Estonian uppoaminen 28.9.1994

Autolautta Estonian uppoamisesta on kulunut 27 vuotta. Onnettomuudessa sai surmansa 852 ihmistä. Suurin osa kuolleista oli ruotsalaisia ja virolaisia. Onnettomuuden syyksi ilmoitettiin keulavisiirin irtoaminen, joka oli lopputuloksena voimakkaasta merenkäynnistä ja visiirin kuntoon liittyvistä teknisistä heikkouksista. Onnettomuuden syistä on tullut kuitenkin viime päivinä uutta tietoa ja uusissa sukellusoperaatioissa Estonian hylyn rakenteista on löytynyt vaurioita laivan kyljestä. 

(Estonia upposi Itämerellä 28.9.1994. Onnettomuuden syyksi mainittiin keulavisiirin rikkoutuminen.)

Tragedia Itämerellä: Estonian uppoaminen 28.9.1994

Autolautta Estonia upposi hyiseen veteen 27 vuotta sitten Utön edustalla. Laiva kallistui ja upposi hyvin nopeasti alle tunnissa. Ei edes sota-aikana yksikään alus uponnut yhtä nopeasti. Virallisen selvityksen mukaan Estonian uppoaminen johtui viallisesta keulavisiiristä, joka irrotessaan kiskaisi autokannen irti. Tämän johdosta autokannelle virtasi tonneittain vettä, joka aiheutti draamaattisen kallistumisen. Vesi virtasi hajonneiden ikkuruutujen kautta myös ylemmille kansille, joka aiheutti nopean uppoamisen. Laivan vahtimatruusi oli hälytetty autokannelle noin tunti ennen uppoamista autokannelta kantautuvien äänten perusteella. Vahtimatruusi ei huomannut autokannella kuitenkaan mitään ihmeellistä ja hänen mukaansa keulan alueella oli kaikki kunnossa. Tämä on ristiriidassa sen kanssa mitä virallinen tutkintaraportti kertoo. 

Vettä alakannella

Silminnäkijöiden mukaan vettä virtasi alimpiin kerroksiin jo ennen mahdollisen keulavisiirin irtoamista. Keulasta olisi tässä vaiheessa kuulunut metallisia pamahduksia ja tämän lisäksi matkustajat olivat panneet merkille laivan pohjasta kuuluneita raapimisääniä. Myöhemmin on tullut ilmi, että matkustajat olivat poistumassa alimmilta kerroksilta jo siinä vaiheessa, kun oudot äänet alkoivat laivan keulassa ja pohjassa. Tässä vaiheessa kukaan ei ollut tehnyt havaintoa keulavisiirin irtoamisesta ja laivan komentosillalta ei ollut suoraa näköyhteyttä keulan alueelle. Visiirin rikkoutumisen syyksi sanottiin laivan kovaa vauhtia ja syysmyrskyä. Laivan miehistön kertoman mukaan he eivät kuitenkaan pitäneet merenkäyntiä erityisen kovana. 

Mystinen yölento ja tunnistamaton laiva

Todistajien mukaan Estonian uppoamispaikan yli lensi onnettomuusyönä lentokone, jota epäiltiin virolaiseksi tiedustelukoneeksi. Tähän päivään mennessä ei ole selvinnyt mitä kyseinen lentokone alueella teki. Lisäksi eräät pelastuneet ovat kertoneet tunnistamattomasta laivasta uppoamispaikalla, joka olisi liikkunut pimennettynä paikalle ja ottanut kyytiin muutamia matkustajia pelastusveneestä. Yksi Estonian pelastusveneistä oli ilmeisesti kadonnut uppoamisen yhteydessä. Lisäksi eräs laivalta pelastautunut nainen oli kertonut miehistön jäsenistä, jotka poistuivat aluksesta ennen uppoamista matkatavaroiden ja passien kanssa. Yksi näistä henkilöistä oli kiskaissut naisen laivan kannelle, kun laiva alkoi kallistua uhkaavasti. Lisäksi yleistä ihmetystä herätti se seikka, että Viron hallinnolle oli raportoitu Estonian keulavisiirin irtoamisesta uppoamisyönä, vaikka asiasta ei tiedetty vielä päiväkausiin. Keulavisiiri on myös herättänyt keskustelua. Asiantuntijoiden mukaan on fyysisesti mahdotonta, että keulavisiiri olisi voinut kiskoa autokannen ramppia irti. Havaintojen perusteella joku tuntematon taho olisi avannut ja sulkenut autorampin veden alla. Lisäksi väitetään että keulavisiirin lukkoja oli käyty irrottamassa vedenalaisissa operaatioissa. 

Vauriot aluksessa

Uusien tutkimusten johdosta on tehty päätelmiä, joiden mukaan Estonian uppoamisen olisikin voinut aiheuttaa vauriot laivan kyljessä. Vesirajan alapuolelle syntynyt reikä olisi aiheuttanut laivan poikkeuksellisen nopean uppoamisen. Mikäli vesi olisi päässyt sisään vain autorampin kautta, alus olisi tuolloin kellunut kuin korkki merenpinnalla. Nyt alus upposi syvyyksiin kuin kivi. Varteenotettavampi vaihtoehto olisi siis näinollen reikä laivan kyljessä vesirajan tuntumassa. Erilaisten salaliittoteorioiden mukaan reiän olisi aiheuttanut karille ajo, räjähdys tai törmääminen sukellusveneeseen. Sukellusveneen läsnäoloon viittaa erään venäläisen laivastotukikohdan aktiivisuus onnettomuusyönä. Venäläisten mukaan kuitenkaan yksikään sukellusvene ei operoinut Itämerellä onnettomuusyönä. Lisäksi on erikoista, että sukellusvene ajaisi pinnan tuntumassa myrskyisellä Itämerellä lähes kymmenen metriä korkeiden aaltojen seassa. Jotkin tutkimukset puoltavat räjähdysteoriaa, mutta täyttä varmuutta tästä ei saada ennen kuin hylky nostetaan merenpohjasta. Räjähdysteoriaa puoltaa sekin seikka, että laivalla annettiin uppoamisyönä miehistön palohälytys. Yhtenä syynä voi olla sekin, että laivassa tapahtui merenkäynnin yhteydessä suuria fyysisiä vaurioita, jotka aiheuttivat reiän Estonian kyljessä. 

Lähtölupa heltisi kaikesta huolimatta

Olennaista kuitenkin on se, että Estonia sai lähtöluvan 27.9.1994, vaikka laivantarkastajat olivat todenneet laivan kulkukelvottomaksi Tallinnan satamasta. Kulkukelpoisuutta epäilivät myös muutaman miehistön jäsenet, jotka auttoivat laivantarkastajia. Lähtölupa kuitenkin annettiin ja varustamo halusi välttämättä, että laiva lähtisi Tukholmaan vielä samana iltana. Ihmetystä on herättänyt miksi merikelvottoman aluksen annettiin lähteä syysmyrskyssä kohti Tukholmaa. Mysteeriksi on myös jäänyt lasti, joka laivattiin Estonian autokannelle vähän ennen laivan lähtöä armeijan univormuun pukeutuneiden henkilöiden toimesta. Mystinen lastaus aiheutti myös laivan lähdön viivästymisen. Vasta myöhemmin on ilmoitettu, että Estonialla oli kuljetettu aseita ja erilaista sotilastekniikkaa. Tämä ei kuitenkaan ilmoituksen mukaan koskenut onnettomuusyötä.

Mutta kuka tietää?

Mielenkiintoista luettavaa:

Jutta Rabe, Tragedia Itämerellä

Tapio Kuosma, Tapaus Estonia

Estonian hätäkutsu:

M/S Estonia Mayday Call With Subtitles, Tribute - YouTube

Estonia- uutisointia:

Estonian hylystä löytyi kaksi uutta repeämää – Onnettomuustutkija: "Haluamme varoa johtopäätösten vetämistä" | Yle Uutiset | yle.fi

Nettikeskustelua Estonian uppoamisesta:

Keskustelu - Estonia-salaliitto | Historia, kulttuurit ja yhteiskunta | Tiede

Psykon jalanjäljillä

Alfred Hitchcockin Psyko vuodelta 1960 on elokuvahistorian merkkipaaluja. Allekirjoittaneelle se yhdistää piinaavan intesiivisellä tavalla psykologisen trillerin ja kauhugenren. Varsinaista veriroisketta ja joukkosurmaa se ei kuitenkaan tarkoita. Psyko ei kuitenkaan ole vain elokuva. Se tarjosi katsauksen amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja ihmismielen pimeimpiin sopukoihin. Elokuva Psyko perustuu Robert Blochin samannimiseen kirjaan ja tarinalla tiedetään olevan löyhiä yhtymäkohtia tositapahtumiin. 

Huom! Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia!

(Anthony Perkins tekee hienon roolisuorituksen Psyko- elokuvan Norman Batesina.)

Psykon jalanjäljillä

Katselin pitkästä aikaa Alfred Hitchcockin klassikkoelokuvan Psyko, joka oli aikansa merkkipaaluja ja niin sanotun slasher- lajityypin edelläkävijöitä. Mitään graafista kauhua Hitchcock ei tarjoa ja mielestäni Psyko ei varsinainen kauhuelokuva olekaan. Toisekseen aika on hiukan ajanut tämän mestariteoksen ohi, mutta ei se minua ainakaan häiritse. Tunnelma on ja pysyy edelleen piinaavana. Se alun elokuvamusiikki on oikeasti hermoja riipivä. Itse tarina on jopa kulunut ja se kertoo naimattomasta naisesta, Marionista, joka varastaa työpaikan pomolta 40 000 dollaria käteistä ja lähtee pakomatkalla pitkin Yhdysvaltoja. Tarkoitus on ottaa yhteyttä sulhaseen jostain päin maata ja mennä kaikessa hiljaisuudessa naimisiin. Pakomatka ei kuitenkaan suju niin kuin pitää. Heti kättelyssä hän törmää pomoonsa ja kaiken lisäksi hänet yhyttää maantiepoliisi, joka ei usko Marionin kertomusta. Lopulta Marion päätyy Norman Batesin syrjäiseen motelliin. Aluksi Norman Bates vaikuttaa mukavalta hepulta, mutta pikkuhiljaa hän alkaa osoittautua kummalliseksi, äitimuorin hameenhelmoissa pyöriväksi psykopaatiksi. 

Marionin pakomatka päättyy Batesin motellin suihkun lattialle. Puukottaja Normas Bates ei kuitenkaan ole tavallinen ryöstömurhaaja vaan edesmenneen äitinsä persoonan hallitsema murhaaja, joka kärsii vähintään pahasta skitsofreniasta. Anthony Perkins tekee loistavan roolin psykopaattina, joka päällisin puolin vaikuttaa tavalliselta nuorelta mieheltä, joka varmasti muuten miellyttää naissukupuolta. Hitchcock kuvaa loistavasti Perkinsin esittämän Norman Batesin vajoamista äitihahmoonsa. Äidin ottaessa vallan Batesin persoonassa varjot näyttelijän kasvoilla tummentuvat entisestään. Norman Batesin salaisuus paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun Marionin sisko ja sulhanen tekevät ilmoituksen kadonneesta naisesta paikkakunnan sheriffille. Marion on kuulemma nähty viimeksi motellilla, jota Norman Bates ylläpitää äitinsä kanssa. Sheriffin kulmat kurtistuvat, kun hän miettii asiasta kuultuaan ääneen: "Jos Batesin äiti on motellilla, niin kuka sitten on haudattuna hautausmaalle?"

Elokuvan lopussa rikospsykiatri selittää Norman Batesin diagnoosin seikkaperäisesti hyytävällä tavalla. Joillekin katsojille tämä ei sopinut vaan sitä pidettiin "idiooteille selittämisenä", mutta minulle se sopii hyvin. Norman Bates ei olekaan murhaaja, vaan tekoihin on syyllinen hänen kuollut äitinsä, joka lopulta ottaa vallan Batesin persoonassa. Norman on myrkyttänyt äitinsä ja tämän poikaystävän 10 vuotta aikaisemmin ja jäänyt sen jälkeen asumaan lapsuudenkotiinsa äidin balsamoidun ruumiin kanssa. Norman Batesin hahmo perustuu löyhästi tositapahtumiin ja Ed Geinin tarinaan. Ed Gein eli vuosia eristyksissä hallitsevan äitinsä kanssa ja hänen elämänsä romahti, kun äiti kuoli vuonna 1946. Ed Gein eleli sen jälkeen yksin omassa mielikuvitusmaailmassaan ja alkoi ensityökseen ryöstellä paikkakunnan hautausmaan ruumiita. Lisäksi hän syyllistyi kahteen murhaan vuosina 1954 ja 1957. Ed Geinin kotoa löydettiin pöyristyttäviä löytöjä. Ränsistyneestä ja saastaisesta talosta löydettiin mm. ihmisnahasta tehty lampunvarjostin ja koruja, jotka oli valmistettu eri ruumiinosista. Ed Gein vietti loppuelämänsä pakkohoidossa ja kuoli vuonna 1984 keuhkosyöpään. Hoitohenkilökunnan mukaan hän käyttäytyi sairaalassa ollessaan moitteettomasti. Kysymys kuuluukin niin, että luoko amerikkalainen yhteiskunta normanbatesia ja edgeinejä vai syntyykö osa meistä Jekyll ja Hyde- syndroomasta kärsiviksi murhaajiksi? Ehkä kysymys on kuitenkin lähtökohdista ja siitä kuinka paljon suvaitsemme tai välttelemme erilaisuutta. 

(Psyko- elokuvan tarina perustuu löyhästi Ed Geinin murhatapaukseen.)

Wiki-artikkeli Ed Geinistä englanniksi:

Ed Gein - Wikipedia

Psyko- elokuvan arvio Leffatykki- sivustolla:

Psyko | Psycho (1960) - Arvostelut - Leffatykki

Psyko- elokuvan loppukohtaus "Psykiatrin selostus" Youtubessa:

Psycho - The Psychiatrist - YouTube

Pahuuden arkipäivää

Pahuutta ei kannata käsitellä jonain sellaisena ulkopuolisuutena, joka tipahtaa keskuuteemme jostain ulkoavaruudesta. Esimerkiksi pahimpien etnisten puhdistusten kohdalla ei pidä miettiä sitä kuka ne on suorittanut vaan ketkä ovat sallineet sellaisen toiminnan. Hyvällä syyllä voi kysyä sitä kuka on sallinut sellaiset yhteiskunnalliset olosuhteet, jossa toiselta ihmiseltä voidaan riistää kaikki perusoikeudet, ihmisyys  ja loppujen lopuksi henki. Pahuus on olemassa meissä jokaisessa ja tavallinen kansalainenkin voi muuttua kansanmurhan kannattajaksi.

Ihmisyys koetuksella

Vuosi on 1918 ja ollaan Tampereella, jossa eletään sisällissodan jälkimaininkeja huhtikuun keväässä. Tampereen valloittaneet valkoiset suorittavat alueen puhdistusta ja teloitusryhmien kuolettavien laukausten kajahtaessa paikalla olleet katsojat hurraavat teloitettujen kaatuessa maahan. Pelkkä punaiseksi epäily saattoi koitua kuolemantuomioksi kevään 1918 puhdistuksissa. Jokin ihmisyyden pilkahdus kuitenkin oli kuitenkin nähtävissä, kun valkoisten päämaja kielsi joukkoteloitukset. Silti ihmisten hurraaminen toisen ihmisen tappamiselle on kylmäävää ja surullista. Se ei ole kaukana niistä somekommenteista ja reaktioista, joissa naureskellaan Afganistanin sotaa ja kauhuja paenneiden ihmisten kohtaloille. Onko jotkin ihmisryhmät todellakin jo menettäneet ihmisyytensä meidän länsimaisten ihmisten silmissä? Vai onko sitä koskaan ollutkaan? 

(Pahuutta ei ole olemassa vain satukirjoissa tai historiankirjoissa, jotka ovat pullollaan sotaa ja kansanmurhia. Pahuus on arkipäiväistä ja kaiken sen suvaitseminen on väärin.)

Pahuuden arkipäivää

Kukaan meistä ei ryhdy noin vain tappajaksi. Tarvitaan aikaa ja sopiva tilaisuus sekä jokin yhteiskunnallinen romahdus, joka järkyttää ihmismieliä ja saa meidät etsimään syyllistä yhteiskunnalliseen epätoivoon. Lähes kaikissa etnisissä puhdistuksissa on taustalla jokin iso tapahtuma. 1990-luvun tapahtumista Ruandan kansanmurhan taustalla kummitteli rasistinen siirtomaapolitiikka ja Jugoslavian hajoamissotien taustalla oli Neuvostoliiton romahtamisen lisäksi kyllästyminen keinotekoiseen valtiokoneistoon, joka ei ottanut huomioon etnisiä erityispiirteitä. 

Edes uskonnollinen tai etninen erityispiirre tai kansallismielisyys ei aloita mitään rajojen sisäistä tai niitä ylittävää selkkausta, vaan taustalla on aina lähestulkoon jokin isompi voima. Rahan puute, jatkuva vihan lietsominen ja propaganda sekä toivo paremmasta tulevaisuudesta sai tavallisen serbimiehen heiluttelemaan puukkoa ja käsikranaattia suomalaisten toimittajien silmien edessä bosnialaisella maantiellä vuonna 1994. Serbimies kehuskeli "hoidelleensa" sodan aikana ihmisiä muussakin kuin taistelussa. Pelkästään jo mokomalla asialla kehuskelu on irvokasta. Todennäköisesti kyse oli vain olemattomasta miehisestä uhosta ja alkoholin nauttimisesta. Samaan hengenvetoon serbimies kertoi olevansa huolehtiva perheenisä. 

Tilinteko

Tätä kirjoitettaessa on annettu ensimmäiset tuomiot Helsingin Koskelan teinisurmassa, jossa 16- vuotias kuoli vammoihinsa pitkäkestoisen pahoinpitelyn seurauksena. En mene tässä tarkempiin yksityiskohtiin. Kolme tuomittua nuorta saivat keskimäärin 10 vuoden tuomion, josta he todennäköisesti istuvat nuorina rikoksentekijöinä noin kolme vuotta. Joidenkin mielestä tuomiot ovat aivan liian lieviä. En ota tässä kantaa tuomion pituuteen tai siihen mikä on oikea rangaistus tällaisesta rikoksesta. Tuskin tätä nyt kuitenkaan pelkällä ankaralla puhuttelulla tai pullakahvillakaan kuitataan. Itseäni mietityttää se, että miten vankilasta vapautunut tekijä sopeutuu yhteiskuntaan. Kuinka yhteiskuntakelpoinen henkilö on sen jälkeen, kun hän vapautuu tuomiostaan, joka on saanut suurta julkisuutta? Onko tekijä leimattu ja tekojensa vanki loppuikänsä?

Nuorten tekemät rikokset eivät ole Suomessa harvinaisuus. 1970- ja 80- luvulla nuori väki tehtaili oikein urakalla. Tänä päivänä väestö vanhenee eikä jaksa ottaa osaa rötöstelyyn. Tosin pahoinvointi kasaantuu yhä pienemmälle porukalle ja yhä useamman nuoren harteille kasaantuu useampia ongelmia. On rahavaikeuksia, päihdeongelmia ja väkivaltataustaa. Loppujen lopuksi nuoresta rötöstelijästä tulee vielä tappajakin. Ongelma muodostuu siitä, että todellinen elämä ei säästä nuorta rikollista. Eräässä rikostapauksessa nuorisojoukko pahoinpiteli hengiltä keski-ikäisen miehen raakaa väkivaltaa käyttäen. Tästä joukkiosta ei kukaan päässyt osaksi "normaalia elämää." Yksi tekijöistä menehtyi neljänkympin kynnyksellä. Suomi on hyvä maa tänä päivänä ennaltaehkäisevässä työssä, jota poliisin lisäksi tekee lastensuojelu, sosiaalityöntekijät ja koulujen henkilökunta. Pidetään tästä arvokkaasta työstä kiinni. 

Syksy

Tämän syksyn aikana blogissa käsitellään lisää suomalaisia järkyttäneitä rikosjuttuja. Palaamme Kokemäenjoelle Krootilan kylään, jossa tapahtui vuonna 1960 Suomen rikoshistorian pöyristyttävin ja erikoislaatuisin uunisurma. Tämän lisäksi käymme läpi Helsingissä tapahtuneita 1970- ja 80-luvuilla tapahtuneita kellarisurmia. Susanne Lindholm löytyi löytyi kotitalonsa kellarista kuoliaaksi kuristettuna 8.8.1976. Tähän mennessä ei ole olemassa tietoa siitä miten ja missä vaiheessa Susanne joutui kyseiseen kellariin. Marraskuussa puhumme John F. Kennedyn murhasta Dallasista vuonna 1963. Kennedyn salamurha on yksi merkittävimmistä tapauksista Yhdysvaltain historiasta. Yhä vieläkin kiistellään siitä oli Lee Harvey Oswald yksinäinen salamurhaaja. 

Kiitoksia mielenkiinnostanne tähän asti!

Torsti Ossian Koskinen -Syyllinen vai syytön?

Risto Juhanin kirjoittama Torsti Ossian Koskinen - syyllinen vai syytön tarjoaa hyvän kuvauksen Pirkko Ryhäsen murhasta Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963. Åke Lindmanin juontamassa Ei vanhene koskaan- sarjassa Ryhäsen surmaa käsiteltiin jaksossa Erehdys. Maunu Kurkvaara kuvasi tapauksesta myös elokuvan Kujanjuoksu murhan alkuperäisillä tapahtumapaikoilla Kumpulassa. Tapaus on yhä tänä päivänä selvittämättä. Pirkko Ryhäsen omaisten mielestä heidät unohdettiin täysin etenkin sen jälkeen, kun aikanaan murhasta tuomittu Torsti Koskinen menehtyi vuonna 1987. 

(Torsti Ossian Koskinen ehti istua 7,5 vuotta Pirkko Ryhäsen surmasta vuonna 1963. Koskinen kuoli vuonna 1987. Oliko hän syyllinen vai syytön veritekoon?)

Erehdys

Pirkko Ryhänen surmattiin Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963 20 veitseniskulla. Ryhäsen löysi häntä vastaan lähtenyt poikaystävä, joka ei kuullut Ryhäsen tuskanhuutoa. Nykyään idyllinen ja viihtyisä Kumpulan kaupunginosa oli murhan aikoihin pahamaineisten laitapuolen kulkijoiden olinpaikka, jossa väkivalta ja päihteet olivat arkipäivää. Tuon ajan Kumpula ei tarjonnut siis tutkijoille kovinkaan otollista paikkaa murhatutkinnalle, sillä lähialueen asukkaat olivat tottuneet pitämään suunsa kiinni viranomaisten läsnä ollessa. Murhasta tuomittiin 12,5 vuoden mittaiseen kuritushuonerangaistukseen kirvesmies Torsti Ossian Koskinen, joka oli sekoillut humalapäissään tapahtumapaikan lähistöllä. Laitapuolen kulkija Koskinen oli heilutellut veistä suojellessaan morsiantaan kolmea lättähattunuorta vastaan. Yksi pojista oli saanut Koskisen veitsenhuitaisusta haavan kasvoihinsa.

Oikeus totesi tuomiossaan, että humalainen Koskinen olisi erehtynyt luulemaan Pirkko Ryhästä yhdeksi mainituista lättähatuista ja surmannut hänet pimeällä jalkakäytävällä. Tuomioon vaikutti erityisesti se seikka, että Koskinen oli itse ottanut mahdollisen syyllisyytensä puheeksi poliisikuulusteluissa. Tapahtumahetkellä hän oli vahvassa humalassa, joten hän  esitti tunnustuksensa eräänlaisen ajatuskokeen muodossa. Tapausta tutkinut etsivä Väinö Haukka vaati lisätutkimuksia tapauksen tiimoilta, koska ei ollut tyytyväinen Koskista vastaan kerättyyn aineistoon. Haukan mukaan epäilty tekijä ei edes muistuttanut Koskista eikä tapauksen lähin silminnäkijä tunnistanut Koskista tekijäksi lainkaan. Lisäksi Torsti Ossian Koskisen puolustus oli sitä mieltä, että Koskisen lausuntoa oli muutettu tutkijoiden painostuksesta. Otetaan vielä huomioon sekin, että etsivä Väinö Haukka siirrettiin Ryhäsen surmatutkimuksesta muihin tehtäviin. 

(Poliisit tutkimassa Pirkko Ryhäsen surmapaikkaa Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963.)

Syytön vai syyllinen?

Oikeuden mukaan Koskinen olisi siis erehdyksessä käynyt Ryhäsen kimppuun, koska tämä oli muistuttanut erästä kahakkaan osallistunutta lättähattunuorta. Tämän jälkeen Koskinen olisi nähty harhailemassa murhapaikan tietämissä Jyrängöntiellä ja palannut vielä tapahtumapaikan suuntaan. Tästä ajasta Koskisella ei ollut mitään muistikuvaa. Hän oli ryypännyt raskaasti edelliset päivät ja hetken muistikatkos osui sopivasti Ryhäsen surman aikoihin. Eräs iltakävelyllä ollut pariskunta oli tavannut murhapaikan tietämissä Kumpulan kartanon sillikellarin luona juopuneelta vaikuttaneen miehen, joka oli kysellyt pariskunnalta olinpaikkaansa ja lähimmän puhelimen sijaintia. Murhasta tuomittu Koskinen tunsi hyvin Kumpulan seudut, joten on hyvin erikoista, että hän olisi harhaillut lumisessa maastossa ja kysellyt ohikulkijoilta olinpaikkaansa. Koskinen tunsi nämä seudut kuin omat taskunsa ja asukkaat tunsivat myös Koskisen. 

Yksi mainittavimpia paikkoja Kumpulassa oli niin sanottu mustalais- Fannin Putkinotko, josta Koskinen kävi hakemassa viinaa murhailtana. Itse asiassa tämä tapahtui lättähattujen kanssa käydyn tappelun jälkeen. Virallinen tutkinta ei uskonut Koskisen selityksiä siitä, että hän oli viinanhakureissulla Ryhäsen murhan aikoihin. Poliiseista vain Väinö Haukka piti Koskisen kertomusta uskottavana. Syyttäjäpuolen mukaan Koskinen oli lähtenyt kostamaan lättähatuille, jotka olivat aikoneet raiskata hänen naisystävänsä. Miksi? Entisenä kadunjätkänä itsekin Koskinen tiesi, että hän saisi vastaansa porukan nuoria miehiä, jotka taltuttaisivat noin nelikymppisen miehen helposti. Oli hän miten kova puukkomies tahansa, niin humalassa hän ei nuorille miehille pärjäisi. Koskinen kertoi majapaikassa kaverilleen ja naisystävälleen hakevansa Fannilta lisää alkoholia. Lättähatuille kostamisesta ei mainittu mitään. Koskinen ei ollut mitenkään hermostunut tai vaikuttanut siltä, että tapaus olisi kaivellut häntä millään tavalla. Viinahammasta vain kolotti. 

(Iisalmelaislähtöinen Pirkko Ryhänen surmattiin Helsingin Kumpulassa maaliskuussa 1963. Hän oli kuolleessaan 16- vuotias. Murha on edelleen selvittämättä.)

Tinneri

Mielestäni Ossi Torstian Koskinen oli syytön Kumpulan veritekoon. Todistajat eivät tunnistaneet Koskista niin sanotuksi Edenhattu- mieheksi, joka oli nähty liikkuvan murhapaikan lähettyvillä. Samanlaisia henkilöitä oli liikkeellä useita kyseisenä iltana. Lisäksi murhapaikalla nähty mies oli suurikokoinen, kun Koskinen oli ilmeisesti keskimittainen. Lisäksi Koskisen hallusta ei löytynyt puukkoa, jolla murha todennäköisesti tehtiin. Hänellä oli hallussaan leipäveitsi, jolla hän oli huitaissut yhtä lättähattua murhailtana. Murhaa ei tehty leipäveitsellä. Mistä Koskinen olisi saanut puukon haltuunsa ja miksi hän olisi lyönyt sillä Ryhästä, jos hänellä oli jo entuudestaan leipäveitsi? Murha-ase tuotti poliisille alusta asti ongelmia ja puukko löytyi vasta myöhemmin murhapaikan tietämistä. Koskisella ei ollut myöskään vaatetuksessaan mitään merkkejä siitä, että hän olisi juuri puukottanut Pirkko Ryhästä 20 kertaa puukolla. Hänellä oli ainoastaan veritahra takinhihassa, joka oli aivan hyvin saattanut tulla tappelusta lättähatun kanssa. Kaiken lisäksi poliisi Väinö Haukka oli sitä mieltä, että Torsti Koskisesta ei ollut murhaajaksi. Hän oli laitapuolen kulkija ja kriminaali, muttei murhaaja. Mitä syytä hänellä olisi ollut puukottaa hengiltä nuori nainen? Väkivaltataustaa Koskisella oli vain katutappeluista, mutta erityisen väkivaltaisena tai mieleltään järkkyneenä häntä ei voitu pitää. 

Koskinen vapautui vankilasta 7,5 vuoden jälkeen. Varastomies Pekka Lappalainen oli tunnustanut vankikaverilleen, että oli surmannut vuonna 1963 Kumpulassa 16- vuotiaan tytön. Lappalaisen tunnustus ei kuitenkaan Koskista vapauttanut, sillä vapautusta oli haettu myös muissa kansalaispiireissä. Koskinen oli myös itse ollut yhteydessä aktiivisessa yhteydessä eduskunnan oikeusasiamieheen ja vaatinut asiansa uudelleen tutkimista. Jopa vankeinhoidon henkilökunta oli mukana tekemässä yhteydenottoja viranomaisiin. Rikoksen tunnustanut Lappalainen oli lausuntonsa perusteella surmannut Ryhäsen tinnerihumalassa alueella liikkuessaan. Lappalainen oli tekohetkellä 16- vuotias ja elänyt koko nuoruutensa päihteiden huurruttamassa maailmassa. Hänen myrkkynsä oli tinneri. Lappalainen vapautettiin myöhemmin syytteistä, sillä hän ei muistuttanut lainkaan murhapaikalla havaittua miestä. Hänen vaatetuksensa poikkesi selvästi epäillystä murhaajasta. Lappalaisella ei ollut usein edes lakkia päässään ja murhaajalla nimenomaan oli hattu päässään tekohetkellä. Tosin Pekka Lappalaisen syyllisyyttä tuki se seikka, että hän tunsi murhapaikan tienoon hyvin, koska hänen äitinsä asui Kumpulassa. Lappalainen osasi kuvata tapahtumat ja ympäristön hyvinkin tarkkaan. 

Tapaus on yhä avoin. Koskisen elämä vapaudessa ei aluksi luvannut hyvää, sillä hän tuhlasi valtiolta saamansa korvausrahat ennätysajassa ja palasi vanhoihin pahoihin tapoihinsa. Koskinen sai kuitenkin elämänsä myöhemmin raiteilleen ja eli loppuelämänsä kaidalla tiellä eikä kuningas Alkoholikaan ollut enää määrittämässä arkipäivien sisältöä. Koskinen kuoli vuonna 1987 ja samalla päättyivät myös Ryhäsen jutun tutkimukset. Lappalaisen myöhemmistä vaiheista allekirjoittaneella ei ole tietoa. Poliisin asiantuntijaryhmä kokosi kaiken Ryhäsen murhaa koskevan materiaalin kasaan ja haki tapaukselle ratkaisua. Tuloksetta. Murha on yhä selvittämättä ja omaisille jäi suunnattoman surun lisäksi valtava epävarmuus. Kuka surmasi heidän perheenjäsenensä ja miksi? 

Vanhasta levottomasta Kumpulasta ei ole enää tietoakaan. Poissa ovat lestinheittäjät ja lättähatut. Paikalla sijaitsee nykyään Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellinen kampus. Tapahtumapaikka oli mitä idyllisintä seutua iltakävelyyn syksyllä 2011 majaillessani Helsingissä joitakin viikkoja.

Vanhoista ajoista muistuttaa vain pimeys...

Katsottavaa ja luettavaa

Ei vanhene koskaan. Jakso "Erehdys".

Ei vanhene koskaan: Erehdys [1/3] - YouTube

Ei vanhene koskaan: Erehdys [2/3] - YouTube

Ei vanhene koskaan: Erehdys [3/3] - YouTube

Kujanjuoksu- elokuva finna.fi- tietokannassa: Maunu Kurkvaaran Kujanjuoksu | Kansallinen audiovisuaalinen instituutti | Finna.fi

Risto Juhani: Torsti Ossian Koskinen - syyllinen vai syytön.

Hannes Markkula: Kuusi suomalaista murhaa.

Helsingin murhahistoriaa. 100 helsinkiläistä surmaa. 

  

Ranskan suuri vallankumous 1789

Vallankumous oli varmasti välttämätön yhteiskunnallinen murros eikä sen merkitystä historiallisena tapahtumasarjana voi millään tavalla aliarvioida. Mutta oliko verenvuodatus turhaa? Tapettiinko ihmisiä pelkän vallanhimon ja voimannäytön vuoksi? Olisivatko vallankumouksen myötä tapahtuneet uudistukset tapahtuneet joka tapauksessa ilman suuria mullistuksia? Kaatoiko Ranskan suuri vallankumous neuvonantajiensa manipuloiman hirmuhallitsijan vai oliko Ranskan hallitsija Ludvig XVI uudistuksille suopea ja vapaamielinen valistusajan hallitsija, joka menetti valtansa ja lopulta henkensä väärään aikaan ja vääristä syistä?

(Ranskan kuningas Ludvig XVI mestattiin vuonna 1793 giljotiinilla. Oliko hänen teloituksensa vain esitys, jolla käännettiin huomio pois vallankumouksen todellisista ongelmista?)

Kovaonninen kuningas

Ludvig XVI kruunattiin 19-vuotiaana Ranskan kuninkaaksi vuonna 1774. Hänen hallituskaudellaan Ranska oli suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Ludvig XVI on kuvattu heikkolahjaiseksi ja jopa vähä-älyiseksi hallitsijaksi, mutta todellisuudessa hän oli edellä aikaansa. Ludvig XVI oli lukenut ja tiedonhaluinen kuningas, joka oli kiinnostunut historiasta, maantieteestä ja tutkimusmatkailuista. Ludvig XVI:n väitetään myös viihtyneen tavallisen rahvaan parissa ja hän vieraili lastensa kanssa seuraamassa tavallisten ranskalaisten työntekoa. Veljilleen kirjoittamissaan kirjeissä kuningas halusi ajaa eteenpäin yhteiskunnallisia uudistuksia ja parantaa tavallisten ranskalaisten asemaa. Ludvig XVI tunsi myös vastenmielisyyttä tiukkaa hovietikettiä ja sen seremoniallisuutta kohtaan. Tällä tavalla hän suututti ylimmän aateliston, joka oli tiukasti sidottu Ranskan hoviin ja jota aatelisto piti etuoikeutenaan. Tämä edesauttoi niitä vaikeuksia, joita Ranskan kuningashuone seuraavina vuosina kohtasi. 

Vanha valta vapisee

Ranskan talous oli Ludvig XVI:n valtakauden alussa retuperällä. Ranskan osallistuminen Yhdysvaltain vapaussotaan 1780-luvun alussa oli romahduttanut Ranskan talouden ja kaiken kukkuraksi ranskalaiset eivät saaneet mitään vastinetta vaivannäölleen myöhemmässä rauhanteossa. Sen lisäksi hovin ylellinen elämä ja erityisesti Ludvigin vaimon Maria Antoinetten väitetty tuhlailu herätti kauhistusta ja suuttumusta jopa ylemmän aateliston joukossa. Kuningas ei myöskään ollut mikään varsinainen soturikuningas, sillä sotajoukon edessä häntä nähtiin harvoin, saati hevosen selässä. Tosin hän kyllä tapasi mielellään Amerikan sodasta palanneita sotilaita. Ludvig XVI oli hallitsijana aivan liian hyväntahtoinen ja hän saattoi perua yhteiskunnallisia uudistusehdotuksia, jos ne herättivät liikaa vastustusta yläaatelistossa. Lisäksi historiantutkijat ovat todenneet kuninkaan kärsineen masennuksesta. Tämä seikka vaikutti olennaisesti historian kulkuun. Huonoina hetkinään Ludvig XVI ei pystynyt päätöksentekoon ja jätti tärkeät päätökset neuvonantajilleen tai vaimolleen, joka voimakastahtoisena monarkian kannattajana ei juurikaan antanut arvoa miehensä uudistuksille. Kuningatar ei tosin myöskään ymmärtänyt valistusaatteista juuri mitään. Tosin Maria Antoinette kyllä kunnioitti miestään, joka oli huolehtiva aviomies ja isä lapsilleen. Ludvigilla ei ollut edes rakastajia. 

(Aseistautunut väkijoukko valtasi Bastiljin linnoitusvankilan 14.7.1789. Valtauksesta tuli Ranskan vallankumouksen merkittävimpiä käännekohtia. Nykyään Bastiljin valtauksen vuosipäivää 14.7 vietetään Ranskan kansallispäivänä.)

Bastilji

Kuningas määräsi pidettäväksi säätyvaltiopäivät kesäkuussa 1789. Säädyt olivat kokoontuneet yhteen tätä ennen viimeksi vuonna 1614. Valtiopäivien tarkoituksena oli ratkaista Ranskan ongelmat ja niistä tulikin lopulta ensimmäinen askel kohti Ranskan suurta vallankumousta. Kolmas sääty julistautui lakia säätäväksi kansalliskokoukseksi 20.6.1789 eikä kuningas pystynyt vaikuttamaan tapahtumiin. Tämä tarkoitti todellisen ranskalaisen parlamentarismin syntyä. Ludvig XVI ei suhtautunut tapahtumiin mitenkään vastentahtoisesti vaan oli hyvin avoin yhteiskunnallisille uudistuksille. Kirjeissään hän oli pyytänyt vanhoillisia veljiään sallimaan kuninkaan valtaa rajoittavat uudistukset eikä asettumaan niitä vastaan. Näissä kirjeissä puhui valistunut kuningas ja korkean tason virkamies, joka seurasi ajan henkeä ja suhtautui suopeasti tavallisiin ranskalaisiin.

Ludvigin XVI:n nuiva suhtautuminen yläaatelistoon ja kieltäytyminen Aurinkokuninkaan aikaisesta hovileikistä aiheutti pian myöskin sen, että kuningas joutui poliittiseen paitsioon ja epäonnistui tehtävässään. Lisäksi kesällä 1789 hallitsijapari oli järkyttynyt perheenjäsenen kuolemasta. Maria Antoinetten ja Ludvig XVI:n poika Ludvig Joosef oli menehtynyt juuri tärkeimpien tapahtumien kynnyksellä. Masennuksesta kärsinyt kuningas jäi taas pois poliittisten päätösten keskiöstä ja päätösvalta jäi neuvonantajille ja viime kädessä Maria Antoinettelle. Heinäkuussa 1789 vallankumousjoukko valtasi Bastiljin linnoitusvankilan Pariisin lähettyvillä. Hirmuvallan symbolin valtauksesta 14.7.1789 sanotaan alkaneet Ranskan vallankumouksen suuret tapahtumat. Ludvig XVI oli määrännyt tätä ennen armeijan joukkoja Pariisin ympärille tilanteen rauhoittamiseksi. Hän ei ollut lainkaan tietoinen Bastiljin tapahtumista ja kirjoitti päiväkirjaansa kyseisen päivän kohdalle sanan Rien: ei mitään. 

Bastiljin valtauksen jälkeen yhteiskunnallisia tapahtumia ei voinut enää pysäyttää. Kuningas käski vetää sotajoukot pois Pariisin ympäriltä ja luopui ajatuksesta hajottaa kansalliskokous. Uusi hallinto sai alkunsa ja Ludvig XVI sai sen kunniaksi hattuunsa kumouksellisten tunnuksen, kolmivärisen kokardin. Perustetiin Pariisin kommuuni, uusi kaupungin hallinto ja miliisijoukot, jotka saivat nimen kansalliskaarti. Tästä alkoi kansalaisyhteiskunnan muotoutuminen ja sen seuraukset näkyvät yhä vieläkin tämän päivän Euroopassa. Tässä muutoksessa kuningas Ludvig XVI ei kuitenkaan pysynyt enää mukana ja hän menetti vähitellen kaiken vaikutusvaltansa. Hänen olisi ehdottomasti pitänyt yrittää vaikuttaa kansalliskokouksen toimintaan tai lopettaa sen toiminta tarvittaessa kokonaan. Kuningas menettikin viimeiset valtansa rippeet kuningasperheen epäonnistuneen pakoretken jälkeen 21.6.1791.  Hän teki päätöksensä liian myöhään tai liian aikaisin tai sitten hän ei pystynyt minkäänlaiseen päätöksentekoon. 

(Kuningasperheen epäonnistunut pakomatka 21.6.1791 teki lopultakin selvää kuningasvallasta Ranskassa. Väkijoukko kokoontui pilkkaamaan vangittua kuningasperhettä paluumatkalla Pariisiin. Tiesikö kuningas kuitenkin jo vuosia aikaisemmin häneen kohdistuvista vehkeilyistä ja syrjäyttämisyrityksistä?)

Ludvig XVI teloitetaan

Vallankumouksen tapahtumilla oli kääntöpuolensa, kun maaseudulla talonpoikaisjoukot ryntäsivät aateliston kartanoihin ja murhasivat aatelisia sekä heidän palvelusväkeään. Pariisissa katutolppiin hirtettiin lähestulkoon kaikki, jotka "katselivat vähänkin vinoon Ranskan suurta vallankumousta". Kansalliskokous ei halunnut tai kyennyt estämään väkivaltaisuuksia. Se ei pystynyt toimimaan edes silloin kuin vihastunut "naisten joukko" marssi lokakuussa 1789 Versallesiin ja pakotti kuningasperheen muuttamaan pois kuninkaallisesta palatsista ja palaamaan vuosien jälkeen takaisin Pariisiin. Silminnäkijöiden mukaan mellakoihin ja muihin väkivaltaisuuksiin osallistui miehiä, jotka eivät puhuneet edes ranskaa ja osa heistä oli pukeutunut naisiksi. Lisäksi on puhuttu siitä, että väkivaltaisia joukkoa ohjattiin kummallisella koodikielellä. Kuka tietää. Kansalliskaarti ja poliisi toimi veltosti eikä juurikaan puuttunut raakuuksiin. Tämä antaa viitteitä ulkopuolisesti solutuksesta. Kuningaspari joutui käsittämättömän pilkan kohteeksi vallankumouksen tapahtumien aikana. Kesäkuussa 1791 kuninkaallista perhettä nimitettiin mm. sikaperheeksi kuninkaan epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen. Pilkkakirjoitukset ja pilakuvat vetävät vertoja tämän päivän somepostauksille. 

Giljotiinin terä suhahti 21.1.1793 kello 10.22. Kuningas Ludvig XVI teloitettiin perättömien syytösten johdosta ja tavalliset ranskalaiset olivat järkyttyneitä kuninkaan saamasta kuolemantuomiosta. Hyvänä esiintyjänä tunnettu kuningas oli todella ollut suosittu rahvaan joukossa. Tammikuussa 1793 teloitettiin kuningas, joka oli valtakautensa alusta asti pyrkinyt saamaan aikaan yhteiskunnallisia uudistuksia kaikin tavoin, mutta törmännyt etenkin papiston ja yläaatelin vastustukseen. Kielitaitoisena ja hyvämuistisena hallitsijana Ludvig XVI koitti todella saada valtakunnan taloudellisen ja yhteiskunnallisen tilanteen kuntoon. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää niitä voimia, jotka halusivat kaataa kuningasvallan ja saada kruunun varat haltuunsa. Monarkian perustukset rapisivat pikkuhiljaa vallankumouksen kuohunnassa, mellakoissa ja sodissa. Valtansa menettäneen kuninkaan teloitus oli täysin järjetön teko, joka ei muuttanut tilannetta suuntaan eikä toiseen vallankumouksen kannalta. Ludvig XVI:n vaimo, kuningatar Maria Antoinette teloitettiin lähes 10 kuukautta myöhemmin vastenmielisen näytösoikeudenkäynnin jälkeen lokakuussa 1793.

Ranskan suuren vallankumouksen tapahtumia ei voi yliarvioida ja niiden merkitys tämän päivän kansalaisyhteiskuntaan on ollut huomattava, mutta voidaan sanoa, että vuonna 1789 alkaneet tapahtumat Ranskassa olisi voitu välttää. Vallankumouksesta aiheutuneet uudistukset olisivat todennäköisesti tapahtuneet ennemmin tai myöhemmin. Unohdettu on sekin, että yhteiskunnalliset uudistukset olivat alkaneet osittain jo Ludvig XVI:n edeltäjän Ludvig XV:n valtakaudella. Viimeistään hänen pojanpoikansa valtakaudella otettiin tavaksi lahjoittaa hovin varoja hyväntekeväisyyteen. Lisäksi Ludvig XVI työskenteli uutterasti ja kielsi mm. kidutuksen käyttämisen kuulustelumenetelmänä. Lisäksi Ranskan valtiovelat olisivat olleet aikanaan hoidettavissa, mutta käytännössä välinpitämättömät neuvonantajat estivät Ludvig XVI:n suunnitelmat velan hoitamiseksi. On siis tästä syystä käsittämätöntä, että valistunut ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin suopeasti suhtautunut valistusajan hallitsija Ludvig XVI mestattiin nimissä lähinnä vain siitä syystä, että Ranskan vallankumousarmeija oli hätää kärsimässä ulkovaltojen liittoarmeijaa vastaan. 

(Vapaus johtaa kansaa. Kuvaako Eugene Delaroixin maalaus todellisuutta vai voidaanko se laskea vain pelkäksi vallankumousromantiikaksi?)

Väärään aikaan väärässä paikassa

Ludvig XVI:sta tuli ikään kuin vallankumouksen uhri. Hänen teloittamisestaan haluttiin tehdä myös symboli tuhatvuotisen monarkian päätökselle. Ludvig XVI ei suinkaan ollut hirmuhallitsija, päinvastoin, mutta hän ei kyennyt tarpeeksi aktiivisesti vastustamaan vallankumousta seuranneita väkivaltaisuuksia. Hän ei myöskään pystynyt ottamaan ohjaksia Ranskan kansalliskokouksessa ja asettumaan säätyjen "kärkipaikalle". Lisäksi hän joutui käsittämättömän monimutkaisen vehkeilyn ja juonittelun kohteeksi. Ludvigin väitetään kertoneen vuonna 1791 epäonnistuneen pakomatkansa jälkeen vankeudessa, että hän oli ollut tietoinen kaikista tulevista tapahtumista ja häntä vastaan suunnatusta salaliitosta jo vuonna 1780.

Jatkoa seuraa...

Mammuttimainen minisarja Ranskanvallankumouksen tapahtumista vuodelta 1989 (suom. Toivon ja vihan vuodet). Maria Antoinettena Jane "Tohtori Tuli Kaupunkiin" Seymor. Ludvig XVI:n ja Antoinetten pyöveliä Sansonia esittää puolestaan Christopher "Saruman" Lee:

La Révolution française (1989): Part 1 (w/ English Subtitles) - YouTube

La Révolution française (1989) Part 2 (English Subtitles) - YouTube

Kaksiosainen tiiliskiviklassikko vuosilta 1942 ja 1946. Kannattaa lukea, jos vain osaa jättää huomioimatta henkilöiden ulkonäköön viittaavat huomautukset. Lisäksi kirjoittaja suhtautuu kuningas Ludvig XVI:n ajoittain saamattomana ja vähämielisenä hallitsijana. Maria Antoinettesta kirjoittaja ei tunnu pitävän juuri ollenkaan:

Octave Aubry Ranskan suuri vallankumous: osat I ja II.

Toisenlainen käsitys Ranskan vallankumouksen tapahtumista. Toisaalta hyvin mielenkiintoinen näkökulma siitä, että vallankumous itseasiassa oli turha tapahtuma. Kirjoittaja viittaa tässä ilmeisesti vallankumoukseen liittyviin väkivaltaisuuksiin.

Ludvig XVI ja Marie Antoinette – kuninkaalliset marttyyrit | Totuuden henki (wordpress.com)

Perustietoa Ranskan suuresta vallankumouksesta ja kuningas Ludvig XVI:sta:

Ludvig XVI – kuningas vasten tahtoaan | kuninkaalliset ja monarkia (wordpress.com)

Ludvig XVI wikipedia

Järvenpään sarjamurhaaja

Poliisi on tutkinut useamman vuoden ajan rikosvyyhtiä, josta media on käyttänyt  nimitystä Järvenpään sarjamurhaaja. Tapauksesta on käytetty myös nimitystä Hausjärven hiekkakuoppasurmat, koska tapahtumasarjan keskiössä ovat Hikiäntien varressa sijaitsevat hiekkakuopat. Poliisi on vältellyt tapauksesta nimitystä sarjamurhaaja, muttei ole myöskään kieltänyt sitä, ettei kyseessä olisi sama tekijä. Tämä kirjoitus koostuu päällisin puolin omista havannoistani ja lukemastani. Pidätän oikeuden kaikkiin virheisiin.

(Liikkuiko Järvenpää-Riihimäki-Hyvinkää- alueella 30 vuotta sitten sarjamurhaaja?

 Juttua päivitetty 26.4.2024. Merkittävimmät lisäykset on kursivoitu.

Murhaaja iskee 

Varsinaiset tapahtumat saivat alkunsa Järvenpäässä vuonna 1989, jolloin humalainen nainen oli palaamassa ravintolasta ja hänelle tuntematon mies tarjosi naiselle autokyytiä. Mies tarjosi hänelle auton kyydissä alkoholia ja pillereitä. Autokyyti oli päätynyt synkän metsätaipaleen tienoille. Nainen ei koskaan itse kertonut asiasta mitään vaan todistuksen antoi hänen äitinsä. Seuraavana vuonna loppusyksystä Hellu- niminen nainen oli ollut viettämässä iltaa ystävänsä kanssa Järvenpäässä, ja oli odottamassa rautatieasemalla Riihimäen junaa. Tuolloin tuntematon mies oli houkutellut hänet autonsa kyytiin asemalaiturilta. 

Hellun luottamuksen oli herättänyt auton takapenkillä ollut lastenistuin. Mies tarjosi Hellulle alkoholia ja pillereitä matkan aikana ja nautti niitä itsekin. Hellu oli nukahtanut auton kyytiin ja herätessään huomannut, että mies oli ajanut auton synkälle metsätaipaleelle. Lopulta saavuttiin pimeälle hiekkakuopalle, jossa mies hyökkäsi veitsen kanssa Hellun kimppuun pyydettyään tätä ensi jäämään yöksi autoon. Päähän osuneesta veitsen iskusta huolimatta Hellu pääsi pakoon hyökkääjältä ja löysi tiensä lähimpään taloon. 

Hellu kertoi poliisille, että oli kuullut miehen sanoneen: "Eipä onnistunut tällä kertaa!". Naisen mukaan häntä kyydinnyt mies oli vaikuttanut sulkeutuneelta ja hän oli puhunut Hellulle huonoista väleistä vaimoonsa. Hellun todistajalausunnon perusteella saatiin kuvaus hyökkääjästä ja todistuksen perusteella Keskusrikospoliisi laati myöhemmin profiilin. Miehen autosta Hellu ei osannut sanoa juuri mitään. Auto ei kuitenkaan farmarimallinen vaan mahdollisesti japanilaisvalmisteinen henkilöauto.

(Tuula Lukkarinen löytyi surmattuna Hausjärveltä 18.4.1991)

Huhtikuussa 1991 töistä palannut metsuri teki karmean löydön hiekkakuopalta, joka sijaitsi noin 15 kilometriä Hyvinkäältä Hausjärven suuntaan.  Tuula Lukkarisen ruumis löytyi muutaman kymmenen metrin päästä maantiestä raa'asti surmattuna. Julkisuuteen ei ole kerrottu aivan varmasti oliko hänelle tehty seksuaalista väkivaltaa. Löydettäessä Tuula oli ollut täysissä pukeissa. Paikka sijaitsi lähellä sitä paikkaa, jossa Hellu oli edellisenä vuonna joutunut tuntemattoman miehen pahoinpitelemäksi.

Tuula Lukkarisen oli ollut tarkoitus matkustaa Tuusulaan sopimaan poikansa huoltajuusasiaa. Hänet nähtiin murhaa edeltävänä päivänä aamulla odottamassa Järvenpään Alkon oven edessä. Tämän jälkeen silminnäkijähavainnot Tuula Lukkarisen liikkeistä ennen veritekoa ovat epäselvät. Tuula todennäköisesti surmattiin jossain muualla ja hänen ruumiinsa tuotiin sen jälkeen Hausjärven hiekkakuopalle. Poliisi kertoi 2020-luvun alussa, että Lukkarinen oli nähty ennen kuolemaansa aivan varmasti Riihimäellä.

Keittiöapulaisena työskennellyt Tuula Lukkarinen oli ollut lyhyen aikaa potilaana Kellokosken sairaalassa ja elämänsä kerrotaan joutuneen alamäkeen murhaa edeltäneenä vuonna. Lukkarinen oli ennen surmaa lähtenyt omin luvin sairaalasta. Hevosrakas ja kirpputoritoimintaa harrastunut Lukkarisen ahdinkoa oli lisännyt mielenterveysongelmien lisäksi 1990-luvun alun lama ja työttömyys. Lukkarisen poika muutti murhenäytelmän jälkeen asumaan äitinsä vanhempien luo. Voi vain toivoa, että poika saisi vielä jonain päivänä tietää totuuden äitinsä julmasta kohtalosta.

Katoaminen

Maarit Haantie katosi Järvenpäässä ravintola Zapatan edestä elokuussa 1993. Hän oli viettämässä iltaa miesystävänsä kanssa ja olivat suunnanneet ystäviensä kanssa ravintola Zapatan 1- vuotisjuhlallisuuksiin. Maarit Haantie ei päässyt sisälle ravintolaan humalatilansa takia ja hän jäi baarin ulkopuolelle odottamaan, kun muu seurue meni ravintolaan jatkamaan juhlimista. Haantie yritti vielä kerran päästä sisään ravintolaan ja turhan yrityksen jälkeen hän jäi ravintolan ulkopuolelle odottamaan. Tämän jälkeen hän katosi jäljettömiin. Maarit Haantiestä teki ilmoituksen poliisille hänen tyttärensä, koska hänen äitinsä ei ollut saapunut sovitusti hoitamaan tyttärensä lasta. Tyttären mukaan Maarit Haantiellä ei ollut tapana jättää väliin sovittuja tapaamisia etenkin, kun kyseessä oli hänen lapsenlapsensa. 

Tytär kävi tekemässä poliisille katoamisilmoituksen äidistään, mutta poliisi kieltäytyi ottamasta ilmoitusta vastaan, koska arveli, että Maarit tulee muutaman päivän päästä takaisin ryyppyreissultaan. Muutenkin poliisin on odotettava tietty aika ennen kuin varsinaisiin toimiin voidaan ryhtyä. Haantien tyttären mukaan poliisi oli suhtautunut hänen äitinsä katoamiseen vähätellen ja jopa loukkaavaan sävyyn. Tytär arvelee, että syynä oli hänen äitinsä päihdeongelma ja raju menneisyys. 

(Pieni lapsi menetti isoäitinsä, kun Maarit Haantie katosi elokuussa 1993 ravintola Zapatan edestä. Häntä ei ole koskaan löydetty.)

Varmaa tietoa Haantien liikkeistä katoamisyönä ei ole. Hänen laukkunsa löytyi myöhemmin hyvinkääläisestä ravintola Martinasta ja ravintolahenkilökunnan mukaan kyseisestä ravintolasta oli poistettu voimakkaan humalatilan takia Maarit Haantietä muistuttava nainen. Varmoja baarin työntekijät eivät kuitenkaan asiasta olleet ja voihan olla, että Maaritin käsilaukun oli tuonut Martinaan joku muu kuin Haantie itse. Uutena tietona on selvinnyt, että Maarit Haantie olisikin päässyt sisään Zapataan ja poistunut sieltä myöhemmin kahden miehen kanssa läheiseen pubiin ennen kuin palasi takaisin Zapataan. Tuolloin häntä ei oltu päästetty enää sisään ravintolaan voimakkaan humalatilan takia. 

Poliisi kiinnostui tapauksesta ja tutkijat olivat sitä mieltä, että tapaukset liittyivät toisiinsa. Tutkijoiden mielenkiinto kohdistui mieshenkilöön, joka oli tarjonnut 1980- ja 1990-luvulla kyytiä naisille Riihimäki-Järvenpää-Hyvinkää- akselilla. Hurjimman tarinan mukaan samainen mies olisi käyttäytynyt uhkaavasti veitsen kanssa ravintola Zapatan edustalla Järvenpäässä ennen Maarit Haantien katoamista. Ylen Kadonneet- sarjassa esitetty jakso Maarit Haantiestä keräsi paljon katsojia ja poliisi sai myös paljon uusia vihjeitä. Väitettiin jopa, että epäilty automies olisi liikkunut samoilla seuduilla vielä vuonna 2005 tai 2006. Täyttä varmuutta tämän jutun paikkansapitävyydestä ei kuitenkaan ole. 

 

 

(Kyyditettiinkö Maarit Haantie Hausjärven hiekkakuopalle 13.8.1993?)

 

Järvenpään sarjamurhaaja

Poliisi oli vakaasti sitä mieltä, että Maarit Haantien katoaminen liittyi Hausjärven hiekkakuoppien tapahtumiin. Mitään yhdistävää tekijää poliisit eivät ole tutkinnallisista syistä antaneet julkisuuteen. Joka tapauksessa Haantien katoamista on alun jälkeen tutkittu henkirikoksena. Tapaukset liittävät toisiinsa ennen kaikkea se, että oletetun tekijän kohteena olivat tummatukkaiset ja alkoholisoituneet naiset. Oliko tekijän äiti ollut tummatukkainen alkoholisti, joka jatkuvasti laiminlöi lastaan? Lisäksi tapauksia punoo yhteen se, että kaikkien tapausten yhdistävä tekijä on tavalla tai toisella ollut Riihimäki. Kaikki naiset olivat joko saapuneet Riihimäeltä Järvenpäähän tai menossa sinne päin. Tämä saattoi johtua traumaattisesta lapsuudesta ja huonosta äitisuhteesta. 

Erikoista tapauksesta kuitenkin tekee sen, että mistä tekijä tiesi esimerkiksi Lukkarisen ja Haantien olevan alkoholisoituneita eikä pelkästään humalassa tapahtumahetkellä? Olisiko hän tiennyt tai tunnistanut heidät jostain? Poliisi epäili tekijäksi tapahtuma-aikana noin 30-40- vuotiasta miestä, jolla oli huonot välit vaimonsa kanssa. Voidaan olettaa, että hän oli eronnut vaimostaan ja asui yksin. Tekijä tunsi myös varmasti erittäin hyvin hiekkakuoppien maaston, koska paikalle oli vaikea löytää ilman paikallistuntemusta. 

 

 

(Kuka oli mystinen automies? Oliko hän kenties polisiin vanha tuttu?)

 

 

Mies saattoi asua myös tekopaikan lähistöllä, jolloin hänen oli helpompi operoida alueella ja pitää tilannetta ikään kuin hallussaan. Tekijä saattoi hallita myös ison eläimen anatomian esimerkiksi metsästysharrastuksen tai työn kautta. Voidaan olettaa, että miehellä oli varsin vähän sosiaalisia suhteita. Varmaa se ei kuitenkaan ole, sillä kuuluisissakin rikostapauksissa murhaajat voivat olla myös tavallista elämää viettäviä "tavallisia" miehiä.

Hellua kyydinnyt mies ei ollut ilmeisesti esitellyt itseään eikä paljastanut itsestään juuri mitään merkittävää. Hän olikin vaikuttanut sulkeutuneelta. Takapenkillä ollut lastenistuinkin saattoi olla hämäystä luottamuksen herättämiseksi. Varmuudella ei voi myöskään sanoa, että kyseinen kyyditsijä olisi liittynyt Lukkarisen murhaan ja Haantien katoamiseen. Toisaalta on mahdollista, että kyyditsijä oli aloittelemassa tekojaan ollakseen myöhemmin valmis tekemään henkirikoksen. Hellun ja edellämainitun naisen kyyditseminen oli alkusoitto.

Poliisi oli vuonna 2008 toiveikas tapauksen selviämisestä. Julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan poliisi olikin suorittanut pidätyksiä vuonna 2011. Kuulusteluista ei ole paljonkaan kerrottu julkisuuteen, mutta ilmeisesti pidätettynä on ollut henkilö, joka liikkui 1990- luvulla japanilaisvalmisteisella henkilöautolla. Hänellä oli vaikeuksia solmia tavallisia naissuhteita ja hän oli aikaisemmin ollut tekemisissä poliisin kanssa väkivaltaisen käytöksen takia. Mitään ratkaisevaa ei kuitenkaan ilmennyt ja tapaus on edelleen mysteeri. Vai onko niin, että poliisi tietää tekijän, muttei voi todisteiden puuttuessa osoittaa häntä varmasti syylliseksi?

Tekijän eduksi pelaa aika. Osa todistajista on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja teknistä näyttöä on vaikea enää saada. Poliisi kuitenkin tutkii tapausta edelleen ja uusia vihjeitä tapauksen tiimoilta tulee vieläkin. Myös tekijäehdokkaita esitellään rikosaiheisilla nettifoorumeilla. Järvenpään "sarjamurhaaja" näyttää lopettaneen tekonsa. Säikäyttikö poliisin aktiivisuus hänet ja oliko kuulustelu liian kova koettelemus? Vai saavuttiko hän vuonna 1993 täyttymyksensä? Poliisin mukaan tekojen päättymisen selittää se, että tekijä on muuttanut pois paikkakunnalta, lopettanut tekonsa tai kuollut. 

 

Tämän tietää vain yksi. Se kun tulee viimeisenä...

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hausj%C3%A4rven_hiekkakuoppasurmat

https://murha.info/rikosfoorumi/viewtopic.php?f=15&t=12405&sid=05689021ff3f71512ef34351d699e5a9

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/331b1609-1690-486c-a28f-a2df6f6e58d9

 

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/09/17/kadonneet-maarit-haantie

 

http://www.hejac.com/forum/viewtopic.php?t=43

 

Ulla-Maija Poussun surma 1984

Helsingin seudulla tapahtui 1970- ja 1980- luvulla naissurmia, joiden tekijää ei koskaan saatu kiinni. Ehkä tunnetuimpia tapauksia ovat Helsingin kellarisurmat, joissa uhrit löytyivät kuoliaaksi kuristettuina asuintalonsa kellaritiloista. Heille oli tehty seksuaalista väkivaltaa. Kesäkuussa 1984 surmattiin Helsingin Oulunkylässä Ulla-Maija Poussu. Koirankävelyttäjät löysivät Poussun verisen ruumiin ulkoilupolun vierestä. Hänelle oli tehty seksuaalista väkivaltaa ja uhria oli poliisin mukaan hakattu jollakin tylpällä esineellä päähän. Silminnäkijät olivat nähneet Ulla-Maija Poussun kävelemässä murhapaikan lähettyvillä edellisenä yönä. Murhaajaa ei koskaan tavoitettu. 

Ulla-Maija Poussu, 31, oli kotoisin Posion seudulta ja hän oli muuttanut Helsinkiin joitakin aikoja ennen kuolemaansa. Poussu liikuskeli epämääräisissä porukoissa ja hänet oli nähty liikkuvan Itä-Pasilan ja Patolan ryyppyremmeissä. Poliisille tuotti vaikeuksia selvittää Poussun liikkeitä hänen epäsäännöllisten elämäntapojensa vuoksi. Poussu oli ammatiltaan koneapulainen, muttei ollut ansiotöissä juuri ollenkaan. Lisäksi murhan tultua julkisuuteen moni samoissa ryyppyporukoissa liikuskellut henkilö joko kieltäytyi puhumasta tai hävisi paikalta, koska ei halunnut joutua tekemisiin virkavallan kanssa. 

Vain vähän aikaisemmin oli samalla seudulla surmattu Elsa Argillander, joka oli ollut palaamassa kotiin linja-autolla herätyskokouksesta 1.1.1983. Hänet pahoinpideltiin kuoliaaksi. Argillanderin surmapaikka sijaitsi lyhyen etäisyyden päässä Poussun surmapaikasta. Poliisin mukaan teoilla ei ollut yhtäläisyyttä toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt puheita sarjamurhaajasta ja seksimurhaajasta. Myös Argillanderin murhaaja on tavoittamatta. Murhien ajankohdassa ja tekotavoissa on yhtäläisyyksiä Helsingissä tapahtuneisiin niin sanottuihin kellarisurmiin, joissa tekijä oli käyttänyt raakaa seksuaalissävytteistä väkivaltaa uhreihinsa. Onerva Ketolan surman yhteydessä vuonna 1981 mahdollisesta tekijästä saatiin myös tuntomerkit ja Helsingin seuduilla naiset kertoivat miehestä, joka oli puoliväkisin pyrkinyt yöaikaan kerrostalon portaikkoon naisten perässä. Olisiko sama henkilö liikkunut myös Oulunkylässä ja seuraillut yöaikaan liikenteessä olevia naisia? 

(Ulla-Maija Poussu surmattiin kesäkuussa 1984 Helsingin Oulunkylässä.)