Kumpulan puukotus 1963. Pirkko Ryhäsen selvittämätön henkirikos.

Iisalmelaislähtöinen Pirkko Ryhänen kuoli kahteenkymmeneen puukoniskuun Kumpulan kaupunginosassa maaliskuussa 1963. Rikoksesta tuomittiin 12,5 vuoden kuritushuonerangaistukseen tahallisesta taposta 39- vuotias Torsti Ossian Koskinen. Hänet vapautettiin 7,5 vankeuden jälkeen syyttömänä, kun Pekka Lappalainen- niminen mies tunnusti teon. Lappalainen perui myöhemmin tunnustuksensa ja tapaus on edelleen selvittämättä. Ryhäsen omaiset ovat jääneet vastausta vaille tyttärensä surmaajasta. 

(Nuori 16- vuotias Pirkko Ryhänen surmattiin raa'asti Jyrängöntiellä Helsingissä maaliskuussa 1963. Murhaaja on edelleen tavoittamatta.)

Kumpulan puukotus 1963

Pirkko Ryhänen oli muuttanut Iisalmesta Helsinkiin töiden ja opiskelujen perässä. Hän asui Esko ja Tyyne Ryhäsen luona ja toimi samalla heidän lastenhoitajanaan. Opintoja Pirkko suoritti Kalliossa Helsingin iltakoulussa. Pirkko oli tutustunut Seppo Lipposeen ja nuoret alkoivat pian seurustella. Ennen Sepon tapaamista Pirkon sormessa oli nähty sormus ja opiskelijakaverit kertoivat myös "jonkun miehen" olevan kiinnostunut hänestä. Kiinnostus oli ollut yksipuolista ja muistutti enemmän nykyajan termein stalkkausta, vainoamista. Kyseisestä miehestä ei tiedetty sen enempää. 

Helsingin Kumpula oli maaliskuussa 1963 hyvin erilainen paikka kuin nykyään. Tänä päivänä tapahtumapaikalla sijaitsee Helsingin yliopiston kampus. Mutta 1960-luvun alussa kaupunginosaa leimasi osattomuus, joka heijastui ympäristöönsä rehottavana rikollisuutena ja päihdeongelmina. Humalainen käyttäytyminen, tappelut ja pimeän viinan osto rehotti. Pirkko Ryhäsen koulumatka kulki juuri tämän kaupunginosan halki pitkin Jyrängöntietä. Ryhänen oli kertonut, että koulumatka pelotti häntä ja poikaystävä Seppo olikin häntä usein vastassa matkanvarrella. Näin oli sovittu myös tuona murheellisena iltana. 

Murha

Pirkko oli palaamassa kello 21.10 Jyrängöntietä iltakoulusta, kun hänen kimppuunsa iski takaapäin mies, joka puukotti häntä julmasti 20 kertaa. Todistajat kuulivat Ryhäsen huudon, joka alkoi korkeana ja jatkui loppuun asti matalana. Huomattakoon, että lähinnä olevat todistajat autonkuljettaja Pentti Pitkänen ja yövartija Frans Suominen olivat vain muutamien kymmenien metrien päässä Pirkko Ryhäsestä ja tuntemattomasta puukottajasta. 

Pitkänen näki kaksi henkilöä nojautuneena toisiinsa ja sen jälkeen miehen juoksevan metsikköön. Pitkäsen mukaan mies oli tummiin pukeutunut pitkähkö mies. Suominen näki jotain raahattavan Jyrängöntietä pitkin. Sitten hän näki maassa makaavan henkilön. Suominen kysyi maassa makaavalta :” Onko jokin hätänä teillä?”. Maassa makaava Ryhänen oli vain vaivoin saanut nostettua kätensä ylös, jonka Suominen tulkitsi kaiken olevan kunnossa.

Pentti Pitkäsen saavuttua paikalle oli Ryhäsen luona hänen poikaystävänsä Seppo Lipponen. Ryhänen kiikutettiin Marian sairaalaan, jossa tämä kuoli saamiinsa vammoihin. Pirkko Ryhäsen äiti oli juuri synnyttämässä, kun tieto hänen kuolemastaan saavutti kotiväen. Pirkon nuorimmat sisarukset olivat myös odottaneet isosiskon vierailua Iisalmeen, mutta nyt tuo vierailu jäi tekemättä.

Poliisi suoritti tapahtumapaikalla nopeasti tutkimukset ja haravoi lähimaastoa, josta löytyi runsaasti jälkiä ja muun muassa paikka, jossa tekijä olisi puhdistanut käsiään lumella. Löytyi myös murhaajan jättämiä kengänjälkiä, joita voitiin verrata myöhemmin epäiltyjen jalanjälkiin. Murha- ase jäi tavoittamattamattomiin ja tämä seikka tuli vaivaamaan tutkijoita jatkossakin. Myöhemmin nimittäin selvisi, että surmapuukko oli varmasti Mora- puukko eikä esimerkiksi leipäveitsi.

Jyrängöntien lähistöllä surman aikaan iltakävelyllä ollut pariskunta oli tavannut niin sanotun sillikellarin luona siististi pukeutuneen miehen, joka oli kultivoituneella äänellä kysynyt lähintä puhelinkoppia. Mies oli ollut todistajan mukaan humaltunut ja ei heidän mukaansa selvästikään tuntenut aluetta kovin hyvin. Lisäksi murhapaikan tietämissä koiraa kävelyttänyt mies näki kahdesti tummiin pukeutuneen miehen juoksentelevan metsikössä. Todistaja Niemisen mukaan mies juoksi kahdesti hänen läheltään.

Todistajat olivat nähneet tummiin vaatteisiin pukeutuneen miehen harhailemassa Jyrängöntien metsikössä. Harhailijan vaatetus oli siisti ja hänellä oli todennäköisesti niin sanottu Eden- hattu päässään. Tästä Eden- hatusta ja tekijän pukeutumisesta tuli myöhemmin tutkinnan riippakivi.

Tutkinta

Komisario Veikko Korkealehto sai tiedon tuoreeltaan kotona ollessaan. Korkealehto oli aikaisemmin toiminut muun muassa Kyllikki Saaren ja Sirkka-Liisa Valjuksen surmien tutkijana. Nämä rikokset tunnetusti ovat jääneet ratkaisematta. Ensimmäisenä tutkijana paikan päällä oli etsivä Väinö Haukka, joka tuli tunnetuksi myöhemmin kamppailulajien kehittäjänä. Haukka ja Korkealehto olivat aluksi neuvottomia tapauksen suhteen, koska mitään konkreettista tietoa tekijästä ei saatu. Tutkimusta jatkettiin kuulustelemalla ja kiertämällä talosta taloon murhapaikan tietämissä.

Pirkko Ryhänen menehtyi 20 puukoiskuun ja tutkimuksissa selvisi myöhemmin, että kyseessä oli nimenomaan puukko eikä veitsi. Lisäksi rikospaikalta ei havaittu juurikaan verijälkiä mikä antoi syyn olettaa, että tekijän vaatteet olisivat tämän johdosta veren peitosta. Paikalta löytyi veriryhmään A kuuluvan ihmisen verta.

(Murhaaja pakeni metsään nuolen osoittamaan reittiä. Pentti Pitkänen ja useat todistajat näkivät miehen liikkuvan Jyrängöntien metsikössä.)

Kuulusteluissa ja puhutteluissa ilmeni, etteivät Kumpulan hökkelikylän asukkaat olleet juurikaan kiinnostuneita puhumaan etenkään viranomaisella. He eivät halunneet olla tekemisissä poliisin kanssa eivätkä sotkeentua koko juttuun. Heitä varmasti pelotti myös tulla pidätetyksi omista rötöksistään. Tässä menetettiin varmasti arvokasta ensi käden tietoa illan tapahtumissa.  

Koskinen

Yksi näistä Kumpulan osattomista oli puuseppä Torsti Ossian Koskinen, joka oli Ryhäsen murhailtana liikenteessä morsiamensa Ester Niemisen kanssa. Pariskunnalla oli ollut ohjelmassa muutto Vallilasta Kumpulaan, mutta päivä oli sujunut ryypiskelyn ja taksikyytien merkeistä. Vuokra-autolla haettiin viinaa kuuluisasta Putkinotkosta, jota ylläpiti romaninainen nimeltään Fanni. Sinne Koskinen nytkin suunnisti puolisonsa kanssa. Matka päätyi Johannes Jokisen asuntoon, jossa parivaljakko majaili ryyppyreissujensa välillä. Alkoholia oli nytkin nautittu useita päiviä. 

Onneton tapahtumasarja käynnistyi, kun kolmen lättähatun seurue lyöttäytyi humalaisen pariskunnan seuraan aikeenaan hakata Koskinen ja raiskata nainen. Koskinen nouti Jokisen asunnosta leipäveitsen, jolla huitaisi yhtä lättähattua kasvoihin. Nuorisojoukon edustajat pakenivat paikalta ja välikohtaus latistui pelkäksi huuteluksi ja suunsoitoksi. Sisällä Jokisen kämpässä Koskinen ilmoitti hakevansa Fannilta lisää alkoholia ja sai ilmoituksellaan Niemisen suuttumaan. Väsynyt ja humalaisten riitelystä tuohtunut Jokinen kuuli tämän makuusijaltaan. Tässä kohtaa aikataulut menevät sekaisin, mutta varmaa on että Jokisen asunnolla ja viinanhakureissulla meni tovi aikaa. 

Koskinen lähti hakemaan viinaa erään tutun peltisepän kanssa. Kenelläkään osallisella ei ole täyttä varmuutta siitä milloin Koskinen palasi Fannin luota. Koskisen kannalta onnettominta tässä oli se, että hänen käyntinsä Putkinotkossa ajoittuu samoihin aikoihin kuin Ryhäsen puukotus. Samaan saumaan sattuu Koskisen täydellinen muistikatkos. Viranomaisille ei tuottanut suuria vaikeuksia saada selville, että Torsti Ossian Koskinen oli heilutellut veistä Ryhäsen surmapaikan lähistöllä. Tutkinnanjohtaja Korkealehto oli varma, että nyt oltiin oikeilla jäljillä. Etsivä Väinö Haukka vaati lisätutkimuksia, mutta hänet siirrettiin toisiin tehtäviin. Haukka ilmoitti Korkealehdolle, että hän tulisi hakemaan poliisiksi Isojoelle. Tämä oli selvä kuitti tutkinnanjohtajalle, joka oli yrittänyt ratkaista Kyllikki Saaren murhaa. 

Olosuhteet olivat tutkinnan kannalta kaikkea muuta kuin suotuisat Torsti Koskiselle. Hänen muistikatkoksensa ajoittuu juuri samalle ajalle kuin Ryhäsen puukotus. Koskista pidättämään tullut poliisi huomasi Koskisen vaihtaneen päällystakkia murhan jälkeen. Alun perin Koskinen myös muisteli pitäneensä puukkoa hallussaan ja viskanneen puukon metsikköön murhailtana. Tämän selityksen Koskinen myöhemmin perui. Lisäksi epäilty oli alkanut pohtia sitä mahdollisuutta, että hän olisi surmannut Pirkko Ryhäsen erehdyksessä luultuaan tätä häntä uhkailleeksi lättähatuksi. Ryhäsen vaatetus ja olemus muistutti nuorta poikaa.

Tuomio

Tutkimuksissa päädyttiin lopputulokseen, jonka mukaan Koskinen olisi erehdyksessä puukottanut Ryhäsen kuoliaaksi luultuaan häntä yhdeksi lättähattunuorukaiseksi. Ryhäsen olemus ja pukeutuminen saattoi sekoittaa Koskisen ajatukset pimeässä ja humalatilassa. Tutkijoiden päätöstä tuki Koskisen omat ajatukset ja pohdinnat siitä, että hän olisi voinut surmata erehdyksessä Ryhäsen. Kuitenkaan mitään erityistä näissä Koskisen pohdinnoissa ei mainittu, joten on epäselvää missä ja millä tavalla syytetty oli tutkijoille moisia ajatuksia esittänyt. Torsti Ossian Koskinen tuomittiin 12,5 vuoden mittaiseen kuritushuonetuomioon Pirkko Ryhäsen taposta. Tämä siitä huolimatta, että Koskisen syyttömyyttä tuki moni asia. 

Koskinen yritti vuosia selvittää tapausta vankilasta käsin. Hän kirjoitti useita kirjeitä morsiamelleen Niemiselle, oikeusavustaja Virtaselle, tutkinnanjohtajalle ja eduskunnan oikeusasiamiehelle. Koskinen palkkasi myös yksityisetsivän tutkimaan tapausta Vapauttava päätös tuli viimein vuonna 1970, kun Koskisen tuomio purettiin. Tuomion purkuun päädyttiin, kun varastomies Pekka Lappalainen tunnusti teon vankitoverilleen. Lappalainen väitti surmanneensa tinnerihumalassa Pirkko Ryhäsen. Syytteet Lappalaista vastaan hylättiin, kun ilmeni, että tunnustus oli tehty vankitoverien keskuudessa ja lisäksi Pekka Lappalainen ei muistuttanut murhapaikalla nähtyä miestä. Lappalainen kulki vapaana ollessaan usein paljain päin, kun tekijällä tiedettiin varmasti olleen päähine. Jälkikäteen on sanottu, että Lappalaiselle olisi luvattu rahaa, että hän tunnustaisi teon. Näin saataisiin Torsti Ossian Koskinen vapaaksi. 

(Torsti Ossian Koskinen vapautui vankilasta vuonna 1970)

Erehdys

Koskisen syylliseksi julistamiseen vaikutti eniten erehdysteoria, jonka mukaan Koskinen hyökkäsi erehdyksessä Ryhäsen kimppuun, koska luuli tätä pimeässä häntä ja Niemistä ahdistelleeksi lättähatuksi. Tätä syyttäjäpuolen vahvinta lyömäasetta vastaan löytyy vasta-argumentteja. Ryhäsen kirkaisun kuultuaan Koskinen olisi varmasti tajunnut iskeneensä väärään henkilöön ja ymmärtänyt, että kyseessä oli nuori tyttö. Koskisen puolustuksen mukaan murhapaikalla ei edes ollut pimeää vaan paikalla valaisi kirkas täysikuu. Lisäksi pitää muistaa, että Ryhästä oli puukotettu 20 kertaa. Murhaaja on ollut siis silkan raivon vallassa tekonsa tehtyään ja voi hyvällä syyllä pohtia olisiko Koskinen voinut olla niin raivon partaalla, ettei tyytynyt kuin muutamiin puukoniskuihin. Muutenkin on melko lailla kyseenalaista, että Koskinen olisi voinut surmata ketään mitään siitä muistamatta. 

Poliisin ja syyttäjän teoria erehdyksestä joutuu kriittiseen valoon jo siitäkin syystä, ettei mistään kostosta edes keskusteltu Koskisen ja Niemisen majapaikassa. Majapaikan isäntä Jokinen kuuli vain pariskunnan riitelyä, kun Koskinen ilmoitti hakevansa lisää viinaa. Kontio- niminen lättähattu oli lisäksi todistanut, että hän oli houkutellut Koskista tappeluun veitsi- episodin jälkeen eikä Koskinen ollut millään tavoin ollut kiinnostunut käymään Kontion kimppuun. Kontio oli käskenyt Koskisen "tulla ilman asetta tällä kertaa" ja asia oli jäänyt siihen. Miksi entinen katunuori Koskinen olisi edes yrittänyt käydä nuorten miesten kimppuun, kun tiesi jäävänsä auttamatta alakynteen? Lisäksi Koskisella "poltti jalkojen alla" ehdonalainen, joka olisi katkennut pienestäkin rötöstelystä. Kokenut linnakundi osasi kyllä pysyä pois hankaluuksista. 

Entä miten Koskinen oli käyttäytynyt, kun hän oli palannut viinanhakureissulta? Koskinen ei ollut millään tavalla hermostunut eikä hänen vaatteensa olleet veriset mikä olisi ollut lopputulos, mikäli hän olisi puukottanut Ryhästä toistakymmentä kertaa. Miehellä oli vain hiukkasen verta toisessa hihassaan, mikä oli varmaankin seurausta rähinästä lättähattujen kanssa. Koskinen oli Jokisen kämppään palattuaan pikemminkin väsynyt ja valitteli lähinnä sitä, että alkoholi ei sinä iltana enää maistunutkaan. Hermostuneisuus alkoi näkyä Jokisen mökissä vasta seuraavana päivänä, kun tieto Ryhäsen surmasta levisi Kumpulan yhteisöön. Koskisen morsian Ester Nieminen kierteli hermostuneena murhaa seuranneena päivänä pitkin Kumpulaa etsimässä sulhasensa veistä. Putkinotkosta se sitten löytyikin. 

Ajoitus on pimeyden mestarin käsialaa

Murhan lähin todistaja Pentti Pitkänen ei aluksi tunnistanut Koskista niin sanotuksi Eden- hattumieheksi, joka nähtiin rikospaikan tietämissä ja vaeltamassa edes takaisin Jyrängöntien metsikössä. Muutenkaan silminnäkijät kertoivat miehen lähinnä muistuttavan Torsti Ossian Koskista. Lisäksi tuntomerkit eivät sopineet "kultivoituneeseen mieheen", jonka Mäkelän pariskunta näki sillikellarin lähistöllä. Voidaan olettaa hyvällä syyllä olettaa, että Pitkänen oli muuttanut tunnustustaan tutkijoiden painostuksen alaisena. Puhumattakaan siitä, että jo Koskisen päähineestä annettiin ristiriitaisia lausuntoja. Pitää myös ottaa huomioon se seikka, että Koskinen tunsi murhapaikan lähiseudun hyvin. Miksi hän olisi jäänyt vaeltamaan metsikköön pidemmäksi aikaa, jos oletetaan että tämä vaeltaja oli juuri Koskinen? Metsästä löytyneet kengänjäljet eivät vastanneet muutenkaan Koskisen kengän kokoa, joten liikkuiko metsikössä joku muu henkilö?

Murhaaja oli puukottanut Ryhästä puukolla. Koskisella ei tiedetty olleen hallussaan koko iltana minkäänlaista puukkoa ja hän oli hyökännyt lättähattujen kimppuun leipäveitsellä. Ei kai Koskinen olisi hyökännyt Ryhäsen kimppuun puukolla, jos hänellä olisi ollut leipäveitsi hallussaan? Kun tiedetään, että surma-ase oli varmuudella puukko, niin tämä epäselvyys murha-aseesta asettaa Koskisen syyllisyyden outoon valoon. Ei kai Koskisella voinut olla kahta terä-asetta mukanaan? Murha-aseesta on muutenkin annettu epäselviä lausuntoja. Johannes Jokinen väitti oman Mora- puukkonsa vaihtaneen paikkaa keittiössään ja Koskinen väitti heittäneen puukon metsään. Mitään varmaa havaintoa näistä seikoista ei ole tehty. Mielenkiintoista on myös se seikka, että poliisi ei takavarikoinut Jokisen puukkoa verratakseen sitä Ryhäsen haavoihin. Vai oliko puukko hävitetty? 

Itseäni on alusta asti vaivannut tapahtumien ajoitus. Tiedetään varmasti, että Koskinen on ollut Putkinotkossa kello 21.30 ja viipyi siellä kohtuullinen kauan. Tämän todistivat Rantakortteli 1:n asukkaat Terno ja Inberg Hagert. Koskinen oli heidän mukaansa viettänyt puolisen tuntia heidän luonaan ja palannut sitten Jokisen kämpälle. Lisäksi hän ei ole ollut yksin liikenteessä vaan mukana on ollut peltiseppä Orädd. Todistajien havaitsema Eden- hattuinen mies oli nähty juuri samaan aikaan harhailemassa Jyrängöntien metsikössä. Kuinka hän olisi ehtinyt viinanhakureissulle ja harhailla sen jälkeen metsikössä, jos hän on vielä kaiken lisäksi syyllistynyt Ryhäsen murhaan? Mäkelän pariskunta törmäsi sillikellarin luona tuntemattomaan mieheen juuri samoihin aikoihin, kun Koskinen vietti aikaansa Putkinotkossa Hagertien kanssa. Tämä henkilö ei ollut pariskunnan mukaan Koskinen. Kuinka Torsti Ossian Koskinen oli yksinkertaisesti voinut tehdä tämän kaiken? Pitää ottaa huomioon vielä sekin seikka, että kaikkeen tähän kulkemiseen on kulunut huomattavasti aikaa. 

Ajoitus on juuri se tutkinnallinen ongelma, johon syyttäjän kertomus kaatuu. Alkuperäisen tutkinnan mukaan kähinä Koskisen ja lättähattujen välillä olisi tapahtunut kello 20.50-20.55. Välikohtaus on saattanut tapahtua paljon myöhemminkin. Tästä todistaa Raija Vatkan lausunto, jonka mukaan hän näki Koskisen ja lättähattujen välikohtauksen kotinsa ikkunasta juuri, kun Perry Mason- niminen ohjelma oli päättymässä. Kyseinen ohjelma päättyi kello 21.10 tai 21.15 eli juuri Ryhäsen surman aikoihin. Ryhäsen surman oli useampi todistaja nähnyt ja kuullut. Todistajat Yrjö Dahlström ja Helmi Laine kuulivat naisen huudon juuri kello 21.10 ja lisäksi on olemassa Pitkäsen ja Suomisen näköhavainto Jyrängöntieltä. Tämän johdosta voidaan tehdä vahva päätelmä siitä, ettei Koskinen ole ollut lähelläkään surmapaikkaa. Kun otetaan huomioon vielä aika, jolloin Koskinen on poistunut Jokisen mökistä viinanhakureissulle, niin voidaan aivan hyvin päätellä, ettei Koskinen ole voinut ehtiä kyseisessä aikakaaviossa Ryhäsen surmapaikalle. Tässä täytyy vielä ottaa huomioon metsässä harhailu (edelleen jos väitetään että Koskinen on tämä harhailija) ja kävelymatka Putkinotkoon. 

Kun ottaa huomioon kaikki edellä mainitut seikat ja muistaa, että näin vakavassa rikoksessa näyttö ja todistajalausunnot tulisi olla ristiriidattomia, niin tulee vääjäämättä mieleen että näitä ristiriitaisuuksia on yksinkertaisesti liikaa. Ainoana raskauttavana asiana Koskisen syyllisyyden kannalta on se, että hän ei muista mitään kyseiseltä ajankohdalta. Mutta jo pelkästään se, että syyllisehdokas ei ole todennäköisesti ollut edes paikalla murhan sattuessa, asettaa syyllisyyskysymyksen kyseenalaiseksi. Luulen että Koskisen puolustus on oikeudessa ajatellut vilpittömästi, että Koskinen tulisi saamaan vapauttavan tuomion. Henkilökohtaisesti minusta on hämmästyttävää, että henkirikoksesta voidaan tuomita henkilö jonka läsnäoloa murhapaikalla ei ole voitu kiistattomasti todistaa. Mutta tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni.

Kuka sitten on Pirkko Ryhäsen surmaaja, jos se ei ole Torsti Koskinen tai Pekka Lappalainen? Kuka oli tämä tuntematon mies sillikellarilla? Jälkikäteen on kerrottu Nikkilän mielisairaalan hoidokista, joka olisi asunut lähiseudulla ja syyllistynyt henkirikokseen. Kyseinen henkilö oli puukottanut poliisia yksityisasunnossa Lapinlahdenkadulla ja Ryhäsen surman aikoihin hän oli karannut hoitolaitoksesta ja oli näin ollen etsintäkuulutettuna. Pirkko Ryhäsen käytännössä motiiviton surma viittaa kyllä vahvasti henkilöön, joka kärsi vakavista mielenterveydellisistä ongelmista. Olisiko hän voinut tehdä teon täydessä psykoosissa?

Ja nähtiinkö hänet liikkumassa kohtalokkaana iltana Jyrängöntien ja Limingantien lähistöllä? 

Sen tietää vain yksi...

Ikuisesti tuomittu

Vankilasta vapautumisen jälkeen Koskisen elämä ei ollut helppoa. Korvausrahat kuluivat nopeasti ja tappajan leiman saanut mies päätyi kanssaihmisten silmätikuksi. Torsti Ossian Koskinen kuoli vuonna 1985. Hän oli saanut tätä ennen elämänsä takaisin raiteilleen. Koskisen kuoleman jälkeen Pirkko Ryhäsen surman tutkimukset lopetettiin. Pirkon omaiset eivät koskaan saaneet oikeutta. 

Tässä tämänkertainen juttu. Tätä on tehty kauan. Kiitos jos jaksoit lukea. Palataan asiaan vuonna 2025. Hyvää joulua kaikille ja pitäkää huolta itsestänne!

(Rikospaikka nykypäivänä. Alueella sijaitsee Helsingin yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan kampus.)

Luettavaa

Risto Juhani: Syytön vai syyllinen?

Hannes Markkula: Suomalainen murha

Helsingin murhahistoria

Netistä

minfon keskustelupalsta:

https://www.murha.info/rikosfoorumi/viewtopic.php?t=256&start=195

Katseltavaa

Ei vanhene koskaan: Erehdys

https://youtu.be/tUgpAcvypRo?si=IlsCa6RYo024E48z

Maunu Kurkvaaran ohjaus: Kujanjuoksu

https://finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_116784

 

Tulilahden kaksoismurha 1959: Runar Holmström oikeudessa

Tämä juttu on julkaistu aikaisemmin 8.3.2017 Wordpress- alustalla. Kyseessä on Helsingin sanomien reportaasi Heinävedeltä, jossa pidettiin Runar Holmströmin murhaoikeudenkäyntiä kesällä 1960. Holmström oli saanut syytteen kahdesta murhasta ja ryöstöstä Heinäveden Tulilahdella heinäkuussa 1959 tapahtuneesta kaksoismurhasta, jossa surmattiin Tulilahden leirintäalueella jyväskyläläiset naiset Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen. Runar Holmström teki itsemurhan oikeusprosessin aikana, joten oikeuden päätöstä ei koskaan saatu. Tulilahden kaksoismurha on edelleen selvittämättä. 

(Runar Holmströmiä tuodaan oikeuteen kesäkuussa 1960 Heinäveden kansakoululle. Holmström oli laitettu kahleisiin ilmeisesti siitä syystä, että haluttiin estää hänen karkaamisensa. Vai oliko kyse jonkinlaisesta näytöksestä?)

Runar Holmström oikeudessa

Helsingin Sanomat

Kesäkuu 1960

Toimittaja(t) Mauri Sariola & Mikko Saukkonen

Referaatti 7.3.2017 (huomiot ja kommentit kursivoitu)

Tulilahden surmatyö vedetään päivänvaloon

”Kaikki valmista valmista Heinäveden oikeuskäsittelyyn”




Heinävesi tiistaina

Tulilahden leirialueen risteyksessä on camping- alueen tienviitta poistettu kuin hiljaisena myönnytyksenä sille, ettei maamme metsät ja rannat enää ole turvallisia yksin eikä edes ryhmissä suoritetuille retkeilyille. Kun ajetaan koivikkotietä rantaan, linnut kuitenkin laulavat, kuten aina keväällä ja portteja aukaisevat paljasjalkaiset paikkakuntalaiset ”pikkumatit”. Rantaan ehdittyä kesäinen auringonlasku päilyy lahden synkkien ääriviivojen väliin kätkeytyvän vesilakeuden yllä. Rannan poukaman suoalueella todistaa vain korkeista seipäistä kokoon lyöty, taivasta vasten mustana, muistuttavana sormena kuvastuva risti siitä mieliä kuohuttavasta verityöstä, joka noin vuosi sitten ilmi tultuaan vavahdutti koko Suomen kansaa.

Yhtä karkeasta puuaineksesta – höyläämättömästä raakalaudasta – on kokoon kyhätty se yksinkertaisella vahakankaalla päällystetty tuomiopöytä, jonka viereen talutetaan Tulilahden petomaiseen kaksoismurhaan syylliseksi epäilty, ennestäänkin mustaa mustemman rikosrekisterin itselleen hankkinut Runar Holmström.

…

Julkisen huomion polttopisteeseen joutunut Runar Holmström suhtautui tilanteeseen kylmästi ja hermostumatta, mutta toisaalta pieninkin hymynhäive hänen suupielensä tienoilla oli mahdollisimman kaukana. Ennen istunnon alkua piti kihlakunnan tuomari lehdistön lähes viisikymmentä henkilöä käsittävälle edustajajoukolle puhuttelun, jossa hän asiallisella tavallaan teki tiettäväksi, että sensaatiomittoihin paisuneen ja viime aikoina sattuneitten uusien murhien (Bodomjärven kolmoismurha Espoon Bembölessä paljastui vain muutama päivä ennen kuin Tulilahden oikeudenkäynti alkoi Heinävedellä) vieläkin kärjistämän jutun ratkaisemisessa, seuraamisessa ja selostamisessa puolueeton objektiivisuus oli ainoa mahdollinen johtotähti ja ohjenuora.

Samalla hän antoi tunnustuksen lehdistön tähänastiselle suhtautumiselle.

Puheenvuoro oli terävä, mutta ei loukkaava, pikemminkin sympaattinen ja siihen suhtauduttiin sen mukaisesti. Kun puheenjohtaja oli vielä jutun alkaessa luonut lyhyen, mutta paljon puhuvan silmäyksen hiljentyneeseen saliin, hän kävi kursailematta asiaan ja johti mielenkiintoisia, osittain dramaattisiakin yksityiskohtia sisältänyttä prosessia lujalla, asiantuntevalla kädellä.

…

Syyttäjänä toiminut Mikkelin läänin poliisitarkastajana toiminut Viljo Laaksonen sai puheenvuoron.

-Jaaha. Mistäs sitten syytetään? Kysyi puheenjohtaja rauhallisesti.

-Herran puheenjohtaja, minulla on täällä syytekirjelmä.

Seuraa pitkä syyttäjän kuvaus, jossa mainitaan, että Jyväskyläläiset neitoset Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen löydettiin suohautaan kätkettyinä 21.8.1959 Tulilahden leirintäalueen pohjukasta poliisin ja varusmiesten suorittamien etsintöjen jälkeen. Etsinnät jyväskyläläisnaisten löytämiseksi olivat alkaneet elokuun alusta 1959, kun Riitta Pakkanen ei ollut saapunut töihin ilmoittamaansa päivämäärän mennessä. Väärät todistajalausunnot olivat johtaneet etsinnät aluksi Varkauden suuntaan. Tulilahden leirintäalueelta oli löydetty 28.7 murhien jälkeen joitain tytöille kuuluneita esineitä, mutta ne olivat kadonneet paikalta myöhemmin. Maastoetsinnät aloitettiin Tulilahdessa 18.8 ja suohaudan löytymiseen johtanut etsintä käynnistyi perjantaina 21.8 klo 7.00. Etsintöihin osallistunut varusmies paljasti suohaudan samana aamuna klo 8.30.

…

Tapahtumainkuvaus lyhyesti

En kopioi tähän sanatarkasti Helsingin Sanomien tapahtumainkuvausta, koska siitä on raportoitu jo useassa jälkikäteen kirjoitetussa lähteessä (mm. Aake Jermo). Voin kuitenkin todeta, että hauta oli taitavasti kätketty turpeilla ja puuntaimilla. Lisäksi haudan päälle oli pinottu puunkarahkoja etsijöiden hämäämiseksi. Hauta oli pikemminkin noin kolme metriä pitkä oja ja molemmat ruumiit oli pitänyt ahtaa suohaudan sisään ilmeisesti potkimalla. Etsijät olivat järkyttyneitä suohaudan paljastuttua. Tyttöjen pyörät löydettiin vasta 4.9.1959 keskeltä Tulilahtea vain 130 metrin päässä leirialueen laiturista. Esinelöydöistä olen jo kirjoittanut aikaisemmin. Tyttöjen tavaroita löytyi tipoittain pitkin leirintäaluetta ja ne oli kätketty aikaa käyttäen huolellisesti murhapaikan maastoon.

Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen olivat saapuneet Tulilahden leirintäalueelle 27.7.1959 reittiä Sotkuma – Käsämän lossi – Liperin kirkonkylä – Onkisalmen lossi – Vihtari – Heinäveden kirkonkylä. Tytöt olivat saapuneet leirintäalueelle todistajalausuntojen perusteella illalla klo 19.30–20.00 välisenä aikana. Heinävetiset Keijo Ruuskanen ja Heikki Pelkonen olivat olleet liikenteessä moottoripyörillä ja havainneet tytöt Heinäveden kirkolla. Ruuskanen ja Pelkonen olivat saapuneet myöhemmin Tulilahden leirintäalueen rantaan moottoriveneellä. Pojat olivat poistuneet leirintäalueelta omien lausuntojensa mukaan ennen puoltayötä. Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen eivät olleet lämmenneet heidän lähentelyynsä ja pyytäneet poikia poistumaan.

Eila Koistinen ja Olavi Puustinen olivat istuneet Tulilahden leirintäalueen läheisyydessä olevalla näköalapaikalla ja havainneet heille tuntemattoman miehen leirintäalueen pysäköintialueelle klo 22.00 aikoihin. Aikaisemmissa tutkimuksissa oli selvinnyt, että sinisellä mopedilla ajanut mies oli seurannut tyttöjä leirintäalueen tienhaaraan asti. Viranomaiset ilmoittivat myöhemmin etsivänsä tummahipiäistä, päivettynyttä, keskikokoista, noin 30–40 vuotiasta miestä, joka ajoi mahdollisesti sinistä Solifer- merkkistä mopedia (käsitys mopedin merkistä vaihtelee). Mopedimiestä ei koskaan tavoitettu.

Erik Runar Holmström pidätettiin 6.11.1959 Munsalassa epäiltynä Vaasan seuduilla tapahtuneisiin murtoihin. Näiden tutkimusten aikana kävi ilmi, että Holmströmillä olisi ollut kesällä 1959 sininen mopedi sekä että hänen vaatetuksensa ja muut tuntomerkkinsä sopivat etsintäkuulutuksessa annettuihin tuntomerkkeihin. Lisäksi Holmströmin hallusta löytyi esineitä, joiden epäiltiin kuuluvan Eine Nyyssöselle ja Riitta Pakkaselle. Holmströmiä kovisteltiin myös Mora-puukosta, joka oli löytynyt hänen hallustaan. Sillä oli viranomaisten mukaan veistelty tyttöjen haudan peittelemiseen käytettyjä kuusen taimia.

Arne Holmströmin todistus

Runar Holmström yrittää vesittää veljensä kertomuksen

Edellä kerrottujen seikkojen perusteella ja siitä syystä, että Runar Holmströmin tiedettiin olevan väkivaltainen luonteeltaan, sekä sen takia, että hänen veljensä Arne Holmström kertoi tavanneensa veljensä Savonlinnassa 9.8.1959 oli syytä epäillä Runar Holmströmin olevan juuri etsityn mopedimiehen. Tämän vuoksi kuulusteltiin häntä myös mahdollisista Heinävedellä liikkumisistaan sekä muista kesällisistä matkoistaan, mutta Runar Holmström kielsi jyrkästi sen, että hän olisi koskaan liikkunut Itä-Suomessa sekä väitti, ettei hänellä ole mitään tekemistä Tulilahdessa tapahtuneiden murhien kanssa. Hän kertoi kesällä 1959 Tulilahden tapahtumien aikaan tehneensä polkupyöräretken Sodankylään voimatta kuitenkaan kertoa retkestään mitään tarkempia aikamääriä tai sellaisia seikkoja, joiden perusteella matka olisi voitu tarkistaa. Myöhemmin hän sitten muuttikin kertomustaan väittäen olleensa tapahtuma-aikaan kotiseudullaan ja majailleensa jossakin kotinsa lähistöllä sijaitsevassa ladossa ja kiisti käyneensä Savonlinnassa. Viranomaisten mukaan Savonlinnan matka piti kuitenkin paikkansa ja Arnen kertomuksen pitävän paikkansa.

Arne Holmströmin kertoman mukaan oli hänen veljensä Runar Holmström käynyt kotonaan ennen pidätetyksi joutumistaan ja tässä yhteydessä Runar oli kertonut veljelleen, ettei koskaan tule tunnustamaan Heinäveden juttua eikä myöskään tekemiään varkauksia, ja oli pyytänyt Arnea kertomaan poliisille, mikäli häneltä tultaisiin sitä kysymään, että hän, Runar oli ollut kotona Tulilahden tapahtumien aikaan.

…

Matkalta Varkaudesta Vaasaan Runar Holmström oli kuitenkin kertonut poliiseille olevansa etsitty mopedimies ja seuranneensa Eine Nyyssöstä ja Riitta Pakkasta Liperistä Tulilahden leirintäalueelle kertoen myös Arne-veljensä puhuneen totta, kun hän oli kertonut heidän tavanneen toisensa Savonlinnassa. Runar Holmström kertoi myös tavanneensa Arnen Puumalassa, vaikka tutkijat eivät häneltä sellaista aikaisemmin olleet kysyneet eikä Arne ollut sellaista maininnut poliiseille missään vaiheessa. Samalla Runar Holmström ilmoitti omistaneensa sinisen mopedin, jolla oli seuraillut tyttöjä leirintäalueelle. Mopedin hän oli ostanut Helsingin linja-autoasemalta ja Runar oli kertomansa mukaan joutunut hitsauttamaan mopedin etuhaarukan heinäkuussa 1959 Varkauden Solifer-huollossa. Korjaaja Urpo Jauhasen mukaan näin oli todellakin tapahtunut ja asiakas oli muistuttanut hänen mukaansa Runar Holmströmiä.

Tulilahden leirialueella oleskelustaan Holmström kertoi, että hän oli sivussaolijana seurannut Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen seurustelua Keijo Ruuskasen ja Heikki Pelkosen kanssa. Holmström painotti erikoisesti sitä seikkaa, että Keijo Ruuskasen ja Heikki Pelkosen käyttäytyminen Nyyssöstä ja Pelkosta kohtaan oli ainakin hänen mielestään väkivaltaista ja että Pelkonen ja Ruuskanen olivat kovasti yrittäneet halailla ja pussailla Nyyssöstä ja Pakkasta. Näköalatasanteella istuneen pariskunnan lisäksi hän väitti nähneensä isokokoisen miehen kävelemässä leirintäalueen suuntaan.

Tähän lausuntoon nojaten viranomaiset tulivat siihen johtopäätökseen, että Holmströmin lausunto sisälsi tutkinnan kannalta sellaisia seikkoja, jotka hän olisi voinut todeta ainoastaan paikan päällä Tulilahden leirintäalueella murhien aikaan. Kaikki nämä lausunnot Runar Holmström kuitenkin kiisti myöhemmin poliisikuulusteluissa. Hän kielsi tehneensä matkaa Itä-Suomeen, hän ei ollut seurannut tyttöjä Liperistä Heinävedelle eikä ollut samaan aikaan Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen kanssa Tulilahden leirintäalueella. Runar Holmström ilmoitti, että hänet vanhana rikollisena tuomittaisiin varmasti murhista, jos hän tunnustaisi olleensa murhan aikaan Tulilahden leirintäalueella.

Puolustus kiitti tutkimuksia

Mutta kiisti syytteet

Heinävesi keskiviikkona 10.6.1960 (Mikko Saukkonen)

Pitkän poliisikuulustelupöytäkirjan lukemisen jälkeen loi oikeuden puheenjohtaja katseen syytettyyn. Käräjäsalissa olevat herkistivät kuuloaan, sillä nyt tuli syytetyn puheenvuoro esiintyä. Tuomari Grahnfeld pitkitti hiljaisuutta, kunnes esitti Runar Holmströmille ensimmäisen kysymyksen.

-Myönnättekö syytteen oikeaksi?

Raskaissa jalkaraudoissa ollut Holmström kohottautui seisomaan ja näytti yhtä rauhalliselta kuin puheenjohtajakin.

-En. Kuului syytetyn suusta. Hänen katseensa oli koko istunnon ajan kiertänyt pitkän käräjäsalin seiniä ja käväisi nyt hetkeksi huoneen katossa. Holmström piti itsekin kysymystä liian lyhyenä ja suomen kielellä, jossa oli vain pienoinen ruotsalainen korostus, vielä lisäsi: -Minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Ennen kuin puheenjohtaja ehti käyttää puheenvuoroaan, syyttäjä astui tuomarin pöydän eteen ja asetti sille punaisen Mora-puukon, sinisen mopedin osia ja mopedin huoltokirjat. ”Kysytään. Tunnustaako syytetty nämä omikseen?”

…

Kihlakunnantuomari jatkoi keskusteluaan Holmströmin kanssa.

-Oletteko ennen ollut Heinävedellä?

-En ollut. En ole ennen käynyt Heinävedellä.

-Ettekö olleet täällä, tarkoitan nyt erikoisesti 27. päivää heinäkuuta 1959? Tämän kysymyksen teki oikeuden puheenjohtaja ruotsiksi.

-Nej. Kuului vastaus.



-Missä sitten olitte tuona päivänä?

-Jossain. Vissiin kotona. Kotinurkilla, mutta piilossa kylläkin.

-Mutta tehdä olette helmikuussa kertonut Vaasassa, että olette heinäkuussa ollut matkalla Heinävedelle ja sanoitte levänneenne erään lammen rannalla ja nähneenne pyöräilevät jyväskyläläistytöt, näin olette kertonut, totesi puheenjohtaja.

-Se ei ollut.. aloittaa Holmström… Minä tahdoin vain tietää, voivatko todistajat tosiaan sanoa minun olleen täällä. Kyllä kerroin niin poliisille, olen lehdestä lukenut.

Holmströmin selitys annettiin hiljaisella äänellä, lauseet olivat lyhyitä ja puolinaisia. Hän näytti taistelevan myös Suomen kielen vaikeuksia vastaan. Hän vielä selvensi esitystään: ”Jotain sellaista puhuin, jotta kuulis, olisiko todistajia.”

-Te kerroitte tällaista saadaksenne tietää, oliko olemassa todistajia, selvensi puheenjohtaja syytetyn esitystä.

-Joo.

Holmström halusi tämän jälkeen oma-aloitteisesti puhua myös tuomarin kädessään pitelemistä mopedin osista.

-Olin löytänyt ne vaijerit. Löysin ne syys-lokakuussa.

-Koska löysitte puukon?

-Syys-lokakuussa. En muista mistä. Olen ilmoittanut poliisille kolme murtoa, jotta tietäisin tarkasti anastuspaikan ja ajan.

-Olette siis tunnustaneet kolme murtoa todistaaksenne, että puukko oli teillä vasta syyskuussa, toisti kihlakunnantuomari.

-Joo. Se on tullut minulle aivan sattumalta.

-Missä teitte nämä murrot?

-Konalassa ja Vaasan läänissä.

…

-Milloin olitte täällä?

Holmström muuttui ihmetteleväksi eikä vastannut mitään.

-Niin tarkoitan, koska olitte Konalassa, selventää oikeuden puheenjohtaja.

-Kyllä minä… syyskuun aikana.

-Hän siis toteaa, ettei ole ollut täällä Heinävedellä (oikeuden puheenjohtaja ilmoitti lehdistölle).

-Onko syyttäjällä nyt mitään asiaa? Tiedusteli tuomari Grahnfeld.

Poliisitarkastaja Laaksonen nousi ylös ja kysyi syytetyltä myöntääkö tämä kysyneensä poliisilta Heinäveden seudulla suoritetun tunnistamiskierroksen jälkeen: Oliko saatu näyttöä Tulilahden jutussa?



-Kysyin vain, voivatko todistajat väittää, että juuri minä olen Heinäveden mopedimies. Tarkoitin siis niitä, jotka ovat nähneet minut.

Muistatteko mitä poliisit vastasivat?

-En muista yhtään mitään. Ei ne poliisit juuri minulle puhuneet.

-Juuri tämänkö vuoksi te aloitte puhua poliisille Heinäveden matkasta?

-Joo.

-Kysyitte siis sitä, mitä olette lehdestä lukeneet?

-Joo. Ja sitten minä keksin omasta omasta päästä. (Ruuskasen) Pussailemisesta en ole mitään puhunut.

-Te siis kiistätte nyt tämänkin.

-Joo.

Sitten minulla ei ole muuta, ilmoitti virallinen syyttäjä kumartaen.

Puolustuksen puheenvuoro

Puheenvuoron sai tämän jälkeen Runar Holmströmin puolustusasianajaja Holger Strömberg. Kaksi liuskaa pitkä vastine kuului:

“Jo tämän jutun alkuvaiheessa pyydän saada esittää seuraavat näkökohdat. Tutkimukset asiassa on toimitettu kiitettävällä tarmolla ja lopullinen tutkintapöytäkirja on esimerkillisen selvä supistelma tutkimuksissa todetuista tai oletetuista seikoista, mutta tämä yhteenveto onkin vain supistelma tutkimuksissa syntyneestä materiaalista eli 170 sivua 3000 sivua käsittävästä aineistosta. Tämän vuoksi se ei voi antaa objektiivista kuvaa tutkimusten eri vaiheista ja siitä on täytynyt poimia pois sellaista, joka on ristiriidassa sen tuloksen kanssa, johon tutkijat ovat nyt päätyneet. “

“Niinpä ei nyt käy selville, että päämieheni on kahdeksas tai yhdeksäs syylliseksi epäilty eivätkä myöskään todistajien mahdollisesti aikaisemmin toisenlaiset tunnistamiset. Mm. on löytynyt erään verissä olevan mopedin omistaja, joka kuitenkin nähtävästi on pystynyt tyydyttävästi selittämään alibinsa. On muistettava, että tällaisia raakoja veritekoja on tapahtunut ennenkin, jotka toistaiseksi ovat jääneet selvittämättä.”

“Sitten eräs toinen toteamus. On kysymys kahden nuoren naisen kammottavasta kohtalosta eikä siis yksinään suojattoman naisen surmaamisesta. Tämä minusta viittaa selvästi siihen, että tekijöitä on täytynyt olla kaksi tai mahdollisesti useampia, ja tulee vielä seuraava johtopäätös: Ei ole uskottavaa, että yksi mies voi surmata kaksi nuorta naista niin samassa silmänräpäyksessä, ettei toinen vankka ja fyysillisesti erittäin hyvässä kunnossa oleva toveri pääsisi kirkaisemaan – leirin ollessa lahden rannalla, olisi tämä kirkaisu kantautunut pitkällekin – vielä, että tämä yksi mies niin lyhyessä ajassa ehtisi huolella kätkeä ruumiit, upottaa pyörät lahden syvimpään kohtaan ja piilottaa surmattujen tavarat yön pimeydessä ympäri leirintäaluetta. Lisäksi hän on noutanut lapion lähimmästä talosta ärhäkän vahtikoiran mitenkään reagoimatta k.o. asiaan. Kuitenkin tutkintapöytäkirjan mukaan ainoastaan päämieheni on ollut epäiltynä tähän kauheaan rikokseen.”

Seuraavaksi puolustusasianaja Holger Strömberg huomauttaa oikeudenistuntoja seikoista, jotka tukevat hänen päämiehensä syyttömyyttä.

-  Poliisin pöytäkirjasta ilmenee, että sinimopedimies oli keskikokoinen. Useimmat todistajat olivat arvioineet miehen pituudeksi 175 cm. Minun päämieheni pituus on 164 cm.

- Mopedimiehen vaatetuksesta ovat todistajat antaneet erilaisia tietoja, mm. päähineeksi on mainittu lippalakki, moottoripyöräilijän hattu ja musta baskeri.

- Mitä tiedetään päämieheni väkivaltaisesta luonteesta, melkein kaikki siitä on syytetyn veljen kertomaa. Rikosrekisterissä on vain ryöstön yritys ja poliisin vastustaminen.

- Holmströmiä ei ole koskaan syytettykkään seksuaalirikoksesta.

- Ei tarvitse ihmetellä päämieheni alibia. Hän oli ennen pidätystään ollut kolme vuotta karkumatkalla etsintäkuulutettuna. On vaikea näyttää alibia, kun karttaa ei ainoastaan poliisia vaan muitakin ihmisiä.

-Tulilahden hauta oli tehty taitavasti turpeiden leikkaamisineen. Holmström ei ainakaan ole saanut pioneerikoulutusta. Hän oli sotaväessä vain kaksi kuukautta joutuen kesken palvelustaan mielisairaalaan.

Puolustus kiisti lopuksi syytteen ja korvaukset. Vaadittuja korvaussummia pidettiin heidän tahollaan kohtuullisina. Puolustusasianajaja Holger Strömbergin otti syyttäjä vielä puheenvuoron: Eräät todistajat ovat todella arvioineet näkemänsä mopedimiehen pituudeksi 176 cm, mutta kuten te kaikki huomaatte Holmströmin yläruumis on pitkä ja roteva, hänellä on vain lyhyet jalat. Todistajat tekivät huomionsa, kun Holmström istui mopedinsa selässä. Syytekirjelmässä kiinnitettiin huomiota tutkimuspöytäkirjan kohtiin:

- Väkivallanteon laatu.

- Matkan vaiheet. Seurannut mopedimies (tässä tapauksessa aivan varmasti Holmström) ei ole ilmoittautunut

- Tunnistettaessa hermostunut Holmström joutui käpälälautaan.

- Holmström tunnisti ensin ja sitten kielsi. Erikoisesti on huomattava, että hän on kertonut asioita, joita vain Tulilahden alueella murhayönä ollut silminnäkijä voi kertoa.

- Arne-veljen raskauttava todistus.

- Haudalle työnnettyjen taimien poikkileikkauspinnan kanssa identtiset vuolujäljet.

- Holmströmin rikollinen menneisyys ja hänen monin seikoin ilmikäynyt väkivaltainen luonteensa.

- Surmaamistapa edellisen kohdan huomioon ottaen.

- Kadonnut omaisuus, joka osittain löytyi Holmströmin hallusta.

Jutun lopussa syyttäjä käy läpi todistajalausuntoja, jonka mukaan syytetty Runar Holmström oli todella nähty Heinävedellä heinäkuussa 1959 murhien aikoihin sekä myöhemmin saman vuoden elokuussa. Todistajalausuntoja ei rueta erittelemään enempää tässä kirjoituksessa. Yhteenvetona voin todeta, että melkein kaikki todistajat kertoivat mopedimiehen ainoastaan muistuttavan syytettyä Runar Holmströmiä. Kukaan ei vielä kesäkuussa 1960 ollut täysin varma asiastaan. Todistajat eivät kyenneet kuvailemaan yhteneväisesti mopedimiehen vaatetusta ja mopedin väriä. Tämä seikalla oli painoarvoa jatkossakin…

Forbidden Trail: Pääministeri Olof Palmen murha Tukholmassa 28.2.1986.

Julkaistu aiemmin 9.3.2016 Wordpress-alustalla. Jokainen voi tehdä tapauksesta omat päätelmänsä, mutta nykyisten tietojen valossa on vaikea uskoa minkäänlaiseen salaliittoon Olof Palmen murhaan liittyen. Korkeintaan pääministerin surmaajalla on voinut olla joitakin sympatiseeraajia, mutta mihinkään laajempaan kokonaisuuteen surmaajaa on vaikea liittää. Olof Palmen surmasi erittäin todennäköisesti Skandia- mies tai hänen profiiliinsa sopiva "yksittäinen ampuja". 

(Olof Palmen murhan tutkinnanjohtaja Hans Holmer esittelee kahta revolveria poliisin tiedotustilaisuudessa.)

Forbidden Trail

Youtubessa katseltavissa oleva amerikkalaisdokumentti ”Forbidden Trail” käy läpi teoriaa, jonka mukaan ääroikeistolaisten poliisien salaliitto olisi ollut Olof Palmen murhan takana. Dokumentti toteaa yksiselitteisesti, että Palmen pariskunnan yllättänyt ampuja oli Ruotsin poliisin äärioikeistolaisen klikin asialla. Olof Palmen murhaan liitetään salaliittoteorioita siitäkin huolimatta, että merkittävä osa ruotsalaisista uskoo Christer Petterssonin toimineen yksin ampuessaan pääministeri Olof Palmeen. Lisäksi Olof Palmen vaimo Lisbeth vannoo tunnistavansa Petterssonin miehensä ampujaksi.

Karismaattisena poliitikkona Palme keräsi vihamiehiä siinä missä ihailijoitakin. Jälkimmäisiin kuuluivat mm. Fidel Castro ja Jasser Arafat, ensinmainittuihin puolestaan CIA, Mossad, Iranin tiedustelupalvelu ja jossain määrin myös KGB, jonka piirissä ei oltu 1980-luvun sukellusveneskandaalin myötä täysin tyytyväisiä Olof Palmen ulkopolitiikkaan. Erityistä närää herätti Olof Palmen kritiikki Yhdysvaltain Vietnam- politiikkaan. Palme vertasi USA:n toimia Vietnamissa kidutukseen ja Natsi-Saksan joukkomurhiin toisessa maailmansodassa. Olof Palme jakoi myös Ruotsin kansaa, joista osa piti häntä merkittävänä uudistajana, toiset taas Neuvostoliittoon päin kumartelevana kommunistien agenttina.

Palmen pariskunnalla ei ollut turvamiehiä mukanaan tuona kohtalokkaana iltana, mikä on koko tapauksen kannalta merkittävä yhteensattuma. Murhaajan väitetään olleen tietoinen siitä, että pääministerillä ei ollut henkivartijoita saattajanaan. Dokumentissa esitellään salaperäinen Walkie Talkie Man, joka varjosti Palmen pariskuntaa murhailtana. Radiopuhelimeen puhuvasta miehestä tehtiin merkittäviä silminnäkijälausuntoja pariskunnan kulkureitin varrella.

Silminnäkijä oli nähnyt murhapaikan tietämissä poliisin partioauton, jonka kuskin paikalla istuva poliisi oli Palmen pariskunnan havaittuaan lausunut radiopuhelimeen: ”Oikealla puolella!” Tämän jälkeen auto olisi poistunut paikalta. Todistajan mukaan tämä oli outoa, koska poliisiautossa on vakiovarusteena radio eikä partiossa olevan poliisin tarvitse käyttää omaa radiopuhelintaan.

Todistajiksi ilmoittautuneet kaksi naista olivat nähneet murhapaikan lähettyvillä heille entuudestaan tutun suomalaismiehen, joka oli käyttäytynyt oudosti huomattuaan naiset. Naisten mukaan hänellä oli ase ja radiopuhelin mukanaan. Radiopuhelimesta oli sanottu: ”He tulevat. Hoida homma!”

Murhaaja yllätti Olof ja Lisbeth Palmeen Tunnelgatanin ja Sveavägenin risteyksessä 28.2.1986 klo 23.23. Ammuttuaan kaksi laukausta murhaaja poistui juoksujalkaa paikalta ja katosi yllättäen David Bagares Gatanille. Murhaajaa tavoittamaan lähtenyt todistaja ei ollut nähnyt kyseisellä kadulla muuta kuin poliisin partioauton. Auton väitetään olleen sama, joka olisi seurannut pääministeriä ja hänen vaimoaan. Murhaaja oli haihtunut kuin tuhka tuuleen.

Ruotsin äärioikeiston mahdollinen osuus pääministerin salamurhassa tulee toisaalta ilmi myös todistajalausunnoista, joiden mukaan Tukholman poliisissa työskennelleet poliisit NH ja JL olisivat olleet tapahtumapaikalla murhan aikaan. Molemmat poliisit olivat olleet siviilivaatteissa ja heidän tiedettiin kuuluvan Tukholman poliisin pahamaineiseen ”Pesäpalloliigaan”, jonka jäsenet olivat syyllistyneet moneen otteeseen poliisiväkivaltaan ja jotka tiedettiin olevan äärioikeiston kannattajia. Pesäpalloliigan jäsenet olivat kilistelleet julkisesti laseja kuultuaan pääministerin murhasta.

Muitakin äärioikeistolaisia poliiseja on yhdistetty tapahtumapaikkaan ja aikaan. Murhapaikan lähellä asui entinen poliisi K, joka toimi murhan tapahtuma-aikaan asekauppiaana ja vihasi Palmetta. Häntä pidettiin kylmänä ja tunteettomana ihmisenä. K asui juuri sillä kadulla, jonne ampuja oli yllätten kadonnut.

Poliisi toimia on arvosteltu voimakkaasti alusta alkaen. Salaliittoteorian mukaan ensimmäinen partio saapui paikalle vasta 23.30, vaikka virallisen raportin mukaan poliisi olisi ennättänyt murhapaikalle jo 23.23. Jopa partiossa olleet poliisit ovat vannoneet etteivät voineet olla tapahtumapaikalla niin aikaisin kuin virallisessa raportissa on väitetty. Murhailtana vuorossa olleet poliisit ovat kertoneet myös, että tapahtuma-aikana poliisin radioliikenne oli omituisesti hiljennyt.

Dokumentissa kovin kummoista kunniaa ei anneta Olof Palmen murhan ensimmäiselle tutkinnanjohtajalle Hans Holmerille, joka erosi tehtävistään tehtävästään 1987. Hän oli tuonut tutkimuksissa esiin kurdi-linjan, joka myöhemmin osoittautui hakuammunnaksi. Hans Holmerin taustoista on mielenkiintoista se, että hän oli perustamassa Tukholman poliisin neljää katuväkivaltayksikköä, joista yksi oli Pesäpalloliiga. Holmer kuului myös ampumaseuraan, jonka jäsenistä suurin osa oli tunnettu äärioikeistosympatioista. Hans Holmer oli itse sosiaalidemokraatti.

Ruotsin poliisin äärioikeistoklikin osuutta Olof Palmen murhaan ei ole koskaan virallisesti tutkittu. Todisteita ei ole tarpeeksi eikä oikeusprosessin käynnistämiseksi riitä pelkät aihetodisteet. Silti dokumentti Forbidden Trail pyrkii osoittamaan dramaattiseen tyyliin lähes varmaksi Pesäpalloliigan jäsenten syyllistyneen pääministerin murhaan. Äärioikeistosympatioistaan tunnetun entisen poliisin asuminen murhapaikan lähellä ei tee kenestäkään murhaajaa. Sekin että valtion päämiehellä on paljon vihamiehiä, ei todista vielä mitään. Radiopuhelimien kanssa liikkeellä olleet miehet saattoivat hyvinkin olla mukana poliisioperaatiossa, joka järjestettiin aivan sattumalta juuri murhailtana. Mutta missään virallisessa raportissa tällaisesta operaatiosta ei kerrota mitään. Tarkoituksellako? Halutaanko edelleen vain pidättäytyä siinä vaihtoehdossa, että kaikin puolin epävakaa hylkiö Christer Pettersson surmasi Olof Palmen ja haavoitti tämän vaimoa Lisbetiä 28.2.1986?

Olof Palme Political Murders - The forbidden trail 1/4 - YouTube

Olof Palme Political Murders - The forbidden trail 2/4 - YouTube

Olof Palme Political Murders - The forbidden trail 3/4 - YouTube

Olof Palme Political Murders - The forbidden trail 4/4 - YouTube

Ulla-Maija Poussun surma 1984

Helsingin seudulla tapahtui 1970- ja 1980- luvulla naissurmia, joiden tekijää ei koskaan saatu kiinni. Ehkä tunnetuimpia tapauksia ovat Helsingin kellarisurmat, joissa uhrit löytyivät kuoliaaksi kuristettuina asuintalonsa kellaritiloista. Heille oli tehty seksuaalista väkivaltaa. Kesäkuussa 1984 surmattiin Helsingin Oulunkylässä Ulla-Maija Poussu. Koirankävelyttäjät löysivät Poussun verisen ruumiin ulkoilupolun vierestä. Hänelle oli tehty seksuaalista väkivaltaa ja uhria oli poliisin mukaan hakattu jollakin tylpällä esineellä päähän. Silminnäkijät olivat nähneet Ulla-Maija Poussun kävelemässä murhapaikan lähettyvillä edellisenä yönä. Murhaajaa ei koskaan tavoitettu. 

Ulla-Maija Poussu, 31, oli kotoisin Posion seudulta ja hän oli muuttanut Helsinkiin joitakin aikoja ennen kuolemaansa. Poussu liikuskeli epämääräisissä porukoissa ja hänet oli nähty liikkuvan Itä-Pasilan ja Patolan ryyppyremmeissä. Poliisille tuotti vaikeuksia selvittää Poussun liikkeitä hänen epäsäännöllisten elämäntapojensa vuoksi. Poussu oli ammatiltaan koneapulainen, muttei ollut ansiotöissä juuri ollenkaan. Lisäksi murhan tultua julkisuuteen moni samoissa ryyppyporukoissa liikuskellut henkilö joko kieltäytyi puhumasta tai hävisi paikalta, koska ei halunnut joutua tekemisiin virkavallan kanssa. 

Vain vähän aikaisemmin oli samalla seudulla surmattu Elsa Argillander, joka oli ollut palaamassa kotiin linja-autolla herätyskokouksesta 1.1.1983. Hänet pahoinpideltiin kuoliaaksi. Argillanderin surmapaikka sijaitsi lyhyen etäisyyden päässä Poussun surmapaikasta. Poliisin mukaan teoilla ei ollut yhtäläisyyttä toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt puheita sarjamurhaajasta ja seksimurhaajasta. Myös Argillanderin murhaaja on tavoittamatta. Murhien ajankohdassa ja tekotavoissa on yhtäläisyyksiä Helsingissä tapahtuneisiin niin sanottuihin kellarisurmiin, joissa tekijä oli käyttänyt raakaa seksuaalissävytteistä väkivaltaa uhreihinsa. Onerva Ketolan surman yhteydessä vuonna 1981 mahdollisesta tekijästä saatiin myös tuntomerkit ja Helsingin seuduilla naiset kertoivat miehestä, joka oli puoliväkisin pyrkinyt yöaikaan kerrostalon portaikkoon naisten perässä. Olisiko sama henkilö liikkunut myös Oulunkylässä ja seuraillut yöaikaan liikenteessä olevia naisia? 

(Ulla-Maija Poussu surmattiin kesäkuussa 1984 Helsingin Oulunkylässä.)