hilkka oli mennyt. Lauri ja Seppo eivät viihtyneet Saarisilla kovin hyvin. Pentti Saarinen oli koko vierailun ajan ollut hyvin hermostunut ja seurasi jatkuvasti missä huoneessa Lauri ja Seppo liikkuivat. Pentin rystyset olivat vahingoittuneet ja Laurin kertoman mukaan hänen isänsä oli tehnyt suursiivousta talossa. Tai ainakin Pentti Saarinen oli pojalleen niin väittänyt. Ison keittiön lattialle oli viskelty vuosien aikana leivinuunin päälle laitettuja tavaroita. Isä oli Laurin mukaan myös siivoillut talossa pimeässä huoneessa ja estänyt kaveruksia pääsemästä talon isoon keittiöön. Lauri poistui talosta, kun äitiä ei alkanut kuulua. Hilkka Saarinen oli aikaisemminkin lähtenyt omille teilleen, mutta palasi ennemmin tai myöhemmin väkivaltaisen miehensä luo. Lauri ajatteli äitinsä ennen pitkää palaavan ja suunnitteli palaavansa uudelleen lapsuudenkotiinsa.

Mutta äitiä ei vain kuulunut. Pentti Saarinen kertoi viranomaisille, että hänen vaimonsa oli lähtenyt talosta yöllä avioparin yhteisestä sängystä. Hilkka nukkui yleensä seinän puolella, joten on outoa ettei Pentti herännyt vaimonsa poistumiseen. Katoamispäivänä Pentti oli ollut kylällä juopottelemassa. Palattuaan kotiin Pentti ei ollut huomannut mitään erikoista paitsi harmikseen sen, että Hilkka ei ollut tehnyt mitään jouluvalmisteluja. Muuta Pentti Saarisesta ei sitten irronnutkaan. Kylällä ryhdyttiin epäilemään, että Hilkka Saariselle oli sattunut jotakin kamalaa. Myös perheen poika Lauri alkoi epäillä, että hänen äitinsä ei ollut enää elossa. Hän kävi äidin katoamisen jälkeen kotonaan ja huomasi, että hänen isänsä oli tehnyt muutostöitä talossa äidin katoamisen jälkeen. Isoon leivinuuniin oli tehty muutostöitä ja muurin saumaukset eivät olleet pitäviä. Lisäksi Lauri tarkasti rakennuksen ulkoa ja ihmetteli minne navetan edustalta kadonnut multakasa oli hävinnyt. Naapurit olivat ihmetelleet mustaa savua mikä oli noussut Saaristen talon savupiipusta Hilkan katoamisen jälkeen. Ihmiset olivat myös huomanneet, että Pentti vältteli muita ihmisiä ja poistui harvoin kotoaan ja kulki silloinkin ojanpohjia pitkin. Jos joku sattui juopottelun lomassa kysymään jotain Pentiltä hänen vaimostaan, puhkesi tappelu. Noissa tappeluissa Pentti tuppasi jäämään pahasti alakynteen, koska tarjolla oli tasaväkistä vastusta. 

(Saaristen talo purettiin vuonna 2015, koska se oli todella huonossa kunnossa ja alkoi olla vaarallinen säännöllisille vieraille, jotka saapuivat katsomaan "Muurarin taloa".)

Vuodet kuluivat ja perheen lapset ottivat yhteyttä poliisiin, koska olivat varmoja siitä, että heidän isänsä oli surmannut heidän äitinsä ja oli piilottanut ruumiin jonnekin. Pentti Saarinen oli neuvonut lapsiaan pitämään huolta omista asioistaan. Lopulta vuonna 1972 komisario Gunnar Kivelä saapui Saaristen talolle mukanaan poliisimiehiä ja muurari. Kivelä oli pyynnöstä ottanut Hilkka Saarisen tapauksen tutkittavakseen ja havainnut tutkinta-aineistossa ristiriitaisuuksia, joiden perusteella talossa voitiin tehdä perusteellinen kotitarkastus. Poliisi oli valtuutettu tutkimaan myös iso leivinuuni silläkin seurauksella, että sen sisältä ei paljastuisi mitään erikoista. Muurari oli paikalla tarpeen tullen laittamaan leivinuunin kuntoon. Pentti Saarisen poissa ollessa tutkijat tekivät irvokkaan löydön. Hilkka Saarisen muumioitunut ruumis löytyi noin metrin syvyydestä uunin sisältä. Salaisuus oli paljastunut, mutta Pentti Saarinen ei missään vaiheessa suostunut kertomaan miten hänen vaimonsa oli joutunut uunin sisään. Ruumiinavauksessa ei voitu edes selvittää sitä, oliko Hilkka Saarinen ollut vielä elossa, kun hänet laitettiin uunin sisään. 

Kokemäen kihlakunnanoikeus tuomitsi Pentti Saarisen törkeästä pahoinpitelystä kahdeksan vuoden kuritushuonetuomioon vedoten yleiseen elämänkokemukseen. Tuomio annettiin siitäkin huolimatta, että oikeus ei pystynyt todistamaan mitään katoamisillan tapahtumista. Oletettiin että Pentti Saarinen oli pahoinpitelemällä aiheuttanut vaimonsa kuoleman ja kätkenyt ruumiin uunin sisään. Turun hovioikeus vapautti Saarisen vuoden vankilassa istumisen jälkeen vedoten edellä mainittuun syyhyn. Hovioikeuden mukaan ei Hilkka Saarisen kuolinsyytä ei voitu esittää uskottavasti ja lisäksi rikoksesta oli kulunut yli 10 vuotta, joten tekona rikos oli vanhentunut. Pentti Saarinen palasi kotitaloonsa ja eristäytyi yhä tiukemmin ränsistyneeseen kotiinsa. Hän eli loppuelämänsä uunin raunioiden vieressä ja kuoli vuonna 1986. Lasten vetoomuksista huolimatta Pentti Saarinen ei koskaan suostunut kertomaan mitä Kokemäenjoen Krootilan kylässä oli tapahtunut 23.12.1960. Miehen hermoja ei tuntunut koettelevan edes se seikka, että hän oli asunut useita vuosia samassa talossa vaimonsa ruumiin kanssa. Uunitalo purettiin vuonna 2015 maanomistajan päätöksellä, koska talo oli jo sortumispisteessä. Saaristen talo pysyi purkamiseensa asti makaaberina "turistikohteena" lukuisille matkalaisille, jotka halusivat nähdä surullisenkuuluisan murhatalon. Kaiken kukkuraksi talo sijaitsi osoitteessa Muurarintie! Lisäksi kyläläiset olivat antaneet Pentti Saariselle liikanimen "vapaamuurari". 

Hilkka Saarisen kohtalo on surullinen osoitus perheväkivallasta, alkoholismista ja vellovasta mielenterveysongelmasta. Jos tarinasta pitää löytää jotain positiivista, niin sosiaalihuolto oli sentään vienyt lapset pois perhehelvetistä. Lapsia painoi kuitenkin varmasti koko ajan huoli äidin kohtalosta ja isän tunnekylmyydestä. Pentti Saarisen pään sisään emme voi enää päästä, mutta hänen väkivaltainen käytöksensä lähenteli mielikuvituksellista julmuutta. Mielentilatutkimuksessa hänet kuvattiin heikkolahjaiseksi, joskaan ei tuon ajan termejä käyttäen vähämieliseksi. Pentti Saarinen siis ymmärsi varmasti tekonsa seuraukset. Mikään ei nimittäin puhu sen asian puolesta, että joku muu kuin hän olisi surmannut Hilkka Saarisen ja muurannut hänet uunin sisään. Suurinta ihmetystä kirjoittajassa aiheuttaa kuitenkin se, että miksi Hilkka Saarinen aina palasi väkivaltaisen miehensä luokse pakomatkoiltaan. Olisiko hän voinut välttää järjettömän kuolemansa pakenemalla lopullisesti? Vai vaikuttiko hänen käytökseensä tuon ajan ankea naiskuva nyrkistä ja hellasta? Masentavaa uunisurmajutussa on sekin, ettei kenenkään naapurin tai kyläläisen tiedetä puuttuneen ilmeiseen perheväkivaltaan Saarisen talolla. Edes lasten takia. Toki näin jälkikäteen on helppo viisastella, kun tietää miten suurta rohkeutta vieraan ihmisen kotona tapahtuvaan väkivaltaan puuttuminen vaatii. 

Tämä kirjoitus on omistettu kaikille niille naisille, jotka ovat joutuneet kokemaan henkistä tai fyysistä väkivaltaa kumppaninsa taholta. Tutkimus osoittaa, että Suomi on EU-alueen toiseksi vaarallisin maa naisille. Jopa 47 prosenttia suomalaisista naisista on kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa täytettyään 15 vuotta. 

Murha ei vanhene koskaan...

Uunisurma – Wikipedia

Kuka murhasi Hilkka Hillevi Saarisen ( Uunimurha) - Henkirikokset - Suomi24 Keskustelut

Jakso 3 | Rikostarinoita historiasta | TV | Areena | yle.fi

Uunisurma on rikoshistoriassamme poikkeuksellinen ja julma tapaus, jossa syyllistä ei voitu tuomita | Elävä arkisto | yle.fi

Pohjolan poliisi kertoo 1974

Kuka tappoi Kennedyn?: Osa 2: Avoin tapaus.

Seuraava kirjoitus pohjautuu omiin ajatuksiini ja muistioihini Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn murhaan liittyen. Kirjoituksessa olevat tiedot perustuvat siis täysin niihin tietoihin, joita olen asiasta kerännyt tapauksen tiimoilta. En edusta tiedoillani mitään ideologiaa tai tahoa enkä julistaudu myöskään minkäänlaisen salaliittoteorian kannattajaksi.

(Jim Garrison on yksi tunnetuimpia salaliittoteorioiden kannattajia John F. Kennedyn murhaan liittyen. Garrisonin mukaan presidentin murhan takana oli niin sanottu "pimeän hallinnon" masinoima salamurha, jonka taustalla toimivat Yhdysvaltain hallinnon toimijat armeijassa, liittovaltion poliisissa ja tiedustelussa.) 

Avoin tapaus

Lee Harvey Oswald

Virallisen selvityksen mukaan Lee Harvey Oswald- niminen nuorukainen ampui presidentti Kennedyn italialaisvalmisteisella kiväärillä Dallasissa 23.11.1963 dallasilaisen kirjavaraston ikkunasta. Kolme tappavaa laukausta ammuttiin kohti presidentin autosaattuetta Dealy Plazalla vähän puolen päivän jälkeen. Ammuttuaan presidentin Oswald kätki kiväärin kirjavarastoon ja poistui rakennuksen alimpaan kerrokseen. Silminnäkijöiden mukaan Oswald oli nähty lähes välittömästi laukausten jälkeen kirjavaraston alakerrassa eikä kukaan havainnut hänen käytöksessään mitään poikkeavaa. Itse asiassa kukaan ei nähnyt Oswaldin poistuvan rakennuksen yläkerrasta, vaikka portaikossa olikin liikkeellä ihmisiä. Oswald oli ottanut automaatista kokiksen ja poistunut rakennuksesta rauhallisin elkein  etuovesta, jonka edusta oli täynnä poliiseja. Kirjavarastosta pääsi siis pois, vaikka jo tuossa vaiheessa oli tiedossa, että rakennuksesta oli ammuttu laukauksia kohti presidentin autosaattuetta. Silminnäkijät olivat nähneet "tumman miehen" lisäksi toisen miehen seisovan kirjavaraston avoimessa ikkunassa hetkeä ennen ampumista. 

Presidentin murhan lisäksi Lee Harvey Oswald todettiin syylliseksi myös konstaapeli J.D Tippitin murhaan. Oswald ampui Tippitin revolverilla, kun Tippit oli pysäyttänyt kadulla kävelleen Oswaldin. Tutkijat eivät kuitenkaan pystyneet yhdistämään Oswaldin asetta Tippitin ruumista löytyneisiin luoteihin, koska ne olivat niin pahasti vaurioituneet. Tapahtumapaikalla olleen poliisi G. Hillin mukaan Tippit surmattiin automaattiaseella eikä revolverilla, jollainen Oswaldilla tiedettiin olleen hallussa. Lisäksi konstaali Summers oli jutellut todistajan kanssa, joka oli antanut poliisintappajasta täysin toisenlaisen kuvauksen. Mies oli pukeutunut mm. sotilastakkiin eikä tämä vaatetus vastannut kuvauksiin Oswaldin päällä olleiden vaatteiden kanssa. Lisäksi Tippitin surmapaikalla oli nähty toinen mies, joka laukausten jälkeen paennut juosten paikalta. Ei siis olla edelleenkään täysin varmoja siitä, oliko Lee Harvey Oswald todellakin surmannut konstaapeli Tippitin. New Orleansin piirisyyttäjä Jim Garrisonin tutkimuksissa on myös ilmennyt, että paikalla oli muitakin todistajia, jotka eivät tunnistaneet Oswaldia poliisin surmaajaksi.

Turhautunut kommunisti pakenee Neuvostoliittoon

Warrenin komission virallisen raportin mukaan Lee Harvey Oswald oli jo nuorella iällä osoittautunut vannoutuneeksi kommunistiksi, joka surmasi presidentti Kennedyn turhautuneena ja yhteiskunnan kelkasta pudonneena. Häntä kuvattiin katkeroituneeksi ja väkivaltaiseksi henkilöksi, joka purki katkeruutensa venäläiseen vaimoonsa, Marinaan. Oswaldin henkilöhistoria ei myöskään anna kovin ruusuista kuvaa hänen kasvualustastaan. Oswaldin äidille Margueritelle poika tuntui olevan lähinnä taakka ja muutenkin hänen äitinsä kuvattiin tasapainottomaksi. Lee Harvey Oswaldin isä oli kuollut muutama kuukausi Leen syntymän jälkeen sydänkohtaukseen. Lääkärin kuvauksen mukaan nuo Lee Harvey Oswald oli syrjäänvetäytyvä ja omiin maailmoihinsa paennut lapsi. Lisäksi hän tappeli useasti äitinsä kanssa, usein nyrkkien voimalla. Toisaalta Oswaldin armeijakaverit olivat kuvanneet Oswaldin pikemminkin oikeistolaiseksi kuin vasemmistolaiseksi. Oswaldin sanottiin olevan ylpeä siitä, että oli saanut etunimensä etelävaltioiden kenraali Robert Leen mukaan. Kenraali Lee oli Yhdysvaltain sisällissodan (1861-1865) arvostetuimpia sotapäälliköitä. Lisäksi eräät siviilihenkilöt kuvasivat Oswaldia kohteliaaksi herrasmieheksi ja älyköksi. Oswald oli osoittautunut kovaksi lukumieheksi viimeistään merijalkaväessä. Edellä mainittu kuvaus on siis todellakin ristiriidassa syrjäytyneestä ja väkivaltaisesta häiriköstä. 

Lee Harvey Oswald kääntyi virallisen tarinan mukaan kommunistiksi ilmeisesti merijalkaväessä ja loikkasi myöhemmin Neuvostoliittoon, jossa hän tapasi myöhemmin tulevan vaimonsa. Oswald palasi vaimonsa kanssa Yhdysvaltoihin vuonna 1961 ilman suurempia ongelmia, vaikka entisenä merijalkaväen sotilaana hänet olisi pitänyt vähintään laittaa tutkintavankeuteen Neuvostoliitosta palattuaan. Oswaldin pariskunta tutustui paluunsa jälkeen venäläisemigrantti George Mohrenschildiin, jonka tiedettiin työskentelevän myös CIA:lle. Mohrenschildt tunnettiin kiihkeänä anti-kommunistina, jolla oli paljon vaikutusvaltaa venäläisissä emigranttipiireissä. Lisäksi Mohrenschildt oli siinä uskossa, että Lee Harvey Oswald työskenteli tai oli ainakin läheisissä suhteissa Yhdysvaltain hallintoon. Mohrenschildt teki itsemurhan vuonna 1977 juuri, kun presidentin salamurhaa tutkiva erityinen komitea oli kutsunut Mohrenschildin todistajaksi salamurhaan liittyen. 

Kesällä 1963 Lee Harvey Oswald nähtiin jakelemassa Fidel Castron Kuuballe myönteisiä lentolehtisiä New Orleansissa. Marxilaisen Castron vallankumous Kuubassa vuonna 1959 oli piikkinä jenkkien lihassa ohjuksen kantomatkan päässä Yhdysvaltain rannikolta. Castron vastaiset kuubalaiset olivat yrittäneet turhaan maihinnousua Yhdysvaltain tuella huhtikuussa 1961 (tunnetaan nimellä Sikojenlahden maihinnousu). Castroa vihaavat kuubalaiset kävivät myös Oswaldin kimppuun, vaikka eräiden todistusten mukaan yhteenotot kuubalaisten kanssa oli selvästi järjestettyjä. Lisäksi Lee Harvey Oswaldin väitettiin olevan hyvää pataa kiihkeän kommunismin vastustajan ja entisen FBI-agentin Guy Banisterin kanssa. Banister johti kommunismin vastaista toimintaa New Orleansissa ja oli mukana koordinoimassa Castron vastaista toimintaa Floridassa sekä Guatemalassa ja Nigaraguassa. Toiminnasta vastasi Yhdysvaltain hallinto ja erityisesti CIA, joka oli vastuussa sissien kouluttamisessa Yhdysvalloissa sekä eripuolilla Väli-Amerikkaa. Toiminta tähtäsi kommunistisen Kuuban kaatamiseen ja sotilaallisen toiminnan aktivoimiseen Karibian merellä. 

(Murhasiko Lee Harvey Oswald presidentti John F. Kennedyn ja konstaapeli J.D Tippitin vai lavastettiinko hänet molempiin veritekoihin?)

Murhaaja murhataan

Lee Harvey Oswald pidätettiin 23.11.1963 presidentin salamurhasta epäiltynä. Hänet otettiin kiinni elokuvateatterista väkivaltaisen kamppailun jälkeen. Oswaldin kuulustelusta ei ole kerrottu julkisuuteen mitään. Väitetään että mitään hänen sanomaansa ei merkitty ylös poliisin läsnä ollessa. Tämä on hyvin outoa, koska oikeudessa mikään todistus Oswaldin puheista ei olisi kelvannut oikeuden puheenjohtajalle, koska paikalla ei ollut ulkopuolista oikeusavustajaa. Tai ylipäänsä Oswaldin kuulemista ei ole virallisesti vahvistettu missään. Lee Harvey Oswald kielsi ampuneensa presidentti Kennedyä ja väitti olevansa pelkkä syntipukki. Oikeuteen asti Oswald ei päässyt sillä hänet surmasi dallasilainen yökerhon omistaja Jack Ruby, jolla tiedettiin olevan yhteyksiä mafiaan. Jack Ruby ampui Oswaldin 24.11.1963 Dallasin poliisitalon kellarissa lukuisten poliisien silmien edessä juuri, kun Oswaldia oltiin siirtämässä vankilaan. Jack Ruby kertoi murhanneensa Oswaldin isänmaallisiin motiiveihin vedoten. Hän ei halunnut John F. Kennedyn lesken Jackie Kennedyn joutuvan todistamaan oikeudessa Oswaldia vastaan. Jack Ruby sairastui myöhemmin vankeutensa aikana ja kuoli sittemmin veritulppaan. Hän ei koskaan suostunut kertomaan enempää murhansa todellisista motiiveista. Erikoisinta on, että Rubyn väitettiin viettäneen aikaa Oswaldin kanssa murhaa edeltävinä kuukausina. Lisäksi eräs todistaja väitti nähneensä Jack Rubyn presidentin murhapaikan tietämissä juuri ennen salamurhaa. 

(Yökerhon omistaja Jack Ruby ampui presidentin murhasta epäillyn Lee Harvey Oswaldin Dallasin poliisilaitoksen kellarissa 24.11.1963.)

Oliko Lee Harvey Oswald siis kommunisti vai sellaiseksi lavastettu? Voidaan todeta, että ainakaan vakaumuksellinen kommunisti hän ei ollut. Oswald oli todistettavasti nähty sellaisten anti-kommunistien, kuten Guy Banisterin ja David Ferrien seurassa. Molemmat edellä mainitut henkilöt halusivat kaataa Castron Kuuban hinnalla millä hyvänsä. Lisäksi hänen perhetuttavansa George Mohrenschildt tunnettiin vanhoillisena oikeistolaisena eikä suinkaan vasemmistolaisena radikaalina. Lisäksi täytyy ottaa huomioon, että Oswald vietti aikaansa paikassa, joka oli kaikkea muuta kuin terveellistä seutua vakaumukselliselle kommunistille. Oswaldin olinpaikkana oli 1960-luvun Dallas ja New Orleans, joka oli konservatisten oikeistolaisten ja äärioikeistolaisten pesäpaikka tuohon aikaan. Molemmissa paikoissa saattoi menettää jopa henkiriepunsa vähänkin radikaalimpien ajatusten takia. Kyseisellä seudulla leviteltiin jopa lentolehtisiä, jossa vaadittiin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedya oikeuteen maanpetoksesta. Lisäksi New Orleansissa sijaitsi Yhdysvaltain hallinnon virastoja juuri niillä main, jossa Oswaldin "kommunistimaja" sijaitsi. Todellakin siis omituinen paikanvalinta Castron Kuubaa ihailevalle kommunistille!

Tarina jatkuu...

Kuka tappoi Kennedyn? Osa I: Presidentti John F. Kennedyn salamurha Dallasissa 22.11.1963

Presidentti John Fitzgerald Kennedy kuoli salamurhaajan luoteihin marraskuussa 1963 Dallasissa. Murhasta pidätettiin hyvin pian murhan jälkeen dallasilainen varastotyöntekijä Lee Harvey Oswald, joka ehdottomasti kielsi osallisuutensa presidentin salamurhaan. Lee Harvey Oswaldin surmasi isänmaallisena yökerhon omistajana esiintynyt Jack Ruby juuri kun Oswaldia oltiin siirtämässä Dallasin poliisitalolta. Virallisen tutkinnan mukaan Oswald oli ainoa Kennedyn salamurhaan osallistunut ampuja, mutta monet tutkijat ovat olleet eri mieltä virallisesta linjasta. Myös suuri yleisö on kyseenalaistanut virallisen tutkimuksen. Seuraavassa kolmeosaisessa tarinassa pureudumme tarkemmin amerikkalaista yhteiskuntaa vavisuttaneeseen tapaukseen. 

Kuka tappoi Kennedyn?

Osa 1

(Presidentti John F. Kennedy kuoli salamurhaajan luoteihin Dallasissa 22.11.1963. Edelleen kiistellään siitä, oliko ampujia yhden sijasta useampia.)

Luku 1. 

Ase

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole asettua salaliittoteorian kannattajien puolelle eikä sen tarkoitus ole myöskään puolustaa virallista tutkimusta, jonka mukaan Lee Harvey Oswald toimi yksin murhatessaan Yhdysvaltain presidentti John Fitzgerald Kennedyn Dallasissa 22.11.1963. Tämä on kertomus tai pikemminkin selostus niistä havainnoista, joita olen Kennedyn murhan tiimoilta tehnyt. Voisin itseasiassa ihan hyvin henkilökohtaisesti kuvitella Lee Harvey Oswaldin ampuneen presidentin joko henkilökohtaisista syistä tai sitten jonkun yllyttämänä. Oswald olisi varmaankin pystynyt ampumaan kiväärillä tappavat laukaukset, sillä hän ei suinkaan ollut huono ampuja Yhdysvaltain merijalkaväessä, vaikka toisin on väitetty. Lee Harvey Oswald oli merijalkaväen mittarilla kelvollinen ampuja mikä tarkoittaisi Suomen armeijan mittapuun mukaan erinomaista ampujaa. Mutta käydään nyt ensimmäisenä käsiksi tähän ampumiseen. Jos lähdetään siitä, että "Oswald olisi varmaankin pystynyt ampumaan kiväärillä tappavat laukaukset", niin mikä on sitten todellisuus? Kävikö Oswaldilla vain käsittämätön tuuri vai onko tosiaan niin, että hänellä ei ollut osaa eikä arpaa koko salamurhaan? FBI:n tarkka-ampujat eivät nimittäin pystyneet lainkaan samaan suoritukseen mihin Oswald Warrenin komission raportin mukaan oli kyennyt reilussa 6 sekunnissa. Samaan tulokseen päätyi Minnesotan kuvernööri ja entinen Navy Seal Jesse Ventura, joka ei pystynyt samaan suoritukseen kuin Oswald. 

Oikeastaan koko asian ydin liittyy aseeseen ja niihin olosuhteisiin, joissa Lee Harvey Oswaldin katsottiin toimivan. CIA:n entisen johtajan Allan Dullesin mukaan oli mahdotonta, että Oswald pystyi ampumaan lyhyessä ajassa kolme tappavaa laukausta ilman ainuttakaan ohilaukausta. Tässä tapauksessa kolmas ja viimeinen laukaus oli tappava ja ammuttiin lähes 200 metrin päästä paksun puuston läpi liikkuvaan maaliin. Liikemies Zapruderin Kennedyn salamurhaa kuvaavassa filmissä ensimmäisestä laukauksesta kuluu alle 10 sekuntia tappavaan laukaukseen ja sairaalaan lähtöön. Yhdeltä ampujalta tämä vaatisi suunnattomia ponnistuksia käsistä ladattavalla italialaisella kiväärillä, jonka toiminnot eivät olleet muutenkaan parasta mahdollista laatua. Presidentti Kennedyn autossa mukana olleet todistajat, kuvernoori Connally mukaan lukien, todistivat että autoon ammuttiin lyhyessä ajassa lukuisia laukauksia. Lisäksi James Taque- niminen katsoja sai raapaisun katukivetyksestä, johon oletettavasti osui yksi salamurhaajan luoti. Kyseinen kohta kadusta rapattiin myöhemmin uuteen uskoon. Tämä syö jo pohjaa siitä ajatuksesta, että Oswald ampui kolme tappavaa laukausta kohti presidentin saattuetta. Jos yksi laukaus meni todistettavasti ohi, niin miten on mahdollista, että kaikki vammat ja jäljet presidentin limusiinissa tulee kahdesta luodista? Teksasin kuvernööri John Connally kritisoi Salaista Palvelua siitä, että se lähetti presidentin limon putsattavaksi heti ampumisten jälkeen. Autosta hävisi näin ollen kaikki luunsirut, verijäljet ja luodit. 

(Asiantuntijat väittävät tätä kuuluisaa valokuvaa väärennökseksi. Kuva esittää olettua murhaajaa Lee Harvey Oswaldia poseeraamassa takapihallaan murha-ase kädessään ja länkkäreistä tuttu Colt vyöllään. Tutkijoiden mukaan Oswald olisi surmannut revolverilla konstaapeli J.D Tippitin pakomatkansa aikana.)

Lisäksi on huomioitava väitettyyn murha-aseeseen liitetyt epäselvyydet. Lee Harvey Oswaldin väitettiin tilanneen Alex Hidell- nimellä postimyynnistä italialaisen Carcano- merkkisen kiväärin, joka oli varustettu kiikaritähtäimellä. Tämän kiväärin kanssa Oswaldin väitetään poseeraavan omalla takapihallaan vaimonsa ottamassa kuvassa. Jos Oswald todella oli ampuja, niin hän ei ainakaan peitellyt suunnitelmiaan. Aseenkin hän olisi voinut ostaa mistä tahansa dallasilaisesta asekaupasta eikä vaivautua hankkimaan kivääriä postimyynnistä. Asiantuntijoiden mukaan kyseinen kivääri ei ollut sama Carcano, joka olisi löydetty kirjavarastosta niin sanotusta "salamurhaajan pesästä", josta Oswaldin väitettiin ampuneen presidentin autosaattuetta. Aseeseen liittyy muutakin epäselvää. Dallasin poliisi nimittäin kertoi löytäneensä kirjavarastosta saksalaisen Mauser- merkkisen kiväärin, jota aluksi väitettiin murha-aseeksi. Jos tällainen Mauser on ollut olemassa, niin sehän on jo sinällään osoitus, että paikalla on ollut toinen ampuja Oswaldin lisäksi. Havainnon saksalaismallisesta kivääristä tekivät poliisikonstaapelit Seymor Weitzman ja Roger Craig presidentin murhaa seuranneena päivänä. Tämä kivääri kuitenkin katosi ja myöhemmin ilmoitettiin, että presidentin murhaamiseen käytetty Carcano oli löydetty kirjavaraston kuudennesta kerroksesta ja sitä esitettiin lehtikuvaajille tuoreeltaan. Mauserin havainneet poliisit kertoivat myöhemmin erehtyneensä kiväärin ulkonäöstä. Epäselväksi on kuitenkin jäänyt mitä poliisit olivat löytäneet kirjavaraston ullakolta sillä kukaan ei sulkenut aluetta vielä pitkään presidentin murhan jälkeen ja se tarjosi kelle tahansa tilaisuuden käydä tapahtumapaikalla vielä murhan jälkeen ja sotkea jälkiä. Lisäksi tässä yhteydessä pitää todeta sekin seikka, että kukaan ei ollut nähnyt Lee Harvey Oswaldia ampumispaikan läheisyydessä salamurhan aikoihin.

Eikä myöskään salamurhan jälkeen...

(Poliisin mukaan Lee Harvey Oswald ampui presidentti Kennedyn kuvassa näkyvällä Carcano- merkkisellä kiväärillä. Aikaisemmin Dallasin poliisi oli kuitenkin löytäneensä saksalaisen Mauser- kiväärin samasta paikasta, josta Oswaldin väitettiin ampuneensa presidentin autosaattuetta.)

Paluu Tulilahdelle: Mitä tapahtui Ferdinand Koikkalaiselle?

Tulilahden kaksoismurha nousee jälleen suomalaisten tietoisuuteen, kun historioitsija Teemu Keskisarja julkaisee kirjan Suomea kohahduttaneesta Tulilahden kaksoismurhasta Heinävedellä vuonna 1959. Keskisarja kokoaa tällä hetkellä aineistoa tapauksen tiimoilta ja on käynyt Heinävedellä haastattelemassa aikalaisia sekä tutustumassa tapahtumapaikkoihin. Teemu Keskisarja on kirjoittanut aikaisemmin mm. ansiokkaan teoksen Kirves, joka kertoo kirvesmurhaaja Toivo Koljosen traagisen tarinan.

Paluu Tulilahdelle

(Heinävetinen haudankaivaja Ferdinand "Veerti" Koikkalainen esittelee Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen suohautaa Tulilahden leirintäalueen laitamilla. Veerti on kuvan oikeassa laidassa seisova haatupäinen mies. Tyttöjen suohaudan paljastuminen tarjosi tuon ajan absurdia viihdettä ihmisille ja parhaimpiinsa pukeutuneet ihmiset saapuivat linja-autoille katselemaan kaksoismurhan tapahtumapaikkaa.)

Tulilahden mysteeri

Vaikka ei olisikaan mikään Keskisarjan kirjojen ystävä, niin Tulilahden kaksoismurha saa nyt ansaitsemansa huomion Keskisarjan teoksen myötä. Heinäveden tapahtumat tuppaavat jäämään Kyllikki Saaren ja Bodomjärven murhien varjoon julkisessa keskustelussa. Tulilahden mysteeriä ei juuri käsitellä, mutta Kyllikki Saaren murhaa ja Bodomia käsitellään toistuvasti eri medioista. Voisiko tämä johtua kenties siitä, että Tulilahden kaksoismurhaa ei oikein haluta muistella Etelä-Savon sydämessä? Siinä missä Bodomjärven murhapaikka ja Kyllikki Saaren suohauta ovat tänä päivänä eräänlaisia turistikohteita, niin Tulilahden kammottavien tapahtumien näyttämö sijaitsee keskellä umpeenkasvanutta ryteikköä. Eräät heinävetiset ovat kertoneet, että Tulilahden kaksoismurhasta on vielä tänä päivänä vaikea keskustella Heinävedellä. 

Jyväskyläläisten Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen kesämatka päättyi surullisella tavalla Heinäveden Tulilahden leirintäalueella heinäkuun lopussa 1959. Tähän asti tuntematon surmaaja tai surmaajat yllätti heidät keskellä yötä teltassa ja hautasi heidät yön pimeydessä suohautaan Tulilahden pohjukkaan. Tekijä on yhä tavoittamatta. Murhasta syytettiin aikanaan munsalaista pikkurikollista Runar Holmströmiä, joka kuitenkin teki itsemurhan kesken oikeusprosessin ja tapaus jäi ratkaisematta. Holmströmin syyllisyyden puolesta ei ollut esittää kuin aihetodisteita eikä niitä oikeuden puheenjohtajan mukaan ollut riittävästi. Runarin puolustuksen mukaan muitakin syyllisehdokkaita olisi ollut, mutta poliisi ei tutkinut heidän osuuttaan tarpeeksi tarmokkaasti ja keskittyi pelkästään Runar Holmströmin syyttämiseen. Puolustusasianaja Holger Strömberg oli sitä mieltä, että Tulilahden leirintäalueen lähettyvillä vietti iltaansa juopposakki, jonka toimet olisi Störmbergin mukaan pitänyt tutkia tarkemmin. Keitä puolustusasianaja sitten mahtoi tarkoittaa? Vahvat huhut väittävät nimittäin, että murhailtana läheisellä mökillä oli ollut miesjoukko juhlimassa ja alkoholin vauhdittama ilta olisi riistäytynyt käsistä.

Ferdinand Koikkalainen

Ferdinand Koikkalainen oli heinävetinen haudankaivaja ja työmies, joka sotkeutui tai sotkettiin tahtomattaan Tulilahden mysteeriin. Veertinä tunnettu pitkä mies oli seitsenlapsisen perheenisä ja tunnettiin Heinävedellä harmittomana hölöttäjänä. Koikkalaista kuulustellut poliisi kuvasi häntä omalaatuiseksi persoonaksi, joka ei millään muotoa voinut olla syyllisen veritekoon. Poliisi kuitenkin pidätti Koikkalaisen kuulusteluihin, koska tämä oli puhunut ohi suunsa ja joutui viranomaisten silmätikuksi. Veerti vapautui kuulusteluista nimismiehen vannotettua hänet pitämään suunsa kiinni. Koikkalainen totesikin jälkikäteen, että hänellä oli poliisin antamat valtuudet olla hiljaa Tulilahden kaksoissurmasta. 

Ferdinand Koikkalaisen kohtaloksi koitui se, että Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen ruumiit löytyivät käytännössä hänen mailtaan. Veerti todettiin tämän jälkeen murhaajaksi vielä vuosikymmeniä tapahtumien jälkeen. Poliisin mukaan haudankaivaja oli syytön Tulilahden kaksoismurhaan sillä hän oli ollut todistettavasti aivan toisaalla murhien tapahtuma-aikana. Hän oli ollut kaivamassa hautaa kokonaan toisella paikkakunnalla. Koikkalaisen perheen mukaan heidän isänsä oli syytön veritekoon ja muutenkin kiltti mies.

(Haudankaivaja Ferdinand Koikkalaisen kalamaja sijaitsi Tulilahden leirintäalueen laitamilla lähellä suohautaa, josta löytyivät surmattuina Riitta Pakkanen ja Eine Nyyssönen. Koikkalainen joutui tästä syystä vaikeuksiin omien puheidensa ja heinävetisten huhupuheiden vuoksi. Mutta oliko hän kiusallinen todistaja, josta piti päästä eroon?) 

Poliisin toteama alibi ei kuitenkaan estänyt heinävetisiä vääräleukoja syyttämästä Ferdinand Koikkalaista Tulilahden kaksoismurhasta. Aiheettomat syytökset veivät Veertin maineen lisäksi hänen terveytensä. Ferdinand Koikkalainen kuoli vuonna 1963 todennäköisesti moottoripyöräonnettomuudessa. Toisen tarinan mukaan Veerti olisi juonut viinapulloon sekoitettua myrkkyä ja kuollut saamiinsa myrkytysoireisiin. Itse olin ymmärtänyt, että Koikkalainen olisi menehtynyt vasta 1980-luvulla. 

Mutta Ferdinand Koikkalaisen ongelma ei ollut vain siinä, että hän oli omalaatuinen hölöttäjä, jonka mailta oli löytynyt kaksi nuorta naista tapettuna. Viime talvena netissä julkaistussa sosiaalisen median kirjoituksessa mainittiin, että Ferdinand Koikkalainen oli raivattu tieltä murhien jälkeen, koska häntä pidettiin kiusallisena todistajana. Haudankaivaja oli esitellyt Tulilahden kaksoismurhan tapahtumapaikkoja ja kertonut havainnoistaan paikalle saapuneille katsojille siihen tapaan, että se oli käynyt kiusalliseksi murhaajille. Lisäksi edellä mainitussa julkaisussa kerrottiin, että Ferdinand Koikkalainen olisi tiennyt jotain Tulilahden leirintäalueen tietämissä juhlineesta juopposakista ja ollut selvillä tämän porukan tekosista. Veerti oli kertonut viranomaisille tietoja, jonka mukaan hän olisi huomannut ajankohdan, jolloin tyttöjen suohauta olisi ilmestynyt hänen mailleen. Ei siis ollut mikään ihme, että hänestä alettiin muotoilla syyllistä veritekoon. Väitetään että Veerti olisi saatu puhumaan puuta heinää, kun kylän miehet kävivät häntä porukalla saunottamassa ja juottamassa änkyräkänniin, jotta saatiin hänet hiljaiseksi. Poliisin oli lopulta helppo ottaa hänet kiinni ja todeta hänet hölösuiseksi originelliksi, jonka juttuja ei pidä kenenkään ottaa tosissaan. 

Kylä vaikenee

Totuutta on vaikea lähestyä sillä aikalaisista on enää harva elossa, jotta pystyisi kertomaan tarkemmin Heinäveden tapahtumista vuonna 1959. Ei ole olemassa tietoa siitä, oliko Tulilahdella miessakki ryypiskelemässä murhailtana vai ei. Tämän sakin olemassaolosta on kuitenkin maininta jo Tulilahden kaksoismurhan oikeudenkäynnissä kesältä 1960, jolloin Runar Holmströmin asianajaja Holger Stömberg vaati kyseisen juopposakin toimien tutkimista. Oliko tuo porukka sitten todella olemassa vai oliko tarina mökillä ryypiskelevästä miesporukasta pelkkää kylällä liikkunutta huhua? Sitä ei tiedä. Mutta totuus on se, että Ferdinand Koikkalainen on hyvä esimerkki siitä, miten yksi ihminen voi joutua vaikeuksiin sen takia, että on kirjaimellisesti väärässä paikassa väärään aikaan. Veertin ongelmaksi muodostui lopulta sekä yhteisön että viranomaisten paine. Epäselväksi jää mitä Veerti todella tiesi todellisista tapahtumista, mutta päivänselvää on, että hän on paikalla liikkuessaan tehnyt havaintoja murhapaikasta ja ihmisten liikkeistä sen lähistöllä. Ehkä Keskisarjan teos paljastaa jotain uutta ja tuo selvyyttä Ferdinand Koikkalaisen tarinaan. 

Murha ei vanhene koskaan...

Keskustelua aiheesta murha.info- keskustelufoorumilla:

Tulilahti 1959 (ketju 2) - Sivu 59 - MURHA.INFO

Hejac- sivuston keskustelua aiheesta: 

Tulilahti (Heinävesi) v. 1959 - Page 23 - Hejac

Ei vanhene koskaan- jakso Tulilahden kaksoissurmasta:

Jakso 3: Tulilahden kaksoismurha - syyllinen vai syytön | Ei vanhene koskaan | TV | Areena | yle.fi

Estonian uppoaminen 28.9.1994

Autolautta Estonian uppoamisesta on kulunut 27 vuotta. Onnettomuudessa sai surmansa 852 ihmistä. Suurin osa kuolleista oli ruotsalaisia ja virolaisia. Onnettomuuden syyksi ilmoitettiin keulavisiirin irtoaminen, joka oli lopputuloksena voimakkaasta merenkäynnistä ja visiirin kuntoon liittyvistä teknisistä heikkouksista. Onnettomuuden syistä on tullut kuitenkin viime päivinä uutta tietoa ja uusissa sukellusoperaatioissa Estonian hylyn rakenteista on löytynyt vaurioita laivan kyljestä. 

(Estonia upposi Itämerellä 28.9.1994. Onnettomuuden syyksi mainittiin keulavisiirin rikkoutuminen.)

Tragedia Itämerellä: Estonian uppoaminen 28.9.1994

Autolautta Estonia upposi hyiseen veteen 27 vuotta sitten Utön edustalla. Laiva kallistui ja upposi hyvin nopeasti alle tunnissa. Ei edes sota-aikana yksikään alus uponnut yhtä nopeasti. Virallisen selvityksen mukaan Estonian uppoaminen johtui viallisesta keulavisiiristä, joka irrotessaan kiskaisi autokannen irti. Tämän johdosta autokannelle virtasi tonneittain vettä, joka aiheutti draamaattisen kallistumisen. Vesi virtasi hajonneiden ikkuruutujen kautta myös ylemmille kansille, joka aiheutti nopean uppoamisen. Laivan vahtimatruusi oli hälytetty autokannelle noin tunti ennen uppoamista autokannelta kantautuvien äänten perusteella. Vahtimatruusi ei huomannut autokannella kuitenkaan mitään ihmeellistä ja hänen mukaansa keulan alueella oli kaikki kunnossa. Tämä on ristiriidassa sen kanssa mitä virallinen tutkintaraportti kertoo. 

Vettä alakannella

Silminnäkijöiden mukaan vettä virtasi alimpiin kerroksiin jo ennen mahdollisen keulavisiirin irtoamista. Keulasta olisi tässä vaiheessa kuulunut metallisia pamahduksia ja tämän lisäksi matkustajat olivat panneet merkille laivan pohjasta kuuluneita raapimisääniä. Myöhemmin on tullut ilmi, että matkustajat olivat poistumassa alimmilta kerroksilta jo siinä vaiheessa, kun oudot äänet alkoivat laivan keulassa ja pohjassa. Tässä vaiheessa kukaan ei ollut tehnyt havaintoa keulavisiirin irtoamisesta ja laivan komentosillalta ei ollut suoraa näköyhteyttä keulan alueelle. Visiirin rikkoutumisen syyksi sanottiin laivan kovaa vauhtia ja syysmyrskyä. Laivan miehistön kertoman mukaan he eivät kuitenkaan pitäneet merenkäyntiä erityisen kovana. 

Mystinen yölento ja tunnistamaton laiva

Todistajien mukaan Estonian uppoamispaikan yli lensi onnettomuusyönä lentokone, jota epäiltiin virolaiseksi tiedustelukoneeksi. Tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt mitä kyseinen lentokone alueella teki. Lisäksi eräät pelastuneet ovat kertoneet tunnistamattomasta laivasta uppoamispaikalla, joka olisi liikkunut pimennettynä paikalle ja ottanut kyytiin muutamia matkustajia pelastusveneestä. Yksi Estonian pelastusveneistä oli ilmeisesti kadonnut uppoamisen yhteydessä. Lisäksi eräs laivalta pelastautunut nainen oli kertonut miehistön jäsenistä, jotka poistuivat aluksesta ennen uppoamista matkatavaroiden ja passien kanssa. Yksi näistä henkilöistä oli kiskaissut naisen laivan kannelle, kun laiva alkoi kallistua uhkaavasti. Lisäksi yleistä ihmetystä herätti se seikka, että Viron hallinnolle oli raportoitu Estonian keulavisiirin irtoamisesta uppoamisyönä, vaikka asiasta ei tiedetty vielä päiväkausiin. Keulavisiiri on myös herättänyt keskustelua. Asiantuntijoiden mukaan on fyysisesti mahdotonta, että keulavisiiri olisi voinut kiskoa autokannen ramppia irti. Havaintojen perusteella joku tuntematon taho olisi avannut ja sulkenut autorampin veden alla. Lisäksi väitetään että keulavisiirin lukkoja oli käyty irrottamassa vedenalaisissa operaatioissa. 

Vauriot aluksessa

Uusien tutkimusten johdosta on tehty päätelmiä, joiden mukaan Estonian uppoamisen olisikin voinut aiheuttaa vauriot laivan kyljessä. Vesirajan alapuolelle syntynyt reikä olisi aiheuttanut laivan poikkeuksellisen nopean uppoamisen. Mikäli vesi olisi päässyt sisään vain autorampin kautta, alus olisi tuolloin kellunut kuin korkki merenpinnalla. Nyt alus upposi syvyyksiin kuin kivi. Varteenotettavampi vaihtoehto olisi siis näinollen reikä laivan kyljessä vesirajan tuntumassa. Erilaisten salaliittoteorioiden mukaan reiän olisi aiheuttanut karille ajo, räjähdys tai törmääminen sukellusveneeseen. Sukellusveneen läsnäoloon viittaa erään venäläisen laivastotukikohdan aktiivisuus onnettomuusyönä. Venäläisten mukaan kuitenkaan yksikään sukellusvene ei operoinut Itämerellä onnettomuusyönä. Lisäksi on erikoista, että sukellusvene ajaisi pinnan tuntumassa myrskyisellä Itämerellä lähes kymmenen metriä korkeiden aaltojen seassa. Jotkin tutkimukset puoltavat räjähdysteoriaa, mutta täyttä varmuutta tästä ei saada ennen kuin hylky nostetaan merenpohjasta. Räjähdysteoriaa puoltaa sekin seikka, että laivalla annettiin uppoamisyönä miehistön palohälytys. Yhtenä syynä voi olla sekin, että laivassa tapahtui merenkäynnin yhteydessä suuria fyysisiä vaurioita, jotka aiheuttivat reiän Estonian kyljessä. 

Lähtölupa heltisi kaikesta huolimatta

Olennaista kuitenkin on se, että Estonia sai lähtöluvan 27.9.1994, vaikka laivantarkastajat olivat todenneet laivan kulkukelvottomaksi Tallinnan satamasta. Kulkukelpoisuutta epäilivät myös muutaman miehistön jäsenet, jotka auttoivat laivantarkastajia. Lähtölupa kuitenkin annettiin ja varustamo halusi välttämättä, että laiva lähtisi Tukholmaan vielä samana iltana. Ihmetystä on herättänyt miksi merikelvottoman aluksen annettiin lähteä syysmyrskyssä kohti Tukholmaa. Mysteeriksi on myös jäänyt lasti, joka laivattiin Estonian autokannelle vähän ennen laivan lähtöä armeijan univormuun pukeutuneiden henkilöiden toimesta. Mystinen lastaus aiheutti myös laivan lähdön viivästymisen. Vasta myöhemmin on ilmoitettu, että Estonialla oli kuljetettu aseita ja erilaista sotilastekniikkaa. Tämä ei kuitenkaan ilmoituksen mukaan koskenut onnettomuusyötä.

Mutta kuka tietää?

Mielenkiintoista luettavaa:

Jutta Rabe, Tragedia Itämerellä

Tapio Kuosma, Tapaus Estonia

Estonian hätäkutsu:

M/S Estonia Mayday Call With Subtitles, Tribute - YouTube

Estonia- uutisointia:

Estonian hylystä löytyi kaksi uutta repeämää – Onnettomuustutkija: "Haluamme varoa johtopäätösten vetämistä" | Yle Uutiset | yle.fi

Nettikeskustelua Estonian uppoamisesta:

Keskustelu - Estonia-salaliitto | Historia, kulttuurit ja yhteiskunta | Tiede

Psykon jalanjäljillä

Alfred Hitchcockin Psyko vuodelta 1960 on elokuvahistorian merkkipaaluja. Allekirjoittaneelle se yhdistää piinaavan intesiivisellä tavalla psykologisen trillerin ja kauhugenren. Varsinaista veriroisketta ja joukkosurmaa se ei kuitenkaan tarkoita. Psyko ei kuitenkaan ole vain elokuva. Se tarjosi katsauksen amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja ihmismielen pimeimpiin sopukoihin. Elokuva Psyko perustuu Robert Blochin samannimiseen kirjaan ja tarinalla tiedetään olevan löyhiä yhtymäkohtia tositapahtumiin. 

Huom! Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia!

(Anthony Perkins tekee hienon roolisuorituksen Psyko- elokuvan Norman Batesina.)

Psykon jalanjäljillä

Katselin pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin klassikkoelokuvan Psyko, joka oli aikansa merkkipaaluja ja niin sanotun slasher- lajityypin edelläkävijöitä. Mitään graafista kauhua Hitchcock ei tarjoa ja mielestäni Psyko ei varsinainen kauhuelokuva olekaan. Toisekseen aika on hiukan ajanut tämän mestariteoksen ohi, mutta ei se minua ainakaan häiritse. Tunnelma on ja pysyy edelleen piinaavana. Se alun elokuvamusiikki on oikeasti hermoja riipivä. Itse tarina on jopa kulunut ja se kertoo naimattomasta naisesta, Marionista, joka varastaa työpaikan pomolta 40 000 dollaria käteistä ja lähtee pakomatkalla pitkin Yhdysvaltoja. Tarkoitus on ottaa yhteyttä sulhaseen jostain päin maata ja mennä kaikessa hiljaisuudessa naimisiin. Pakomatka ei kuitenkaan suju niin kuin pitää. Heti kättelyssä hän törmää pomoonsa ja kaiken lisäksi hänet yhyttää maantiepoliisi, joka ei usko Marionin kertomusta. Lopulta Marion päätyy Norman Batesin syrjäiseen motelliin. Aluksi Norman Bates vaikuttaa mukavalta hepulta, mutta pikkuhiljaa hän alkaa osoittautua kummalliseksi, äitimuorin hameenhelmoissa pyöriväksi psykopaatiksi. 

Marionin pakomatka päättyy Batesin motellin suihkun lattialle. Puukottaja Normas Bates ei kuitenkaan ole tavallinen ryöstömurhaaja vaan edesmenneen äitinsä persoonan hallitsema murhaaja, joka kärsii vähintään pahasta skitsofreniasta. Anthony Perkins tekee loistavan roolin psykopaattina, joka päällisin puolin vaikuttaa tavalliselta nuorelta mieheltä, joka varmasti muuten miellyttää naissukupuolta. Hitchcock kuvaa loistavasti Perkinsin esittämän Norman Batesin vajoamista äitihahmoonsa. Äidin ottaessa vallan Batesin persoonassa varjot näyttelijän kasvoilla tummentuvat entisestään. Norman Batesin salaisuus paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Marionin sisko ja sulhanen tekevät ilmoituksen kadonneesta naisesta paikkakunnan sheriffille. Marion on kuulemma nähty viimeksi motellilla, jota Norman Bates ylläpitää äitinsä kanssa. Sheriffin kulmat kurtistuvat, kun hän miettii asiasta kuultuaan ääneen: "Jos Batesin äiti on motellilla, niin kuka sitten on haudattuna hautausmaalle?"

Elokuvan lopussa rikospsykiatri selittää Norman Batesin diagnoosin seikkaperäisesti hyytävällä tavalla. Joillekin katsojille tämä ei sopinut vaan sitä pidettiin "idiooteille selittämisenä", mutta minulle se sopii hyvin. Norman Bates ei olekaan murhaaja, vaan tekoihin on syyllinen hänen kuollut äitinsä, joka lopulta ottaa vallan Batesin persoonassa. Norman on myrkyttänyt äitinsä ja tämän poikaystävän 10 vuotta aikaisemmin ja jäänyt sen jälkeen asumaan lapsuudenkotiinsa äidin balsamoidun ruumiin kanssa. Norman Batesin hahmo perustuu löyhästi tositapahtumiin ja Ed Geinin tarinaan. Ed Gein eli vuosia eristyksissä hallitsevan äitinsä kanssa ja hänen elämänsä romahti, kun äiti kuoli vuonna 1946. Ed Gein eleli sen jälkeen yksin omassa mielikuvitusmaailmassaan ja alkoi ensityökseen ryöstellä paikkakunnan hautausmaan ruumiita. Lisäksi hän syyllistyi kahteen murhaan vuosina 1954 ja 1957. Ed Geinin kotoa löydettiin pöyristyttäviä löytöjä. Ränsistyneestä ja saastaisesta talosta löydettiin mm. ihmisnahasta tehty lampunvarjostin ja koruja, jotka oli valmistettu eri ruumiinosista. Ed Gein vietti loppuelämänsä pakkohoidossa ja kuoli vuonna 1984 keuhkosyöpään. Hoitohenkilökunnan mukaan hän käyttäytyi sairaalassa ollessaan moitteettomasti. Kysymys kuuluukin niin, että luoko amerikkalainen yhteiskunta normanbatesia ja edgeinejä vai syntyykö osa meistä Jekyll ja Hyde- syndroomasta kärsiviksi murhaajiksi? Ehkä kysymys on kuitenkin lähtökohdista ja siitä kuinka paljon suvaitsemme tai välttelemme erilaisuutta. 

(Psyko- elokuvan tarina perustuu löyhästi Ed Geinin murhatapaukseen.)

Wiki-artikkeli Ed Geinistä englanniksi:

Ed Gein - Wikipedia

Psyko- elokuvan arvio Leffatykki- sivustolla:

Psyko | Psycho (1960) - Arvostelut - Leffatykki

Psyko- elokuvan loppukohtaus "Psykiatrin selostus" Youtubessa:

Psycho - The Psychiatrist - YouTube

Pahuuden arkipäivää

Pahuutta ei kannata käsitellä jonain sellaisena ulkopuolisuutena, joka tipahtaa keskuuteemme jostain ulkoavaruudesta. Esimerkiksi pahimpien etnisten puhdistusten kohdalla ei pidä miettiä sitä kuka ne on suorittanut vaan ketkä ovat sallineet sellaisen toiminnan. Hyvällä syyllä voi kysyä sitä kuka on sallinut sellaiset yhteiskunnalliset olosuhteet, jossa toiselta ihmiseltä voidaan riistää kaikki perusoikeudet, ihmisyys  ja loppujen lopuksi henki. Pahuus on olemassa meissä jokaisessa ja tavallinen kansalainenkin voi muuttua kansanmurhan kannattajaksi.

Ihmisyys koetuksella

Vuosi on 1918 ja ollaan Tampereella, jossa eletään sisällissodan jälkimaininkeja huhtikuun keväässä. Tampereen valloittaneet valkoiset suorittavat alueen puhdistusta ja teloitusryhmien kuolettavien laukausten kajahtaessa paikalla olleet katsojat hurraavat teloitettujen kaatuessa maahan. Pelkkä punaiseksi epäily saattoi koitua kuolemantuomioksi kevään 1918 puhdistuksissa. Jokin ihmisyyden pilkahdus kuitenkin oli kuitenkin nähtävissä, kun valkoisten päämaja kielsi joukkoteloitukset. Silti ihmisten hurraaminen toisen ihmisen tappamiselle on kylmäävää ja surullista. Se ei ole kaukana niistä somekommenteista ja reaktioista, joissa naureskellaan Afganistanin sotaa ja kauhuja paenneiden ihmisten kohtaloille. Onko jotkin ihmisryhmät todellakin jo menettäneet ihmisyytensä meidän länsimaisten ihmisten silmissä? Vai onko sitä koskaan ollutkaan? 

(Pahuutta ei ole olemassa vain satukirjoissa tai historiankirjoissa, jotka ovat pullollaan sotaa ja kansanmurhia. Pahuus on arkipäiväistä ja kaiken sen suvaitseminen on väärin.)

Pahuuden arkipäivää

Kukaan meistä ei ryhdy noin vain tappajaksi. Tarvitaan aikaa ja sopiva tilaisuus sekä jokin yhteiskunnallinen romahdus, joka järkyttää ihmismieliä ja saa meidät etsimään syyllistä yhteiskunnalliseen epätoivoon. Lähes kaikissa etnisissä puhdistuksissa on taustalla jokin iso tapahtuma. 1990-luvun tapahtumista Ruandan kansanmurhan taustalla kummitteli rasistinen siirtomaapolitiikka ja Jugoslavian hajoamissotien taustalla oli Neuvostoliiton romahtamisen lisäksi kyllästyminen keinotekoiseen valtiokoneistoon, joka ei ottanut huomioon etnisiä erityispiirteitä. 

Edes uskonnollinen tai etninen erityispiirre tai kansallismielisyys ei aloita mitään rajojen sisäistä tai niitä ylittävää selkkausta, vaan taustalla on aina lähestulkoon jokin isompi voima. Rahan puute, jatkuva vihan lietsominen ja propaganda sekä toivo paremmasta tulevaisuudesta sai tavallisen serbimiehen heiluttelemaan puukkoa ja käsikranaattia suomalaisten toimittajien silmien edessä bosnialaisella maantiellä vuonna 1994. Serbimies kehuskeli "hoidelleensa" sodan aikana ihmisiä muussakin kuin taistelussa. Pelkästään jo mokomalla asialla kehuskelu on irvokasta. Todennäköisesti kyse oli vain olemattomasta miehisestä uhosta ja alkoholin nauttimisesta. Samaan hengenvetoon serbimies kertoi olevansa huolehtiva perheenisä. 

Tilinteko

Tätä kirjoitettaessa on annettu ensimmäiset tuomiot Helsingin Koskelan teinisurmassa, jossa 16- vuotias kuoli vammoihinsa pitkäkestoisen pahoinpitelyn seurauksena. En mene tässä tarkempiin yksityiskohtiin. Kolme tuomittua nuorta saivat keskimäärin 10 vuoden tuomion, josta he todennäköisesti istuvat nuorina rikoksentekijöinä noin kolme vuotta. Joidenkin mielestä tuomiot ovat aivan liian lieviä. En ota tässä kantaa tuomion pituuteen tai siihen mikä on oikea rangaistus tällaisesta rikoksesta. Tuskin tätä nyt kuitenkaan pelkällä ankaralla puhuttelulla tai pullakahvillakaan kuitataan. Itseäni mietityttää se, että miten vankilasta vapautunut tekijä sopeutuu yhteiskuntaan. Kuinka yhteiskuntakelpoinen henkilö on sen jälkeen, kun hän vapautuu tuomiostaan, joka on saanut suurta julkisuutta? Onko tekijä leimattu ja tekojensa vanki loppuikänsä?

Nuorten tekemät rikokset eivät ole Suomessa harvinaisuus. 1970- ja 80- luvulla nuori väki tehtaili oikein urakalla. Tänä päivänä väestö vanhenee eikä jaksa ottaa osaa rötöstelyyn. Tosin pahoinvointi kasaantuu yhä pienemmälle porukalle ja yhä useamman nuoren harteille kasaantuu useampia ongelmia. On rahavaikeuksia, päihdeongelmia ja väkivaltataustaa. Loppujen lopuksi nuoresta rötöstelijästä tulee vielä tappajakin. Ongelma muodostuu siitä, että todellinen elämä ei säästä nuorta rikollista. Eräässä rikostapauksessa nuorisojoukko pahoinpiteli hengiltä keski-ikäisen miehen raakaa väkivaltaa käyttäen. Tästä joukkiosta ei kukaan päässyt osaksi "normaalia elämää." Yksi tekijöistä menehtyi neljänkympin kynnyksellä. Suomi on hyvä maa tänä päivänä ennaltaehkäisevässä työssä, jota poliisin lisäksi tekee lastensuojelu, sosiaalityöntekijät ja koulujen henkilökunta. Pidetään tästä arvokkaasta työstä kiinni. 

Syksy

Tämän syksyn aikana blogissa käsitellään lisää suomalaisia järkyttäneitä rikosjuttuja. Palaamme Kokemäenjoelle Krootilan kylään, jossa tapahtui vuonna 1960 Suomen rikoshistorian pöyristyttävin ja erikoislaatuisin uunisurma. Tämän lisäksi käymme läpi Helsingissä tapahtuneita 1970- ja 80-luvuilla tapahtuneita kellarisurmia. Susanne Lindholm löytyi löytyi kotitalonsa kellarista kuoliaaksi kuristettuna 8.8.1976. Tähän mennessä ei ole olemassa tietoa siitä miten ja missä vaiheessa Susanne joutui kyseiseen kellariin. Marraskuussa puhumme John F. Kennedyn murhasta Dallasista vuonna 1963. Kennedyn salamurha on yksi merkittävimmistä tapauksista Yhdysvaltain historiasta. Yhä vieläkin kiistellään siitä oli Lee Harvey Oswald yksinäinen salamurhaaja. 

Kiitoksia mielenkiinnostanne tähän asti!

Torsti Ossian Koskinen -Syyllinen vai syytön?

Risto Juhanin kirjoittama Torsti Ossian Koskinen - syyllinen vai syytön tarjoaa hyvän kuvauksen Pirkko Ryhäsen murhasta Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963. Åke Lindmanin juontamassa Ei vanhene koskaan- sarjassa Ryhäsen surmaa käsiteltiin jaksossa Erehdys. Maunu Kurkvaara kuvasi tapauksesta myös elokuvan Kujanjuoksu murhan alkuperäisillä tapahtumapaikoilla Kumpulassa. Tapaus on yhä tänä päivänä selvittämättä. Pirkko Ryhäsen omaisten mielestä heidät unohdettiin täysin etenkin sen jälkeen, kun aikanaan murhasta tuomittu Torsti Koskinen menehtyi vuonna 1987. 

(Torsti Ossian Koskinen ehti istua 7,5 vuotta Pirkko Ryhäsen surmasta vuonna 1963. Koskinen kuoli vuonna 1987. Oliko hän syyllinen vai syytön veritekoon?)

Erehdys

Pirkko Ryhänen surmattiin Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963 20 veitseniskulla. Ryhäsen löysi häntä vastaan lähtenyt poikaystävä, joka ei kuullut Ryhäsen tuskanhuutoa. Nykyään idyllinen ja viihtyisä Kumpulan kaupunginosa oli murhan aikoihin pahamaineisten laitapuolen kulkijoiden olinpaikka, jossa väkivalta ja päihteet olivat arkipäivää. Tuon ajan Kumpula ei tarjonnut siis tutkijoille kovinkaan otollista paikkaa murhatutkinnalle, sillä lähialueen asukkaat olivat tottuneet pitämään suunsa kiinni viranomaisten läsnä ollessa. Murhasta tuomittiin 12,5 vuoden mittaiseen kuritushuonerangaistukseen kirvesmies Torsti Ossian Koskinen, joka oli sekoillut humalapäissään tapahtumapaikan lähistöllä. Laitapuolen kulkija Koskinen oli heilutellut veistä suojellessaan morsiantaan kolmea lättähattunuorta vastaan. Yksi pojista oli saanut Koskisen veitsenhuitaisusta haavan kasvoihinsa.

Oikeus totesi tuomiossaan, että humalainen Koskinen olisi erehtynyt luulemaan Pirkko Ryhästä yhdeksi mainituista lättähatuista ja surmannut hänet pimeällä jalkakäytävällä. Tuomioon vaikutti erityisesti se seikka, että Koskinen oli itse ottanut mahdollisen syyllisyytensä puheeksi poliisikuulusteluissa. Tapahtumahetkellä hän oli vahvassa humalassa, joten hän  esitti tunnustuksensa eräänlaisen ajatuskokeen muodossa. Tapausta tutkinut etsivä Väinö Haukka vaati lisätutkimuksia tapauksen tiimoilta, koska ei ollut tyytyväinen Koskista vastaan kerättyyn aineistoon. Haukan mukaan epäilty tekijä ei edes muistuttanut Koskista eikä tapauksen lähin silminnäkijä tunnistanut Koskista tekijäksi lainkaan. Lisäksi Torsti Ossian Koskisen puolustus oli sitä mieltä, että Koskisen lausuntoa oli muutettu tutkijoiden painostuksesta. Otetaan vielä huomioon sekin, että etsivä Väinö Haukka siirrettiin Ryhäsen surmatutkimuksesta muihin tehtäviin. 

(Poliisit tutkimassa Pirkko Ryhäsen surmapaikkaa Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963.)

Syytön vai syyllinen?

Oikeuden mukaan Koskinen olisi siis erehdyksessä käynyt Ryhäsen kimppuun, koska tämä oli muistuttanut erästä kahakkaan osallistunutta lättähattunuorta. Tämän jälkeen Koskinen olisi nähty harhailemassa murhapaikan tietämissä Jyrängöntiellä ja palannut vielä tapahtumapaikan suuntaan. Tästä ajasta Koskisella ei ollut mitään muistikuvaa. Hän oli ryypännyt raskaasti edelliset päivät ja hetken muistikatkos osui sopivasti Ryhäsen surman aikoihin. Eräs iltakävelyllä ollut pariskunta oli tavannut murhapaikan tietämissä Kumpulan kartanon sillikellarin luona juopuneelta vaikuttaneen miehen, joka oli kysellyt pariskunnalta olinpaikkaansa ja lähimmän puhelimen sijaintia. Murhasta tuomittu Koskinen tunsi hyvin Kumpulan seudut, joten on hyvin erikoista, että hän olisi harhaillut lumisessa maastossa ja kysellyt ohikulkijoilta olinpaikkaansa. Koskinen tunsi nämä seudut kuin omat taskunsa ja asukkaat tunsivat myös Koskisen. 

Yksi mainittavimpia paikkoja Kumpulassa oli niin sanottu mustalais- Fannin Putkinotko, josta Koskinen kävi hakemassa viinaa murhailtana. Itse asiassa tämä tapahtui lättähattujen kanssa käydyn tappelun jälkeen. Virallinen tutkinta ei uskonut Koskisen selityksiä siitä, että hän oli viinanhakureissulla Ryhäsen murhan aikoihin. Poliiseista vain Väinö Haukka piti Koskisen kertomusta uskottavana. Syyttäjäpuolen mukaan Koskinen oli lähtenyt kostamaan lättähatuille, jotka olivat aikoneet raiskata hänen naisystävänsä. Miksi? Entisenä kadunjätkänä itsekin Koskinen tiesi, että hän saisi vastaansa porukan nuoria miehiä, jotka taltuttaisivat noin nelikymppisen miehen helposti. Oli hän miten kova puukkomies tahansa, niin humalassa hän ei nuorille miehille pärjäisi. Koskinen kertoi majapaikassa kaverilleen ja naisystävälleen hakevansa Fannilta lisää alkoholia. Lättähatuille kostamisesta ei mainittu mitään. Koskinen ei ollut mitenkään hermostunut tai vaikuttanut siltä, että tapaus olisi kaivellut häntä millään tavalla. Viinahammasta vain kolotti. 

(Iisalmelaislähtöinen Pirkko Ryhänen surmattiin Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963. Hän oli kuolleessaan 16- vuotias. Murha on edelleen selvittämättä.)

Tinneri

Mielestäni Ossi Torstian Koskinen oli syytön Kumpulan veritekoon. Todistajat eivät tunnistaneet Koskista niin sanotuksi Edenhattu- mieheksi, joka oli nähty liikkuvan murhapaikan lähettyvillä. Samanlaisia henkilöitä oli liikkeellä useita kyseisenä iltana. Lisäksi murhapaikalla nähty mies oli suurikokoinen, kun Koskinen oli ilmeisesti keskimittainen. Lisäksi Koskisen hallusta ei löytynyt puukkoa, jolla murha todennäköisesti tehtiin. Hänellä oli hallussaan leipäveitsi, jolla hän oli huitaissut yhtä lättähattua murhailtana. Murhaa ei tehty leipäveitsellä. Mistä Koskinen olisi saanut puukon haltuunsa ja miksi hän olisi lyönyt sillä Ryhästä, jos hänellä oli jo entuudestaan leipäveitsi? Murha-ase tuotti poliisille alusta asti ongelmia ja puukko löytyi vasta myöhemmin murhapaikan tietämistä. Koskisella ei ollut myöskään vaatetuksessaan mitään merkkejä siitä, että hän olisi juuri puukottanut Pirkko Ryhästä 20 kertaa puukolla. Hänellä oli ainoastaan veritahra takinhihassa, joka oli aivan hyvin saattanut tulla tappelusta lättähatun kanssa. Kaiken lisäksi poliisi Väinö Haukka oli sitä mieltä, että Torsti Koskisesta ei ollut murhaajaksi. Hän oli laitapuolen kulkija ja kriminaali, muttei murhaaja. Mitä syytä hänellä olisi ollut puukottaa hengiltä nuori nainen? Väkivaltataustaa Koskisella oli vain katutappeluista, mutta erityisen väkivaltaisena tai mieleltään järkkyneenä häntä ei voitu pitää. 

Koskinen vapautui vankilasta 7,5 vuoden jälkeen. Varastomies Pekka Lappalainen oli tunnustanut vankikaverilleen, että oli surmannut vuonna 1963 Kumpulassa 16- vuotiaan tytön. Lappalaisen tunnustus ei kuitenkaan Koskista vapauttanut, sillä vapautusta oli haettu myös muissa kansalaispiireissä. Koskinen oli myös itse ollut yhteydessä aktiivisessa yhteydessä eduskunnan oikeusasiamieheen ja vaatinut asiansa uudelleen tutkimista. Jopa vankeinhoidon henkilökunta oli mukana tekemässä yhteydenottoja viranomaisiin. Rikoksen tunnustanut Lappalainen oli lausuntonsa perusteella surmannut Ryhäsen tinnerihumalassa alueella liikkuessaan. Lappalainen oli tekohetkellä 16- vuotias ja elänyt koko nuoruutensa päihteiden huurruttamassa maailmassa. Hänen myrkkynsä oli tinneri. Lappalainen vapautettiin myöhemmin syytteistä, sillä hän ei muistuttanut lainkaan murhapaikalla havaittua miestä. Hänen vaatetuksensa poikkesi selvästi epäillystä murhaajasta. Lappalaisella ei ollut usein edes lakkia päässään ja murhaajalla nimenomaan oli hattu päässään tekohetkellä. Tosin Pekka Lappalaisen syyllisyyttä tuki se seikka, että hän tunsi murhapaikan tienoon hyvin, koska hänen äitinsä asui Kumpulassa. Lappalainen osasi kuvata tapahtumat ja ympäristön hyvinkin tarkkaan. 

Tapaus on yhä avoin. Koskisen elämä vapaudessa ei aluksi luvannut hyvää, sillä hän tuhlasi valtiolta saamansa korvausrahat ennätysajassa ja palasi vanhoihin pahoihin tapoihinsa. Koskinen sai kuitenkin elämänsä myöhemmin raiteilleen ja eli loppuelämänsä kaidalla tiellä eikä kuningas Alkoholikaan ollut enää määrittämässä arkipäivien sisältöä. Koskinen kuoli vuonna 1987 ja samalla päättyivät myös Ryhäsen jutun tutkimukset. Lappalaisen myöhemmistä vaiheista allekirjoittaneella ei ole tietoa. Poliisin asiantuntijaryhmä kokosi kaiken Ryhäsen murhaa koskevan materiaalin kasaan ja haki tapaukselle ratkaisua. Tuloksetta. Murha on yhä selvittämättä ja omaisille jäi suunnattoman surun lisäksi valtava epävarmuus. Kuka surmasi heidän perheenjäsenensä ja miksi? 

Vanhasta levottomasta Kumpulasta ei ole enää tietoakaan. Poissa ovat lestinheittäjät ja lättähatut. Paikalla sijaitsee nykyään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellinen kampus. Tapahtumapaikka oli mitä idyllisintä seutua iltakävelyyn syksyllä 2011 majaillessani Helsingissä joitakin viikkoja.

Vanhoista ajoista muistuttaa vain pimeys...

Katsottavaa ja luettavaa

Ei vanhene koskaan. Jakso "Erehdys".

Ei vanhene koskaan: Erehdys [1/3] - YouTube

Ei vanhene koskaan: Erehdys [2/3] - YouTube

Ei vanhene koskaan: Erehdys [3/3] - YouTube

Kujanjuoksu- elokuva finna.fi- tietokannassa: Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu | Kansallinen audiovisuaalinen instituutti | Finna.fi

Risto Juhani: Torsti Ossian Koskinen - syyllinen vai syytön.

Hannes Markkula: Kuusi suomalaista murhaa.

Helsingin murhahistoriaa. 100 helsinkiläistä surmaa. 

  

Ranskan suuri vallankumous 1789

Vallankumous oli varmasti välttämätön yhteiskunnallinen murros eikä sen merkitystä historiallisena tapahtumasarjana voi millään tavalla aliarvioida. Mutta oliko verenvuodatus turhaa? Tapettiinko ihmisiä pelkän vallanhimon ja voimannäytön vuoksi? Olisivatko vallankumouksen myötä tapahtuneet uudistukset tapahtuneet joka tapauksessa ilman suuria mullistuksia? Kaatoiko Ranskan suuri vallankumous neuvonantajiensa manipuloiman hirmuhallitsijan vai oliko Ranskan hallitsija Ludvig XVI uudistuksille suopea ja vapaamielinen valistusajan hallitsija, joka menetti valtansa ja lopulta henkensä väärään aikaan ja vääristä syistä?

(Ranskan kuningas Ludvig XVI mestattiin vuonna 1793 giljotiinilla. Oliko hänen teloituksensa vain esitys, jolla käännettiin huomio pois vallankumouksen todellisista ongelmista?)

Kovaonninen kuningas

Ludvig XVI kruunattiin 19-vuotiaana Ranskan kuninkaaksi vuonna 1774. Hänen hallituskaudellaan Ranska oli suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Ludvig XVI on kuvattu heikkolahjaiseksi ja jopa vähä-älyiseksi hallitsijaksi, mutta todellisuudessa hän oli edellä aikaansa. Ludvig XVI oli lukenut ja tiedonhaluinen kuningas, joka oli kiinnostunut historiasta, maantieteestä ja tutkimusmatkailuista. Ludvig XVI:n väitetään myös viihtyneen tavallisen rahvaan parissa ja hän vieraili lastensa kanssa seuraamassa tavallisten ranskalaisten työntekoa. Veljilleen kirjoittamissaan kirjeissä kuningas halusi ajaa eteenpäin yhteiskunnallisia uudistuksia ja parantaa tavallisten ranskalaisten asemaa. Ludvig XVI tunsi myös vastenmielisyyttä tiukkaa hovietikettiä ja sen seremoniallisuutta kohtaan. Tällä tavalla hän suututti ylimmän aateliston, joka oli tiukasti sidottu Ranskan hoviin ja jota aatelisto piti etuoikeutenaan. Tämä edesauttoi niitä vaikeuksia, joita Ranskan kuningashuone seuraavina vuosina kohtasi. 

Vanha valta vapisee

Ranskan talous oli Ludvig XVI:n valtakauden alussa retuperällä. Ranskan osallistuminen Yhdysvaltain vapaussotaan 1780-luvun alussa oli romahduttanut Ranskan talouden ja kaiken kukkuraksi ranskalaiset eivät saaneet mitään vastinetta vaivannäölleen myöhemmässä rauhanteossa. Sen lisäksi hovin ylellinen elämä ja erityisesti Ludvigin vaimon Maria Antoinetten väitetty tuhlailu herätti kauhistusta ja suuttumusta jopa ylemmän aateliston joukossa. Kuningas ei myöskään ollut mikään varsinainen soturikuningas, sillä sotajoukon edessä häntä nähtiin harvoin, saati hevosen selässä. Tosin hän kyllä tapasi mielellään Amerikan sodasta palanneita sotilaita. Ludvig XVI oli hallitsijana aivan liian hyväntahtoinen ja hän saattoi perua yhteiskunnallisia uudistusehdotuksia, jos ne herättivät liikaa vastustusta yläaatelistossa. Lisäksi historiantutkijat ovat todenneet kuninkaan kärsineen masennuksesta. Tämä seikka vaikutti olennaisesti historian kulkuun. Huonoina hetkinään Ludvig XVI ei pystynyt päätöksentekoon ja jätti tärkeät päätökset neuvonantajilleen tai vaimolleen, joka voimakastahtoisena monarkian kannattajana ei juurikaan antanut arvoa miehensä uudistuksille. Kuningatar ei tosin myöskään ymmärtänyt valistusaatteista juuri mitään. Tosin Maria Antoinette kyllä kunnioitti miestään, joka oli huolehtiva aviomies ja isä lapsilleen. Ludvigilla ei ollut edes rakastajia. 

(Aseistautunut väkijoukko valtasi Bastiljin linnoitusvankilan 14.7.1789. Valtauksesta tuli Ranskan vallankumouksen merkittävimpiä käännekohtia. Nykyään Bastiljin valtauksen vuosipäivää 14.7 vietetään Ranskan kansallispäivänä.)

Bastilji

Kuningas määräsi pidettäväksi säätyvaltiopäivät kesäkuussa 1789. Säädyt olivat kokoontuneet yhteen tätä ennen viimeksi vuonna 1614. Valtiopäivien tarkoituksena oli ratkaista Ranskan ongelmat ja niistä tulikin lopulta ensimmäinen askel kohti Ranskan suurta vallankumousta. Kolmas sääty julistautui lakia säätäväksi kansalliskokoukseksi 20.6.1789 eikä kuningas pystynyt vaikuttamaan tapahtumiin. Tämä tarkoitti todellisen ranskalaisen parlamentarismin syntyä. Ludvig XVI ei suhtautunut tapahtumiin mitenkään vastentahtoisesti vaan oli hyvin avoin yhteiskunnallisille uudistuksille. Kirjeissään hän oli pyytänyt vanhoillisia veljiään sallimaan kuninkaan valtaa rajoittavat uudistukset eikä asettumaan niitä vastaan. Näissä kirjeissä puhui valistunut kuningas ja korkean tason virkamies, joka seurasi ajan henkeä ja suhtautui suopeasti tavallisiin ranskalaisiin.

Ludvigin XVI:n nuiva suhtautuminen yläaatelistoon ja kieltäytyminen Aurinkokuninkaan aikaisesta hovileikistä aiheutti pian myöskin sen, että kuningas joutui poliittiseen paitsioon ja epäonnistui tehtävässään. Lisäksi kesällä 1789 hallitsijapari oli järkyttynyt perheenjäsenen kuolemasta. Maria Antoinetten ja Ludvig XVI:n poika Ludvig Joosef oli menehtynyt juuri tärkeimpien tapahtumien kynnyksellä. Masennuksesta kärsinyt kuningas jäi taas pois poliittisten päätösten keskiöstä ja päätösvalta jäi neuvonantajille ja viime kädessä Maria Antoinettelle. Heinäkuussa 1789 vallankumousjoukko valtasi Bastiljin linnoitusvankilan Pariisin lähettyvillä. Hirmuvallan symbolin valtauksesta 14.7.1789 sanotaan alkaneet Ranskan vallankumouksen suuret tapahtumat. Ludvig XVI oli määrännyt tätä ennen armeijan joukkoja Pariisin ympärille tilanteen rauhoittamiseksi. Hän ei ollut lainkaan tietoinen Bastiljin tapahtumista ja kirjoitti päiväkirjaansa kyseisen päivän kohdalle sanan Rien: ei mitään. 

Bastiljin valtauksen jälkeen yhteiskunnallisia tapahtumia ei voinut enää pysäyttää. Kuningas käski vetää sotajoukot pois Pariisin ympäriltä ja luopui ajatuksesta hajottaa kansalliskokous. Uusi hallinto sai alkunsa ja Ludvig XVI sai sen kunniaksi hattuunsa kumouksellisten tunnuksen, kolmivärisen kokardin. Perustetiin Pariisin kommuuni, uusi kaupungin hallinto ja miliisijoukot, jotka saivat nimen kansalliskaarti. Tästä alkoi kansalaisyhteiskunnan muotoutuminen ja sen seuraukset näkyvät yhä vieläkin tämän päivän Euroopassa. Tässä muutoksessa kuningas Ludvig XVI ei kuitenkaan pysynyt enää mukana ja hän menetti vähitellen kaiken vaikutusvaltansa. Hänen olisi ehdottomasti pitänyt yrittää vaikuttaa kansalliskokouksen toimintaan tai lopettaa sen toiminta tarvittaessa kokonaan. Kuningas menettikin viimeiset valtansa rippeet kuningasperheen epäonnistuneen pakoretken jälkeen 21.6.1791.  Hän teki päätöksensä liian myöhään tai liian aikaisin tai sitten hän ei pystynyt minkäänlaiseen päätöksentekoon. 

(Kuningasperheen epäonnistunut pakomatka 21.6.1791 teki lopultakin selvää kuningasvallasta Ranskassa. Väkijoukko kokoontui pilkkaamaan vangittua kuningasperhettä paluumatkalla Pariisiin. Tiesikö kuningas kuitenkin jo vuosia aikaisemmin häneen kohdistuvista vehkeilyistä ja syrjäyttämisyrityksistä?)

Ludvig XVI teloitetaan

Vallankumouksen tapahtumilla oli kääntöpuolensa, kun maaseudulla talonpoikaisjoukot ryntäsivät aateliston kartanoihin ja murhasivat aatelisia sekä heidän palvelusväkeään. Pariisissa katutolppiin hirtettiin lähestulkoon kaikki, jotka "katselivat vähänkin vinoon Ranskan suurta vallankumousta". Kansalliskokous ei halunnut tai kyennyt estämään väkivaltaisuuksia. Se ei pystynyt toimimaan edes silloin kuin vihastunut "naisten joukko" marssi lokakuussa 1789 Versallesiin ja pakotti kuningasperheen muuttamaan pois kuninkaallisesta palatsista ja palaamaan vuosien jälkeen takaisin Pariisiin. Silminnäkijöiden mukaan mellakoihin ja muihin väkivaltaisuuksiin osallistui miehiä, jotka eivät puhuneet edes ranskaa ja osa heistä oli pukeutunut naisiksi. Lisäksi on puhuttu siitä, että väkivaltaisia joukkoa ohjattiin kummallisella koodikielellä. Kuka tietää. Kansalliskaarti ja poliisi toimi veltosti eikä juurikaan puuttunut raakuuksiin. Tämä antaa viitteitä ulkopuolisesti solutuksesta. Kuningaspari joutui käsittämättömän pilkan kohteeksi vallankumouksen tapahtumien aikana. Kesäkuussa 1791 kuninkaallista perhettä nimitettiin mm. sikaperheeksi kuninkaan epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen. Pilkkakirjoitukset ja pilakuvat vetävät vertoja tämän päivän somepostauksille. 

Giljotiinin terä suhahti 21.1.1793 kello 10.22. Kuningas Ludvig XVI teloitettiin perättömien syytösten johdosta ja tavalliset ranskalaiset olivat järkyttyneitä kuninkaan saamasta kuolemantuomiosta. Hyvänä esiintyjänä tunnettu kuningas oli todella ollut suosittu rahvaan joukossa. Tammikuussa 1793 teloitettiin kuningas, joka oli valtakautensa alusta asti pyrkinyt saamaan aikaan yhteiskunnallisia uudistuksia kaikin tavoin, mutta törmännyt etenkin papiston ja yläaatelin vastustukseen. Kielitaitoisena ja hyvämuistisena hallitsijana Ludvig XVI koitti todella saada valtakunnan taloudellisen ja yhteiskunnallisen tilanteen kuntoon. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää niitä voimia, jotka halusivat kaataa kuningasvallan ja saada kruunun varat haltuunsa. Monarkian perustukset rapisivat pikkuhiljaa vallankumouksen kuohunnassa, mellakoissa ja sodissa. Valtansa menettäneen kuninkaan teloitus oli täysin järjetön teko, joka ei muuttanut tilannetta suuntaan eikä toiseen vallankumouksen kannalta. Ludvig XVI:n vaimo, kuningatar Maria Antoinette teloitettiin lähes 10 kuukautta myöhemmin vastenmielisen näytösoikeudenkäynnin jälkeen lokakuussa 1793.

Ranskan suuren vallankumouksen tapahtumia ei voi yliarvioida ja niiden merkitys tämän päivän kansalaisyhteiskuntaan on ollut huomattava, mutta voidaan sanoa, että vuonna 1789 alkaneet tapahtumat Ranskassa olisi voitu välttää. Vallankumouksesta aiheutuneet uudistukset olisivat todennäköisesti tapahtuneet ennemmin tai myöhemmin. Unohdettu on sekin, että yhteiskunnalliset uudistukset olivat alkaneet osittain jo Ludvig XVI:n edeltäjän Ludvig XV:n valtakaudella. Viimeistään hänen pojanpoikansa valtakaudella otettiin tavaksi lahjoittaa hovin varoja hyväntekeväisyyteen. Lisäksi Ludvig XVI työskenteli uutterasti ja kielsi mm. kidutuksen käyttämisen kuulustelumenetelmänä. Lisäksi Ranskan valtiovelat olisivat olleet aikanaan hoidettavissa, mutta käytännössä välinpitämättömät neuvonantajat estivät Ludvig XVI:n suunnitelmat velan hoitamiseksi. On siis tästä syystä käsittämätöntä, että valistunut ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin suopeasti suhtautunut valistusajan hallitsija Ludvig XVI mestattiin nimissä lähinnä vain siitä syystä, että Ranskan vallankumousarmeija oli hätää kärsimässä ulkovaltojen liittoarmeijaa vastaan. 

(Vapaus johtaa kansaa. Kuvaako Eugene Delaroixin maalaus todellisuutta vai voidaanko se laskea vain pelkäksi vallankumousromantiikaksi?)

Väärään aikaan väärässä paikassa

Ludvig XVI:sta tuli ikään kuin vallankumouksen uhri. Hänen teloittamisestaan haluttiin tehdä myös symboli tuhatvuotisen monarkian päätökselle. Ludvig XVI ei suinkaan ollut hirmuhallitsija, päinvastoin, mutta hän ei kyennyt tarpeeksi aktiivisesti vastustamaan vallankumousta seuranneita väkivaltaisuuksia. Hän ei myöskään pystynyt ottamaan ohjaksia Ranskan kansalliskokouksessa ja asettumaan säätyjen "kärkipaikalle". Lisäksi hän joutui käsittämättömän monimutkaisen vehkeilyn ja juonittelun kohteeksi. Ludvigin väitetään kertoneen vuonna 1791 epäonnistuneen pakomatkansa jälkeen vankeudessa, että hän oli ollut tietoinen kaikista tulevista tapahtumista ja häntä vastaan suunnatusta salaliitosta jo vuonna 1780.

Jatkoa seuraa...

Mammuttimainen minisarja Ranskanvallankumouksen tapahtumista vuodelta 1989 (suom. Toivon ja vihan vuodet). Maria Antoinettena Jane "Tohtori Tuli Kaupunkiin" Seymor. Ludvig XVI:n ja Antoinetten pyöveliä Sansonia esittää puolestaan Christopher "Saruman" Lee:

La Révolution française (1989): Part 1 (w/ English Subtitles) - YouTube

La Révolution française (1989) Part 2 (English Subtitles) - YouTube

Kaksiosainen tiiliskiviklassikko vuosilta 1942 ja 1946. Kannattaa lukea, jos vain osaa jättää huomioimatta henkilöiden ulkonäköön viittaavat huomautukset. Lisäksi kirjoittaja suhtautuu kuningas Ludvig XVI:n ajoittain saamattomana ja vähämielisenä hallitsijana. Maria Antoinettesta kirjoittaja ei tunnu pitävän juuri ollenkaan:

Octave Aubry Ranskan suuri vallankumous: osat I ja II.

Toisenlainen käsitys Ranskan vallankumouksen tapahtumista. Toisaalta hyvin mielenkiintoinen näkökulma siitä, että vallankumous itseasiassa oli turha tapahtuma. Kirjoittaja viittaa tässä ilmeisesti vallankumoukseen liittyviin väkivaltaisuuksiin.

Ludvig XVI ja Marie Antoinette – kuninkaalliset marttyyrit | Totuuden henki (wordpress.com)

Perustietoa Ranskan suuresta vallankumouksesta ja kuningas Ludvig XVI:sta:

Ludvig XVI – kuningas vasten tahtoaan | kuninkaalliset ja monarkia (wordpress.com)

Ludvig XVI wikipedia