Kyllikki Saaren Arvoitus osa 3: Mitä tapahtui Isojoella vuonna 1953?

Kyllikki Saaren murha on ehkä kuuluisin suomalainen selvittämätön henkirikos. Tässä jutussa hahmotetaan Kyllikki Saaren tapauksen tapahtumaketjua toukokuun katoamisesta suohaudan paljastumiseen asti. Suohaudan paljastuttua tutkijan kiinnittivät huomiota siihen, että Kyllikki Saari olisi raiskattu. Lisäksi tutkijoiden mielenkiinnon herätti Kyllikin suohaudan lähellä sijaitseva ojatyömaa, jonka työmiehet eivät olleet havainneet paikan päällä mitään epäilyttävää, vaikka erään metsänvartijan koira oli hurjistunut suohaudan lähistöllä. 

(Kyllikin suohauta paljastui 11.10.1953 suuretsintöjen jälkeen. Murhaaja oli kaivanut suohaudan taitavasti ja käynyt erittäin todennäköisesti parantelemassa kätköjään myöhemmin. Murhaaja myös osallistui mitä ilmeisemmin etsintöihin ja se antoi hänelle mahdollisuuden johtaa etsintäjoukkoja harhaan ja tarkkailla tilannetta.)

Mitä tapahtui Isojoella vuonna 1953? 

Kyllikki Saari oli 17-vuotias uskovainen tyttö, joka oli palaamassa kotiin hartaustilaisuudesta toverinsa Maija Yli-Hietalan kanssa sunnuntai-iltana 17.5.1953. Saavuttuaan Isojoen meijerin tienhaaraan noin klo 22.00 toverukset erosivat. Ennen tätä Kyllikki kertoi pelkäävänsä kotimatkaa, jolloin Yli-Hietala oli pyytänyt Kyllikkiä jäämään luokseen yöksi. Kyllikin pelko oli perusteltu, koska hänen 6 kilometrin pituinen kotimatkansa Kauhajoen Päntäneentietä pitkin kulki synkän metsätaipaleen halki. Lisäksi kylän naisia oli ahdisteltu saman reitin varrella kevään 1953 aikana. Kyllikki Saari kieltäytyi Maiju Yli-Hietalan tarjouksesta ja lähti polkemaan meijerin risteyksestä kohti kotia. Perille hän ei koskaan saapunut.

Kyllikki katoaa

Kyllikin isä Eino Saari teki katoamisilmoituksen nimismies Eino Sipilälle 19.5.1953, koska Kyllikki Saari ei ollut saapunut työpaikalleen kirkkoherranvirastoon. Viranomaiset suhtautuivat asiaan vakavasti, koska Kyllikillä ei ollut tapana kadota tällä tavalla. Ensimmäiset maastoetsinnät suoritettiin Kyllikin kotitaipaleen varrella kaksi päivää katoamisen jälkeen. Etsintöihin osallistui 600 henkeä, mutta mitään ei löytynyt. TVH:n työntekijä Jaakko Lähteenmäki oli pyöräillyt Kyllikkiä vastaan kello 22 jälkeen noin 1,5 kilometriä meijerin tienhaarasta. Tilallinen Oskari Forsby ja hänen poikansa olivat havainneet samalla paikalla kamppailun jälkiä maanantaiaamuna klo 7 aikoihin. Molemmin puolin maantietä havaittiin runsaasti jalanjälkiä sekä polkupyörän renkaanjälkiä. Samassa kohdassa tienreunassa oli halkopino. Samalla paikalla kerrotaan havaitun myös lasinsiruja, mutta tästä tutkijat eivät olleet aivan varmoja. Kesän 1953 aikana viranomaisille tehtiin havainto kermanvärisestä Ford-merkkisestä autosta, joka olisi ajanut pitkin Päntäneentietä.

Autokuskeja ja autonomistajia haastateltiin, mutta kukaan ei ollut ajanut autolla kyseistä etappia pitkin Kyllikin katoamisyönä. Erään silminnäkijälausunnon mukaan auton peräkontista olisi pilkottanut esiin polkupyörän takarengas. Kesäkuussa tutkimusten johtoon siirtyi komisario Axel Skogman, joka tutki tapausta murhana.

Heinäkuussa kaksi marjastajaa löysivät Kyllikin pyörän suonsilmäkkeestä Lellulaaksosta 1,5 km:n päästä katoamispaikalta. Löytöpaikka sijaitsi lähellä Isojoen meijerin tienhaaraa. Lellulaakso oli lähes läpipääsemätöntä korpea, joten kätkijä tunsi paikan hyvin. Pyöränventtiilit oli tyhjennetty ja ohjaustanko käännetty rungon suuntaiseksi. Syyskuussa jutun tutkimukset keskittyivät Kaarankajärvelle, jossa oli tapahtunut jotain outoa Kyllikin katoamisyönä. Eri todistajat olivat kuulleet naisen avunhuutoja ja pistoolinlaukauksia. Lisäksi outoja kulkijoita oli havaittu aution Kaarankajärven rannalla. Naarauksissa etsijöiden käteen ei kuitenkaan tarttunut muuta kuin mutaa ja sammakoita.

Suohauta paljastuu  

Lokakuussa Kyllikin katoamisesta oli kulunut melkein puoli vuotta eikä tytön kohtalosta ollut aavistustakaan. Talven lähestyessä viranomaiset päättivät suorittaa vielä yhden etsinnän Kyllikin katoamispaikalla. Valtteri Mäkelä löysi Kyllikin oikean jalan kengän 10.10.1953 tehdyssä etsinnässä. Kengästä löytyi Kyllikin rikkirevitty kaulahuivi ja miesten sukka, joka oli poikkileikattu sekä sidottu mustalla villalangalla. Kenkä oli luultavasti tuotu löytöpaikalleen vasta kesän aikana, koska aikaisemmissa etsinnöissä sitä ei oltu löydetty. Seuraavana päivänä 11.10.1953 käynnistyi toinen suuretsintä. Ilmari Hietaoja kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynnäreeseen. Näre kiskaistiin pois ja huomattiin, että näre oli tyvestä kömpelösti teroitettu. Näreen alta paljastui pahoin maatuneen Kyllikki Saaren ruumis. Etsintäketju pysäytettiin ja paikalle kutsuttiin lääninlääkäri O. Hokkanen ja Axel Skogman.

(Kyllikki Saaren suohaudalla riittää kävijöitä. Paikalle on pystytetty tienviitta ja tien viereen on raivattu parkkipaikka.Kuva vuodelta 2012.)

 

Kyllikki Saaren kuolinsyyksi ilmoitettiin tukehtuminen, ei kuitenkaan kuristaminen. Lisäksi todettiin, että Kyllikin kasvot oli murskattu raskaalla esineellä, kuten lapiolla tai rautakangella. Lääkärin mukaan kivenisku ei olisi voinut aiheuttaa kyseisiä vammoja. Lisäksi julkisuuteen pääsi tieto, jonka mukaan Kyllikki oli raiskattu. Kyllikin ruumiin kätköpaikan läheisyydessä oli ollut kesän aikana ojatyömaa, mutta työmiehet eivät olleet huomanneet paikalla mitään epäilyttävää. Ei silloinkaan kun erään metsänvartijan koira oli saanut tapahtumapaikalla sellaisen hepulin, että se piti laittaa talutusnuorasta kiinni puuhun. Lisäksi ojatyömaalla oli työskennellyt kesän ajan henkilö, joka ei kuitenkaan ollut ottanut työstään minkäänlaista korvausta. Miksi? Tutkijat olivat myös varmoja siitä, että murhaaja oli käynyt parantelemassa Kyllikin hautaa kesän ja syksyn aikana. Murhaaja oli myös todennäköisesti merkinnyt haudan näreellä vasta, kun Kyllikin ruumis oli maatumassa.

Poliisi kuulusteli kaiken kaikkiaan 500 henkilöä, mutta murhaa ei koskaan virallisesti ratkaistu. Viralliset tutkimukset lopetettiin vuonna 1956.

Vai oliko ratkaisu kuitenkin lähellä?

Kohti Uutta Vuosikymmentä

Suomi oli erilainen yhteiskunta 100 vuotta sitten. Maa oli juuri toipumassa raa'asta sisällissodasta ja kansa oli pahasti kahtiajakautunut. Kieltolain vuoksi rikollisuus rehotti. Elettiin itsenäisen Suomen väkivaltaisinta aikaa. Laittoman viinan myyntiin ja sen hankkimiseen liittyi yhtä sun toista rikollista; varastelua, ryöstöjä, prostituutiota, salakauppaa ja totta kai känniläisten tappelua. 

Lastensuojelua ei tuohon aikaan juuri tunnettu. Lasten oikeudet nyt ylipäänsä olivat sata vuotta sitten hataralla pohjalla, kun 12- vuotiaatkin laskettiin aikuisiksi. Myös vankimäärät olivat huipussaan 1920-luvulla. Tämä johtui tietysti myös siitä, että sisällissodan hävinneen osapuolen osalle koitui vankileirit ja vankila. Punavankeja virui kärsimässä erimittaisia tuomiota eri puolella Suomen vankiloita. Vaikka Suomi olikin selvinnyt sekä äärivasemmiston että äärioikeiston diktatuurista, niin demokratiasta oli  tämän päivän katsannossa vaikea puhua. Väärästä mielipiteestä joutui helposti Tammisaareen. 

Valtaapitävät pelkäsivät kommunistien vallankaappausta, joiden toiminta oli lakkautettu. Ehkä syystäkin sillä Venäjälle paenneet punaiset taistelivat valkosuomalaisia vastaan brittien puolella Vienan Karjalassa ja Murmanskissa. Heimoretket itärajan toiselle puolelle eivät ottaneet juuri tuulta alleen ja suomalaisia joukkoja kaatoi heimosodissa muukin kuin viina.

Joka päivä kuoli vähintään yksi suomalainen

Suomalainen ei tarvitse sotaa tai poliittista ideologiaa veriteolle. Perinteinen suomalainen terveyteen ja turvallisuuteen kohdistuva rikos on humalapäissään yksityisasunnossa viikonloppuna tehty tappo. Riita syntyy viinapullon jämästä tai mustasukkaisuudesta. Emme ylläty kuullessamme, että Pate puukotti Reiskaa sunnuntaiaamuna jossain lähiössä. Näissä tapauksissa poliisilla on helppo työ hoitaa jälkiselvittely. Käräjillä voidaan sitten itkeä ja pillittää omaa muistamattomuuttaan ja vannoa, ettei tehtäisi samaa uudelleen. 

Suomen väestö vanhenee ja nuoriso raitistuu. Tästä johtuen Suomen henkirikostilastot ovat kääntyneet laskuun. Suomessa on eletty vuodesta 2013 seesteistä aikaa mitä tulee väkivaltarikoksiin. Tilalle ovat tulleet kuitenkin järjestäytynyt rikollisuus, talousrikokset ja kansainväliset rikollisliigat. Lisäksi seksuaalirikosten määrä on jopa lisääntynyt. Asiasta on uskallettu puhua yhä enemmän. Raiskaus avioliitossa on kriminalisoitu ja hyvä niin. 

Huolestuttavaa on seurata medioista uutisointia siitä, miten nuoret tytöt joutuvat nettimaailman setämiesten uhreiksi. Hyvin nuoria tyttöjä houkutellaan seksiin erilaisten sovellusten ja nettisivustojen kautta. Nuorten nettikäyttäytymistä tulisi todella valvoa lasten kodeissa, sillä netti ja sosiaalinen media on pullollaan kaikenlaista törkyä. Koulukiusaaminenkin on siirtynyt nettiin ja opettajat eivät pysy perässä. Milloinkahan koulukiusaaminen kriminalisoidaan? 

Mutta onneksi Suomessa on kattava verkosto terveysasemia, neuvoloita ja mielenterveyspalveluita ehkäisemässä raakoja veritekoja, joita tapahtui sata vuotta sitten lähes päivittäin. Absurdeinta onkin, että puhumme nyt hyysäämisestä, kun sata vuotta sitten lähes kaikki edellämainitut yhteiskunnan tarjoamat tukiverkot loistivat poissaolollaan.

Tammisaaren yliopisto


Tammisaaren pakkotyölaitosta kutsuttiin 1920-luvulla poliittisten vankien kesken yliopistoksi, koska muun muassa sen kattava kirjasto tarjosi vangeille mahdollisuuden tutustua poliitiseen kirjallisuuteen. Poliittisten vankien kohtelu oli muutenkin kyseisellä vuosikymmenellä väljempää kuin 1930- luvulla, jolloin kohtelu koveni lapualaisaikojen myötäsaatoksena. Poliittiset vangit saivat ulkoilla ja sellien ovet suljettiin illalla tuntia myöhemmin kuin muilla vangeilla. Varsinainen lepokoti. Tammisaaressa toverikuri oli kuitenkin kova ja töitä piti tehdä 10 tuntia päivässä. Pakkolaitos oli eristyksissä tavallisten tammisaarelaisten arjesta eikä vankien ja siviilien kanssa juurikaan ollut kosketusta. Paitsi vankikuljetusten aikana, kun ihmiset saivat katsella vankien taivallusta rautatieasemalta entiseen venäläisten kasarmiin, joka sittemmin toimi pahamaineisena vankileirinä vuoden 1918 sisällissodan jälkimainingeissa.

Ehkei vangin kohtelu olekaan riippuvainen siitä oliko hän sattumoisin kommunisti, fasisti, anarkisti, terroristi, homo, huora tai muuten väärässä. Ihmisarvoa ei voi ansaita vaan sen pitäisi olla itsestäänselvyys, vaikka tietyissä piireissä vaaditaankin kovempia tuomioita ja jopa lopullista rangaistusta. Kansan syvät rivit vaativat ehdottomia tuomioita ja kovempaa kuria. Mutta onko rangaistus kuitenkin jotain ihan muuta? Jos raiskaaja tai pedofiili menettää vankilatuomion jälkeen kasvonsa lopullisesti ja hänet suljetaan kaiken inhimillisen toiminnan ulkopuolelle, niin eikö kaduntallaaja ole silloin tyytyväinen. Vai voitteko kuvitella tilannetta, jossa täpötäydessä anniskeluravintolassa kukaan ei mene istumaan samaan pöytään murhasta tuomitun henkilön kanssa, vaikka pöydässä olisikin tilaa

...

(Tammisaaren vankileiri vuonna 1918. Vankileiri toimi sisällissodan jälkeen pakkotyölaitoksena vuoteen 1940, jolloin Puolustusvoimat otti vanhan kasarmialueen käyttöönsä. )