Kyllikki Saaren Arvoitus osa 3: Mitä tapahtui Isojoella vuonna 1953?

Kyllikki Saaren murha on ehkä kuuluisin suomalainen selvittämätön henkirikos. Tässä jutussa hahmotetaan Kyllikki Saaren tapauksen tapahtumaketjua toukokuun katoamisesta suohaudan paljastumiseen asti. Suohaudan paljastuttua tutkijan kiinnittivät huomiota siihen, että Kyllikki Saari olisi raiskattu. Lisäksi tutkijoiden mielenkiinnon herätti Kyllikin suohaudan lähellä sijaitseva ojatyömaa, jonka työmiehet eivät olleet havainneet paikan päällä mitään epäilyttävää, vaikka erään metsänvartijan koira oli hurjistunut suohaudan lähistöllä. 

(Kyllikin suohauta paljastui 11.10.1953 suuretsintöjen jälkeen. Murhaaja oli kaivanut suohaudan taitavasti ja käynyt erittäin todennäköisesti parantelemassa kätköjään myöhemmin. Murhaaja myös osallistui mitä ilmeisemmin etsintöihin ja se antoi hänelle mahdollisuuden johtaa etsintäjoukkoja harhaan ja tarkkailla tilannetta.)

Mitä tapahtui Isojoella vuonna 1953? 

Kyllikki Saari oli 17-vuotias uskovainen tyttö, joka oli palaamassa kotiin hartaustilaisuudesta toverinsa Maija Yli-Hietalan kanssa sunnuntai-iltana 17.5.1953. Saavuttuaan Isojoen meijerin tienhaaraan noin klo 22.00 toverukset erosivat. Ennen tätä Kyllikki kertoi pelkäävänsä kotimatkaa, jolloin Yli-Hietala oli pyytänyt Kyllikkiä jäämään luokseen yöksi. Kyllikin pelko oli perusteltu, koska hänen 6 kilometrin pituinen kotimatkansa Kauhajoen Päntäneentietä pitkin kulki synkän metsätaipaleen halki. Lisäksi kylän naisia oli ahdisteltu saman reitin varrella kevään 1953 aikana. Kyllikki Saari kieltäytyi Maiju Yli-Hietalan tarjouksesta ja lähti polkemaan meijerin risteyksestä kohti kotia. Perille hän ei koskaan saapunut.

Kyllikki katoaa

Kyllikin isä Eino Saari teki katoamisilmoituksen nimismies Eino Sipilälle 19.5.1953, koska Kyllikki Saari ei ollut saapunut työpaikalleen kirkkoherranvirastoon. Viranomaiset suhtautuivat asiaan vakavasti, koska Kyllikillä ei ollut tapana kadota tällä tavalla. Ensimmäiset maastoetsinnät suoritettiin Kyllikin kotitaipaleen varrella kaksi päivää katoamisen jälkeen. Etsintöihin osallistui 600 henkeä, mutta mitään ei löytynyt. TVH:n työntekijä Jaakko Lähteenmäki oli pyöräillyt Kyllikkiä vastaan kello 22 jälkeen noin 1,5 kilometriä meijerin tienhaarasta. Tilallinen Oskari Forsby ja hänen poikansa olivat havainneet samalla paikalla kamppailun jälkiä maanantaiaamuna klo 7 aikoihin. Molemmin puolin maantietä havaittiin runsaasti jalanjälkiä sekä polkupyörän renkaanjälkiä. Samassa kohdassa tienreunassa oli halkopino. Samalla paikalla kerrotaan havaitun myös lasinsiruja, mutta tästä tutkijat eivät olleet aivan varmoja. Kesän 1953 aikana viranomaisille tehtiin havainto kermanvärisestä Ford-merkkisestä autosta, joka olisi ajanut pitkin Päntäneentietä.

Autokuskeja ja autonomistajia haastateltiin, mutta kukaan ei ollut ajanut autolla kyseistä etappia pitkin Kyllikin katoamisyönä. Erään silminnäkijälausunnon mukaan auton peräkontista olisi pilkottanut esiin polkupyörän takarengas. Kesäkuussa tutkimusten johtoon siirtyi komisario Axel Skogman, joka tutki tapausta murhana.

Heinäkuussa kaksi marjastajaa löysivät Kyllikin pyörän suonsilmäkkeestä Lellulaaksosta 1,5 km:n päästä katoamispaikalta. Löytöpaikka sijaitsi lähellä Isojoen meijerin tienhaaraa. Lellulaakso oli lähes läpipääsemätöntä korpea, joten kätkijä tunsi paikan hyvin. Pyöränventtiilit oli tyhjennetty ja ohjaustanko käännetty rungon suuntaiseksi. Syyskuussa jutun tutkimukset keskittyivät Kaarankajärvelle, jossa oli tapahtunut jotain outoa Kyllikin katoamisyönä. Eri todistajat olivat kuulleet naisen avunhuutoja ja pistoolinlaukauksia. Lisäksi outoja kulkijoita oli havaittu aution Kaarankajärven rannalla. Naarauksissa etsijöiden käteen ei kuitenkaan tarttunut muuta kuin mutaa ja sammakoita.

Suohauta paljastuu  

Lokakuussa Kyllikin katoamisesta oli kulunut melkein puoli vuotta eikä tytön kohtalosta ollut aavistustakaan. Talven lähestyessä viranomaiset päättivät suorittaa vielä yhden etsinnän Kyllikin katoamispaikalla. Valtteri Mäkelä löysi Kyllikin oikean jalan kengän 10.10.1953 tehdyssä etsinnässä. Kengästä löytyi Kyllikin rikkirevitty kaulahuivi ja miesten sukka, joka oli poikkileikattu sekä sidottu mustalla villalangalla. Kenkä oli luultavasti tuotu löytöpaikalleen vasta kesän aikana, koska aikaisemmissa etsinnöissä sitä ei oltu löydetty. Seuraavana päivänä 11.10.1953 käynnistyi toinen suuretsintä. Ilmari Hietaoja kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynnäreeseen. Näre kiskaistiin pois ja huomattiin, että näre oli tyvestä kömpelösti teroitettu. Näreen alta paljastui pahoin maatuneen Kyllikki Saaren ruumis. Etsintäketju pysäytettiin ja paikalle kutsuttiin lääninlääkäri O. Hokkanen ja Axel Skogman.

(Kyllikki Saaren suohaudalla riittää kävijöitä. Paikalle on pystytetty tienviitta ja tien viereen on raivattu parkkipaikka.Kuva vuodelta 2012.)

 

Kyllikki Saaren kuolinsyyksi ilmoitettiin tukehtuminen, ei kuitenkaan kuristaminen. Lisäksi todettiin, että Kyllikin kasvot oli murskattu raskaalla esineellä, kuten lapiolla tai rautakangella. Lääkärin mukaan kivenisku ei olisi voinut aiheuttaa kyseisiä vammoja. Lisäksi julkisuuteen pääsi tieto, jonka mukaan Kyllikki oli raiskattu. Kyllikin ruumiin kätköpaikan läheisyydessä oli ollut kesän aikana ojatyömaa, mutta työmiehet eivät olleet huomanneet paikalla mitään epäilyttävää. Ei silloinkaan kun erään metsänvartijan koira oli saanut tapahtumapaikalla sellaisen hepulin, että se piti laittaa talutusnuorasta kiinni puuhun. Lisäksi ojatyömaalla oli työskennellyt kesän ajan henkilö, joka ei kuitenkaan ollut ottanut työstään minkäänlaista korvausta. Miksi? Tutkijat olivat myös varmoja siitä, että murhaaja oli käynyt parantelemassa Kyllikin hautaa kesän ja syksyn aikana. Murhaaja oli myös todennäköisesti merkinnyt haudan näreellä vasta, kun Kyllikin ruumis oli maatumassa.

Poliisi kuulusteli kaiken kaikkiaan 500 henkilöä, mutta murhaa ei koskaan virallisesti ratkaistu. Viralliset tutkimukset lopetettiin vuonna 1956.

Vai oliko ratkaisu kuitenkin lähellä?

Kyllikki Saaren Arvoitus Osa 2: Arvo ja Vihtori

Palaamme jälleen Isojoelle Kyllikki Saaren tapauksen pariin. Isojokisista Arvosta ja Vihtorista löytyy runsaasti mainintoja Kyllikki Saaren murhan esitutkintamateriaalissa. Molempien miesten alibi oli heikolla pohjalla ja lisäksi Vihtori tunnusti epäsuorasti olleensa tapahtuma-aikaan murhapaikalla. Poliisilla oli miehiä vastaan vahvoja aihetodisteita, mutta lopullinen tekninen näyttö jäi saamatta. Asiasta enemmän kiinnostuneet löytävät Arvon ja Vihtorin sukunimet helposti netin syövereistä. 

Kyllikin takiako te olette tulleet minua hakemaan?

Helsingin Sanomat uutisoi Vihtorin pidätyksestä seuraavasti 23.10.1953:


"Poliisit ovat pahoillaan siitä, että eräässä lehdessä julkaistiin eilen Isojoella kuulusteluja varten pidätetyn työmies Vihtorin nimi ja saatettiin näin hänet ja hänen omaisensa ikävään valoon. Vihtorin uskotaan tietävän jotain asiaan liittyvää. Poliisit ovat juttua tutkiessaan ottaneet huomioon, että rikollinen voisi olla vajaaälyinen. Koska Vihtori osoittautui tällaiseksi, hänen edesottamuksiaan ryhdyttiin tutkimaan. Pidätetyn äiti ja veli todistivat Vihtorin puolesta. Hän nukkui rikospäivän iltana jo kello 19.00 ja oli niin vahvasti alkoholin vaikutuksen alaisena, ettei olisi voinut suorittaa mitään rikosta. Vihtori tunnetaan Isojoella siivona miehenä, joka ei ole aiheuttanut kenellekään mitään häiriötä, vaikka käyttääkin joskus alkoholia. Isojoella ollaan sitä mieltä, että Vihtori on syytön. Hän on tavallisen näköinen, lähes 40-vuotias mies, joka asuu veljensä ja äitinsä kanssa. Vihtorin esiintymisessä ei ole mitään huomiota herättävää. Hänen sukunsa tunnetaan työteliäinä ja kunnollisina ihmisinä. Paikkakuntalaiset ovat hämmästyneitä, koska Vihtorin  ei tiedetä osoittaneen mitään kiinnostusta toista sukupuolta kohtaan."

Uutisessa mainittu Vihtori oli tapahtuma-aikaan 38- vuotias isojokinen työmies, joka kärsi jonkinlaisista mielenterveysongelmista. Vihtori oli ollut töissä ojatyömaalla, joka sijaitsi lähellä suohautaa, josta Kyllikki löydettiin lokakuussa 1953. Samaisella ojatyömaalla työskenteli myös Vihtorin lankomies Arvo. Vihtorin ja Arvon kotipaikka sijaitsi 2-3 kilometrin päässä Kyllikin suohaudalsa. Vihtori oli joutunut hoitoon ilmeisesti ensimmäisen kerran talvisodassa yritettyään haavoittaa itseään kotilomansa aikana. Toisin kuin lehtijutussa mainitaan, niin Vihtori oli tunnettu naisten ahdistelijana paikkakunnalla. Hänen tiedettiin tiirailleen kylän naisia saunan ikkunoista. Lisäksi Vihtori oli yrittänyt tunkeutua humalassa erään naisen kotiin, kun oli saanut tietää, että naisen aviomies ei ollut kotona. Vihtori oli myös ahdistellut erästä Isojoen pappilassa työskennellyttä naista väijymällä häntä pappilaan kulkevan tien varressa.

Helsingin Sanomien uutisessa mainittu sukulaisten selittämä alibi oli hataralla pohjalla. Vihtori oli vaihdellut kertomustaan kuulustelussa eikä osannut suoraan sanoa missä oli ollut Kyllikin katoamisen aikoihin. Kaiken lisäksi Vihtori oli epäsuorasti tunnustanut olleensa ojatyömaalla samana yönä, jona Kyllikki katosi. Silminnäkijänlausunnon perusteella Vihtori oli myös nähty liikkeellä katoamispäivän iltana kello 20.00. Hän oli ollut liikenteessä polkupyörällä polkien pitkin samaa tietä kuin Kyllikki Saari paria tuntia myöhemmin. Vihtori ei siis ollut kotonaan nukkumassa humalaansa pois toisin kuin sukulaiset lehtijutussa antavat ymmärtää. Oman kertomuksensa mukaan Vihtori oli ollut edellisenä päivänä eli lauantaina juopottelemassa Isojoen kylällä.

(Vihtorin kuva sotaväestä.)

Vihtorin pidätys

Poliisi ei ollut aluksi juurikaan kiinnostunut Vihtorista Kyllikin suohaudan paljastumisen aikoihin. Heidän mielestään Vihtori ei kykenisi murhaamaan ketään ja paljastaisi vain itsensä puheillaan. Vasta kun Vihtori alkoi puhumaan outoja, hänet otettiin kuulusteluun. Muutakin outoa juttuun liittyvää oli tapahtunut. Eräs isojokinen mies oli pahoinpidelty tapauksen tiimoilta, koska hän oli kuulustelussa väittänyt nähneensä Vihtorin murhapaikan tietämissä Kyllikin katoamisen aikoihin. Lisäksi Vihtori oli tunnustanut tappaneensa Kyllikin, kun häntä oli tultu noutamaan kotoa juopumuksen takia. Vihtori oli aluksi kysynyt häntä noutamaan tulleilta poliiseilta: "Sen Kyllikin takiako te olette tulleet?". Tämän jälkeen hän oli alkanut itkeä ja sanonut: "Kyllä minulla sitten riittääkin istumista!". Vihtori pidätettiin 23.10.1953 ja pysyi pidätettynä kaikkiaan kaksi viikkoa, jonka jälkeen hänet lähetettiin mielentilatutkimukseen. Vihtori käyttäytyi kuulusteluissa sekavasti ja 24.10 pidetty kuulustelu oli keskeytettävä Vihtorin hourupäisen käytöksen takia. Poliisi epäili jo tässä vaiheessa, että Vihtori joko teeskenteli tai oli käsketty käyttäytymään kuin hullu. Vihtori lähetettiin mielentilatutkimukseen Mustasaaren sairaalaan, koska poliisi halusi varmistaa hänen puheidensa paikkansapitävyyden.

Vihtori käyttäytyi sairaalassa kummallisesti. Hoitohenkilökunnan mielestä Vihtorin käytös oli mielenterveyspotilaalle erikoisen normaalia silloin, kun lääkäriä tai hoitajaa ei ollut paikalla. Sairaalan henkilökunta oli tarkkaillut Vihtorin käytöstä ja pannut merkille, että hänen käytöksensä muuttui sekavaksi pääasiassa silloin, kun joku henkilökuntaan kuuluva saaapui paikalle. Tosin Vihtori oli alkanut oudosti tanssahtelemaan ja hihittelemään nähdessään huoneessa naisen kuvan. Ylihoitajalle Vihtori oli osoittanut sukupuolielimiään ja käskenyt leikkaamaan ne pois, koska "ei saisi niillä mitään hyvää aikaan". Vihtori oli myös epäsuorasti tunnustanut hoitajalle tappaneensa Kyllikki Saaren.

(Vihtori hoidossa. Kuva on todennäköisesti Mustasaaren sairaalasta, jossa Vihtori kävi tutkimuksissa puheidensa takia.)

Lääkärin tutkimuksen aikana Vihtori oli aluksi höpötellyt päättömiä, mutta lääkärin mainitessa Kyllikki Saaren nimen Vihtori oli vakavoitunut ja sanonut: "Mitä sinä siitä Kyllikistä enää jauhat. Lopeta jo äijä!" Lääkärin mielestä tämä oli ollut omituista käytöstä. Vihtori oli myös käynyt käsiksi naishoitajaan, kun oli kokeiltu miten Vihtori käyttäytyi naisten läsnäollessa. Ilmeni, että Vihtorilla oli tapana käydä aina tilaisuuden tullen naisiin käsiksi ja ottaa kiinni esimerkiksi naisen paljaasta reidestä. Poliisin mukaan Vihtori alkoi aina käyttäytyä sekavasti, kun puheeksi tuli Kyllikki Saari. Vihtori saattoi ensin kuulustelussa väittää tietävänsä Kyllikin murhaajan, mutta sitten seuraavassa kuulustelussa hän kielsi maininneensa asiasta mitään. Vihtori oli myös aluksi kertonut kuulustelussa, ettei Kyllikin ruumista tulla koskaan löytämään. Myöhemmin hän kielsi maininneensa mitään tällaista.

Vihtori vapautettiin 7.11.1953. Tämän jälkeen Isojoella järjestettiin kansalaiskokous, jonka eräs puhuja oli jo aikaisemmin mainittu Vihtorin lankomies Arvo. Isojoella poliisina 1970-luvulla työskennelleen Pentti Kankaanpään mukaan Arvo oli järjestämässä kansalaiskokouksia ja johdattelemassa mielipiteitä siihen suuntaan, ettei tekijä voinut olla isojokinen. Arvo ei ollut aikaisemmin kiinnostunut avustamaan poliisia millään tavalla, mutta oli Kyllikin ruumiin löytymisen aikoihin omituisen aktiivinen. Hän oli ollut mm. mukana aitaamassa suohautaa ympäröivää maastoa. Pentti Kankaanpään mukaan Arvolla oli rikollista taustaa. Lisäksi myös Vihtori oli aiemmin 1940-luvulla syyllistynyt seksuaalirikokseen.

Tarina jatkuu... 




Lähteet:

Kyllikki Saaren ETP
www.murha.info
Pentti Kankaanpään tutkimukset
Aake Jermo Murha ei vanhene koskaan

Pimeän ja hämärän rajamailla: katoamismysteerejä ja ratkaisemattomia henkirikoksia 1970- ja 80-luvuilta

Pitää muistaa, että kaikilla näillä henkilöillä on vielä elossa olevia omaisia, joille menetetyn perheenjäsenen muisto on hyvin rakas. Heidän taakkansa ei hellitä... 

(Tässä kirjoituksessa käsitellään Suomessa 1970- ja 80- luvuilla tapahtuneita naisten katoamismysteereitä, joiden taustalla on joko todettu tai on voitu hyvällä syyllä epäillä henkirikosta. Kirjoituksen tarkoituksena ei ole retostella ihmiskohtaloilla eikä niiden tarkoitus ole myöskään loukata ketään. Meidän kaikkien vilpittömänä toiveena on, että nämä tapaukset ennemmin tai myöhemmin selviäisivät.)

Hilkka Laitinen

Nastolalainen Hilkka Laitinen katosi jäljettömiin asunnostaan Nastolan Ratsutie 48 :sta heinäkuussa 1972. Aviomiehensä mukaan Hilkka lähti iltapäivällä töiden jälkeen sovittamaan housupukua ystävänsä luo. Tämän jälkeen hänestä ole ainuttakaan silminnäkijähavaintoa. Huolimatta perusteellisista etsinnöistä ja tutkimuksista Hilkka Laitinen on yhä kateissa. Hänet julistettiin kuolleeksi vuonna 1983.

Hilkka Laitisen tapaus on pysynyt täytenä mysteerinä näihin päiviin saakka. Henkirikoksen mahdollisuutta ei ole voinut sulkea pois. Hilkka Laitinen ei voinut kadota omasta tahdostaan sillä hänen vaatteensa ja korunsa olivat siististi paikallaan katoamispäivän jälkeen. Itsemurhakin olisi ollut epätodennäköinen, koska hänen ruumiinsa olisi luultavasti ennemmin tai myöhemmin löydetty.

(Urho ja Hilkka Laitinen menossa joulusaunaan vuonna 1971.)

Vuonna 1975 aviomies Urho Laitinen pidätettiin epäiltynä vaimonsa Hilkka Laitisen murhasta. Urho Laitinen oli jäänyt kiinni muutamasta valheesta ja hän oli muutenkin haluton selvittämään vaimonsa kohtaloa. Lisäksi hänen autonsa oli nähty liikenteessä Nastolassa Hilkan katoamisyönä. Avioparin asunnosta löytyi myös verinen peitto, jonka alkuperä jäi mysteeriksi. Laitisten avioliitto oli huonolla tolalla. Lähes heti Hilkan katoamisen jälkeen Urho oli nukkunut toisen naisen kanssa heidän yhteisessä aviovuoteessaan. Naisen nimi oli Riitta ja hänen suhteensa Urho Laitisen kanssa oli myös Hilkka- vaimon tiedossa.


Urho Laitisen pidätys ei kuitenkaan tuonut ratkaisua katoamistapaukseen. Urho kuoli vuonna 1985 ja vei salaisuutensa mukanaan hautaan. Hän vannoi loppuun saakka, ettei ollut millään tavalla osallisena vaimonsa katoamiseen. Nastolassa suoritettiin maastoetsintöjä vielä vuonna 2008, mutta ne eivät ilmeisesti tuottaneet toivottua lopputulosta.


Merja Vaara

(Merja Vaara katosi jäljettömiin heinäkuussä 1980.)

 

 

Merja Vaara katosi jäljettömiin 27.7.1980. Kauppaopistossa toista vuotta opiskeleva 17- vuotias Vaara oli ollut yövuorossa rovaniemeläisessä vartiointiliikkeessä ja poistunut työpaikaltaan noin klo 5.30. Tämän jälkeen Merja Vaarasta ei ole olemassa varmaa silminnäkijähavaintoa. Hänen tiedettiin usein liftanneen työvuoron jälkeen kotiinsa, mutta katoamispäivältä ei ole olemassa tietoa siitä nousiko Vaara jonkin auton kyytiin kotimatkan varrella. Todistajat kertoivat häntä muistuttaneen henkilön seisseen tienreunassa ikään kuin odottamassa autokyytiä. Mitään varmaan tietoa tästä ei kuitenkaan ole.

Merja Vaaran löytämiseksi järjestettiin maastoetsintöjä ja henkirikoksen mahdollisuutta ei suljettu pois. Epäiltiin että nuori nainen olisi noussut tuntemattoman henkilön kyytiin, ja tullut sen jälkeen raiskatuksi ja tapetuksi. Tekijä olisi tekonsa suoritettuaan haudannut ruumiin jonnekin maastoon tai hävittänyt sen muulla. Yhtään havaintoa "tuntemattomista autoista" ei kuitenkaan tehty kyseisen päivän osalta.  Merja Vaaran ei uskottu kadonneen oma-aloitteisesti tai hautoneen itsemurhaa. Poliisi suhtautui nuoren naisen katoamiseen alusta alkaen vakavasti ja tapauksen tiimoilta järjestettiin kuulustelujakin epäiltävien henkilöiden kohdalla. Mitään ei kuitenkaan tarttunut tutkijoiden haaviin ja tapaus on selvittämättä yhä tänäkin päivänä.



Sari Liinaharja

Sari Liinaharjan oli tarkoitus mennä linja-autolla Forssan keskustaan tapaamaan kavereitaan perjantai-iltana 6.2.1987. Hän ei koskaan noussut kyseisen bussin kyytiin. Sari Liinaharja, 17, löydettiin kuolleena syyskuussa Forssan Koijärven Rekirikosta. Hänelle oli tehty seksuaalista väkivaltaa. 

Nousiko Sari linja-auton sijasta jonkun henkilöauton kyytiin kohtalokkaana iltana? Erään tiedon mukaan Sari nähtiin auton kyydissä Forssan keskustassa. Tiedon paikkansapitävyyttä ei ole kuitenkaan pystytty varmistamaan.

(Sari Liinaharjan murha on edelleen selvittämättä. Voisiko tapaus ratketa vielä  yli 30 vuoden jälkeen?)

Sari Liinaharjan katoamisyönä autoileva pariskunta oli auttanut mieshenkilöä, joka oli ajanut autollaan lumikinokseen. Pariskunnan mielestä mies oli vaikuttanut sekavalta. Samasta paikasta löytyi myöhemmin auton lattiamatot. Paikalta ei ollut pitkä matka Sarin ruumiin löytöpaikalle. Kyseisenä yönä oli ollut lumimyräkkä, joka vaikeutti etsintöjä huomattavasti. Silminnäkijöitäkin oli ymmärrettävästi vähän liikenteessä. Tekijällä oli myös tuuria, sillä paikallinen isäntä oli lingonnut lunta vain 10 metrin päässä paikasta, josta Sari Liinaharjan ruumis myöhemmin löytyi!

Poliisi oli aluksi toiveikas tapauksen selviämisestä. Tutkimuksia sotki kuitenkin murhayön lumipyry ja Sarin ruumiin löytyminen vasta yli puoli vuotta katoamisen jälkeen. Sari Liinaharjan tapaus herätti aikanaan suurta huomiota ja asiasta uutisoitiin aikanaan myös Poliisi-TV:ssä. Sarjan toimittaja Raija Pelli totesi myöhemmin haastattelussa, että Sari Liinaharjan henkirikos oli lähellä ratkaisua. Lopullinen näyttö jäi kuitenkin saamatta ja tapaus on edelleen selvittämättä.

Tekstiä muokattu ja kieliasua siistitty 16.2.2021

Lähteet:
Alibi- lehti
Murha.info- keskustelupalsta
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000588770.html
https://www.murha.info/?p=1711

Kohti Uutta Vuosikymmentä

Suomi oli erilainen yhteiskunta 100 vuotta sitten. Maa oli juuri toipumassa raa'asta sisällissodasta ja kansa oli pahasti kahtiajakautunut. Kieltolain vuoksi rikollisuus rehotti. Elettiin itsenäisen Suomen väkivaltaisinta aikaa. Laittoman viinan myyntiin ja sen hankkimiseen liittyi yhtä sun toista rikollista; varastelua, ryöstöjä, prostituutiota, salakauppaa ja totta kai känniläisten tappelua. 

Lastensuojelua ei tuohon aikaan juuri tunnettu. Lasten oikeudet nyt ylipäänsä olivat sata vuotta sitten hataralla pohjalla, kun 12- vuotiaatkin laskettiin aikuisiksi. Myös vankimäärät olivat huipussaan 1920-luvulla. Tämä johtui tietysti myös siitä, että sisällissodan hävinneen osapuolen osalle koitui vankileirit ja vankila. Punavankeja virui kärsimässä erimittaisia tuomiota eri puolella Suomen vankiloita. Vaikka Suomi olikin selvinnyt sekä äärivasemmiston että äärioikeiston diktatuurista, niin demokratiasta oli  tämän päivän katsannossa vaikea puhua. Väärästä mielipiteestä joutui helposti Tammisaareen. 

Valtaapitävät pelkäsivät kommunistien vallankaappausta, joiden toiminta oli lakkautettu. Ehkä syystäkin sillä Venäjälle paenneet punaiset taistelivat valkosuomalaisia vastaan brittien puolella Vienan Karjalassa ja Murmanskissa. Heimoretket itärajan toiselle puolelle eivät ottaneet juuri tuulta alleen ja suomalaisia joukkoja kaatoi heimosodissa muukin kuin viina.

Joka päivä kuoli vähintään yksi suomalainen

Suomalainen ei tarvitse sotaa tai poliittista ideologiaa veriteolle. Perinteinen suomalainen terveyteen ja turvallisuuteen kohdistuva rikos on humalapäissään yksityisasunnossa viikonloppuna tehty tappo. Riita syntyy viinapullon jämästä tai mustasukkaisuudesta. Emme ylläty kuullessamme, että Pate puukotti Reiskaa sunnuntaiaamuna jossain lähiössä. Näissä tapauksissa poliisilla on helppo työ hoitaa jälkiselvittely. Käräjillä voidaan sitten itkeä ja pillittää omaa muistamattomuuttaan ja vannoa, ettei tehtäisi samaa uudelleen. 

Suomen väestö vanhenee ja nuoriso raitistuu. Tästä johtuen Suomen henkirikostilastot ovat kääntyneet laskuun. Suomessa on eletty vuodesta 2013 seesteistä aikaa mitä tulee väkivaltarikoksiin. Tilalle ovat tulleet kuitenkin järjestäytynyt rikollisuus, talousrikokset ja kansainväliset rikollisliigat. Lisäksi seksuaalirikosten määrä on jopa lisääntynyt. Asiasta on uskallettu puhua yhä enemmän. Raiskaus avioliitossa on kriminalisoitu ja hyvä niin. 

Huolestuttavaa on seurata medioista uutisointia siitä, miten nuoret tytöt joutuvat nettimaailman setämiesten uhreiksi. Hyvin nuoria tyttöjä houkutellaan seksiin erilaisten sovellusten ja nettisivustojen kautta. Nuorten nettikäyttäytymistä tulisi todella valvoa lasten kodeissa, sillä netti ja sosiaalinen media on pullollaan kaikenlaista törkyä. Koulukiusaaminenkin on siirtynyt nettiin ja opettajat eivät pysy perässä. Milloinkahan koulukiusaaminen kriminalisoidaan? 

Mutta onneksi Suomessa on kattava verkosto terveysasemia, neuvoloita ja mielenterveyspalveluita ehkäisemässä raakoja veritekoja, joita tapahtui sata vuotta sitten lähes päivittäin. Absurdeinta onkin, että puhumme nyt hyysäämisestä, kun sata vuotta sitten lähes kaikki edellämainitut yhteiskunnan tarjoamat tukiverkot loistivat poissaolollaan.

Tammisaaren yliopisto


Tammisaaren pakkotyölaitosta kutsuttiin 1920-luvulla poliittisten vankien kesken yliopistoksi, koska muun muassa sen kattava kirjasto tarjosi vangeille mahdollisuuden tutustua poliitiseen kirjallisuuteen. Poliittisten vankien kohtelu oli muutenkin kyseisellä vuosikymmenellä väljempää kuin 1930- luvulla, jolloin kohtelu koveni lapualaisaikojen myötäsaatoksena. Poliittiset vangit saivat ulkoilla ja sellien ovet suljettiin illalla tuntia myöhemmin kuin muilla vangeilla. Varsinainen lepokoti. Tammisaaressa toverikuri oli kuitenkin kova ja töitä piti tehdä 10 tuntia päivässä. Pakkolaitos oli eristyksissä tavallisten tammisaarelaisten arjesta eikä vankien ja siviilien kanssa juurikaan ollut kosketusta. Paitsi vankikuljetusten aikana, kun ihmiset saivat katsella vankien taivallusta rautatieasemalta entiseen venäläisten kasarmiin, joka sittemmin toimi pahamaineisena vankileirinä vuoden 1918 sisällissodan jälkimainingeissa.

Ehkei vangin kohtelu olekaan riippuvainen siitä oliko hän sattumoisin kommunisti, fasisti, anarkisti, terroristi, homo, huora tai muuten väärässä. Ihmisarvoa ei voi ansaita vaan sen pitäisi olla itsestäänselvyys, vaikka tietyissä piireissä vaaditaankin kovempia tuomioita ja jopa lopullista rangaistusta. Kansan syvät rivit vaativat ehdottomia tuomioita ja kovempaa kuria. Mutta onko rangaistus kuitenkin jotain ihan muuta? Jos raiskaaja tai pedofiili menettää vankilatuomion jälkeen kasvonsa lopullisesti ja hänet suljetaan kaiken inhimillisen toiminnan ulkopuolelle, niin eikö kaduntallaaja ole silloin tyytyväinen. Vai voitteko kuvitella tilannetta, jossa täpötäydessä anniskeluravintolassa kukaan ei mene istumaan samaan pöytään murhasta tuomitun henkilön kanssa, vaikka pöydässä olisikin tilaa

...

(Tammisaaren vankileiri vuonna 1918. Vankileiri toimi sisällissodan jälkeen pakkotyölaitoksena vuoteen 1940, jolloin Puolustusvoimat otti vanhan kasarmialueen käyttöönsä. )