Tulilahden kaksoismurha 1959: Runar Holmström oikeudessa

Tämä juttu on julkaistu aikaisemmin 8.3.2017 Wordpress- alustalla. Kyseessä on Helsingin sanomien reportaasi Heinävedeltä, jossa pidettiin Runar Holmströmin murhaoikeudenkäyntiä kesällä 1960. Holmström oli saanut syytteen kahdesta murhasta ja ryöstöstä Heinäveden Tulilahdella heinäkuussa 1959 tapahtuneesta kaksoismurhasta, jossa surmattiin Tulilahden leirintäalueella jyväskyläläiset naiset Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen. Runar Holmström teki itsemurhan oikeusprosessin aikana, joten oikeuden päätöstä ei koskaan saatu. Tulilahden kaksoismurha on edelleen selvittämättä. 

(Runar Holmströmiä tuodaan oikeuteen kesäkuussa 1960 Heinäveden kansakoululle. Holmström oli laitettu kahleisiin ilmeisesti siitä syystä, että haluttiin estää hänen karkaamisensa. Vai oliko kyse jonkinlaisesta näytöksestä?)

Runar Holmström oikeudessa

Helsingin Sanomat

Kesäkuu 1960

Toimittaja(t) Mauri Sariola & Mikko Saukkonen

Referaatti 7.3.2017 (huomiot ja kommentit kursivoitu)

Tulilahden surmatyö vedetään päivänvaloon

”Kaikki valmista valmista Heinäveden oikeuskäsittelyyn”




Heinävesi tiistaina

Tulilahden leirialueen risteyksessä on camping- alueen tienviitta poistettu kuin hiljaisena myönnytyksenä sille, ettei maamme metsät ja rannat enää ole turvallisia yksin eikä edes ryhmissä suoritetuille retkeilyille. Kun ajetaan koivikkotietä rantaan, linnut kuitenkin laulavat, kuten aina keväällä ja portteja aukaisevat paljasjalkaiset paikkakuntalaiset ”pikkumatit”. Rantaan ehdittyä kesäinen auringonlasku päilyy lahden synkkien ääriviivojen väliin kätkeytyvän vesilakeuden yllä. Rannan poukaman suoalueella todistaa vain korkeista seipäistä kokoon lyöty, taivasta vasten mustana, muistuttavana sormena kuvastuva risti siitä mieliä kuohuttavasta verityöstä, joka noin vuosi sitten ilmi tultuaan vavahdutti koko Suomen kansaa.

Yhtä karkeasta puuaineksesta – höyläämättömästä raakalaudasta – on kokoon kyhätty se yksinkertaisella vahakankaalla päällystetty tuomiopöytä, jonka viereen talutetaan Tulilahden petomaiseen kaksoismurhaan syylliseksi epäilty, ennestäänkin mustaa mustemman rikosrekisterin itselleen hankkinut Runar Holmström.

…

Julkisen huomion polttopisteeseen joutunut Runar Holmström suhtautui tilanteeseen kylmästi ja hermostumatta, mutta toisaalta pieninkin hymynhäive hänen suupielensä tienoilla oli mahdollisimman kaukana. Ennen istunnon alkua piti kihlakunnan tuomari lehdistön lähes viisikymmentä henkilöä käsittävälle edustajajoukolle puhuttelun, jossa hän asiallisella tavallaan teki tiettäväksi, että sensaatiomittoihin paisuneen ja viime aikoina sattuneitten uusien murhien (Bodomjärven kolmoismurha Espoon Bembölessä paljastui vain muutama päivä ennen kuin Tulilahden oikeudenkäynti alkoi Heinävedellä) vieläkin kärjistämän jutun ratkaisemisessa, seuraamisessa ja selostamisessa puolueeton objektiivisuus oli ainoa mahdollinen johtotähti ja ohjenuora.

Samalla hän antoi tunnustuksen lehdistön tähänastiselle suhtautumiselle.

Puheenvuoro oli terävä, mutta ei loukkaava, pikemminkin sympaattinen ja siihen suhtauduttiin sen mukaisesti. Kun puheenjohtaja oli vielä jutun alkaessa luonut lyhyen, mutta paljon puhuvan silmäyksen hiljentyneeseen saliin, hän kävi kursailematta asiaan ja johti mielenkiintoisia, osittain dramaattisiakin yksityiskohtia sisältänyttä prosessia lujalla, asiantuntevalla kädellä.

…

Syyttäjänä toiminut Mikkelin läänin poliisitarkastajana toiminut Viljo Laaksonen sai puheenvuoron.

-Jaaha. Mistäs sitten syytetään? Kysyi puheenjohtaja rauhallisesti.

-Herran puheenjohtaja, minulla on täällä syytekirjelmä.

Seuraa pitkä syyttäjän kuvaus, jossa mainitaan, että Jyväskyläläiset neitoset Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen löydettiin suohautaan kätkettyinä 21.8.1959 Tulilahden leirintäalueen pohjukasta poliisin ja varusmiesten suorittamien etsintöjen jälkeen. Etsinnät jyväskyläläisnaisten löytämiseksi olivat alkaneet elokuun alusta 1959, kun Riitta Pakkanen ei ollut saapunut töihin ilmoittamaansa päivämäärän mennessä. Väärät todistajalausunnot olivat johtaneet etsinnät aluksi Varkauden suuntaan. Tulilahden leirintäalueelta oli löydetty 28.7 murhien jälkeen joitain tytöille kuuluneita esineitä, mutta ne olivat kadonneet paikalta myöhemmin. Maastoetsinnät aloitettiin Tulilahdessa 18.8 ja suohaudan löytymiseen johtanut etsintä käynnistyi perjantaina 21.8 klo 7.00. Etsintöihin osallistunut varusmies paljasti suohaudan samana aamuna klo 8.30.

…

Tapahtumainkuvaus lyhyesti

En kopioi tähän sanatarkasti Helsingin Sanomien tapahtumainkuvausta, koska siitä on raportoitu jo useassa jälkikäteen kirjoitetussa lähteessä (mm. Aake Jermo). Voin kuitenkin todeta, että hauta oli taitavasti kätketty turpeilla ja puuntaimilla. Lisäksi haudan päälle oli pinottu puunkarahkoja etsijöiden hämäämiseksi. Hauta oli pikemminkin noin kolme metriä pitkä oja ja molemmat ruumiit oli pitänyt ahtaa suohaudan sisään ilmeisesti potkimalla. Etsijät olivat järkyttyneitä suohaudan paljastuttua. Tyttöjen pyörät löydettiin vasta 4.9.1959 keskeltä Tulilahtea vain 130 metrin päässä leirialueen laiturista. Esinelöydöistä olen jo kirjoittanut aikaisemmin. Tyttöjen tavaroita löytyi tipoittain pitkin leirintäaluetta ja ne oli kätketty aikaa käyttäen huolellisesti murhapaikan maastoon.

Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen olivat saapuneet Tulilahden leirintäalueelle 27.7.1959 reittiä Sotkuma – Käsämän lossi – Liperin kirkonkylä – Onkisalmen lossi – Vihtari – Heinäveden kirkonkylä. Tytöt olivat saapuneet leirintäalueelle todistajalausuntojen perusteella illalla klo 19.30–20.00 välisenä aikana. Heinävetiset Keijo Ruuskanen ja Heikki Pelkonen olivat olleet liikenteessä moottoripyörillä ja havainneet tytöt Heinäveden kirkolla. Ruuskanen ja Pelkonen olivat saapuneet myöhemmin Tulilahden leirintäalueen rantaan moottoriveneellä. Pojat olivat poistuneet leirintäalueelta omien lausuntojensa mukaan ennen puoltayötä. Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen eivät olleet lämmenneet heidän lähentelyynsä ja pyytäneet poikia poistumaan.

Eila Koistinen ja Olavi Puustinen olivat istuneet Tulilahden leirintäalueen läheisyydessä olevalla näköalapaikalla ja havainneet heille tuntemattoman miehen leirintäalueen pysäköintialueelle klo 22.00 aikoihin. Aikaisemmissa tutkimuksissa oli selvinnyt, että sinisellä mopedilla ajanut mies oli seurannut tyttöjä leirintäalueen tienhaaraan asti. Viranomaiset ilmoittivat myöhemmin etsivänsä tummahipiäistä, päivettynyttä, keskikokoista, noin 30–40 vuotiasta miestä, joka ajoi mahdollisesti sinistä Solifer- merkkistä mopedia (käsitys mopedin merkistä vaihtelee). Mopedimiestä ei koskaan tavoitettu.

Erik Runar Holmström pidätettiin 6.11.1959 Munsalassa epäiltynä Vaasan seuduilla tapahtuneisiin murtoihin. Näiden tutkimusten aikana kävi ilmi, että Holmströmillä olisi ollut kesällä 1959 sininen mopedi sekä että hänen vaatetuksensa ja muut tuntomerkkinsä sopivat etsintäkuulutuksessa annettuihin tuntomerkkeihin. Lisäksi Holmströmin hallusta löytyi esineitä, joiden epäiltiin kuuluvan Eine Nyyssöselle ja Riitta Pakkaselle. Holmströmiä kovisteltiin myös Mora-puukosta, joka oli löytynyt hänen hallustaan. Sillä oli viranomaisten mukaan veistelty tyttöjen haudan peittelemiseen käytettyjä kuusen taimia.

Arne Holmströmin todistus

Runar Holmström yrittää vesittää veljensä kertomuksen

Edellä kerrottujen seikkojen perusteella ja siitä syystä, että Runar Holmströmin tiedettiin olevan väkivaltainen luonteeltaan, sekä sen takia, että hänen veljensä Arne Holmström kertoi tavanneensa veljensä Savonlinnassa 9.8.1959 oli syytä epäillä Runar Holmströmin olevan juuri etsityn mopedimiehen. Tämän vuoksi kuulusteltiin häntä myös mahdollisista Heinävedellä liikkumisistaan sekä muista kesällisistä matkoistaan, mutta Runar Holmström kielsi jyrkästi sen, että hän olisi koskaan liikkunut Itä-Suomessa sekä väitti, ettei hänellä ole mitään tekemistä Tulilahdessa tapahtuneiden murhien kanssa. Hän kertoi kesällä 1959 Tulilahden tapahtumien aikaan tehneensä polkupyöräretken Sodankylään voimatta kuitenkaan kertoa retkestään mitään tarkempia aikamääriä tai sellaisia seikkoja, joiden perusteella matka olisi voitu tarkistaa. Myöhemmin hän sitten muuttikin kertomustaan väittäen olleensa tapahtuma-aikaan kotiseudullaan ja majailleensa jossakin kotinsa lähistöllä sijaitsevassa ladossa ja kiisti käyneensä Savonlinnassa. Viranomaisten mukaan Savonlinnan matka piti kuitenkin paikkansa ja Arnen kertomuksen pitävän paikkansa.

Arne Holmströmin kertoman mukaan oli hänen veljensä Runar Holmström käynyt kotonaan ennen pidätetyksi joutumistaan ja tässä yhteydessä Runar oli kertonut veljelleen, ettei koskaan tule tunnustamaan Heinäveden juttua eikä myöskään tekemiään varkauksia, ja oli pyytänyt Arnea kertomaan poliisille, mikäli häneltä tultaisiin sitä kysymään, että hän, Runar oli ollut kotona Tulilahden tapahtumien aikaan.

…

Matkalta Varkaudesta Vaasaan Runar Holmström oli kuitenkin kertonut poliiseille olevansa etsitty mopedimies ja seuranneensa Eine Nyyssöstä ja Riitta Pakkasta Liperistä Tulilahden leirintäalueelle kertoen myös Arne-veljensä puhuneen totta, kun hän oli kertonut heidän tavanneen toisensa Savonlinnassa. Runar Holmström kertoi myös tavanneensa Arnen Puumalassa, vaikka tutkijat eivät häneltä sellaista aikaisemmin olleet kysyneet eikä Arne ollut sellaista maininnut poliiseille missään vaiheessa. Samalla Runar Holmström ilmoitti omistaneensa sinisen mopedin, jolla oli seuraillut tyttöjä leirintäalueelle. Mopedin hän oli ostanut Helsingin linja-autoasemalta ja Runar oli kertomansa mukaan joutunut hitsauttamaan mopedin etuhaarukan heinäkuussa 1959 Varkauden Solifer-huollossa. Korjaaja Urpo Jauhasen mukaan näin oli todellakin tapahtunut ja asiakas oli muistuttanut hänen mukaansa Runar Holmströmiä.

Tulilahden leirialueella oleskelustaan Holmström kertoi, että hän oli sivussaolijana seurannut Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen seurustelua Keijo Ruuskasen ja Heikki Pelkosen kanssa. Holmström painotti erikoisesti sitä seikkaa, että Keijo Ruuskasen ja Heikki Pelkosen käyttäytyminen Nyyssöstä ja Pelkosta kohtaan oli ainakin hänen mielestään väkivaltaista ja että Pelkonen ja Ruuskanen olivat kovasti yrittäneet halailla ja pussailla Nyyssöstä ja Pakkasta. Näköalatasanteella istuneen pariskunnan lisäksi hän väitti nähneensä isokokoisen miehen kävelemässä leirintäalueen suuntaan.

Tähän lausuntoon nojaten viranomaiset tulivat siihen johtopäätökseen, että Holmströmin lausunto sisälsi tutkinnan kannalta sellaisia seikkoja, jotka hän olisi voinut todeta ainoastaan paikan päällä Tulilahden leirintäalueella murhien aikaan. Kaikki nämä lausunnot Runar Holmström kuitenkin kiisti myöhemmin poliisikuulusteluissa. Hän kielsi tehneensä matkaa Itä-Suomeen, hän ei ollut seurannut tyttöjä Liperistä Heinävedelle eikä ollut samaan aikaan Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen kanssa Tulilahden leirintäalueella. Runar Holmström ilmoitti, että hänet vanhana rikollisena tuomittaisiin varmasti murhista, jos hän tunnustaisi olleensa murhan aikaan Tulilahden leirintäalueella.

Puolustus kiitti tutkimuksia

Mutta kiisti syytteet

Heinävesi keskiviikkona 10.6.1960 (Mikko Saukkonen)

Pitkän poliisikuulustelupöytäkirjan lukemisen jälkeen loi oikeuden puheenjohtaja katseen syytettyyn. Käräjäsalissa olevat herkistivät kuuloaan, sillä nyt tuli syytetyn puheenvuoro esiintyä. Tuomari Grahnfeld pitkitti hiljaisuutta, kunnes esitti Runar Holmströmille ensimmäisen kysymyksen.

-Myönnättekö syytteen oikeaksi?

Raskaissa jalkaraudoissa ollut Holmström kohottautui seisomaan ja näytti yhtä rauhalliselta kuin puheenjohtajakin.

-En. Kuului syytetyn suusta. Hänen katseensa oli koko istunnon ajan kiertänyt pitkän käräjäsalin seiniä ja käväisi nyt hetkeksi huoneen katossa. Holmström piti itsekin kysymystä liian lyhyenä ja suomen kielellä, jossa oli vain pienoinen ruotsalainen korostus, vielä lisäsi: -Minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.

Ennen kuin puheenjohtaja ehti käyttää puheenvuoroaan, syyttäjä astui tuomarin pöydän eteen ja asetti sille punaisen Mora-puukon, sinisen mopedin osia ja mopedin huoltokirjat. ”Kysytään. Tunnustaako syytetty nämä omikseen?”

…

Kihlakunnantuomari jatkoi keskusteluaan Holmströmin kanssa.

-Oletteko ennen ollut Heinävedellä?

-En ollut. En ole ennen käynyt Heinävedellä.

-Ettekö olleet täällä, tarkoitan nyt erikoisesti 27. päivää heinäkuuta 1959? Tämän kysymyksen teki oikeuden puheenjohtaja ruotsiksi.

-Nej. Kuului vastaus.



-Missä sitten olitte tuona päivänä?

-Jossain. Vissiin kotona. Kotinurkilla, mutta piilossa kylläkin.

-Mutta tehdä olette helmikuussa kertonut Vaasassa, että olette heinäkuussa ollut matkalla Heinävedelle ja sanoitte levänneenne erään lammen rannalla ja nähneenne pyöräilevät jyväskyläläistytöt, näin olette kertonut, totesi puheenjohtaja.

-Se ei ollut.. aloittaa Holmström… Minä tahdoin vain tietää, voivatko todistajat tosiaan sanoa minun olleen täällä. Kyllä kerroin niin poliisille, olen lehdestä lukenut.

Holmströmin selitys annettiin hiljaisella äänellä, lauseet olivat lyhyitä ja puolinaisia. Hän näytti taistelevan myös Suomen kielen vaikeuksia vastaan. Hän vielä selvensi esitystään: ”Jotain sellaista puhuin, jotta kuulis, olisiko todistajia.”

-Te kerroitte tällaista saadaksenne tietää, oliko olemassa todistajia, selvensi puheenjohtaja syytetyn esitystä.

-Joo.

Holmström halusi tämän jälkeen oma-aloitteisesti puhua myös tuomarin kädessään pitelemistä mopedin osista.

-Olin löytänyt ne vaijerit. Löysin ne syys-lokakuussa.

-Koska löysitte puukon?

-Syys-lokakuussa. En muista mistä. Olen ilmoittanut poliisille kolme murtoa, jotta tietäisin tarkasti anastuspaikan ja ajan.

-Olette siis tunnustaneet kolme murtoa todistaaksenne, että puukko oli teillä vasta syyskuussa, toisti kihlakunnantuomari.

-Joo. Se on tullut minulle aivan sattumalta.

-Missä teitte nämä murrot?

-Konalassa ja Vaasan läänissä.

…

-Milloin olitte täällä?

Holmström muuttui ihmetteleväksi eikä vastannut mitään.

-Niin tarkoitan, koska olitte Konalassa, selventää oikeuden puheenjohtaja.

-Kyllä minä… syyskuun aikana.

-Hän siis toteaa, ettei ole ollut täällä Heinävedellä (oikeuden puheenjohtaja ilmoitti lehdistölle).

-Onko syyttäjällä nyt mitään asiaa? Tiedusteli tuomari Grahnfeld.

Poliisitarkastaja Laaksonen nousi ylös ja kysyi syytetyltä myöntääkö tämä kysyneensä poliisilta Heinäveden seudulla suoritetun tunnistamiskierroksen jälkeen: Oliko saatu näyttöä Tulilahden jutussa?



-Kysyin vain, voivatko todistajat väittää, että juuri minä olen Heinäveden mopedimies. Tarkoitin siis niitä, jotka ovat nähneet minut.

Muistatteko mitä poliisit vastasivat?

-En muista yhtään mitään. Ei ne poliisit juuri minulle puhuneet.

-Juuri tämänkö vuoksi te aloitte puhua poliisille Heinäveden matkasta?

-Joo.

-Kysyitte siis sitä, mitä olette lehdestä lukeneet?

-Joo. Ja sitten minä keksin omasta omasta päästä. (Ruuskasen) Pussailemisesta en ole mitään puhunut.

-Te siis kiistätte nyt tämänkin.

-Joo.

Sitten minulla ei ole muuta, ilmoitti virallinen syyttäjä kumartaen.

Puolustuksen puheenvuoro

Puheenvuoron sai tämän jälkeen Runar Holmströmin puolustusasianajaja Holger Strömberg. Kaksi liuskaa pitkä vastine kuului:

“Jo tämän jutun alkuvaiheessa pyydän saada esittää seuraavat näkökohdat. Tutkimukset asiassa on toimitettu kiitettävällä tarmolla ja lopullinen tutkintapöytäkirja on esimerkillisen selvä supistelma tutkimuksissa todetuista tai oletetuista seikoista, mutta tämä yhteenveto onkin vain supistelma tutkimuksissa syntyneestä materiaalista eli 170 sivua 3000 sivua käsittävästä aineistosta. Tämän vuoksi se ei voi antaa objektiivista kuvaa tutkimusten eri vaiheista ja siitä on täytynyt poimia pois sellaista, joka on ristiriidassa sen tuloksen kanssa, johon tutkijat ovat nyt päätyneet. “

“Niinpä ei nyt käy selville, että päämieheni on kahdeksas tai yhdeksäs syylliseksi epäilty eivätkä myöskään todistajien mahdollisesti aikaisemmin toisenlaiset tunnistamiset. Mm. on löytynyt erään verissä olevan mopedin omistaja, joka kuitenkin nähtävästi on pystynyt tyydyttävästi selittämään alibinsa. On muistettava, että tällaisia raakoja veritekoja on tapahtunut ennenkin, jotka toistaiseksi ovat jääneet selvittämättä.”

“Sitten eräs toinen toteamus. On kysymys kahden nuoren naisen kammottavasta kohtalosta eikä siis yksinään suojattoman naisen surmaamisesta. Tämä minusta viittaa selvästi siihen, että tekijöitä on täytynyt olla kaksi tai mahdollisesti useampia, ja tulee vielä seuraava johtopäätös: Ei ole uskottavaa, että yksi mies voi surmata kaksi nuorta naista niin samassa silmänräpäyksessä, ettei toinen vankka ja fyysillisesti erittäin hyvässä kunnossa oleva toveri pääsisi kirkaisemaan – leirin ollessa lahden rannalla, olisi tämä kirkaisu kantautunut pitkällekin – vielä, että tämä yksi mies niin lyhyessä ajassa ehtisi huolella kätkeä ruumiit, upottaa pyörät lahden syvimpään kohtaan ja piilottaa surmattujen tavarat yön pimeydessä ympäri leirintäaluetta. Lisäksi hän on noutanut lapion lähimmästä talosta ärhäkän vahtikoiran mitenkään reagoimatta k.o. asiaan. Kuitenkin tutkintapöytäkirjan mukaan ainoastaan päämieheni on ollut epäiltynä tähän kauheaan rikokseen.”

Seuraavaksi puolustusasianaja Holger Strömberg huomauttaa oikeudenistuntoja seikoista, jotka tukevat hänen päämiehensä syyttömyyttä.

-  Poliisin pöytäkirjasta ilmenee, että sinimopedimies oli keskikokoinen. Useimmat todistajat olivat arvioineet miehen pituudeksi 175 cm. Minun päämieheni pituus on 164 cm.

- Mopedimiehen vaatetuksesta ovat todistajat antaneet erilaisia tietoja, mm. päähineeksi on mainittu lippalakki, moottoripyöräilijän hattu ja musta baskeri.

- Mitä tiedetään päämieheni väkivaltaisesta luonteesta, melkein kaikki siitä on syytetyn veljen kertomaa. Rikosrekisterissä on vain ryöstön yritys ja poliisin vastustaminen.

- Holmströmiä ei ole koskaan syytettykkään seksuaalirikoksesta.

- Ei tarvitse ihmetellä päämieheni alibia. Hän oli ennen pidätystään ollut kolme vuotta karkumatkalla etsintäkuulutettuna. On vaikea näyttää alibia, kun karttaa ei ainoastaan poliisia vaan muitakin ihmisiä.

-Tulilahden hauta oli tehty taitavasti turpeiden leikkaamisineen. Holmström ei ainakaan ole saanut pioneerikoulutusta. Hän oli sotaväessä vain kaksi kuukautta joutuen kesken palvelustaan mielisairaalaan.

Puolustus kiisti lopuksi syytteen ja korvaukset. Vaadittuja korvaussummia pidettiin heidän tahollaan kohtuullisina. Puolustusasianajaja Holger Strömbergin otti syyttäjä vielä puheenvuoron: Eräät todistajat ovat todella arvioineet näkemänsä mopedimiehen pituudeksi 176 cm, mutta kuten te kaikki huomaatte Holmströmin yläruumis on pitkä ja roteva, hänellä on vain lyhyet jalat. Todistajat tekivät huomionsa, kun Holmström istui mopedinsa selässä. Syytekirjelmässä kiinnitettiin huomiota tutkimuspöytäkirjan kohtiin:

- Väkivallanteon laatu.

- Matkan vaiheet. Seurannut mopedimies (tässä tapauksessa aivan varmasti Holmström) ei ole ilmoittautunut

- Tunnistettaessa hermostunut Holmström joutui käpälälautaan.

- Holmström tunnisti ensin ja sitten kielsi. Erikoisesti on huomattava, että hän on kertonut asioita, joita vain Tulilahden alueella murhayönä ollut silminnäkijä voi kertoa.

- Arne-veljen raskauttava todistus.

- Haudalle työnnettyjen taimien poikkileikkauspinnan kanssa identtiset vuolujäljet.

- Holmströmin rikollinen menneisyys ja hänen monin seikoin ilmikäynyt väkivaltainen luonteensa.

- Surmaamistapa edellisen kohdan huomioon ottaen.

- Kadonnut omaisuus, joka osittain löytyi Holmströmin hallusta.

Jutun lopussa syyttäjä käy läpi todistajalausuntoja, jonka mukaan syytetty Runar Holmström oli todella nähty Heinävedellä heinäkuussa 1959 murhien aikoihin sekä myöhemmin saman vuoden elokuussa. Todistajalausuntoja ei rueta erittelemään enempää tässä kirjoituksessa. Yhteenvetona voin todeta, että melkein kaikki todistajat kertoivat mopedimiehen ainoastaan muistuttavan syytettyä Runar Holmströmiä. Kukaan ei vielä kesäkuussa 1960 ollut täysin varma asiastaan. Todistajat eivät kyenneet kuvailemaan yhteneväisesti mopedimiehen vaatetusta ja mopedin väriä. Tämä seikalla oli painoarvoa jatkossakin…

Torsti Ossian Koskinen -Syyllinen vai syytön?

Risto Juhanin kirjoittama Torsti Ossian Koskinen - syyllinen vai syytön tarjoaa hyvän kuvauksen Pirkko Ryhäsen murhasta Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963. Åke Lindmanin juontamassa Ei vanhene koskaan- sarjassa Ryhäsen surmaa käsiteltiin jaksossa Erehdys. Maunu Kurkvaara kuvasi tapauksesta myös elokuvan Kujanjuoksu murhan alkuperäisillä tapahtumapaikoilla Kumpulassa. Tapaus on yhä tänä päivänä selvittämättä. Pirkko Ryhäsen omaisten mielestä heidät unohdettiin täysin etenkin sen jälkeen, kun aikanaan murhasta tuomittu Torsti Koskinen menehtyi vuonna 1987. 

(Torsti Ossian Koskinen ehti istua 7,5 vuotta Pirkko Ryhäsen surmasta vuonna 1963. Koskinen kuoli vuonna 1987. Oliko hän syyllinen vai syytön veritekoon?)

Erehdys

Pirkko Ryhänen surmattiin Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963 20 veitseniskulla. Ryhäsen löysi häntä vastaan lähtenyt poikaystävä, joka ei kuullut Ryhäsen tuskanhuutoa. Nykyään idyllinen ja viihtyisä Kumpulan kaupunginosa oli murhan aikoihin pahamaineisten laitapuolen kulkijoiden olinpaikka, jossa väkivalta ja päihteet olivat arkipäivää. Tuon ajan Kumpula ei tarjonnut siis tutkijoille kovinkaan otollista paikkaa murhatutkinnalle, sillä lähialueen asukkaat olivat tottuneet pitämään suunsa kiinni viranomaisten läsnä ollessa. Murhasta tuomittiin 12,5 vuoden mittaiseen kuritushuonerangaistukseen kirvesmies Torsti Ossian Koskinen, joka oli sekoillut humalapäissään tapahtumapaikan lähistöllä. Laitapuolen kulkija Koskinen oli heilutellut veistä suojellessaan morsiantaan kolmea lättähattunuorta vastaan. Yksi pojista oli saanut Koskisen veitsenhuitaisusta haavan kasvoihinsa.

Oikeus totesi tuomiossaan, että humalainen Koskinen olisi erehtynyt luulemaan Pirkko Ryhästä yhdeksi mainituista lättähatuista ja surmannut hänet pimeällä jalkakäytävällä. Tuomioon vaikutti erityisesti se seikka, että Koskinen oli itse ottanut mahdollisen syyllisyytensä puheeksi poliisikuulusteluissa. Tapahtumahetkellä hän oli vahvassa humalassa, joten hän  esitti tunnustuksensa eräänlaisen ajatuskokeen muodossa. Tapausta tutkinut etsivä Väinö Haukka vaati lisätutkimuksia tapauksen tiimoilta, koska ei ollut tyytyväinen Koskista vastaan kerättyyn aineistoon. Haukan mukaan epäilty tekijä ei edes muistuttanut Koskista eikä tapauksen lähin silminnäkijä tunnistanut Koskista tekijäksi lainkaan. Lisäksi Torsti Ossian Koskisen puolustus oli sitä mieltä, että Koskisen lausuntoa oli muutettu tutkijoiden painostuksesta. Otetaan vielä huomioon sekin, että etsivä Väinö Haukka siirrettiin Ryhäsen surmatutkimuksesta muihin tehtäviin. 

(Poliisit tutkimassa Pirkko Ryhäsen surmapaikkaa Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963.)

Syytön vai syyllinen?

Oikeuden mukaan Koskinen olisi siis erehdyksessä käynyt Ryhäsen kimppuun, koska tämä oli muistuttanut erästä kahakkaan osallistunutta lättähattunuorta. Tämän jälkeen Koskinen olisi nähty harhailemassa murhapaikan tietämissä Jyrängöntiellä ja palannut vielä tapahtumapaikan suuntaan. Tästä ajasta Koskisella ei ollut mitään muistikuvaa. Hän oli ryypännyt raskaasti edelliset päivät ja hetken muistikatkos osui sopivasti Ryhäsen surman aikoihin. Eräs iltakävelyllä ollut pariskunta oli tavannut murhapaikan tietämissä Kumpulan kartanon sillikellarin luona juopuneelta vaikuttaneen miehen, joka oli kysellyt pariskunnalta olinpaikkaansa ja lähimmän puhelimen sijaintia. Murhasta tuomittu Koskinen tunsi hyvin Kumpulan seudut, joten on hyvin erikoista, että hän olisi harhaillut lumisessa maastossa ja kysellyt ohikulkijoilta olinpaikkaansa. Koskinen tunsi nämä seudut kuin omat taskunsa ja asukkaat tunsivat myös Koskisen. 

Yksi mainittavimpia paikkoja Kumpulassa oli niin sanottu mustalais- Fannin Putkinotko, josta Koskinen kävi hakemassa viinaa murhailtana. Itse asiassa tämä tapahtui lättähattujen kanssa käydyn tappelun jälkeen. Virallinen tutkinta ei uskonut Koskisen selityksiä siitä, että hän oli viinanhakureissulla Ryhäsen murhan aikoihin. Poliiseista vain Väinö Haukka piti Koskisen kertomusta uskottavana. Syyttäjäpuolen mukaan Koskinen oli lähtenyt kostamaan lättähatuille, jotka olivat aikoneet raiskata hänen naisystävänsä. Miksi? Entisenä kadunjätkänä itsekin Koskinen tiesi, että hän saisi vastaansa porukan nuoria miehiä, jotka taltuttaisivat noin nelikymppisen miehen helposti. Oli hän miten kova puukkomies tahansa, niin humalassa hän ei nuorille miehille pärjäisi. Koskinen kertoi majapaikassa kaverilleen ja naisystävälleen hakevansa Fannilta lisää alkoholia. Lättähatuille kostamisesta ei mainittu mitään. Koskinen ei ollut mitenkään hermostunut tai vaikuttanut siltä, että tapaus olisi kaivellut häntä millään tavalla. Viinahammasta vain kolotti. 

(Iisalmelaislähtöinen Pirkko Ryhänen surmattiin Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963. Hän oli kuolleessaan 16- vuotias. Murha on edelleen selvittämättä.)

Tinneri

Mielestäni Ossi Torstian Koskinen oli syytön Kumpulan veritekoon. Todistajat eivät tunnistaneet Koskista niin sanotuksi Edenhattu- mieheksi, joka oli nähty liikkuvan murhapaikan lähettyvillä. Samanlaisia henkilöitä oli liikkeellä useita kyseisenä iltana. Lisäksi murhapaikalla nähty mies oli suurikokoinen, kun Koskinen oli ilmeisesti keskimittainen. Lisäksi Koskisen hallusta ei löytynyt puukkoa, jolla murha todennäköisesti tehtiin. Hänellä oli hallussaan leipäveitsi, jolla hän oli huitaissut yhtä lättähattua murhailtana. Murhaa ei tehty leipäveitsellä. Mistä Koskinen olisi saanut puukon haltuunsa ja miksi hän olisi lyönyt sillä Ryhästä, jos hänellä oli jo entuudestaan leipäveitsi? Murha-ase tuotti poliisille alusta asti ongelmia ja puukko löytyi vasta myöhemmin murhapaikan tietämistä. Koskisella ei ollut myöskään vaatetuksessaan mitään merkkejä siitä, että hän olisi juuri puukottanut Pirkko Ryhästä 20 kertaa puukolla. Hänellä oli ainoastaan veritahra takinhihassa, joka oli aivan hyvin saattanut tulla tappelusta lättähatun kanssa. Kaiken lisäksi poliisi Väinö Haukka oli sitä mieltä, että Torsti Koskisesta ei ollut murhaajaksi. Hän oli laitapuolen kulkija ja kriminaali, muttei murhaaja. Mitä syytä hänellä olisi ollut puukottaa hengiltä nuori nainen? Väkivaltataustaa Koskisella oli vain katutappeluista, mutta erityisen väkivaltaisena tai mieleltään järkkyneenä häntä ei voitu pitää. 

Koskinen vapautui vankilasta 7,5 vuoden jälkeen. Varastomies Pekka Lappalainen oli tunnustanut vankikaverilleen, että oli surmannut vuonna 1963 Kumpulassa 16- vuotiaan tytön. Lappalaisen tunnustus ei kuitenkaan Koskista vapauttanut, sillä vapautusta oli haettu myös muissa kansalaispiireissä. Koskinen oli myös itse ollut yhteydessä aktiivisessa yhteydessä eduskunnan oikeusasiamieheen ja vaatinut asiansa uudelleen tutkimista. Jopa vankeinhoidon henkilökunta oli mukana tekemässä yhteydenottoja viranomaisiin. Rikoksen tunnustanut Lappalainen oli lausuntonsa perusteella surmannut Ryhäsen tinnerihumalassa alueella liikkuessaan. Lappalainen oli tekohetkellä 16- vuotias ja elänyt koko nuoruutensa päihteiden huurruttamassa maailmassa. Hänen myrkkynsä oli tinneri. Lappalainen vapautettiin myöhemmin syytteistä, sillä hän ei muistuttanut lainkaan murhapaikalla havaittua miestä. Hänen vaatetuksensa poikkesi selvästi epäillystä murhaajasta. Lappalaisella ei ollut usein edes lakkia päässään ja murhaajalla nimenomaan oli hattu päässään tekohetkellä. Tosin Pekka Lappalaisen syyllisyyttä tuki se seikka, että hän tunsi murhapaikan tienoon hyvin, koska hänen äitinsä asui Kumpulassa. Lappalainen osasi kuvata tapahtumat ja ympäristön hyvinkin tarkkaan. 

Tapaus on yhä avoin. Koskisen elämä vapaudessa ei aluksi luvannut hyvää, sillä hän tuhlasi valtiolta saamansa korvausrahat ennätysajassa ja palasi vanhoihin pahoihin tapoihinsa. Koskinen sai kuitenkin elämänsä myöhemmin raiteilleen ja eli loppuelämänsä kaidalla tiellä eikä kuningas Alkoholikaan ollut enää määrittämässä arkipäivien sisältöä. Koskinen kuoli vuonna 1987 ja samalla päättyivät myös Ryhäsen jutun tutkimukset. Lappalaisen myöhemmistä vaiheista allekirjoittaneella ei ole tietoa. Poliisin asiantuntijaryhmä kokosi kaiken Ryhäsen murhaa koskevan materiaalin kasaan ja haki tapaukselle ratkaisua. Tuloksetta. Murha on yhä selvittämättä ja omaisille jäi suunnattoman surun lisäksi valtava epävarmuus. Kuka surmasi heidän perheenjäsenensä ja miksi? 

Vanhasta levottomasta Kumpulasta ei ole enää tietoakaan. Poissa ovat lestinheittäjät ja lättähatut. Paikalla sijaitsee nykyään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellinen kampus. Tapahtumapaikka oli mitä idyllisintä seutua iltakävelyyn syksyllä 2011 majaillessani Helsingissä joitakin viikkoja.

Vanhoista ajoista muistuttaa vain pimeys...

Katsottavaa ja luettavaa

Ei vanhene koskaan. Jakso "Erehdys".

Ei vanhene koskaan: Erehdys [1/3] - YouTube

Ei vanhene koskaan: Erehdys [2/3] - YouTube

Ei vanhene koskaan: Erehdys [3/3] - YouTube

Kujanjuoksu- elokuva finna.fi- tietokannassa: Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu | Kansallinen audiovisuaalinen instituutti | Finna.fi

Risto Juhani: Torsti Ossian Koskinen - syyllinen vai syytön.

Hannes Markkula: Kuusi suomalaista murhaa.

Helsingin murhahistoriaa. 100 helsinkiläistä surmaa. 

  

Kyllikki Saaren Arvoitus Osa 2: Arvo ja Vihtori

Palaamme jälleen Isojoelle Kyllikki Saaren tapauksen pariin. Isojokisista Arvosta ja Vihtorista löytyy runsaasti mainintoja Kyllikki Saaren murhan esitutkintamateriaalissa. Molempien miesten alibi oli heikolla pohjalla ja lisäksi Vihtori tunnusti epäsuorasti olleensa tapahtuma-aikaan murhapaikalla. Poliisilla oli miehiä vastaan vahvoja aihetodisteita, mutta lopullinen tekninen näyttö jäi saamatta. Asiasta enemmän kiinnostuneet löytävät Arvon ja Vihtorin sukunimet helposti netin syövereistä. 

Kyllikin takiako te olette tulleet minua hakemaan?

Helsingin Sanomat uutisoi Vihtorin pidätyksestä seuraavasti 23.10.1953:


"Poliisit ovat pahoillaan siitä, että eräässä lehdessä julkaistiin eilen Isojoella kuulusteluja varten pidätetyn työmies Vihtorin nimi ja saatettiin näin hänet ja hänen omaisensa ikävään valoon. Vihtorin uskotaan tietävän jotain asiaan liittyvää. Poliisit ovat juttua tutkiessaan ottaneet huomioon, että rikollinen voisi olla vajaaälyinen. Koska Vihtori osoittautui tällaiseksi, hänen edesottamuksiaan ryhdyttiin tutkimaan. Pidätetyn äiti ja veli todistivat Vihtorin puolesta. Hän nukkui rikospäivän iltana jo kello 19.00 ja oli niin vahvasti alkoholin vaikutuksen alaisena, ettei olisi voinut suorittaa mitään rikosta. Vihtori tunnetaan Isojoella siivona miehenä, joka ei ole aiheuttanut kenellekään mitään häiriötä, vaikka käyttääkin joskus alkoholia. Isojoella ollaan sitä mieltä, että Vihtori on syytön. Hän on tavallisen näköinen, lähes 40-vuotias mies, joka asuu veljensä ja äitinsä kanssa. Vihtorin esiintymisessä ei ole mitään huomiota herättävää. Hänen sukunsa tunnetaan työteliäinä ja kunnollisina ihmisinä. Paikkakuntalaiset ovat hämmästyneitä, koska Vihtorin  ei tiedetä osoittaneen mitään kiinnostusta toista sukupuolta kohtaan."

Uutisessa mainittu Vihtori oli tapahtuma-aikaan 38- vuotias isojokinen työmies, joka kärsi jonkinlaisista mielenterveysongelmista. Vihtori oli ollut töissä ojatyömaalla, joka sijaitsi lähellä suohautaa, josta Kyllikki löydettiin lokakuussa 1953. Samaisella ojatyömaalla työskenteli myös Vihtorin lankomies Arvo. Vihtorin ja Arvon kotipaikka sijaitsi 2-3 kilometrin päässä Kyllikin suohaudalsa. Vihtori oli joutunut hoitoon ilmeisesti ensimmäisen kerran talvisodassa yritettyään haavoittaa itseään kotilomansa aikana. Toisin kuin lehtijutussa mainitaan, niin Vihtori oli tunnettu naisten ahdistelijana paikkakunnalla. Hänen tiedettiin tiirailleen kylän naisia saunan ikkunoista. Lisäksi Vihtori oli yrittänyt tunkeutua humalassa erään naisen kotiin, kun oli saanut tietää, että naisen aviomies ei ollut kotona. Vihtori oli myös ahdistellut erästä Isojoen pappilassa työskennellyttä naista väijymällä häntä pappilaan kulkevan tien varressa.

Helsingin Sanomien uutisessa mainittu sukulaisten selittämä alibi oli hataralla pohjalla. Vihtori oli vaihdellut kertomustaan kuulustelussa eikä osannut suoraan sanoa missä oli ollut Kyllikin katoamisen aikoihin. Kaiken lisäksi Vihtori oli epäsuorasti tunnustanut olleensa ojatyömaalla samana yönä, jona Kyllikki katosi. Silminnäkijänlausunnon perusteella Vihtori oli myös nähty liikkeellä katoamispäivän iltana kello 20.00. Hän oli ollut liikenteessä polkupyörällä polkien pitkin samaa tietä kuin Kyllikki Saari paria tuntia myöhemmin. Vihtori ei siis ollut kotonaan nukkumassa humalaansa pois toisin kuin sukulaiset lehtijutussa antavat ymmärtää. Oman kertomuksensa mukaan Vihtori oli ollut edellisenä päivänä eli lauantaina juopottelemassa Isojoen kylällä.

(Vihtorin kuva sotaväestä.)

Vihtorin pidätys

Poliisi ei ollut aluksi juurikaan kiinnostunut Vihtorista Kyllikin suohaudan paljastumisen aikoihin. Heidän mielestään Vihtori ei kykenisi murhaamaan ketään ja paljastaisi vain itsensä puheillaan. Vasta kun Vihtori alkoi puhumaan outoja, hänet otettiin kuulusteluun. Muutakin outoa juttuun liittyvää oli tapahtunut. Eräs isojokinen mies oli pahoinpidelty tapauksen tiimoilta, koska hän oli kuulustelussa väittänyt nähneensä Vihtorin murhapaikan tietämissä Kyllikin katoamisen aikoihin. Lisäksi Vihtori oli tunnustanut tappaneensa Kyllikin, kun häntä oli tultu noutamaan kotoa juopumuksen takia. Vihtori oli aluksi kysynyt häntä noutamaan tulleilta poliiseilta: "Sen Kyllikin takiako te olette tulleet?". Tämän jälkeen hän oli alkanut itkeä ja sanonut: "Kyllä minulla sitten riittääkin istumista!". Vihtori pidätettiin 23.10.1953 ja pysyi pidätettynä kaikkiaan kaksi viikkoa, jonka jälkeen hänet lähetettiin mielentilatutkimukseen. Vihtori käyttäytyi kuulusteluissa sekavasti ja 24.10 pidetty kuulustelu oli keskeytettävä Vihtorin hourupäisen käytöksen takia. Poliisi epäili jo tässä vaiheessa, että Vihtori joko teeskenteli tai oli käsketty käyttäytymään kuin hullu. Vihtori lähetettiin mielentilatutkimukseen Mustasaaren sairaalaan, koska poliisi halusi varmistaa hänen puheidensa paikkansapitävyyden.

Vihtori käyttäytyi sairaalassa kummallisesti. Hoitohenkilökunnan mielestä Vihtorin käytös oli mielenterveyspotilaalle erikoisen normaalia silloin, kun lääkäriä tai hoitajaa ei ollut paikalla. Sairaalan henkilökunta oli tarkkaillut Vihtorin käytöstä ja pannut merkille, että hänen käytöksensä muuttui sekavaksi pääasiassa silloin, kun joku henkilökuntaan kuuluva saaapui paikalle. Tosin Vihtori oli alkanut oudosti tanssahtelemaan ja hihittelemään nähdessään huoneessa naisen kuvan. Ylihoitajalle Vihtori oli osoittanut sukupuolielimiään ja käskenyt leikkaamaan ne pois, koska "ei saisi niillä mitään hyvää aikaan". Vihtori oli myös epäsuorasti tunnustanut hoitajalle tappaneensa Kyllikki Saaren.

(Vihtori hoidossa. Kuva on todennäköisesti Mustasaaren sairaalasta, jossa Vihtori kävi tutkimuksissa puheidensa takia.)

Lääkärin tutkimuksen aikana Vihtori oli aluksi höpötellyt päättömiä, mutta lääkärin mainitessa Kyllikki Saaren nimen Vihtori oli vakavoitunut ja sanonut: "Mitä sinä siitä Kyllikistä enää jauhat. Lopeta jo äijä!" Lääkärin mielestä tämä oli ollut omituista käytöstä. Vihtori oli myös käynyt käsiksi naishoitajaan, kun oli kokeiltu miten Vihtori käyttäytyi naisten läsnäollessa. Ilmeni, että Vihtorilla oli tapana käydä aina tilaisuuden tullen naisiin käsiksi ja ottaa kiinni esimerkiksi naisen paljaasta reidestä. Poliisin mukaan Vihtori alkoi aina käyttäytyä sekavasti, kun puheeksi tuli Kyllikki Saari. Vihtori saattoi ensin kuulustelussa väittää tietävänsä Kyllikin murhaajan, mutta sitten seuraavassa kuulustelussa hän kielsi maininneensa asiasta mitään. Vihtori oli myös aluksi kertonut kuulustelussa, ettei Kyllikin ruumista tulla koskaan löytämään. Myöhemmin hän kielsi maininneensa mitään tällaista.

Vihtori vapautettiin 7.11.1953. Tämän jälkeen Isojoella järjestettiin kansalaiskokous, jonka eräs puhuja oli jo aikaisemmin mainittu Vihtorin lankomies Arvo. Isojoella poliisina 1970-luvulla työskennelleen Pentti Kankaanpään mukaan Arvo oli järjestämässä kansalaiskokouksia ja johdattelemassa mielipiteitä siihen suuntaan, ettei tekijä voinut olla isojokinen. Arvo ei ollut aikaisemmin kiinnostunut avustamaan poliisia millään tavalla, mutta oli Kyllikin ruumiin löytymisen aikoihin omituisen aktiivinen. Hän oli ollut mm. mukana aitaamassa suohautaa ympäröivää maastoa. Pentti Kankaanpään mukaan Arvolla oli rikollista taustaa. Lisäksi myös Vihtori oli aiemmin 1940-luvulla syyllistynyt seksuaalirikokseen.

Tarina jatkuu... 




Lähteet:

Kyllikki Saaren ETP
www.murha.info
Pentti Kankaanpään tutkimukset
Aake Jermo Murha ei vanhene koskaan

Kesäretken raaka päätös Heinävedellä vuonna 1959

Julkaistu aikaisemmin joulukuussa 2015.

Helsinkiläinen pariskunta yöpyi Heinäveden Tulilahden leirintäalueella 30.7.1959. He olivat saapuneet paikalle puolenyön aikoihin ja kävivät telttaansa nukkumaan vähän saapumisensa jälkeen. Vaimo ei nukkunut kunnolla ja heräsi kolmen maissa yöllä siihen, että joku saapui veneellä Tulilahden leirintäalueen rantaan. Veneestä astui maihin kaksi miestä, joita nainen ei tuntenut. Miehet olivat kulkeneet pariskunnan teltan ohi ja vaimo oli kuullut pätkän miesten keskustelusta:

– Peittelitkö sinä ne jäljet siellä?
– Joo. Etkö sinä ole jo saanut tarpeeksi tästä?
– Kestää kauan ennen kuin niitä osataan kaivata.
– Ei kai poliisi näin pian…?
– Mennäänkö tuonne?
– Ei… siinähän on miesten pyörä.

Keitä nämä kaksi miestä olivat? Vastausta ei ole saatu tähän päivään mennessä.

Heinäkuussa 1959 surmattiin Heinävedellä Etelä-Savossa kaksi nuorta telttailevaa neitosta Tulilahden leirintäalueella 28.7. Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen ruumiit löydettiin kolme viikkoa kestäneiden etsintöjen jälkeen suohaudasta Tulilahden pohjukasta. Helsinkiläinen pariskunta oli siis tietämättään viettänyt yönsä Tulilahdella ruumiiden vieressä!

(Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen kaksoismurha vavahdutti koko Suomea vuonna 1959)

Murhaajia ei koskaan tavoitettu

Tosin murhasta epäiltiin aikanaan munsalaista pikkurikollista Runar Holströmiä, joka pidätettiin Tulilahden kaksoismurhasta epäiltynä marraskuussa 1959. 

Karmea ruumislöytö tehtiin noin 200 metrin päästä leirintäalueen laiturista. Poliisi epäili alkuun tekijäksi paikkakuntalaista. Todellakin heinävetelinen tekijä olisi ollut todennäköisempi tekijä kuin ihmisarka ja lähinnä varkauksista tuomittu suomenruotsalainen Runar Holmström. Lisäksi tekijä oli tullut peittelemään jälkiään helsinkiläisen pariskunnan todistuksen perusteella. 

Tyttöjen tavarat oli kätketty moniin eri paikkoihin huolellisesti. Lisäksi eräs etsinnöissä mukana ollut poliisi totesi aikanaan tavaroiden ilmestyneen tutkijoiden nokan eteen kuin tyhjästä. Ihan kuin murhaaja olisi ollut etsijöiden mukana sotkemassa jälkiä ja parantelemassa kätköjään! Lapio, jolla tyttöjen hauta oli kaivettu, oli osattu hakea puolen kilometrin päästä talosta. Edes talon valpas pystykorva ei ollut haukkunut lapion lainaajan perään murhayönä.

Tekijä oli käyttänyt runsaasti aikaa jälkiensä peittämiseen ja luottanut siihen, ettei kukaan olisi heti tulossa murhapaikalle. Ulkopuolinen olisi kätkenyt ruumiit ja tavarat samaan ja paennut murhapaikalta mahdollisimman nopeasti. Hänellä ei olisi ollut mitään tarvetta jäädä peittelemään jälkiään. Päinvastoin viivyttely olisi vain lisännyt kiinnijäämisen riskiä. Vieraspaikkakuntalainen ei olisi nähnyt niin paljon vaivaa toisin kuin paikkakuntalainen, joka ei voinut noin vain kadota paikalta.

Tyttöjen polkupyörät oli upotettu Tulilahden syvimpään kohtaan ja oli todennäköisesti piiloitettu väliaikaisesti jonnekin muualle ennen upottamista. Kuinka tämä olisi onnistunut ulkopuoliselta? Heinäveden nimismies Ilmari Rauteva oli pyöriä etsittäessä sitä mieltä, että pyöriä on turha etsiä järvestä. Todistajien mukaan leirintäalueella oli liikkunut tuntematon mieshenkilö tarkkailemassa Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen telttaa ennen murhia. Mies ei suinkaan näyttänyt olleensa ensimäistä kertaa Tulilahdella. Hän käveli poluilla ikäänkuin olisi tuntenut seudun entuudestaan.

Tyttöjen hautapaikka sijaitsi keskellä kivikkoa. Miten ihmeessä ulkopuolinen olisi osannut valita hautapaikan juuri sieltä yö pimeydessä?

Poliisi mukaan Tulilahden rannalta oli löytynyt kivikasoja, joiden takaa joku epänormaali henkilö olisi tarkkaillut uimarannalla liikkuvia ihmisiä. Mitä poliisi tarkoitti tällä lausunnolla? Oliko tämä tirkistelypaikka jo entuudestaan tuttu vakipaikka tekijälle?

Jos mopoileva Runar Holmström seurasi Riitta Pakkasta ja Eine Nyyssöstä leirintäalueelle pahat mielessä, niin miksi hän oli niin rohkea, että teki sen kaikkien nähden? Eikö hänen pikemminkin olisi kannattanut pysyä piilossa? Runar Holmströmilla on täytynyt olla kovat hermot, mikäli hän on kiinnijäämisen uhalla alkanut silmittömästi murhaamaan.

Elokuussa 1959 Helsingin Sanomat uutisoi, että Riitta Pakkanen oli surmattu kivellä päähän lyömällä leirintäalueen käymälän luona ainakin 200 metrin päästä teltasta, joka sijaitsi Tulilahden rannassa. Rantaan pakeneva Eine Nyyssönen olisi surmattu lähellä hautapaikkaa eli Tulilahden pohjukassa 200 metrin päässä teltasta! Kuinka ihmeessä tämä olisi onnistunut yhdeltä tekijältä? Tekotapa viittaa kahteen murhaajaan.

Epäillyn Runar Holmströmin hallusta löytyi morapuukko, jonka vuolujälki muistutti tyttöjen suohaudan peittämiseen käytettyjen kuusentaimien vuolujälkiä. Holmström hermostui, kun häneltä kyseltiin puukosta. Hän ei tuntunut muistavan aluksi, mistä oli puukon saanut. Lopulta Holmström sanoin varastaneen puukon jostain huvilasta. Yhdestäkään huvilasta, joihin Holmström murtautui, ei tosin havaittu hävinneen kyseistä puukkoa.

Oliko Runar Holmström Tulilahden leirintäalueella ja sotkeentunut jollain tavoin kaksoismurhaan? Vai oliko hän ollut sattumalta paikalla silminnäkijänä ja ottanut puukon haltuunsa? Se olisi ollut melkoinen yhteensattuma. Runar Holmström teki oikeudenkäynnin aikana itsemurhan ja koko juttu julistettiin ratkaistuksi Holmströmin syyllisyyden myötä. Yhteiskunnasta eristäytyneen kriminaali täytyi olla syyllinen…

(Oliko Runar Holmström todella syyllinen Tulilahden kaksoismurhaan vai pelkästään syylliseksi sopiva?) 

Mutta vuonna 2009 Heinäveden poliisi kuulusteli eräitä paikkakuntalaisia. Kuulusteluista ei ole annettu tietoja julkisuuteen, mutta kerrotaan, että Tulilahden kaksoismurhan takana olisi ollut kaksi heinävetelistä miestä, joista toinen olisi ollut elossa vielä vuonna 2009. Olivatko nämä ne kaksi miestä, joiden epämääräisen keskustelun helsinkiläisnainen kuuli Tulilahden leirintäalueella 30.7.1959 vain kaksi vuorokautta raa’an kaksoismurhan jälkeen?

Tapaus on edelleen avoin.