Kumpulan puukotus 1963. Pirkko Ryhäsen selvittämätön henkirikos.

Iisalmelaislähtöinen Pirkko Ryhänen kuoli kahteenkymmeneen puukoniskuun Kumpulan kaupunginosassa maaliskuussa 1963. Rikoksesta tuomittiin 12,5 vuoden kuritushuonerangaistukseen tahallisesta taposta 39- vuotias Torsti Ossian Koskinen. Hänet vapautettiin 7,5 vankeuden jälkeen syyttömänä, kun Pekka Lappalainen- niminen mies tunnusti teon. Lappalainen perui myöhemmin tunnustuksensa ja tapaus on edelleen selvittämättä. Ryhäsen omaiset ovat jääneet vastausta vaille tyttärensä surmaajasta. 

(Nuori 16- vuotias Pirkko Ryhänen surmattiin raa'asti Jyrängöntiellä Helsingissä maaliskuussa 1963. Murhaaja on edelleen tavoittamatta.)

Kumpulan puukotus 1963

Pirkko Ryhänen oli muuttanut Iisalmesta Helsinkiin töiden ja opiskelujen perässä. Hän asui Esko ja Tyyne Ryhäsen luona ja toimi samalla heidän lastenhoitajanaan. Opintoja Pirkko suoritti Kalliossa Helsingin iltakoulussa. Pirkko oli tutustunut Seppo Lipposeen ja nuoret alkoivat pian seurustella. Ennen Sepon tapaamista Pirkon sormessa oli nähty sormus ja opiskelijakaverit kertoivat myös "jonkun miehen" olevan kiinnostunut hänestä. Kiinnostus oli ollut yksipuolista ja muistutti enemmän nykyajan termein stalkkausta, vainoamista. Kyseisestä miehestä ei tiedetty sen enempää. 

Helsingin Kumpula oli maaliskuussa 1963 hyvin erilainen paikka kuin nykyään. Tänä päivänä tapahtumapaikalla sijaitsee Helsingin yliopiston kampus. Mutta 1960-luvun alussa kaupunginosaa leimasi osattomuus, joka heijastui ympäristöönsä rehottavana rikollisuutena ja päihdeongelmina. Humalainen käyttäytyminen, tappelut ja pimeän viinan osto rehotti. Pirkko Ryhäsen koulumatka kulki juuri tämän kaupunginosan halki pitkin Jyrängöntietä. Ryhänen oli kertonut, että koulumatka pelotti häntä ja poikaystävä Seppo olikin häntä usein vastassa matkanvarrella. Näin oli sovittu myös tuona murheellisena iltana. 

Murha

Pirkko oli palaamassa kello 21.10 Jyrängöntietä iltakoulusta, kun hänen kimppuunsa iski takaapäin mies, joka puukotti häntä julmasti 20 kertaa. Todistajat kuulivat Ryhäsen huudon, joka alkoi korkeana ja jatkui loppuun asti matalana. Huomattakoon, että lähinnä olevat todistajat autonkuljettaja Pentti Pitkänen ja yövartija Frans Suominen olivat vain muutamien kymmenien metrien päässä Pirkko Ryhäsestä ja tuntemattomasta puukottajasta. 

Pitkänen näki kaksi henkilöä nojautuneena toisiinsa ja sen jälkeen miehen juoksevan metsikköön. Pitkäsen mukaan mies oli tummiin pukeutunut pitkähkö mies. Suominen näki jotain raahattavan Jyrängöntietä pitkin. Sitten hän näki maassa makaavan henkilön. Suominen kysyi maassa makaavalta :” Onko jokin hätänä teillä?”. Maassa makaava Ryhänen oli vain vaivoin saanut nostettua kätensä ylös, jonka Suominen tulkitsi kaiken olevan kunnossa.

Pentti Pitkäsen saavuttua paikalle oli Ryhäsen luona hänen poikaystävänsä Seppo Lipponen. Ryhänen kiikutettiin Marian sairaalaan, jossa tämä kuoli saamiinsa vammoihin. Pirkko Ryhäsen äiti oli juuri synnyttämässä, kun tieto hänen kuolemastaan saavutti kotiväen. Pirkon nuorimmat sisarukset olivat myös odottaneet isosiskon vierailua Iisalmeen, mutta nyt tuo vierailu jäi tekemättä.

Poliisi suoritti tapahtumapaikalla nopeasti tutkimukset ja haravoi lähimaastoa, josta löytyi runsaasti jälkiä ja muun muassa paikka, jossa tekijä olisi puhdistanut käsiään lumella. Löytyi myös murhaajan jättämiä kengänjälkiä, joita voitiin verrata myöhemmin epäiltyjen jalanjälkiin. Murha- ase jäi tavoittamattamattomiin ja tämä seikka tuli vaivaamaan tutkijoita jatkossakin. Myöhemmin nimittäin selvisi, että surmapuukko oli varmasti Mora- puukko eikä esimerkiksi leipäveitsi.

Jyrängöntien lähistöllä surman aikaan iltakävelyllä ollut pariskunta oli tavannut niin sanotun sillikellarin luona siististi pukeutuneen miehen, joka oli kultivoituneella äänellä kysynyt lähintä puhelinkoppia. Mies oli ollut todistajan mukaan humaltunut ja ei heidän mukaansa selvästikään tuntenut aluetta kovin hyvin. Lisäksi murhapaikan tietämissä koiraa kävelyttänyt mies näki kahdesti tummiin pukeutuneen miehen juoksentelevan metsikössä. Todistaja Niemisen mukaan mies juoksi kahdesti hänen läheltään.

Todistajat olivat nähneet tummiin vaatteisiin pukeutuneen miehen harhailemassa Jyrängöntien metsikössä. Harhailijan vaatetus oli siisti ja hänellä oli todennäköisesti niin sanottu Eden- hattu päässään. Tästä Eden- hatusta ja tekijän pukeutumisesta tuli myöhemmin tutkinnan riippakivi.

Tutkinta

Komisario Veikko Korkealehto sai tiedon tuoreeltaan kotona ollessaan. Korkealehto oli aikaisemmin toiminut muun muassa Kyllikki Saaren ja Sirkka-Liisa Valjuksen surmien tutkijana. Nämä rikokset tunnetusti ovat jääneet ratkaisematta. Ensimmäisenä tutkijana paikan päällä oli etsivä Väinö Haukka, joka tuli tunnetuksi myöhemmin kamppailulajien kehittäjänä. Haukka ja Korkealehto olivat aluksi neuvottomia tapauksen suhteen, koska mitään konkreettista tietoa tekijästä ei saatu. Tutkimusta jatkettiin kuulustelemalla ja kiertämällä talosta taloon murhapaikan tietämissä.

Pirkko Ryhänen menehtyi 20 puukoiskuun ja tutkimuksissa selvisi myöhemmin, että kyseessä oli nimenomaan puukko eikä veitsi. Lisäksi rikospaikalta ei havaittu juurikaan verijälkiä mikä antoi syyn olettaa, että tekijän vaatteet olisivat tämän johdosta veren peitosta. Paikalta löytyi veriryhmään A kuuluvan ihmisen verta.

(Murhaaja pakeni metsään nuolen osoittamaan reittiä. Pentti Pitkänen ja useat todistajat näkivät miehen liikkuvan Jyrängöntien metsikössä.)

Kuulusteluissa ja puhutteluissa ilmeni, etteivät Kumpulan hökkelikylän asukkaat olleet juurikaan kiinnostuneita puhumaan etenkään viranomaisella. He eivät halunneet olla tekemisissä poliisin kanssa eivätkä sotkeentua koko juttuun. Heitä varmasti pelotti myös tulla pidätetyksi omista rötöksistään. Tässä menetettiin varmasti arvokasta ensi käden tietoa illan tapahtumissa.  

Koskinen

Yksi näistä Kumpulan osattomista oli puuseppä Torsti Ossian Koskinen, joka oli Ryhäsen murhailtana liikenteessä morsiamensa Ester Niemisen kanssa. Pariskunnalla oli ollut ohjelmassa muutto Vallilasta Kumpulaan, mutta päivä oli sujunut ryypiskelyn ja taksikyytien merkeistä. Vuokra-autolla haettiin viinaa kuuluisasta Putkinotkosta, jota ylläpiti romaninainen nimeltään Fanni. Sinne Koskinen nytkin suunnisti puolisonsa kanssa. Matka päätyi Johannes Jokisen asuntoon, jossa parivaljakko majaili ryyppyreissujensa välillä. Alkoholia oli nytkin nautittu useita päiviä. 

Onneton tapahtumasarja käynnistyi, kun kolmen lättähatun seurue lyöttäytyi humalaisen pariskunnan seuraan aikeenaan hakata Koskinen ja raiskata nainen. Koskinen nouti Jokisen asunnosta leipäveitsen, jolla huitaisi yhtä lättähattua kasvoihin. Nuorisojoukon edustajat pakenivat paikalta ja välikohtaus latistui pelkäksi huuteluksi ja suunsoitoksi. Sisällä Jokisen kämpässä Koskinen ilmoitti hakevansa Fannilta lisää alkoholia ja sai ilmoituksellaan Niemisen suuttumaan. Väsynyt ja humalaisten riitelystä tuohtunut Jokinen kuuli tämän makuusijaltaan. Tässä kohtaa aikataulut menevät sekaisin, mutta varmaa on että Jokisen asunnolla ja viinanhakureissulla meni tovi aikaa. 

Koskinen lähti hakemaan viinaa erään tutun peltisepän kanssa. Kenelläkään osallisella ei ole täyttä varmuutta siitä milloin Koskinen palasi Fannin luota. Koskisen kannalta onnettominta tässä oli se, että hänen käyntinsä Putkinotkossa ajoittuu samoihin aikoihin kuin Ryhäsen puukotus. Samaan saumaan sattuu Koskisen täydellinen muistikatkos. Viranomaisille ei tuottanut suuria vaikeuksia saada selville, että Torsti Ossian Koskinen oli heilutellut veistä Ryhäsen surmapaikan lähistöllä. Tutkinnanjohtaja Korkealehto oli varma, että nyt oltiin oikeilla jäljillä. Etsivä Väinö Haukka vaati lisätutkimuksia, mutta hänet siirrettiin toisiin tehtäviin. Haukka ilmoitti Korkealehdolle, että hän tulisi hakemaan poliisiksi Isojoelle. Tämä oli selvä kuitti tutkinnanjohtajalle, joka oli yrittänyt ratkaista Kyllikki Saaren murhaa. 

Olosuhteet olivat tutkinnan kannalta kaikkea muuta kuin suotuisat Torsti Koskiselle. Hänen muistikatkoksensa ajoittuu juuri samalle ajalle kuin Ryhäsen puukotus. Koskista pidättämään tullut poliisi huomasi Koskisen vaihtaneen päällystakkia murhan jälkeen. Alun perin Koskinen myös muisteli pitäneensä puukkoa hallussaan ja viskanneen puukon metsikköön murhailtana. Tämän selityksen Koskinen myöhemmin perui. Lisäksi epäilty oli alkanut pohtia sitä mahdollisuutta, että hän olisi surmannut Pirkko Ryhäsen erehdyksessä luultuaan tätä häntä uhkailleeksi lättähatuksi. Ryhäsen vaatetus ja olemus muistutti nuorta poikaa.

Tuomio

Tutkimuksissa päädyttiin lopputulokseen, jonka mukaan Koskinen olisi erehdyksessä puukottanut Ryhäsen kuoliaaksi luultuaan häntä yhdeksi lättähattunuorukaiseksi. Ryhäsen olemus ja pukeutuminen saattoi sekoittaa Koskisen ajatukset pimeässä ja humalatilassa. Tutkijoiden päätöstä tuki Koskisen omat ajatukset ja pohdinnat siitä, että hän olisi voinut surmata erehdyksessä Ryhäsen. Kuitenkaan mitään erityistä näissä Koskisen pohdinnoissa ei mainittu, joten on epäselvää missä ja millä tavalla syytetty oli tutkijoille moisia ajatuksia esittänyt. Torsti Ossian Koskinen tuomittiin 12,5 vuoden mittaiseen kuritushuonetuomioon Pirkko Ryhäsen taposta. Tämä siitä huolimatta, että Koskisen syyttömyyttä tuki moni asia. 

Koskinen yritti vuosia selvittää tapausta vankilasta käsin. Hän kirjoitti useita kirjeitä morsiamelleen Niemiselle, oikeusavustaja Virtaselle, tutkinnanjohtajalle ja eduskunnan oikeusasiamiehelle. Koskinen palkkasi myös yksityisetsivän tutkimaan tapausta Vapauttava päätös tuli viimein vuonna 1970, kun Koskisen tuomio purettiin. Tuomion purkuun päädyttiin, kun varastomies Pekka Lappalainen tunnusti teon vankitoverilleen. Lappalainen väitti surmanneensa tinnerihumalassa Pirkko Ryhäsen. Syytteet Lappalaista vastaan hylättiin, kun ilmeni, että tunnustus oli tehty vankitoverien keskuudessa ja lisäksi Pekka Lappalainen ei muistuttanut murhapaikalla nähtyä miestä. Lappalainen kulki vapaana ollessaan usein paljain päin, kun tekijällä tiedettiin varmasti olleen päähine. Jälkikäteen on sanottu, että Lappalaiselle olisi luvattu rahaa, että hän tunnustaisi teon. Näin saataisiin Torsti Ossian Koskinen vapaaksi. 

(Torsti Ossian Koskinen vapautui vankilasta vuonna 1970)

Erehdys

Koskisen syylliseksi julistamiseen vaikutti eniten erehdysteoria, jonka mukaan Koskinen hyökkäsi erehdyksessä Ryhäsen kimppuun, koska luuli tätä pimeässä häntä ja Niemistä ahdistelleeksi lättähatuksi. Tätä syyttäjäpuolen vahvinta lyömäasetta vastaan löytyy vasta-argumentteja. Ryhäsen kirkaisun kuultuaan Koskinen olisi varmasti tajunnut iskeneensä väärään henkilöön ja ymmärtänyt, että kyseessä oli nuori tyttö. Koskisen puolustuksen mukaan murhapaikalla ei edes ollut pimeää vaan paikalla valaisi kirkas täysikuu. Lisäksi pitää muistaa, että Ryhästä oli puukotettu 20 kertaa. Murhaaja on ollut siis silkan raivon vallassa tekonsa tehtyään ja voi hyvällä syyllä pohtia olisiko Koskinen voinut olla niin raivon partaalla, ettei tyytynyt kuin muutamiin puukoniskuihin. Muutenkin on melko lailla kyseenalaista, että Koskinen olisi voinut surmata ketään mitään siitä muistamatta. 

Poliisin ja syyttäjän teoria erehdyksestä joutuu kriittiseen valoon jo siitäkin syystä, ettei mistään kostosta edes keskusteltu Koskisen ja Niemisen majapaikassa. Majapaikan isäntä Jokinen kuuli vain pariskunnan riitelyä, kun Koskinen ilmoitti hakevansa lisää viinaa. Kontio- niminen lättähattu oli lisäksi todistanut, että hän oli houkutellut Koskista tappeluun veitsi- episodin jälkeen eikä Koskinen ollut millään tavoin ollut kiinnostunut käymään Kontion kimppuun. Kontio oli käskenyt Koskisen "tulla ilman asetta tällä kertaa" ja asia oli jäänyt siihen. Miksi entinen katunuori Koskinen olisi edes yrittänyt käydä nuorten miesten kimppuun, kun tiesi jäävänsä auttamatta alakynteen? Lisäksi Koskisella "poltti jalkojen alla" ehdonalainen, joka olisi katkennut pienestäkin rötöstelystä. Kokenut linnakundi osasi kyllä pysyä pois hankaluuksista. 

Entä miten Koskinen oli käyttäytynyt, kun hän oli palannut viinanhakureissulta? Koskinen ei ollut millään tavalla hermostunut eikä hänen vaatteensa olleet veriset mikä olisi ollut lopputulos, mikäli hän olisi puukottanut Ryhästä toistakymmentä kertaa. Miehellä oli vain hiukkasen verta toisessa hihassaan, mikä oli varmaankin seurausta rähinästä lättähattujen kanssa. Koskinen oli Jokisen kämppään palattuaan pikemminkin väsynyt ja valitteli lähinnä sitä, että alkoholi ei sinä iltana enää maistunutkaan. Hermostuneisuus alkoi näkyä Jokisen mökissä vasta seuraavana päivänä, kun tieto Ryhäsen surmasta levisi Kumpulan yhteisöön. Koskisen morsian Ester Nieminen kierteli hermostuneena murhaa seuranneena päivänä pitkin Kumpulaa etsimässä sulhasensa veistä. Putkinotkosta se sitten löytyikin. 

Ajoitus on pimeyden mestarin käsialaa

Murhan lähin todistaja Pentti Pitkänen ei aluksi tunnistanut Koskista niin sanotuksi Eden- hattumieheksi, joka nähtiin rikospaikan tietämissä ja vaeltamassa edes takaisin Jyrängöntien metsikössä. Muutenkaan silminnäkijät kertoivat miehen lähinnä muistuttavan Torsti Ossian Koskista. Lisäksi tuntomerkit eivät sopineet "kultivoituneeseen mieheen", jonka Mäkelän pariskunta näki sillikellarin lähistöllä. Voidaan olettaa hyvällä syyllä olettaa, että Pitkänen oli muuttanut tunnustustaan tutkijoiden painostuksen alaisena. Puhumattakaan siitä, että jo Koskisen päähineestä annettiin ristiriitaisia lausuntoja. Pitää myös ottaa huomioon se seikka, että Koskinen tunsi murhapaikan lähiseudun hyvin. Miksi hän olisi jäänyt vaeltamaan metsikköön pidemmäksi aikaa, jos oletetaan että tämä vaeltaja oli juuri Koskinen? Metsästä löytyneet kengänjäljet eivät vastanneet muutenkaan Koskisen kengän kokoa, joten liikkuiko metsikössä joku muu henkilö?

Murhaaja oli puukottanut Ryhästä puukolla. Koskisella ei tiedetty olleen hallussaan koko iltana minkäänlaista puukkoa ja hän oli hyökännyt lättähattujen kimppuun leipäveitsellä. Ei kai Koskinen olisi hyökännyt Ryhäsen kimppuun puukolla, jos hänellä olisi ollut leipäveitsi hallussaan? Kun tiedetään, että surma-ase oli varmuudella puukko, niin tämä epäselvyys murha-aseesta asettaa Koskisen syyllisyyden outoon valoon. Ei kai Koskisella voinut olla kahta terä-asetta mukanaan? Murha-aseesta on muutenkin annettu epäselviä lausuntoja. Johannes Jokinen väitti oman Mora- puukkonsa vaihtaneen paikkaa keittiössään ja Koskinen väitti heittäneen puukon metsään. Mitään varmaa havaintoa näistä seikoista ei ole tehty. Mielenkiintoista on myös se seikka, että poliisi ei takavarikoinut Jokisen puukkoa verratakseen sitä Ryhäsen haavoihin. Vai oliko puukko hävitetty? 

Itseäni on alusta asti vaivannut tapahtumien ajoitus. Tiedetään varmasti, että Koskinen on ollut Putkinotkossa kello 21.30 ja viipyi siellä kohtuullinen kauan. Tämän todistivat Rantakortteli 1:n asukkaat Terno ja Inberg Hagert. Koskinen oli heidän mukaansa viettänyt puolisen tuntia heidän luonaan ja palannut sitten Jokisen kämpälle. Lisäksi hän ei ole ollut yksin liikenteessä vaan mukana on ollut peltiseppä Orädd. Todistajien havaitsema Eden- hattuinen mies oli nähty juuri samaan aikaan harhailemassa Jyrängöntien metsikössä. Kuinka hän olisi ehtinyt viinanhakureissulle ja harhailla sen jälkeen metsikössä, jos hän on vielä kaiken lisäksi syyllistynyt Ryhäsen murhaan? Mäkelän pariskunta törmäsi sillikellarin luona tuntemattomaan mieheen juuri samoihin aikoihin, kun Koskinen vietti aikaansa Putkinotkossa Hagertien kanssa. Tämä henkilö ei ollut pariskunnan mukaan Koskinen. Kuinka Torsti Ossian Koskinen oli yksinkertaisesti voinut tehdä tämän kaiken? Pitää ottaa huomioon vielä sekin seikka, että kaikkeen tähän kulkemiseen on kulunut huomattavasti aikaa. 

Ajoitus on juuri se tutkinnallinen ongelma, johon syyttäjän kertomus kaatuu. Alkuperäisen tutkinnan mukaan kähinä Koskisen ja lättähattujen välillä olisi tapahtunut kello 20.50-20.55. Välikohtaus on saattanut tapahtua paljon myöhemminkin. Tästä todistaa Raija Vatkan lausunto, jonka mukaan hän näki Koskisen ja lättähattujen välikohtauksen kotinsa ikkunasta juuri, kun Perry Mason- niminen ohjelma oli päättymässä. Kyseinen ohjelma päättyi kello 21.10 tai 21.15 eli juuri Ryhäsen surman aikoihin. Ryhäsen surman oli useampi todistaja nähnyt ja kuullut. Todistajat Yrjö Dahlström ja Helmi Laine kuulivat naisen huudon juuri kello 21.10 ja lisäksi on olemassa Pitkäsen ja Suomisen näköhavainto Jyrängöntieltä. Tämän johdosta voidaan tehdä vahva päätelmä siitä, ettei Koskinen ole ollut lähelläkään surmapaikkaa. Kun otetaan huomioon vielä aika, jolloin Koskinen on poistunut Jokisen mökistä viinanhakureissulle, niin voidaan aivan hyvin päätellä, ettei Koskinen ole voinut ehtiä kyseisessä aikakaaviossa Ryhäsen surmapaikalle. Tässä täytyy vielä ottaa huomioon metsässä harhailu (edelleen jos väitetään että Koskinen on tämä harhailija) ja kävelymatka Putkinotkoon. 

Kun ottaa huomioon kaikki edellä mainitut seikat ja muistaa, että näin vakavassa rikoksessa näyttö ja todistajalausunnot tulisi olla ristiriidattomia, niin tulee vääjäämättä mieleen että näitä ristiriitaisuuksia on yksinkertaisesti liikaa. Ainoana raskauttavana asiana Koskisen syyllisyyden kannalta on se, että hän ei muista mitään kyseiseltä ajankohdalta. Mutta jo pelkästään se, että syyllisehdokas ei ole todennäköisesti ollut edes paikalla murhan sattuessa, asettaa syyllisyyskysymyksen kyseenalaiseksi. Luulen että Koskisen puolustus on oikeudessa ajatellut vilpittömästi, että Koskinen tulisi saamaan vapauttavan tuomion. Henkilökohtaisesti minusta on hämmästyttävää, että henkirikoksesta voidaan tuomita henkilö jonka läsnäoloa murhapaikalla ei ole voitu kiistattomasti todistaa. Mutta tämä on tietenkin vain minun mielipiteeni.

Kuka sitten on Pirkko Ryhäsen surmaaja, jos se ei ole Torsti Koskinen tai Pekka Lappalainen? Kuka oli tämä tuntematon mies sillikellarilla? Jälkikäteen on kerrottu Nikkilän mielisairaalan hoidokista, joka olisi asunut lähiseudulla ja syyllistynyt henkirikokseen. Kyseinen henkilö oli puukottanut poliisia yksityisasunnossa Lapinlahdenkadulla ja Ryhäsen surman aikoihin hän oli karannut hoitolaitoksesta ja oli näin ollen etsintäkuulutettuna. Pirkko Ryhäsen käytännössä motiiviton surma viittaa kyllä vahvasti henkilöön, joka kärsi vakavista mielenterveydellisistä ongelmista. Olisiko hän voinut tehdä teon täydessä psykoosissa?

Ja nähtiinkö hänet liikkumassa kohtalokkaana iltana Jyrängöntien ja Limingantien lähistöllä? 

Sen tietää vain yksi...

Ikuisesti tuomittu

Vankilasta vapautumisen jälkeen Koskisen elämä ei ollut helppoa. Korvausrahat kuluivat nopeasti ja tappajan leiman saanut mies päätyi kanssaihmisten silmätikuksi. Torsti Ossian Koskinen kuoli vuonna 1985. Hän oli saanut tätä ennen elämänsä takaisin raiteilleen. Koskisen kuoleman jälkeen Pirkko Ryhäsen surman tutkimukset lopetettiin. Pirkon omaiset eivät koskaan saaneet oikeutta. 

Tässä tämänkertainen juttu. Tätä on tehty kauan. Kiitos jos jaksoit lukea. Palataan asiaan vuonna 2025. Hyvää joulua kaikille ja pitäkää huolta itsestänne!

(Rikospaikka nykypäivänä. Alueella sijaitsee Helsingin yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan kampus.)

Luettavaa

Risto Juhani: Syytön vai syyllinen?

Hannes Markkula: Suomalainen murha

Helsingin murhahistoria

Netistä

minfon keskustelupalsta:

https://www.murha.info/rikosfoorumi/viewtopic.php?t=256&start=195

Katseltavaa

Ei vanhene koskaan: Erehdys

https://youtu.be/tUgpAcvypRo?si=IlsCa6RYo024E48z

Maunu Kurkvaaran ohjaus: Kujanjuoksu

https://finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_116784

 

Forbidden Trail: Pääministeri Olof Palmen murha Tukholmassa 28.2.1986.

Julkaistu aiemmin 9.3.2016 Wordpress-alustalla. Jokainen voi tehdä tapauksesta omat päätelmänsä, mutta nykyisten tietojen valossa on vaikea uskoa minkäänlaiseen salaliittoon Olof Palmen murhaan liittyen. Korkeintaan pääministerin surmaajalla on voinut olla joitakin sympatiseeraajia, mutta mihinkään laajempaan kokonaisuuteen surmaajaa on vaikea liittää. Olof Palmen surmasi erittäin todennäköisesti Skandia- mies tai hänen profiiliinsa sopiva "yksittäinen ampuja". 

(Olof Palmen murhan tutkinnanjohtaja Hans Holmer esittelee kahta revolveria poliisin tiedotustilaisuudessa.)

Forbidden Trail

Youtubessa katseltavissa oleva amerikkalaisdokumentti ”Forbidden Trail” käy läpi teoriaa, jonka mukaan ääroikeistolaisten poliisien salaliitto olisi ollut Olof Palmen murhan takana. Dokumentti toteaa yksiselitteisesti, että Palmen pariskunnan yllättänyt ampuja oli Ruotsin poliisin äärioikeistolaisen klikin asialla. Olof Palmen murhaan liitetään salaliittoteorioita siitäkin huolimatta, että merkittävä osa ruotsalaisista uskoo Christer Petterssonin toimineen yksin ampuessaan pääministeri Olof Palmeen. Lisäksi Olof Palmen vaimo Lisbeth vannoo tunnistavansa Petterssonin miehensä ampujaksi.

Karismaattisena poliitikkona Palme keräsi vihamiehiä siinä missä ihailijoitakin. Jälkimmäisiin kuuluivat mm. Fidel Castro ja Jasser Arafat, ensinmainittuihin puolestaan CIA, Mossad, Iranin tiedustelupalvelu ja jossain määrin myös KGB, jonka piirissä ei oltu 1980-luvun sukellusveneskandaalin myötä täysin tyytyväisiä Olof Palmen ulkopolitiikkaan. Erityistä närää herätti Olof Palmen kritiikki Yhdysvaltain Vietnam- politiikkaan. Palme vertasi USA:n toimia Vietnamissa kidutukseen ja Natsi-Saksan joukkomurhiin toisessa maailmansodassa. Olof Palme jakoi myös Ruotsin kansaa, joista osa piti häntä merkittävänä uudistajana, toiset taas Neuvostoliittoon päin kumartelevana kommunistien agenttina.

Palmen pariskunnalla ei ollut turvamiehiä mukanaan tuona kohtalokkaana iltana, mikä on koko tapauksen kannalta merkittävä yhteensattuma. Murhaajan väitetään olleen tietoinen siitä, että pääministerillä ei ollut henkivartijoita saattajanaan. Dokumentissa esitellään salaperäinen Walkie Talkie Man, joka varjosti Palmen pariskuntaa murhailtana. Radiopuhelimeen puhuvasta miehestä tehtiin merkittäviä silminnäkijälausuntoja pariskunnan kulkureitin varrella.

Silminnäkijä oli nähnyt murhapaikan tietämissä poliisin partioauton, jonka kuskin paikalla istuva poliisi oli Palmen pariskunnan havaittuaan lausunut radiopuhelimeen: ”Oikealla puolella!” Tämän jälkeen auto olisi poistunut paikalta. Todistajan mukaan tämä oli outoa, koska poliisiautossa on vakiovarusteena radio eikä partiossa olevan poliisin tarvitse käyttää omaa radiopuhelintaan.

Todistajiksi ilmoittautuneet kaksi naista olivat nähneet murhapaikan lähettyvillä heille entuudestaan tutun suomalaismiehen, joka oli käyttäytynyt oudosti huomattuaan naiset. Naisten mukaan hänellä oli ase ja radiopuhelin mukanaan. Radiopuhelimesta oli sanottu: ”He tulevat. Hoida homma!”

Murhaaja yllätti Olof ja Lisbeth Palmeen Tunnelgatanin ja Sveavägenin risteyksessä 28.2.1986 klo 23.23. Ammuttuaan kaksi laukausta murhaaja poistui juoksujalkaa paikalta ja katosi yllättäen David Bagares Gatanille. Murhaajaa tavoittamaan lähtenyt todistaja ei ollut nähnyt kyseisellä kadulla muuta kuin poliisin partioauton. Auton väitetään olleen sama, joka olisi seurannut pääministeriä ja hänen vaimoaan. Murhaaja oli haihtunut kuin tuhka tuuleen.

Ruotsin äärioikeiston mahdollinen osuus pääministerin salamurhassa tulee toisaalta ilmi myös todistajalausunnoista, joiden mukaan Tukholman poliisissa työskennelleet poliisit NH ja JL olisivat olleet tapahtumapaikalla murhan aikaan. Molemmat poliisit olivat olleet siviilivaatteissa ja heidän tiedettiin kuuluvan Tukholman poliisin pahamaineiseen ”Pesäpalloliigaan”, jonka jäsenet olivat syyllistyneet moneen otteeseen poliisiväkivaltaan ja jotka tiedettiin olevan äärioikeiston kannattajia. Pesäpalloliigan jäsenet olivat kilistelleet julkisesti laseja kuultuaan pääministerin murhasta.

Muitakin äärioikeistolaisia poliiseja on yhdistetty tapahtumapaikkaan ja aikaan. Murhapaikan lähellä asui entinen poliisi K, joka toimi murhan tapahtuma-aikaan asekauppiaana ja vihasi Palmetta. Häntä pidettiin kylmänä ja tunteettomana ihmisenä. K asui juuri sillä kadulla, jonne ampuja oli yllätten kadonnut.

Poliisi toimia on arvosteltu voimakkaasti alusta alkaen. Salaliittoteorian mukaan ensimmäinen partio saapui paikalle vasta 23.30, vaikka virallisen raportin mukaan poliisi olisi ennättänyt murhapaikalle jo 23.23. Jopa partiossa olleet poliisit ovat vannoneet etteivät voineet olla tapahtumapaikalla niin aikaisin kuin virallisessa raportissa on väitetty. Murhailtana vuorossa olleet poliisit ovat kertoneet myös, että tapahtuma-aikana poliisin radioliikenne oli omituisesti hiljennyt.

Dokumentissa kovin kummoista kunniaa ei anneta Olof Palmen murhan ensimmäiselle tutkinnanjohtajalle Hans Holmerille, joka erosi tehtävistään tehtävästään 1987. Hän oli tuonut tutkimuksissa esiin kurdi-linjan, joka myöhemmin osoittautui hakuammunnaksi. Hans Holmerin taustoista on mielenkiintoista se, että hän oli perustamassa Tukholman poliisin neljää katuväkivaltayksikköä, joista yksi oli Pesäpalloliiga. Holmer kuului myös ampumaseuraan, jonka jäsenistä suurin osa oli tunnettu äärioikeistosympatioista. Hans Holmer oli itse sosiaalidemokraatti.

Ruotsin poliisin äärioikeistoklikin osuutta Olof Palmen murhaan ei ole koskaan virallisesti tutkittu. Todisteita ei ole tarpeeksi eikä oikeusprosessin käynnistämiseksi riitä pelkät aihetodisteet. Silti dokumentti Forbidden Trail pyrkii osoittamaan dramaattiseen tyyliin lähes varmaksi Pesäpalloliigan jäsenten syyllistyneen pääministerin murhaan. Äärioikeistosympatioistaan tunnetun entisen poliisin asuminen murhapaikan lähellä ei tee kenestäkään murhaajaa. Sekin että valtion päämiehellä on paljon vihamiehiä, ei todista vielä mitään. Radiopuhelimien kanssa liikkeellä olleet miehet saattoivat hyvinkin olla mukana poliisioperaatiossa, joka järjestettiin aivan sattumalta juuri murhailtana. Mutta missään virallisessa raportissa tällaisesta operaatiosta ei kerrota mitään. Tarkoituksellako? Halutaanko edelleen vain pidättäytyä siinä vaihtoehdossa, että kaikin puolin epävakaa hylkiö Christer Pettersson surmasi Olof Palmen ja haavoitti tämän vaimoa Lisbetiä 28.2.1986?

Olof Palme Political Murders - The forbidden trail 1/4 - YouTube

Olof Palme Political Murders - The forbidden trail 2/4 - YouTube

Olof Palme Political Murders - The forbidden trail 3/4 - YouTube

Olof Palme Political Murders - The forbidden trail 4/4 - YouTube

Torsti Ossian Koskinen -Syyllinen vai syytön?

Risto Juhanin kirjoittama Torsti Ossian Koskinen - syyllinen vai syytön tarjoaa hyvän kuvauksen Pirkko Ryhäsen murhasta Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963. Åke Lindmanin juontamassa Ei vanhene koskaan- sarjassa Ryhäsen surmaa käsiteltiin jaksossa Erehdys. Maunu Kurkvaara kuvasi tapauksesta myös elokuvan Kujanjuoksu murhan alkuperäisillä tapahtumapaikoilla Kumpulassa. Tapaus on yhä tänä päivänä selvittämättä. Pirkko Ryhäsen omaisten mielestä heidät unohdettiin täysin etenkin sen jälkeen, kun aikanaan murhasta tuomittu Torsti Koskinen menehtyi vuonna 1987. 

(Torsti Ossian Koskinen ehti istua 7,5 vuotta Pirkko Ryhäsen surmasta vuonna 1963. Koskinen kuoli vuonna 1987. Oliko hän syyllinen vai syytön veritekoon?)

Erehdys

Pirkko Ryhänen surmattiin Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963 20 veitseniskulla. Ryhäsen löysi häntä vastaan lähtenyt poikaystävä, joka ei kuullut Ryhäsen tuskanhuutoa. Nykyään idyllinen ja viihtyisä Kumpulan kaupunginosa oli murhan aikoihin pahamaineisten laitapuolen kulkijoiden olinpaikka, jossa väkivalta ja päihteet olivat arkipäivää. Tuon ajan Kumpula ei tarjonnut siis tutkijoille kovinkaan otollista paikkaa murhatutkinnalle, sillä lähialueen asukkaat olivat tottuneet pitämään suunsa kiinni viranomaisten läsnä ollessa. Murhasta tuomittiin 12,5 vuoden mittaiseen kuritushuonerangaistukseen kirvesmies Torsti Ossian Koskinen, joka oli sekoillut humalapäissään tapahtumapaikan lähistöllä. Laitapuolen kulkija Koskinen oli heilutellut veistä suojellessaan morsiantaan kolmea lättähattunuorta vastaan. Yksi pojista oli saanut Koskisen veitsenhuitaisusta haavan kasvoihinsa.

Oikeus totesi tuomiossaan, että humalainen Koskinen olisi erehtynyt luulemaan Pirkko Ryhästä yhdeksi mainituista lättähatuista ja surmannut hänet pimeällä jalkakäytävällä. Tuomioon vaikutti erityisesti se seikka, että Koskinen oli itse ottanut mahdollisen syyllisyytensä puheeksi poliisikuulusteluissa. Tapahtumahetkellä hän oli vahvassa humalassa, joten hän  esitti tunnustuksensa eräänlaisen ajatuskokeen muodossa. Tapausta tutkinut etsivä Väinö Haukka vaati lisätutkimuksia tapauksen tiimoilta, koska ei ollut tyytyväinen Koskista vastaan kerättyyn aineistoon. Haukan mukaan epäilty tekijä ei edes muistuttanut Koskista eikä tapauksen lähin silminnäkijä tunnistanut Koskista tekijäksi lainkaan. Lisäksi Torsti Ossian Koskisen puolustus oli sitä mieltä, että Koskisen lausuntoa oli muutettu tutkijoiden painostuksesta. Otetaan vielä huomioon sekin, että etsivä Väinö Haukka siirrettiin Ryhäsen surmatutkimuksesta muihin tehtäviin. 

(Poliisit tutkimassa Pirkko Ryhäsen surmapaikkaa Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963.)

Syytön vai syyllinen?

Oikeuden mukaan Koskinen olisi siis erehdyksessä käynyt Ryhäsen kimppuun, koska tämä oli muistuttanut erästä kahakkaan osallistunutta lättähattunuorta. Tämän jälkeen Koskinen olisi nähty harhailemassa murhapaikan tietämissä Jyrängöntiellä ja palannut vielä tapahtumapaikan suuntaan. Tästä ajasta Koskisella ei ollut mitään muistikuvaa. Hän oli ryypännyt raskaasti edelliset päivät ja hetken muistikatkos osui sopivasti Ryhäsen surman aikoihin. Eräs iltakävelyllä ollut pariskunta oli tavannut murhapaikan tietämissä Kumpulan kartanon sillikellarin luona juopuneelta vaikuttaneen miehen, joka oli kysellyt pariskunnalta olinpaikkaansa ja lähimmän puhelimen sijaintia. Murhasta tuomittu Koskinen tunsi hyvin Kumpulan seudut, joten on hyvin erikoista, että hän olisi harhaillut lumisessa maastossa ja kysellyt ohikulkijoilta olinpaikkaansa. Koskinen tunsi nämä seudut kuin omat taskunsa ja asukkaat tunsivat myös Koskisen. 

Yksi mainittavimpia paikkoja Kumpulassa oli niin sanottu mustalais- Fannin Putkinotko, josta Koskinen kävi hakemassa viinaa murhailtana. Itse asiassa tämä tapahtui lättähattujen kanssa käydyn tappelun jälkeen. Virallinen tutkinta ei uskonut Koskisen selityksiä siitä, että hän oli viinanhakureissulla Ryhäsen murhan aikoihin. Poliiseista vain Väinö Haukka piti Koskisen kertomusta uskottavana. Syyttäjäpuolen mukaan Koskinen oli lähtenyt kostamaan lättähatuille, jotka olivat aikoneet raiskata hänen naisystävänsä. Miksi? Entisenä kadunjätkänä itsekin Koskinen tiesi, että hän saisi vastaansa porukan nuoria miehiä, jotka taltuttaisivat noin nelikymppisen miehen helposti. Oli hän miten kova puukkomies tahansa, niin humalassa hän ei nuorille miehille pärjäisi. Koskinen kertoi majapaikassa kaverilleen ja naisystävälleen hakevansa Fannilta lisää alkoholia. Lättähatuille kostamisesta ei mainittu mitään. Koskinen ei ollut mitenkään hermostunut tai vaikuttanut siltä, että tapaus olisi kaivellut häntä millään tavalla. Viinahammasta vain kolotti. 

(Iisalmelaislähtöinen Pirkko Ryhänen surmattiin Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963. Hän oli kuolleessaan 16- vuotias. Murha on edelleen selvittämättä.)

Tinneri

Mielestäni Ossi Torstian Koskinen oli syytön Kumpulan veritekoon. Todistajat eivät tunnistaneet Koskista niin sanotuksi Edenhattu- mieheksi, joka oli nähty liikkuvan murhapaikan lähettyvillä. Samanlaisia henkilöitä oli liikkeellä useita kyseisenä iltana. Lisäksi murhapaikalla nähty mies oli suurikokoinen, kun Koskinen oli ilmeisesti keskimittainen. Lisäksi Koskisen hallusta ei löytynyt puukkoa, jolla murha todennäköisesti tehtiin. Hänellä oli hallussaan leipäveitsi, jolla hän oli huitaissut yhtä lättähattua murhailtana. Murhaa ei tehty leipäveitsellä. Mistä Koskinen olisi saanut puukon haltuunsa ja miksi hän olisi lyönyt sillä Ryhästä, jos hänellä oli jo entuudestaan leipäveitsi? Murha-ase tuotti poliisille alusta asti ongelmia ja puukko löytyi vasta myöhemmin murhapaikan tietämistä. Koskisella ei ollut myöskään vaatetuksessaan mitään merkkejä siitä, että hän olisi juuri puukottanut Pirkko Ryhästä 20 kertaa puukolla. Hänellä oli ainoastaan veritahra takinhihassa, joka oli aivan hyvin saattanut tulla tappelusta lättähatun kanssa. Kaiken lisäksi poliisi Väinö Haukka oli sitä mieltä, että Torsti Koskisesta ei ollut murhaajaksi. Hän oli laitapuolen kulkija ja kriminaali, muttei murhaaja. Mitä syytä hänellä olisi ollut puukottaa hengiltä nuori nainen? Väkivaltataustaa Koskisella oli vain katutappeluista, mutta erityisen väkivaltaisena tai mieleltään järkkyneenä häntä ei voitu pitää. 

Koskinen vapautui vankilasta 7,5 vuoden jälkeen. Varastomies Pekka Lappalainen oli tunnustanut vankikaverilleen, että oli surmannut vuonna 1963 Kumpulassa 16- vuotiaan tytön. Lappalaisen tunnustus ei kuitenkaan Koskista vapauttanut, sillä vapautusta oli haettu myös muissa kansalaispiireissä. Koskinen oli myös itse ollut yhteydessä aktiivisessa yhteydessä eduskunnan oikeusasiamieheen ja vaatinut asiansa uudelleen tutkimista. Jopa vankeinhoidon henkilökunta oli mukana tekemässä yhteydenottoja viranomaisiin. Rikoksen tunnustanut Lappalainen oli lausuntonsa perusteella surmannut Ryhäsen tinnerihumalassa alueella liikkuessaan. Lappalainen oli tekohetkellä 16- vuotias ja elänyt koko nuoruutensa päihteiden huurruttamassa maailmassa. Hänen myrkkynsä oli tinneri. Lappalainen vapautettiin myöhemmin syytteistä, sillä hän ei muistuttanut lainkaan murhapaikalla havaittua miestä. Hänen vaatetuksensa poikkesi selvästi epäillystä murhaajasta. Lappalaisella ei ollut usein edes lakkia päässään ja murhaajalla nimenomaan oli hattu päässään tekohetkellä. Tosin Pekka Lappalaisen syyllisyyttä tuki se seikka, että hän tunsi murhapaikan tienoon hyvin, koska hänen äitinsä asui Kumpulassa. Lappalainen osasi kuvata tapahtumat ja ympäristön hyvinkin tarkkaan. 

Tapaus on yhä avoin. Koskisen elämä vapaudessa ei aluksi luvannut hyvää, sillä hän tuhlasi valtiolta saamansa korvausrahat ennätysajassa ja palasi vanhoihin pahoihin tapoihinsa. Koskinen sai kuitenkin elämänsä myöhemmin raiteilleen ja eli loppuelämänsä kaidalla tiellä eikä kuningas Alkoholikaan ollut enää määrittämässä arkipäivien sisältöä. Koskinen kuoli vuonna 1987 ja samalla päättyivät myös Ryhäsen jutun tutkimukset. Lappalaisen myöhemmistä vaiheista allekirjoittaneella ei ole tietoa. Poliisin asiantuntijaryhmä kokosi kaiken Ryhäsen murhaa koskevan materiaalin kasaan ja haki tapaukselle ratkaisua. Tuloksetta. Murha on yhä selvittämättä ja omaisille jäi suunnattoman surun lisäksi valtava epävarmuus. Kuka surmasi heidän perheenjäsenensä ja miksi? 

Vanhasta levottomasta Kumpulasta ei ole enää tietoakaan. Poissa ovat lestinheittäjät ja lättähatut. Paikalla sijaitsee nykyään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellinen kampus. Tapahtumapaikka oli mitä idyllisintä seutua iltakävelyyn syksyllä 2011 majaillessani Helsingissä joitakin viikkoja.

Vanhoista ajoista muistuttaa vain pimeys...

Katsottavaa ja luettavaa

Ei vanhene koskaan. Jakso "Erehdys".

Ei vanhene koskaan: Erehdys [1/3] - YouTube

Ei vanhene koskaan: Erehdys [2/3] - YouTube

Ei vanhene koskaan: Erehdys [3/3] - YouTube

Kujanjuoksu- elokuva finna.fi- tietokannassa: Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu | Kansallinen audiovisuaalinen instituutti | Finna.fi

Risto Juhani: Torsti Ossian Koskinen - syyllinen vai syytön.

Hannes Markkula: Kuusi suomalaista murhaa.

Helsingin murhahistoriaa. 100 helsinkiläistä surmaa. 

  

Ulla-Maija Poussun surma 1984

Helsingin seudulla tapahtui 1970- ja 1980- luvulla naissurmia, joiden tekijää ei koskaan saatu kiinni. Ehkä tunnetuimpia tapauksia ovat Helsingin kellarisurmat, joissa uhrit löytyivät kuoliaaksi kuristettuina asuintalonsa kellaritiloista. Heille oli tehty seksuaalista väkivaltaa. Kesäkuussa 1984 surmattiin Helsingin Oulunkylässä Ulla-Maija Poussu. Koirankävelyttäjät löysivät Poussun verisen ruumiin ulkoilupolun vierestä. Hänelle oli tehty seksuaalista väkivaltaa ja uhria oli poliisin mukaan hakattu jollakin tylpällä esineellä päähän. Silminnäkijät olivat nähneet Ulla-Maija Poussun kävelemässä murhapaikan lähettyvillä edellisenä yönä. Murhaajaa ei koskaan tavoitettu. 

Ulla-Maija Poussu, 31, oli kotoisin Posion seudulta ja hän oli muuttanut Helsinkiin joitakin aikoja ennen kuolemaansa. Poussu liikuskeli epämääräisissä porukoissa ja hänet oli nähty liikkuvan Itä-Pasilan ja Patolan ryyppyremmeissä. Poliisille tuotti vaikeuksia selvittää Poussun liikkeitä hänen epäsäännöllisten elämäntapojensa vuoksi. Poussu oli ammatiltaan koneapulainen, muttei ollut ansiotöissä juuri ollenkaan. Lisäksi murhan tultua julkisuuteen moni samoissa ryyppyporukoissa liikuskellut henkilö joko kieltäytyi puhumasta tai hävisi paikalta, koska ei halunnut joutua tekemisiin virkavallan kanssa. 

Vain vähän aikaisemmin oli samalla seudulla surmattu Elsa Argillander, joka oli ollut palaamassa kotiin linja-autolla herätyskokouksesta 1.1.1983. Hänet pahoinpideltiin kuoliaaksi. Argillanderin surmapaikka sijaitsi lyhyen etäisyyden päässä Poussun surmapaikasta. Poliisin mukaan teoilla ei ollut yhtäläisyyttä toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt puheita sarjamurhaajasta ja seksimurhaajasta. Myös Argillanderin murhaaja on tavoittamatta. Murhien ajankohdassa ja tekotavoissa on yhtäläisyyksiä Helsingissä tapahtuneisiin niin sanottuihin kellarisurmiin, joissa tekijä oli käyttänyt raakaa seksuaalissävytteistä väkivaltaa uhreihinsa. Onerva Ketolan surman yhteydessä vuonna 1981 mahdollisesta tekijästä saatiin myös tuntomerkit ja Helsingin seuduilla naiset kertoivat miehestä, joka oli puoliväkisin pyrkinyt yöaikaan kerrostalon portaikkoon naisten perässä. Olisiko sama henkilö liikkunut myös Oulunkylässä ja seuraillut yöaikaan liikenteessä olevia naisia? 

(Ulla-Maija Poussu surmattiin kesäkuussa 1984 Helsingin Oulunkylässä.)

Kyllikki Saaren Arvoitus osa 3: Mitä tapahtui Isojoella vuonna 1953?

Kyllikki Saaren murha on ehkä kuuluisin suomalainen selvittämätön henkirikos. Tässä jutussa hahmotetaan Kyllikki Saaren tapauksen tapahtumaketjua toukokuun katoamisesta suohaudan paljastumiseen asti. Suohaudan paljastuttua tutkijan kiinnittivät huomiota siihen, että Kyllikki Saari olisi raiskattu. Lisäksi tutkijoiden mielenkiinnon herätti Kyllikin suohaudan lähellä sijaitseva ojatyömaa, jonka työmiehet eivät olleet havainneet paikan päällä mitään epäilyttävää, vaikka erään metsänvartijan koira oli hurjistunut suohaudan lähistöllä. 

(Kyllikin suohauta paljastui 11.10.1953 suuretsintöjen jälkeen. Murhaaja oli kaivanut suohaudan taitavasti ja käynyt erittäin todennäköisesti parantelemassa kätköjään myöhemmin. Murhaaja myös osallistui mitä ilmeisemmin etsintöihin ja se antoi hänelle mahdollisuuden johtaa etsintäjoukkoja harhaan ja tarkkailla tilannetta.)

Mitä tapahtui Isojoella vuonna 1953? 

Kyllikki Saari oli 17-vuotias uskovainen tyttö, joka oli palaamassa kotiin hartaustilaisuudesta toverinsa Maija Yli-Hietalan kanssa sunnuntai-iltana 17.5.1953. Saavuttuaan Isojoen meijerin tienhaaraan noin klo 22.00 toverukset erosivat. Ennen tätä Kyllikki kertoi pelkäävänsä kotimatkaa, jolloin Yli-Hietala oli pyytänyt Kyllikkiä jäämään luokseen yöksi. Kyllikin pelko oli perusteltu, koska hänen 6 kilometrin pituinen kotimatkansa Kauhajoen Päntäneentietä pitkin kulki synkän metsätaipaleen halki. Lisäksi kylän naisia oli ahdisteltu saman reitin varrella kevään 1953 aikana. Kyllikki Saari kieltäytyi Maiju Yli-Hietalan tarjouksesta ja lähti polkemaan meijerin risteyksestä kohti kotia. Perille hän ei koskaan saapunut.

Kyllikki katoaa

Kyllikin isä Eino Saari teki katoamisilmoituksen nimismies Eino Sipilälle 19.5.1953, koska Kyllikki Saari ei ollut saapunut työpaikalleen kirkkoherranvirastoon. Viranomaiset suhtautuivat asiaan vakavasti, koska Kyllikillä ei ollut tapana kadota tällä tavalla. Ensimmäiset maastoetsinnät suoritettiin Kyllikin kotitaipaleen varrella kaksi päivää katoamisen jälkeen. Etsintöihin osallistui 600 henkeä, mutta mitään ei löytynyt. TVH:n työntekijä Jaakko Lähteenmäki oli pyöräillyt Kyllikkiä vastaan kello 22 jälkeen noin 1,5 kilometriä meijerin tienhaarasta. Tilallinen Oskari Forsby ja hänen poikansa olivat havainneet samalla paikalla kamppailun jälkiä maanantaiaamuna klo 7 aikoihin. Molemmin puolin maantietä havaittiin runsaasti jalanjälkiä sekä polkupyörän renkaanjälkiä. Samassa kohdassa tienreunassa oli halkopino. Samalla paikalla kerrotaan havaitun myös lasinsiruja, mutta tästä tutkijat eivät olleet aivan varmoja. Kesän 1953 aikana viranomaisille tehtiin havainto kermanvärisestä Ford-merkkisestä autosta, joka olisi ajanut pitkin Päntäneentietä.

Autokuskeja ja autonomistajia haastateltiin, mutta kukaan ei ollut ajanut autolla kyseistä etappia pitkin Kyllikin katoamisyönä. Erään silminnäkijälausunnon mukaan auton peräkontista olisi pilkottanut esiin polkupyörän takarengas. Kesäkuussa tutkimusten johtoon siirtyi komisario Axel Skogman, joka tutki tapausta murhana.

Heinäkuussa kaksi marjastajaa löysivät Kyllikin pyörän suonsilmäkkeestä Lellulaaksosta 1,5 km:n päästä katoamispaikalta. Löytöpaikka sijaitsi lähellä Isojoen meijerin tienhaaraa. Lellulaakso oli lähes läpipääsemätöntä korpea, joten kätkijä tunsi paikan hyvin. Pyöränventtiilit oli tyhjennetty ja ohjaustanko käännetty rungon suuntaiseksi. Syyskuussa jutun tutkimukset keskittyivät Kaarankajärvelle, jossa oli tapahtunut jotain outoa Kyllikin katoamisyönä. Eri todistajat olivat kuulleet naisen avunhuutoja ja pistoolinlaukauksia. Lisäksi outoja kulkijoita oli havaittu aution Kaarankajärven rannalla. Naarauksissa etsijöiden käteen ei kuitenkaan tarttunut muuta kuin mutaa ja sammakoita.

Suohauta paljastuu  

Lokakuussa Kyllikin katoamisesta oli kulunut melkein puoli vuotta eikä tytön kohtalosta ollut aavistustakaan. Talven lähestyessä viranomaiset päättivät suorittaa vielä yhden etsinnän Kyllikin katoamispaikalla. Valtteri Mäkelä löysi Kyllikin oikean jalan kengän 10.10.1953 tehdyssä etsinnässä. Kengästä löytyi Kyllikin rikkirevitty kaulahuivi ja miesten sukka, joka oli poikkileikattu sekä sidottu mustalla villalangalla. Kenkä oli luultavasti tuotu löytöpaikalleen vasta kesän aikana, koska aikaisemmissa etsinnöissä sitä ei oltu löydetty. Seuraavana päivänä 11.10.1953 käynnistyi toinen suuretsintä. Ilmari Hietaoja kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynnäreeseen. Näre kiskaistiin pois ja huomattiin, että näre oli tyvestä kömpelösti teroitettu. Näreen alta paljastui pahoin maatuneen Kyllikki Saaren ruumis. Etsintäketju pysäytettiin ja paikalle kutsuttiin lääninlääkäri O. Hokkanen ja Axel Skogman.

(Kyllikki Saaren suohaudalla riittää kävijöitä. Paikalle on pystytetty tienviitta ja tien viereen on raivattu parkkipaikka.Kuva vuodelta 2012.)

 

Kyllikki Saaren kuolinsyyksi ilmoitettiin tukehtuminen, ei kuitenkaan kuristaminen. Lisäksi todettiin, että Kyllikin kasvot oli murskattu raskaalla esineellä, kuten lapiolla tai rautakangella. Lääkärin mukaan kivenisku ei olisi voinut aiheuttaa kyseisiä vammoja. Lisäksi julkisuuteen pääsi tieto, jonka mukaan Kyllikki oli raiskattu. Kyllikin ruumiin kätköpaikan läheisyydessä oli ollut kesän aikana ojatyömaa, mutta työmiehet eivät olleet huomanneet paikalla mitään epäilyttävää. Ei silloinkaan kun erään metsänvartijan koira oli saanut tapahtumapaikalla sellaisen hepulin, että se piti laittaa talutusnuorasta kiinni puuhun. Lisäksi ojatyömaalla oli työskennellyt kesän ajan henkilö, joka ei kuitenkaan ollut ottanut työstään minkäänlaista korvausta. Miksi? Tutkijat olivat myös varmoja siitä, että murhaaja oli käynyt parantelemassa Kyllikin hautaa kesän ja syksyn aikana. Murhaaja oli myös todennäköisesti merkinnyt haudan näreellä vasta, kun Kyllikin ruumis oli maatumassa.

Poliisi kuulusteli kaiken kaikkiaan 500 henkilöä, mutta murhaa ei koskaan virallisesti ratkaistu. Viralliset tutkimukset lopetettiin vuonna 1956.

Vai oliko ratkaisu kuitenkin lähellä?

Kesäretken raaka päätös Heinävedellä vuonna 1959

Julkaistu aikaisemmin joulukuussa 2015.

Helsinkiläinen pariskunta yöpyi Heinäveden Tulilahden leirintäalueella 30.7.1959. He olivat saapuneet paikalle puolenyön aikoihin ja kävivät telttaansa nukkumaan vähän saapumisensa jälkeen. Vaimo ei nukkunut kunnolla ja heräsi kolmen maissa yöllä siihen, että joku saapui veneellä Tulilahden leirintäalueen rantaan. Veneestä astui maihin kaksi miestä, joita nainen ei tuntenut. Miehet olivat kulkeneet pariskunnan teltan ohi ja vaimo oli kuullut pätkän miesten keskustelusta:

– Peittelitkö sinä ne jäljet siellä?
– Joo. Etkö sinä ole jo saanut tarpeeksi tästä?
– Kestää kauan ennen kuin niitä osataan kaivata.
– Ei kai poliisi näin pian…?
– Mennäänkö tuonne?
– Ei… siinähän on miesten pyörä.

Keitä nämä kaksi miestä olivat? Vastausta ei ole saatu tähän päivään mennessä.

Heinäkuussa 1959 surmattiin Heinävedellä Etelä-Savossa kaksi nuorta telttailevaa neitosta Tulilahden leirintäalueella 28.7. Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen ruumiit löydettiin kolme viikkoa kestäneiden etsintöjen jälkeen suohaudasta Tulilahden pohjukasta. Helsinkiläinen pariskunta oli siis tietämättään viettänyt yönsä Tulilahdella ruumiiden vieressä!

(Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen kaksoismurha vavahdutti koko Suomea vuonna 1959)

Murhaajia ei koskaan tavoitettu

Tosin murhasta epäiltiin aikanaan munsalaista pikkurikollista Runar Holströmiä, joka pidätettiin Tulilahden kaksoismurhasta epäiltynä marraskuussa 1959. 

Karmea ruumislöytö tehtiin noin 200 metrin päästä leirintäalueen laiturista. Poliisi epäili alkuun tekijäksi paikkakuntalaista. Todellakin heinävetelinen tekijä olisi ollut todennäköisempi tekijä kuin ihmisarka ja lähinnä varkauksista tuomittu suomenruotsalainen Runar Holmström. Lisäksi tekijä oli tullut peittelemään jälkiään helsinkiläisen pariskunnan todistuksen perusteella. 

Tyttöjen tavarat oli kätketty moniin eri paikkoihin huolellisesti. Lisäksi eräs etsinnöissä mukana ollut poliisi totesi aikanaan tavaroiden ilmestyneen tutkijoiden nokan eteen kuin tyhjästä. Ihan kuin murhaaja olisi ollut etsijöiden mukana sotkemassa jälkiä ja parantelemassa kätköjään! Lapio, jolla tyttöjen hauta oli kaivettu, oli osattu hakea puolen kilometrin päästä talosta. Edes talon valpas pystykorva ei ollut haukkunut lapion lainaajan perään murhayönä.

Tekijä oli käyttänyt runsaasti aikaa jälkiensä peittämiseen ja luottanut siihen, ettei kukaan olisi heti tulossa murhapaikalle. Ulkopuolinen olisi kätkenyt ruumiit ja tavarat samaan ja paennut murhapaikalta mahdollisimman nopeasti. Hänellä ei olisi ollut mitään tarvetta jäädä peittelemään jälkiään. Päinvastoin viivyttely olisi vain lisännyt kiinnijäämisen riskiä. Vieraspaikkakuntalainen ei olisi nähnyt niin paljon vaivaa toisin kuin paikkakuntalainen, joka ei voinut noin vain kadota paikalta.

Tyttöjen polkupyörät oli upotettu Tulilahden syvimpään kohtaan ja oli todennäköisesti piiloitettu väliaikaisesti jonnekin muualle ennen upottamista. Kuinka tämä olisi onnistunut ulkopuoliselta? Heinäveden nimismies Ilmari Rauteva oli pyöriä etsittäessä sitä mieltä, että pyöriä on turha etsiä järvestä. Todistajien mukaan leirintäalueella oli liikkunut tuntematon mieshenkilö tarkkailemassa Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen telttaa ennen murhia. Mies ei suinkaan näyttänyt olleensa ensimäistä kertaa Tulilahdella. Hän käveli poluilla ikäänkuin olisi tuntenut seudun entuudestaan.

Tyttöjen hautapaikka sijaitsi keskellä kivikkoa. Miten ihmeessä ulkopuolinen olisi osannut valita hautapaikan juuri sieltä yö pimeydessä?

Poliisi mukaan Tulilahden rannalta oli löytynyt kivikasoja, joiden takaa joku epänormaali henkilö olisi tarkkaillut uimarannalla liikkuvia ihmisiä. Mitä poliisi tarkoitti tällä lausunnolla? Oliko tämä tirkistelypaikka jo entuudestaan tuttu vakipaikka tekijälle?

Jos mopoileva Runar Holmström seurasi Riitta Pakkasta ja Eine Nyyssöstä leirintäalueelle pahat mielessä, niin miksi hän oli niin rohkea, että teki sen kaikkien nähden? Eikö hänen pikemminkin olisi kannattanut pysyä piilossa? Runar Holmströmilla on täytynyt olla kovat hermot, mikäli hän on kiinnijäämisen uhalla alkanut silmittömästi murhaamaan.

Elokuussa 1959 Helsingin Sanomat uutisoi, että Riitta Pakkanen oli surmattu kivellä päähän lyömällä leirintäalueen käymälän luona ainakin 200 metrin päästä teltasta, joka sijaitsi Tulilahden rannassa. Rantaan pakeneva Eine Nyyssönen olisi surmattu lähellä hautapaikkaa eli Tulilahden pohjukassa 200 metrin päässä teltasta! Kuinka ihmeessä tämä olisi onnistunut yhdeltä tekijältä? Tekotapa viittaa kahteen murhaajaan.

Epäillyn Runar Holmströmin hallusta löytyi morapuukko, jonka vuolujälki muistutti tyttöjen suohaudan peittämiseen käytettyjen kuusentaimien vuolujälkiä. Holmström hermostui, kun häneltä kyseltiin puukosta. Hän ei tuntunut muistavan aluksi, mistä oli puukon saanut. Lopulta Holmström sanoin varastaneen puukon jostain huvilasta. Yhdestäkään huvilasta, joihin Holmström murtautui, ei tosin havaittu hävinneen kyseistä puukkoa.

Oliko Runar Holmström Tulilahden leirintäalueella ja sotkeentunut jollain tavoin kaksoismurhaan? Vai oliko hän ollut sattumalta paikalla silminnäkijänä ja ottanut puukon haltuunsa? Se olisi ollut melkoinen yhteensattuma. Runar Holmström teki oikeudenkäynnin aikana itsemurhan ja koko juttu julistettiin ratkaistuksi Holmströmin syyllisyyden myötä. Yhteiskunnasta eristäytyneen kriminaali täytyi olla syyllinen…

(Oliko Runar Holmström todella syyllinen Tulilahden kaksoismurhaan vai pelkästään syylliseksi sopiva?) 

Mutta vuonna 2009 Heinäveden poliisi kuulusteli eräitä paikkakuntalaisia. Kuulusteluista ei ole annettu tietoja julkisuuteen, mutta kerrotaan, että Tulilahden kaksoismurhan takana olisi ollut kaksi heinävetelistä miestä, joista toinen olisi ollut elossa vielä vuonna 2009. Olivatko nämä ne kaksi miestä, joiden epämääräisen keskustelun helsinkiläisnainen kuuli Tulilahden leirintäalueella 30.7.1959 vain kaksi vuorokautta raa’an kaksoismurhan jälkeen?

Tapaus on edelleen avoin.