Tulilahden kaksoismurhasta kulunut 60 vuotta

"Ei tarvitse ihmetellä päämieheni alibia. Hän oli ennen pidätystään ollut kolme vuotta karkumatkalla etsintäkuulutettuna. On vaikea näyttää alibia, kun karttaa ei ainoastaan poliisia vaan muitakin ihmisiä."

Heinäveden Tulilahdella tapahtui 28.7.1959 raaka kaksoismurha. Leirintäalueella surmattiin jyväskyläläisneitoset Riitta Pakkanen ja Eine Nyyssönen. Murhaaja yllätti telttaan majoittuneet naiset yön pimeydessä, hautasi ruumiit Tulilahden poukamaan, kätki osan tavaroista leirintäalueen maastoon ja upotti tyttöjen pyörät lahden syvimpään kohtaan poistuen ryöstosaaliin kanssa teille tietymättömille. Tapaus on edelleen selvittämättä. Murhasta syytettiin aikanaan munsalaista pikkurikollista Runar Holmströmiä, mutta hän teki itsemurhan kesken oikeusprosessin. Holström jätti jälkeensä viestin, jossa hän vannoi olevansa syytön veritekoon. Oikeudessa Runar Holmström kielsi monta kertaa edes olleensa Tulilahden leirintäalueella. Tulilahden kaksoismurha merkittiin myöhemmin viranomaisten kirjoihin selvittämättömäksi henkirikokseksi. Selvittämättä tapaus erittäin todennäköisesti jääkin, sillä monet aikalaisista ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen ja teknistä näyttöä on lähes mahdotonta saada. Lisäksi mihinkään kuolinvuoteella tapahtuviin tunnustuksiin on vaikea tässä vaiheessa uskoa. Heinäveden poliisi järjesti vielä vuonna 2009 joitakin kuulemisia, joissa kuulusteltiin paikkakuntalaisia miehiä, mutta näistä kuulusteluista ei ole kerrottu mitään julkisuuteen.

Runar Holmströmin puolustus

Oikeuden puheenjohtaja oli todennut oikeusprosessin aikana, että Runar Holmströmiä on vaikea tuomita syylliseksi veritekoon, koska häntä vastaan ei ollut riittävästi todisteita. Toteamuksessa on perää, koska edes varsinaisia aihetodisteita ei ollut tarpeeksi. Tulilahden leirintäalueella nähty mies oli puolustuksen mukaan pitempi kuin Runar Holmström, joka oli 164 senttiä pitkä. Lisäksi yksikään silminnäkijä ei pystynyt tunnistamaan Holmströmin vaatetusta oikeaksi. Ylipäänsä todistajat kertoivat Holmströmin muistuttavan Tulilahden tuntematonta mopedimiestä. Kukaan ei tosiasiassa ollut täysin varma asiastaan. Puolustus piti muutenkin outona, että lähinnä murroista syytetty pikkurikollinen asetettiin nyt syytteeseen kahdesta murhasta, vaikka Holmströmin väkivaltaisesta luonteesta oli todisteena vain veljen kertomus. Pitää vielä ottaa huomioon, että Runar Holmström ei voinut sietää Arne- veljeään, jota pidettiin yleisesti ottaen lapsellisena. 

Muitakin seikkoja löytyi Runarin puolustukseksi. Miten hän olisi voinut ulkopaikkakuntalaisena kätkeä ruumiit ja tavarat huolellisesti eri paikkoihin ja hakea vielä lapion läheisestä talosta. Mistä hän ylipäänsä olisi osannut leirintäalueen lähellä sijaitsevalle Lyytikäisen talolle? Lyytikäinen kertoi itse poliisikuulusteluissa, että heidän talolleen oli vaikea löytää. Ulkopaikkakuntalaisena Runar Holmström olisi kätkenyt ruumiit ja tavarat samaan paikkaan ja poistunut mahdollisimman nopeasti paikalta. Ruumiit oli haudattu kaiken lisäksi niin huolellisesti ja hautapaikka oli valittu ryteikön keskeltä ihan kuin tekijä olisi tiennyt mistä kannattaa kaivaa. Tulilahden kaksoismurhan luonnetta kuvattiin seksuaalirikokseksi ja Runar Holmströmiä ei koskaan oltu tuomittu seksuaalirikoksesta. Hän oli hyökännyt serkkunsa päälle pimeällä metsätiellä. Runar Holmström oli ihmisarka metsänasukki ja on vaikea kuvitella, että hän yht' äkkiä hyökännyt kahden naisen kimppuun niin, etteivät nämä olisi päästäneet mitään ääntä. Jos Runar olisi käynyt heidän kimppuunsa ryöstöaikeissa, niin hänen ei olisi tarvinnut kuin vaatia naisia antamaan hänelle rahansa.

Syyttäjäpuolen mukaan Runarilta puuttui alibi. Runar Holmström ei osannut  tai suostunut missään vaiheessa tutkintaa kertomaan missä oli ollut murhien aikaan. Holmströmin asianajajana toiminut puolustusasianajaja vastasi syyttäjäpuolen toteamukseen näin: 

"On vaikea vaatia alibia sellaiselta henkilöltä, jolla sitä ei koskaan ole ollut. Runar oli ennen pidätystään ollut kolme vuotta karkumatkalla etsintäkuulutettuna. On vaikea näyttää alibia, kun karttaa ei ainoastaan poliisia vaan muitakin ihmisiä."

Samassa yhteydessä Holger Strömberg totesi, että Runar Holmström oli jo kahdeksas tai yhdeksäs syylliseksi epäilty. Itseasiassa Heinävedellä verisissä vaatteissa nähty mopedimies oli Strömbergin mukaan jo tunnistettu ja hänen alibinsa tarkistettu. Puolustusasianajajan mukaan mitään mopedimiestä "ei siis enää ollut olemassakaan".  Strömbergin mukaan tekotapa viittasi selkeästi useampaan tekijään ja puolustusasianajaja harmitteli, että poliisi oli lopettanut kaiken muun tutkinnan ja keskittynyt ainoastaan Runar Holmströmin syyttämiseen, vaikka oli olemassa henkilöitä, jotka olisivat voineet tavalla tai toisella liittyä tapaukseen. Strömbergin mukaan samana yönä Tulilahdella oli läheisessä saaressa ollut ryyppyporukka, jonka toimet poliisin olisi ollut syytä tarkistaa. 

Runarin syyttömyydestä kertoo sekin oleellinen seikka, että joku oli kätkenyt tyttöjen varastettua omaisuutta "Runarin ajoreitin" varrelle tämän ollessa pidätettynä Tulilahden kaksoismurhasta. Tavarat on tuonut paikalle todellinen murhaaja.

Mutta kuka? 

Kesäretki Tulilahdelle

Tulilahden leirintäalue on sittemmin jäänyt pois käytöstä ja paikka on ryteikön peittämää. Jos aikoo vierailla Nyyssösen ja Pakkasen suohaudalla kesäaikaan, niin kannattaa varautua hyttysiin ja liejuiseen suomaahan. Leirintäaluetta ei hylätty heti murhien jälkeen vaan se jäi vähitellen pois käytöstä 1970-luvulla. Ainoastaan puinen risti naisten haudalla on osoituksena siitä mitä paikalla tapahtui 60 vuotta sitten. Samanlaista tienviittaa tai muistokiveä paikalla ei ole, kuten Isojoella, jonne on pystytetty hieno kivi Kyllikki Saaren suohaudalle. Keskustelua mahdollisesta tekijästä käydään edelleen. Osalle heinävetisistä asia on vaikea eikä vanhoja asioita mielellään muistella. 

Tapaus oli vaikea jo aikalaispoliisille, kun joka ikinen pidätys liitettiin kaksoismurhaan. Muutamat paikkakuntalaiset leimattiin tekijöiksi täysin aiheetta, vaikka heidän maineensa oli puhdistettu viranomaisten toimesta aikoja sitten. Heidän nimiään ei tarvitse mainita tässä sen enempää. Runar Holmströmin syyllisyydestä ja syyttömyydestä kiistellään yhä. Hän on edelleen ainoa murhista syytetty henkilö. Jotkut epäilevät teosta tuntematonta saksalaisagenttia, joka oli kysellyt jyväskyläläisnaisten liikkeitä. Toiset syyttävät teosta Runar Holmströmin Arne- veljeä ja monessa selvittämättömässä  suomalaisessa henkirikoksessa "mukana ollutta" saksalaismies Hans Assmania. Heidän syyllisyydestään voi olla montaa mieltä. 

Lopullisen totuuden tietää vain yksi...

(Runar Holmström syytettynä Heinäveden käräjillä Tulilahden kaksoismurhasta kesällä 1960. Holmström kuvassa keskellä jalkaraudoissa. Hän vannoi kuolemaansa asti olevansa syytön veritekoon.) 

Kyllikki Saaren murha

"En minä Kyllikkiä tappanut. Arvo sen teki!"

Blogissani on ollut vapun jälkeen hiljaista, mutta uutta tekstiä on luvassa vielä elokuun aikana. Tulen tekemään katsauksen Kyllikki Saaren esitutkinta-aineistoon, josta mm. Helsingin Sanomat uutisoi suurin otsikoin talvella 2018. Kyllikki Saaren murha säilyi mysteerinä aina 2000-luvulle asti, jolloin tiedot mahdollisista tekijöistä alkoivat täsmentyä.  

Isojoen poliisina toiminut Pentti Kankaanpää kävi 1970-luvulla läpi Kyllikki Saaren murhaa koskevaa tutkinta-aineistoa ja kiinnitti huomiota isojokiseen mieskaksikkoon, jonka touhut eivät kestäneet päivänvaloa poliisien silmissä. Miehet eivät osanneet edes kertoa kunnollista alibia Kyllikin katoamisyölle. Sukulaisten antamat alibit osoittautuivat myöhemmin vääriksi, kun molemmat epäillyt oli nähty kylällä Kyllikin katoamispäivän iltana. 

Poliisin pääepäilty Vihtori tunnettiin Isojoella naisten ahdistelijana, joka erityisesti humalassa yritti tunkeutua naisten koteihin, jos tiesi miesväen olevan muualla. Hänen lankomiehensä Arvo tunnettiin kylmäkiskoisena tappalupukarina, joka käytti mielellään veistä ja oli kova potkimaan. Hän muuttui omituisen auttamishaluiseksi, kun Kyllikin etsinnät alkoivat. Arvo ei muuten avustanut viranomaisia juuri millään tavalla.

Mieskaksikosta Vihtori oli pitkään poliisin pääepäiltynä, vaikka poliisi ei ollut aluksi lainkaan kiinnostunut hänen tekemisistään. Häntä ei pidetty tarpeeksi älykkäänä moiseen tekoon. Vihtori oli kuitenkin epäsuorasti tunnustanut teon eräässä ravintolassa tutulleen todeten: "En minä sitä tappanut! Arvo sen teki!" Kun Vihtorilta kysyttiin ketä hän mahtoi tarkoittaa, sanoi Vihtori tarkoittavansa Kyllikkiä. Todistajan mukaan Vihtori ei tämän keskustelun jälkeen puhunut asiasta enää sanaakaan todistajan läsnäollessa.

Vihtori oli todella lähellä tunnustaa tekonsa, kun poliisit tulivat pidättämään hänet humalaisen käytöksen takia. Kuulusteluissa Vihtori selitti, ettei Kyllikin ruumista koskaan löydettäisi. Tämän lausunnon hän myöhemmin perui. Tutkijat lähettivät Vihtorin Mustasaaren sairaalaan mielentilatutkimukseen, koska halusivat saada selvää pitivätkö hänen puheensa Kyllikistä lainkaan paikkaansa. Vihtori jatkoi outoa käytöstään myös hoidossa ollessaan.

Tutkinta jatkuu...

(Osallistuiko Kyllikki Saaren murhaaja itsekin Kyllikin etsintöihin vuonna 1953? Hänellä olisi ollut tuolloin riittävästi aikaa peitellä jälkiään ja hävittää todistusaineistoa.)

Bodomjärvi - Kansakunta hypnoosissa

"Bodomjärvellä on nyt piru irti. Täällä on yhden loukkaantuneet lisäksi kolme vainajaa!"

BODOMJÄRVI - KANSAKUNTA HYPNOOSISSA -

Kesällä 1997 kävin katsomassa ensi kertaa eläessäni Superpesistä. Matsista palatessamme joku sattui mainitsemaan Ei vanhene koskaan- sarjan episodin Bodomjärven telttamurhista. Aikaisemmat jaksot olin harmikseni missannut, mutta sinä iltana olin ajoissa television äärellä. En valehtele, jos sanon että nukkuminen oli sinä yönä vaikeaa. Ei vanhene koskaan- sarjan tunnari saa vielä tänä päivänä kylmiä väreitä aikaiseksi. Åke Lindmanin selostus hakee sekin vertaistaan. Kyseisen sarjan episodi Bodomjärvi: Kansakunta hypnoosissa vihki minut Bodomin telttamurhiin.

(Bodomilla heinäkuussa 2012)

Helluntai 1960 oli yhtä kuuma kuin kesä 1997. Nils Gustafsson, Seppo Boisman, Irmeli Björklund ja Anja Mäki matkasivat moottoripyörillä luonnonkauniin Bodomjärven rannalle sen ajan supertähden Paul Ankan pauhatessa taustalla. Matkalla käytiin kioskilla täydentämässä retkieväitä. Mukana oli telttailuvarusteiden lisäksi viinaa ja ehkäisyvälineitä.

Teltta pystytettiin Bodomjärven keskiniemen läntiselle rannalle niemen keskivaiheille. Paikka oli valittu Nilsin ja Sepon aikaisempien reissujen lopputuloksena. Leiripaikan valmistuttua rannalla riitti kaikenlaista mukavaa puuhastelua. Mitä nyt nuoriso ikäpäivänä onkaan kuumana kesäyönä touhunnut viattomassa mielessä. Nuorten saapumisen olivat muutkin huomanneet ja liikkeellä olikin paljon väkeä mikä jälkikäteen saattaa tuntua ihmeelliseltä.

Joskus aamuyön pikkutunteina iski murhaaja. Hän riehui telttapaikalla puukon ja kiven kanssa tappaen kolme nuorta ja haavoittaen yhtä. Murhaajalla saattoi olla käytössään myös ns. kikkapihdit eli asennuspihdit. Murha-asetta ei tosin löytynyt, vaikka koko Bodomjärven pohja naarattiin perin pohjin. Riehuttuaan aikansa murhaaja poistui paikalta mitättömän ryöstösaaliin kanssa. Paikalle saapui noin klo 11.00 Esko Johansson, joka oli tulossa rannalle uimaan poikansa ja tämän kaverin kanssa. Uimaretki jäi kuitenkin lyhyeksi Johanssonin nähdessä vaikeroivan Gustafssonin ja karmeassa kunnossa olevan telttapaikan. Teltta oli kasassa ja verta sekä hiustukkoja joka puolella. Esko Johansson lähti välittömästi tekemään ilmoitusta poliisille.

Ennen Johanssonin saapumista oli teltalla käynyt kaksi onkijapoikaa, mutta he olivat poistuneet pelästyksissään paikalta. Lisäksi nuori onkija Olavi Kivilahti oli aamuyöllä ongella aivan murhapaikan lähettyvillä. Hän näki "kello kuuden miehen" poistumassa murhaniemeltä kantamuksien kanssa. Murhaniemen tietämissä liikkuvasta hahmosta tehtiin havaintoja myös vastarannalta, mutta tarkkoja tuntomerkkejä silminnäkijät eivät pystyneet kertomaan tutkijoille. Lisäksi paikalla havaittiin  verisessä paidassa liikkuva työlaitoskarkuri, jonka epäiltiin kuljettavan mukanaan murhapaikalta vietyä kantokassia. Pauli Luoma oli kuitenkin syytön veritekoon.

Murhaniemen tietämissä nähtiin myös kaksi miestä onkimassa. Heitä ei koskaan tavoitettu. On jopa väitetty, ettei näitä kahta miestä koskaan ollutkaan olemassa vaan kyseessä olisi ollut silminnäkijöiden erehdys. Oli miten oli rannalle jäi kuitenkin kasa ahvenia. Ei vanhene koskaan- jaksossa Åke Lindman toteaa, että miksi kaksi kulkuria olisivat jättäneet kalasaaliinsa rantakiville. Miehet jäivät kuitenkin saavuttamattomiin suuresta mediamyllystä huolimatta. He eivät syystä tai toisesta halunneet tulla esiin.

Tutkijat työskentelivät hiki hatussa. Murhapaikka eristettiin ja tutkittiin sentti sentiltä. Poliisin päämajassa Espoon Leppävaarassa ovi kävi, kun poliiseja ja puhutettavia ramppasi jatkuvalla syötöllä antamassa tutkijoille viime hetken tietojaan. Valtavan määrän poliiseja ja varusmiehiä vaatineissa etsintäoperaatioissa löydettiin kyllä lukuisia etsintäkuulutettuja, mutta joukossa ei ollut Bodomjärven murhaajaa. Kateisiin jäi murha-ase, mutta myös motiivi. Kuka ja miksi halusi murhata neljä  järven rannalle majoittunutta nuorta?

Tutkijoiden kannalta pahin moka tapahtui kuitenkin heti tutkinnan alussa, kun ruumiit oli kuljetettu pois ennen poliisin saapumista. Yhtään kunnollista valokuvaa rikospaikasta ei ole säilynyt. Lisäksi helluntaipyhät sotkivat poliisin toiminnan lähes kokonaan, kun yli puolet poliisivoimista ja varusmiehistä oli kesämökeillään nauttimassa lämpimistä kesäilloista.

Poliisi sai aivan tutkinnan alussa käsityksen, jonka mukaan Bodomilla olisi sattunut jonkinlainen onnettomuus. Tämä seikka sotki tutkintaa heti alkuvaiheissa, kun kaiken lisäksi paikalle saapuneet auttajat ehtivät sotkea tutkinta-aineistoa ja peitellä ruumiit. Rikospaikkatutkinta oli vielä 1960-luvulla lapsenkengissä ja tutkijat joutuivat itse keräämään näytteet ja muun todistusaineiston sen sijaan, että olisivat keskittyneet todistajien tarkempaan seulomiseen ja vihjeiden tarkistamiseen.

Murhaaja on jäänyt kateisiin, vaikka poliisi turvautui jopa hypnoosiin löytääkseen Bodomjärven murhaajan. Hypnoosiin vaivutettiin sekä tapahtumahetkellä paikalla ollut 14-vuotias onkija Olavi Kivilahti että murhasta hengissä selvinnyt Nils Gustafsson. Kivilahti oli nähnyt murhapaikalta poistuvan miehen vain viidenkymmenen metrin päästä. Huolimatta Kivilahden likinäköisyydestä jotain tuntomerkkejä saatiin talteen ja myöhemmin julkisuuteen tuotiin Bodomjärven murhaajan tuntomerkit.

(Onko tässä Bodomin mies?)

Kolme nuoren hautajaiset ovat surullinen näky vielä 50 vuotta tapahtumien jälkeen. Hautajaiskuvien jälkeen Åke Lindman toteaa, että murhien aikaan nuorten leirin lähettyvillä oli ollut meneillään saunaremontti, jonka remonttimiestä tutkijat ovat ajaneet takaa aina näihin päiviin asti. Samalla todetaan pahaenteisesti, ettei Suomen suvessa voi kukaan liikkua ilman, etteikö joku tekisi hänestä havaintoja. Näin oli ollut myös Bodomjärvellä. Kahden onkijan kummittelusta murhaniemen tietämissä lausutaan kammottava runo "Pirun pää minun, kalan pää minun. Minä pirun, kala minun." Helluntaihin ei liittynyt vain orastava rakkaus vaan myös paholaisen voimat.

Lindmanin mukaan tutkijat eivät olleet pelkästään hypnoosi varassa jahdatessaan Bodomjärven murhaajaa. Vuonna 1969 Bodomjärveen hukkui tai hukuttautui mies, joka ennen veteen syöksymistä tunnusti naapurilleen olevansa Bodomjärven murhaaja. Hän oli kioskimies Valdemar Gyllström, jonka tiedettiin vihaavan rannalla omin päin telttailevia nuoria. Gyllström kärsi todennäköisesti mielenterveysongelmista ja hän oli hermotuessaan väkivaltainen, mutta hänellä oli murhayölle alibi. Vaimo vannoi ettei mies ollut poistunut kotoaan murhayönä. Vaimon väitetään myöhemmin miehen uhanneen tappaa vaimonsa, jos tämä ei vahvistaisi hänen alibiaan. Valdemar Gyllströmin syyllisyydestä kiistellään yhä.

Professori Jorma Palo oli kuolemaansa asti sitä mieltä, että saksalaissyntyinen Hans Assman oli Bodomjärven murhaaja. Assman oli ilmoittautunut Helsingin kirurgiseen sairaalaan 6.6.1960 eli vain muutama päivä murhien jälkeen. Hän oli sairaalaan tullessa likainen ja käyttäytyi muutenkin omituisesti. Assman teeskenteli tajutonta ja kehuskeli sairaalahenkilökunnalle "saavutuksistaan". Kaiken kukkuraksi musta auto oli pysähtynyt keskellä yötä sairaalan pihalle ja Assmanin oli tästä syystä pakko päästä sairaalan parvekkeelle seuraamaan auton liikkeitä.

Ei vanhene koskaan- sarjan Bodom- jaksossa ylikomisario Harri Rahikka kuitenkin toteaa, että saksalaismiehen alibi on tarkistetty tarkan rikostutkinnan lopputuloksena. Kummallisella käytöksellä ei tarvitse olla mitään tekemistä kolmoismurhan kanssa. Muutenkin on melko mielenkiintoinen ajatus, että murhatyön tekijä ilmestyy sairaalaan likaisena ja "verisissä" vaatteissa, vaikka hänellä on ollut lähes kolme vuorokautta aikaa puhdistautua murhamiehen asustaan. Yksikään todiste ei myöskään liitä Hans Assmania Bodomiin. Edes murhapaikan lähellä asuminen ei ole kovin kummoinen todiste, kun kolmoismurhaajaa jäljitetään. En edes viitsi tässä yhteydessä mainita niitä lukuisia agenttitarinoita, joita Assmanin asian tiimoilta on kirjoiteltu sanomalehtiä myöten. Puhumattakaan siitä, että Hans Assman on liitetty lähes jokaiseen 1950- ja 60-luvun selvittämättömään suomalaiseen henkirikokseen.

Murhaaja on valtaisasta mediakohusta huolimatta edelleen tavoittamatta. Åke Lindmanin loistavaa kerrontaa mukaillen hänen puolellaan on aika ja unohdus. Mutta aivan Bodom- jakson lopussa kertoja alkaa puhumaan tutkintalinjasta, jota poliisi tutki 1990-luvun lopussa edelleen hyvinkin tarkasti. Ylikomisario Rahikka esittää pahaenteisen kuuloisesti olettamuksen, jonka mukaan tekijä on  edelleen elossa. Todetaan, että syyllinen olisi itsekin tietoinen poliisin tutkimuksista. Ei vanhene koskaan- jakso päättyy mustavalkoiseen kuvaan, jossa hengissä selvinnyt Nils Gustafsson on laittamassa kukkia Bodomjärven uhrien haudalle.

...

(Nils Gustafsson toimittajien ristikuulustelussa vuonna 2004.)

Keväällä 2004 lehtien kohuotsikot kirjoittivat telttaretkeltä hengissä selvinneen Nils Gustafssonin pidätyksestä. Hänet oli pidätetty todennäköisin syin ystäviensä murhasta. DNA-tutkimuksissa oli selvinnyt, että uhrit olisikin tapettu teltan sisällä. Kuluneesta teltasta oli löytynyt verijälkiä, jotka myös viittasivat siihen, että murhaajalla oli jalassaan erään telttaseurueen kengät. Samat kengät oli kätketty murhaniemeen johtavan polun varteen. Poliisilla oli siis syytä olettaa, että kengät olivat olleet Gustafssonin jalassa hänen suorittaessaan tekonsa. Ei kai ulkopuolinen murhaaja laittaisi uhrien kenkiä jalkaansa? Tutkimuksissa oli myös todettu, että mm. telttaa olisi siirretty jälkikäteen. Miksi? Poliisi oli myös löytänyt puukonreikiä sellaisista paikoista, joissa niitä ei olisi edes pitänyt olla. Tekijä olisi siis yrittänyt lavastaa teon ulkopuolisen surmaajan teoksi pistämällä telttaan ylimääräisiä reikiä.

Myös Nils Gustafssonin lausunnot ja vammat joutuivat uudelleen suurennuslasin alle. Jälkikäteen on todettu, ettei henkiinjäänyt Gustafsson ollutkaan joutunut niin rajun hyökkäyksen kohteeksi kuin mitä 1960-luvun sanomalehtikirjoituksissa annettiin ymmärtää. Puheet aivovammasta ja syvästä tajuttomuustilasta saattoivat ollakin liioiteltuja. Gustafsson itse totesi, että "se oli säpäleinä koko tämä puoli..." vammoista puhuttaessa. Myös Gustafssonin muistinmenetys murhailtana on kohtuullisen hataralla pohjalla. Itse hän on sanonut, ettei muista murhaillan tapahtumista mitään. Eräässä haastattelussa hän tosin mainitsee, että muistaa hyökkääjän hypänneen teltan päälle ja alkaneen silmittömän puukottamisen. Melkoinen ristiriita. Lisäksi on erikoista, että Nils Gustafsson vannoo syyttömyyttään, vaikkei muista mitään murhaillasta. Miten voi muistaa tekemättömiä asioita, jos ei muista niistä mitään.

Syyttäjäpuolen mukaan Nils Gustafsson olisi mieltynyt kaikista eniten Irmeli Björklundiin. Björklund oli kolmoismurhan uhreista saanut vakavimmat vammat. Ikäänkuin murhaaja olisi kohdistanut raivonsa juuri häneen. Tutkijoiden ja syyttäjien mukaan humalainen Gustafsson ei olisikaan saanut Björklundilta vastakaikua tunteilleen ja käynyt raivonvallassa hänen kimppuunsa puukon ja jonkin tylpän esineen kanssa. Sen jälkeen hän olisi käynyt seurueen muiden jäsenten kimppuun ja havahtuessaan tekonsa kauheuteen aloittanut kaikki lavastustoimenpiteet murhapaikalla. Ensimmäisten sivullisten saapuessa paikalle lyyhistyneen teltan päältä löytyi vaikeroiva Nils Gustafsson, joka todellisuudessa olisi voivotellut omaa tekoaan. Ambulanssimiehiltä ja tutkijoilta olisi siten jäänyt huomaamatta, että ulkopuolisen murhaajan sijasta tekijä olikin ollut yksi seurueen jäsenistä. Tämä on sikäli johdonmukaista, että ensimmäiset Bodomjärven murhaa koskevat poliisitiedotteet käsittelivät tapausta aivan aluksi juopposeurueen keskinäisenä tappeluna.

Murha-asetta ei siis ole tähän päivään menessä löytynyt. Julkisuudessa on vain ainoastaan mainittu, että poliisi etsii murha-aseena käytettyä tyypillistä puukkoa. Lisäksi kateisiin jäi omaisuutta, joka ei missään nimessä ollut varastamisen arvoista. Uhreilta jäljelle jääneet tavarat luovutettiin virheellisesti takaisin omaisille ilman minkäänlaista luettelointia. Poliisi kritisoitiin, ettei se ollut aikanaan ottanut huomioon Nils Gustafssonin mahdollista syyllisyyttä. Tämä ei pidä täysin paikkaansa, sillä Nils Gustafssonin osuutta on pohdittu mm. 1960-luvulla poliisien laatimassa asiakirjassa "Bodomin mysteeriö". Poliisia on varmasti hämmästyttänyt, että ulkopuolinen tekijä surmaa kolme telttailijaa, mutta vain haavoittaa neljättä. Miksei hän hoitanut työtään loppuun? Tutkijoiden mietintöjen ja Gustafssonin kuulemisen jälkeen hänet vapautettiin tuolloin kaikista epäilyistä.

Nils Gustafssonin pidätys vuonna 2004 puhuttaa vielä tänäkin päivänä. Bodomjärven murhista on käyty keskustelua ehkä eniten Suomen suurimmalla rikosaiheisella nettiportaalilla Murha.infolla. "Bodom"- osioon ilmestyy uusia viestejä melkeinpä päivittäin. Suosituimpana puheenaiheena on Nils Gustafssonin syyllisyys tai syyttömyys. Gustafssonin ympärille on kokoontunut ikään kuin oma koulukuntansa, joka on täysin varma Nils Gustafssonin syyllisyydestä, vaikka käräjäoikeus hänet vapauttikin kaikista syytteistä. Muita infolaisten "suosikkiepäiltyjä" ovat Assmanin lisäksi kioskimies ja tuntemattomaksi jäänyt ulkopuolinen taho.

Murha-aseen lisäksi suurelle yleisölle ei ole täysin avautunut murhan motiivi. Aivan alusta alkaen kolmoismurhaa pidettiin seksuaalimurhana, jota olisi yritetty peittää varastamalla uhrien arvotonta omaisuutta. Nils Gustafssonin oikeudenkäynnissä syyttäjäpuoli esitti, että Gustafsson on surmannut muun telttaseurueen saatuaan "pakit" Irmeli Björklundilta. Olisiko tämä voinut pitää paikkansa? Syvällisemmin ajateltuna on loppujen lopuksi vaikea ajatella, että pelkkä kiintymys tai mustasukkaisuus humalatilaan yhdistettynä olisi riittänyt motiiviksi murhata kokonainen telttaseurue. Ja jos niin oli, niin miksi Nils Gustafsson ei osoittanut vastaavaa käytöstä ennen tai jälkeen Bodomjärven telttasurmien. On vaikea kuvitella 18-vuotiasta pojankloppia peittelemässä todistusaineistoa ja siirtelemässä telttaa raa'an surmatyön jälkeen. Kyseinen teko vaatisi allekirjoittaneen mielestä paatuneempaa mieltä. Suorastaan häiriintynyttä persoonaa.

Kirjoittaja sai ensikosketuksen Bodomjärven murhaan kesällä 1997 nähtyään aiheesta kertovan jakson sarjasta Ei Vanhene Koskaan. Kipinä on kestänyt kaikki nämä 22 vuotta. 

Tutkinta jatkuu...

Sillä murha ei vanhene koskaan....

Vihan vuosi 1918 (osa II)

Punainen teloittaja

Kansallissosialistisen Saksan sotakone Wehrmacht oli piirittänyt Neuvostoliiton suurkaupungin Leningradin toisessa maailmansodassa syksyllä 1941. Natsi-Saksan johtaja Adolf Hitler haaveili bolsevikkivaltion erityisen symbolin nopeasta tuhosta. Kevääseen 1944 mennessä saartorenkaan sisällä menehtyi arviolta 800 000 neuvostokansalaista. Valtavista tuhoista ja piinaavasta piirityksestä huolimatta saksalaiset eivät koskaan onnistuneet valloittamaan Leningradia.

Keväällä 1942 kyseisessä Leningradin piirityksessä menehtyi suomalainen Mikko Kokko. Alkujaan Nurmeksesta kotoisin ja myöhemmin Helsinkiin muuttanut Kokko oli yksi Suomen sisällissodan jälkimainingeissa Neuvosto-Venäjälle paenneista punaisista. Hänen vaiheistaan Suomen sisällissodassa on tarjolla ristiriitaista tietoa. Mikko Kokko johti Suomen sisällissodassa Helsingin tupakkatehtaan komppaniaa ja taisteli eri paikkakunnilla noin 4 kuukautta kestäneen sodan aikana. Hänen joukkoaan voi hyvällä syyllä kutsua punakaartin eliittiosastoksi, joka toimi moneen punakaartin osastoon verraten fanaattisesti ja kurinalaisesti.

Kolikolla on tosin kääntöpuolensa.  Mikko Kokkoa on kuvattu häikäilemättömäksi ja turhamaiseksi johtajaksi, joka ei säästellyt edes omiaan. Näitä ominaisuuksia Kokko tarvitsi myöhemmin toimiessaan Neuvosto-Venäjän salaisen poliisin Tsekan asiamiehenä. Mutta ennen kaikkea vastapuoli sai pelätä Mikko Kokon joukkion edessä. Tiukkana vasemmistolaisena ja anarkistina Mikko Kokko ei hyväksynyt kompromisseja valkoisten kohtelussa ja otti sumeilematta osaa punavaltaa vastustaneiden henkilöiden joukkoteloituksiin.

(Mikko Kokon helsinkiläisistä koostuva tupakkatehtaan komppania oli punakaartin osastoista taistelykykyisimpiä. Tosin komppania toimet herättivät pelkoa myös punaisten keskuudessa.)

Mikko Kokon johtama helsinkiläiskomppania otti Suomen sisällissodassa osaa Vilppulan ja Lylyn rintaman taisteluihin. Maaliskuussa 1918 punaiset valtasivat Oriveden aseman juuri helsinkiläisten erityisen kunnostautumisen ansiosta. Tämä mahdollisti punaisten turvallisen vetäytymisen Tampereelle Vilppulan rintamalta. Kevään aikana Mikko Kokon komppania oli yrittämässä läpimurtoa valkoisten saartamaan Tampereen kaupunkiin. Komppanian vetäytyessä Helsinkiin se otti yhteen saksalaisten kanssa huhtikuun alkupuolella. Tämän jälkeen komppania otti osaa Uudenkylän taisteluun 15.-16.4 ja yritti läpimurtoa Viipurin radalle Lahden taistelujen yhteydessä. Kuvaavaa oli, että helsinkiläiskomppania onnistui haastamaan vastaan asettuneet ammatisotilaat.


Helsinkiläinen huligaanijoukko


Sotakuntoa pidettiin yllä juopottelulla ja ryöstelyllä. Uudenkylän taistelujen aikana riihimäkeläinen punapäällikkö Erkki Karjalainen surmasi toisen punakaartilaisen juuri Mikko Kokon käskystä. Surma liittyi kiistaan arvokkaista koruista, jotka olivat päätyneet punaisten käsiin Uudenkylän taistelujen yhteydessä. Ryöstelyt ja takavarikot eivät olleet harvinaisuuksia sisällissodan aikana, mutta niihin suhtauduttiin erityisen halveksuvasti valkoisen väestön keskuudessa. Moni sodan jälkeen vangittu punainen sai maksaa hengellään osallistumisen ryöstöihin ja takavarikoihin. Erityistä Mikko Kokon kohdalla on se, että hän oli valmis toimimaan häikäilemättömästi myös omiaan kohtaan.

(Suomen sisällissota oli radanvarsisotaa. Punakaarti tuki sotatoimiaan raskaasti aseistetuilla panssarijunilla. Mikko Kokko osallistui taisteluihin usein panssarijunan kyydissä.)

Mikko Kokosta käytettiin nimitystä Pitkä-Kokko. Häntä kutsuttiin virheellisesti mestaripainijaksi, koska Kokon veljeksistä Jalmari ja Sulo olivat voittaneet painimestaruuksia Helsingin Jyryssä. Mikko Kokko mainitsee myös toimineensa panssarijunan komentajana sisällissodan aikana, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta. Todennäköisesti hänen komentamansa panssarijuna oli tavallinen hiekkasäkeillä ja konekivääreillä varustettu juna. Ennen pakoaan Venäjälle Kokko osallistui todennäköisesti panssarijunan päällikkö Gustaf Gressen Tamlanderin murhaan Haminassa. Tamlanderin ruumis löytyi veneen alta paikasta, josta sitä osattiin etukäteen etsiä. Tamlanderia ei aluksi osattu merkitä taistelujen aikana surmansa saaneisiin. Mikko Kokko oli syyttänyt sodan loppuhetkillä Tamlanderia panssarijunan miehistön palkkarahojen varastamisesta.

Todennäköisesti Tamlander kuitenkin murhattiin, koska hän näyttäytyi fanaattisimpien punaisten silmissä luokkapetturina ottaessaan Helsingin taistelujen aikana yhteyttä saksalaisiin joukkoihin Nummelassa neuvotellakseen tulitauosta.  Mikko Kokko toteaa epämääräisesti Tamlanderin "menneen Venäjälle", vaikka tosiasiassa Mikko Kokko oli yhdessä Erkki Karjalaisen kanssa kaapannut Tamlanderin veneen Haminassa paetakseen Venäjälle. Tamlanderin murha on säilynyt näihin päiviin asti mysteerinä, vaikka Kokkoa ja Karjalaista voi hyvällä syyllä epäillä tekijöiksi Missään ei kuitenkaan ole säilynyt tietoja siitä, kuka osasi neuvoa ruumiin löytöpaikan niinkin tarkasti.


Terrorin saastuttama poikkeusyksilö


Huhtikuussa 1918 Kouvolaan saapui krapulainen ja väsynyt helsinkiläiskomppania Mikko Kokon johdolla. Komppanian päällikkö ja sen miehistö olivat usein humalassa ja nytkin vartiopalvelukseen kykeni vain muutama punakaartilainen. Päättäväisenä usein esiintyvä Mikko Kokko halusi joukon jatkavan mahdollisimman nopeasti Viipuriin, mutta Kouvolassa keskisen rintaman joukkoja komentanut kotkalainen Vihtori Hasu halusi Kokon ja hänen komppaniansa vartioimaan Korian siltaa. Tosiasiassa hän halusi pitää valvonnan alaisena "helsinkiläisen huligaanijoukon", josta kuitenkin voisi olla tarpeen tullen hyötyäkin. Kokon komppania ei tosipaikan tullen hevillä perääntyisi.

Kouvolassa pidettiin punakaartin päälliköiden kesken neuvonpitoa. Punaisten sota oli luisumassa kohti tappiota. Punainen Suomi oli kutistumassa pieneksi valkoisen armeijan ja saksalaisten joukkojen puristuksessa. Kosteassa tapaamisessa päätettiin pitää tie Viipuriin auki hintaan mihin hyvänsä, jotta vallankumouksen ydin pääsisi jatkamaan luokkasotaa Venäjältä käsin. Samalla todennäköisesti päätettiin Kymi-yhtiön johtajien vangitsemisesta ja kuljettamisesta Viipuriin.

Vastavallankumoukselliset tehtaanjohtajat olivat esiintyneet liian nokkavasti ja olivat kaiken lisäksi alkaneet vastustamaan punavaltaa entistä avoimemmin valkoisten joukkojen lähestyessä Kouvolaa. Punavallan vastustajista tunnetuin oli kauppaneuvos ja Kuusankosken tehtaiden johtaja Gösta Björkenheim, joka oli työväen keskuudessa pidetty mies.  Hän oli suhtautunut työväkeen suopeasti ja pyrkinyt kaventamaan sosiaalista kuilua parantamalla tehtaan työväestön oloja. Sodan kääntyessä valkoisten voitoksi Björkenheim alkoi kuitenkin arvostella punavaltaa ja moittia vallankumouksen päämääriä. Lisäksi hän otti yhteyttä paikalliseen suojeluskuntaan, kuitenkin tuloksetta.

Gösta Björkenheim kohtasi kuolemansa Korian sillalla huhtikuun jälkipuoliskolla yhdessä lääkäri Kaarlo Hjeltin kanssa. Hänen teloittajinaan toimivat todennäköisesti Mikko Kokon komppaniasta valikoidut miehet ja mahdollisesti Kouvolan salaisen tutkijakomitean jäsen Vihtori Saarinen. Myös punakaartin johtaja Året Sundström oli todennäköisesti paikalla Björkenheimin ja Hjeltin teloituksessa. Joka tapauksessa ampujista ei ole saatu tähän päivään mennessä tarkkaa tietoa. Mikko Kokon tiedetään tosin puhelimessa kerskuneen, että hän hoitaa valkoisten vankien ampumisen ellei kukaan muu Kouvolan esikunnasta siihen pystyisi.

Viivyteltyään aikansa Kouvolassa ja Korilalla Mikko Kokko poistui miehineen paikkakunnalta aikomuksenaan päästä vielä viime hetkellä Viipuriin. Kauppaneuvoksen kuolema oli järkyttänyt myös punaista siviiliväestöä, joka piti tekoa raakalaismaisena. Valkoisella puolella heräsi valtava koston halu jokeen pudotettujen ja tukkeihin ruhjoutuneiden tehtaan herrojen löydyttyä. Muutamia jokeen pudotettuja ei löydetty koskaan.

Vallankumouksen rautainen käsivarsi

Mikko Kokon henkilöhahmossa paljastuu punakaartilainen huligaani ja varas, joka joukkonsa kanssa mellasti siellä missä parhaaksi katsoi. Kokon komppania oli paikoin niin humalassa tai krapulassa, että vain muutama komppanian mies kykeni osallistumaan sosialistisen ihanneyhteiskunnan puolustustehtäviin. 

Toisaalta Mikko Kokon komppania oli hyvä olla esikunnan "iskuryhmänä", kun todellisia tekijöitä kaivattiin. Siksi Mikko Kokko käskettiin paikalle Korialle, koska Kouvolan aseman punainen esikunta tiesi, että tehtaan herrojen teloittajiksi ei voinut määrätä ketä tahansa. 

Kokon punakaartilaiset poistuivat paikalta yleensä ryöstösaaliin kanssa. Kokko oli valmis tappamaan arvoesineiden takia. Ryöstely ja takavarikointi ei tosin ollut mikään erikoinen ilmiö sotatilanteessa, vaikka valkoinen osapuoli sitä kovasti kauhistelikin. Arvoesineet, ravinto ja erityisesti viina kelpasivat myös valkosotureille. 

Mirja Turunen ja Marko Tikka ovat tutkimuksissaan tuoneet esille terrorin saastuttaman poikkeusyksilön, jolle sisäinen sota antoi tilaisuuden pyssyn heilutteluun. Poikkeustila antoi heille mahdollisuuden toteuttaa mielihalujaan niin punaisella kuin valkoisellakin puolella. Juopotteluun ja turhamaisuuteen taipuvainen punakaartilaispäällikkö Mikko Kokko käy tästä hyvänä esimerkkinä. Toisaalta pitää muistaa, että vastapuolen ankara kohtelu oli punaisellakin puolella osa  esikuntien vallankumouksellista sotataktiikkaa, jossa tavoitteena oli vastapuolen potentiaalisen sotavoiman taltuttaminen, peloittelu ja viime kädessä teloittaminen. 

Tiukkaa vallankumousoppia sovellettiin myöhemmin Puna-armeijan toimesta Venäjän sisällissodassa. Venäjälle paennut Mikko Kokko pääsi toteuttamaan  omaa vallankumousoppiaan bolsevikkien "rautaisen käsivarren" Tsekan asiamiehenä. Tsekalle tyypillistä toimintaa olivat vallankumouksen vastustajien pidätykset, kuulustelut ja joukkoteloitukset. Kokon uraa Venäjällä häiritsi kuitenkin jatkuva juopottelu. 

Lähteet 
Mirja Turunen, Veripellot.
Seppo Aalto, Kapina Tehtaalla.
Marko Tikka, Terrorin aika 1917-1921.
Tuija Wetterstrand, Punainen panssarijuna.

































Kesäretken raaka päätös Heinävedellä vuonna 1959

Julkaistu aikaisemmin joulukuussa 2015.

Helsinkiläinen pariskunta yöpyi Heinäveden Tulilahden leirintäalueella 30.7.1959. He olivat saapuneet paikalle puolenyön aikoihin ja kävivät telttaansa nukkumaan vähän saapumisensa jälkeen. Vaimo ei nukkunut kunnolla ja heräsi kolmen maissa yöllä siihen, että joku saapui veneellä Tulilahden leirintäalueen rantaan. Veneestä astui maihin kaksi miestä, joita nainen ei tuntenut. Miehet olivat kulkeneet pariskunnan teltan ohi ja vaimo oli kuullut pätkän miesten keskustelusta:

– Peittelitkö sinä ne jäljet siellä?
– Joo. Etkö sinä ole jo saanut tarpeeksi tästä?
– Kestää kauan ennen kuin niitä osataan kaivata.
– Ei kai poliisi näin pian…?
– Mennäänkö tuonne?
– Ei… siinähän on miesten pyörä.

Keitä nämä kaksi miestä olivat? Vastausta ei ole saatu tähän päivään mennessä.

Heinäkuussa 1959 surmattiin Heinävedellä Etelä-Savossa kaksi nuorta telttailevaa neitosta Tulilahden leirintäalueella 28.7. Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen ruumiit löydettiin kolme viikkoa kestäneiden etsintöjen jälkeen suohaudasta Tulilahden pohjukasta. Helsinkiläinen pariskunta oli siis tietämättään viettänyt yönsä Tulilahdella ruumiiden vieressä!

(Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen kaksoismurha vavahdutti koko Suomea vuonna 1959)

Murhaajia ei koskaan tavoitettu

Tosin murhasta epäiltiin aikanaan munsalaista pikkurikollista Runar Holströmiä, joka pidätettiin Tulilahden kaksoismurhasta epäiltynä marraskuussa 1959. 

Karmea ruumislöytö tehtiin noin 200 metrin päästä leirintäalueen laiturista. Poliisi epäili alkuun tekijäksi paikkakuntalaista. Todellakin heinävetelinen tekijä olisi ollut todennäköisempi tekijä kuin ihmisarka ja lähinnä varkauksista tuomittu suomenruotsalainen Runar Holmström. Lisäksi tekijä oli tullut peittelemään jälkiään helsinkiläisen pariskunnan todistuksen perusteella. 

Tyttöjen tavarat oli kätketty moniin eri paikkoihin huolellisesti. Lisäksi eräs etsinnöissä mukana ollut poliisi totesi aikanaan tavaroiden ilmestyneen tutkijoiden nokan eteen kuin tyhjästä. Ihan kuin murhaaja olisi ollut etsijöiden mukana sotkemassa jälkiä ja parantelemassa kätköjään! Lapio, jolla tyttöjen hauta oli kaivettu, oli osattu hakea puolen kilometrin päästä talosta. Edes talon valpas pystykorva ei ollut haukkunut lapion lainaajan perään murhayönä.

Tekijä oli käyttänyt runsaasti aikaa jälkiensä peittämiseen ja luottanut siihen, ettei kukaan olisi heti tulossa murhapaikalle. Ulkopuolinen olisi kätkenyt ruumiit ja tavarat samaan ja paennut murhapaikalta mahdollisimman nopeasti. Hänellä ei olisi ollut mitään tarvetta jäädä peittelemään jälkiään. Päinvastoin viivyttely olisi vain lisännyt kiinnijäämisen riskiä. Vieraspaikkakuntalainen ei olisi nähnyt niin paljon vaivaa toisin kuin paikkakuntalainen, joka ei voinut noin vain kadota paikalta.

Tyttöjen polkupyörät oli upotettu Tulilahden syvimpään kohtaan ja oli todennäköisesti piiloitettu väliaikaisesti jonnekin muualle ennen upottamista. Kuinka tämä olisi onnistunut ulkopuoliselta? Heinäveden nimismies Ilmari Rauteva oli pyöriä etsittäessä sitä mieltä, että pyöriä on turha etsiä järvestä. Todistajien mukaan leirintäalueella oli liikkunut tuntematon mieshenkilö tarkkailemassa Riitta Pakkasen ja Eine Nyyssösen telttaa ennen murhia. Mies ei suinkaan näyttänyt olleensa ensimäistä kertaa Tulilahdella. Hän käveli poluilla ikäänkuin olisi tuntenut seudun entuudestaan.

Tyttöjen hautapaikka sijaitsi keskellä kivikkoa. Miten ihmeessä ulkopuolinen olisi osannut valita hautapaikan juuri sieltä yö pimeydessä?

Poliisi mukaan Tulilahden rannalta oli löytynyt kivikasoja, joiden takaa joku epänormaali henkilö olisi tarkkaillut uimarannalla liikkuvia ihmisiä. Mitä poliisi tarkoitti tällä lausunnolla? Oliko tämä tirkistelypaikka jo entuudestaan tuttu vakipaikka tekijälle?

Jos mopoileva Runar Holmström seurasi Riitta Pakkasta ja Eine Nyyssöstä leirintäalueelle pahat mielessä, niin miksi hän oli niin rohkea, että teki sen kaikkien nähden? Eikö hänen pikemminkin olisi kannattanut pysyä piilossa? Runar Holmströmilla on täytynyt olla kovat hermot, mikäli hän on kiinnijäämisen uhalla alkanut silmittömästi murhaamaan.

Elokuussa 1959 Helsingin Sanomat uutisoi, että Riitta Pakkanen oli surmattu kivellä päähän lyömällä leirintäalueen käymälän luona ainakin 200 metrin päästä teltasta, joka sijaitsi Tulilahden rannassa. Rantaan pakeneva Eine Nyyssönen olisi surmattu lähellä hautapaikkaa eli Tulilahden pohjukassa 200 metrin päässä teltasta! Kuinka ihmeessä tämä olisi onnistunut yhdeltä tekijältä? Tekotapa viittaa kahteen murhaajaan.

Epäillyn Runar Holmströmin hallusta löytyi morapuukko, jonka vuolujälki muistutti tyttöjen suohaudan peittämiseen käytettyjen kuusentaimien vuolujälkiä. Holmström hermostui, kun häneltä kyseltiin puukosta. Hän ei tuntunut muistavan aluksi, mistä oli puukon saanut. Lopulta Holmström sanoin varastaneen puukon jostain huvilasta. Yhdestäkään huvilasta, joihin Holmström murtautui, ei tosin havaittu hävinneen kyseistä puukkoa.

Oliko Runar Holmström Tulilahden leirintäalueella ja sotkeentunut jollain tavoin kaksoismurhaan? Vai oliko hän ollut sattumalta paikalla silminnäkijänä ja ottanut puukon haltuunsa? Se olisi ollut melkoinen yhteensattuma. Runar Holmström teki oikeudenkäynnin aikana itsemurhan ja koko juttu julistettiin ratkaistuksi Holmströmin syyllisyyden myötä. Yhteiskunnasta eristäytyneen kriminaali täytyi olla syyllinen…

(Oliko Runar Holmström todella syyllinen Tulilahden kaksoismurhaan vai pelkästään syylliseksi sopiva?) 

Mutta vuonna 2009 Heinäveden poliisi kuulusteli eräitä paikkakuntalaisia. Kuulusteluista ei ole annettu tietoja julkisuuteen, mutta kerrotaan, että Tulilahden kaksoismurhan takana olisi ollut kaksi heinävetelistä miestä, joista toinen olisi ollut elossa vielä vuonna 2009. Olivatko nämä ne kaksi miestä, joiden epämääräisen keskustelun helsinkiläisnainen kuuli Tulilahden leirintäalueella 30.7.1959 vain kaksi vuorokautta raa’an kaksoismurhan jälkeen?

Tapaus on edelleen avoin.

Kyllikki Saaren murha ei unohdu

Julkaistu aiemmin Wordpress- alustalla 24.11.2015.

Osa 1
Kyllikki Saaren murha on ehkä kuuluisin suomalainen selvittämätön henkirikos. Mutta toisaalta se on myös yksi karmeimpia toisen maailmansodan jälkeisen murrosajan Suomessa.

(Kuuluisa kuva Kyllkki Saaresta tuli tutuksi monessa suomalaisessa torpassa. Kyllikki Saaren murha on yksi kuuluisimpia rikoksia Suomen rikoshistoriassa.)

Kyllikki Saari oli 17-vuotias uskovainen tyttö, joka oli palaamassa kotiin hartaustilaisuudesta toverinsa Maija Yli-Hietalan kanssa sunnuntai-iltana 17.5.1953. Saavuttuaan Isojoen meijerin tienhaaraan noin klo 22.00 toverukset erosivat. Ennen tätä Kyllikki kertoi pelkäävänsä kotimatkaa, jolloin Yli-Hietala oli pyytänyt Kyllikkiä jäämään luokseen yöksi. Kyllikin pelko oli perusteltu, koska hänen 6 kilometrin pituinen kotimatkansa Kauhajoen Päntäneentietä pitkin kulki synkän metsätaipaleen halki. Lisäksi kylän naisia oli ahdisteltu saman reitin varrella kevään 1953 aikana. Kyllikki Saari kieltäytyi Maiju Yli-Hietalan tarjouksesta ja lähti polkemaan meijerin risteyksestä kohti kotia.

Perille hän ei koskaan saapunut.

Kyllikin isä Eino Saari teki katoamisilmoituksen nimismies Eino Sipilälle 19.5.1953, koska Kyllikki Saari ei ollut saapunut työpaikalleen kirkkoherranvirastoon. Viranomaiset suhtautuivat asiaan vakavasti, koska Kyllikillä ei ollut tapana kadota tällä tavalla. Ensimmäiset maastoetsinnät suoritettiin Kyllikin kotitaipaleen varrella kaksi päivää katoamisen jälkeen. Etsintöihin osallistui 600 henkeä, mutta mitään ei löytynyt.

TVH:n työntekijä Jaakko Lähteenmäki oli pyöräillyt Kyllikkiä vastaan kello 22 jälkeen noin 1,5 kilometriä meijerin tienhaarasta. Tilallinen Oskari Forsby ja hänen poikansa olivat havainneet samalla paikalla kamppailun jälkiä maanantaiaamuna klo 7 aikoihin. Molemmin puolin maantietä havaittiin runsaasti jalanjälkiä sekä polkupyörän renkaanjälkiä. Samassa kohdassa tienreunassa oli halkopino. Samalla paikalla kerrotaan havaitun myös lasinsiruja, mutta tästä tutkijat eivät olleet aivan varmoja.

Kesän 1953 aikana viranomaisille tehtiin havainto kermanvärisestä Ford-merkkisestä autosta, joka olisi ajanut pitkin Päntäneentietä. Autokuskeja ja autonomistajia haastateltiin, mutta kukaan ei ollut ajanut autolla kyseistä etappia pitkin Kyllikin katoamisyönä. Erään silminnäkijälausunnon mukaan auton peräkontista olisi pilkottanut esiin polkupyörän takarengas.

Kesäkuussa tutkimusten johtoon siirtyi komisario Axel Skogman, joka tutki tapausta murhana.

Heinäkuussa kaksi marjastajaa löysivät Kyllikin pyörän suonsilmäkkeestä Lellulaaksosta 1,5 km:n päästä katoamispaikalta. Löytöpaikka sijaitsi lähellä Isojoen meijerin tienhaaraa. Lellulaakso oli lähes läpipääsemätöntä korpea, joten kätkijä tunsi paikan hyvin. Pyöränventtiilit oli tyhjennetty ja ohjaustanko käännetty rungon suuntaiseksi.

Syyskuussa jutun tutkimukset keskittyivät Kaarankajärvelle, jossa oli tapahtunut jotain outoa Kyllikin katoamisyönä. Eri todistajat olivat kuulleet naisen avunhuutoja ja pistoolinlaukauksia. Lisäksi outoja kulkijoita oli havaittu aution Kaarankajärven rannalla. Naarauksissa etsijöiden käteen ei kuitenkaan tarttunut muuta kuin mutaa ja sammakoita.

(Karmaiseva kuva Kyllikki Saaren ruumista Isojoella lokakuussa 1953. Kyllikin pahoin maatunut ruumis pilkistää peitteen alta.)

Lokakuussa Kyllikin katoamisesta oli kulunut melkein puoli vuotta eikä tytön kohtalosta ollut aavistustakaan. Talven lähestyessä viranomaiset päättivät suorittaa vielä yhden etsinnän Kyllikin katoamispaikalla. Valtteri Mäkelä löysi Kyllikin oikean jalan kengän 10.10 tehdyssä etsinnässä. Kengästä löytyi Kyllikin rikkirevitty kaulahuivi ja miesten sukka, joka oli poikkileikattu sekä sidottu mustalla villalangalla. Kenkä oli luultavasti tuotu löytöpaikalleen vasta kesän aikana, koska aikaisemmissa etsinnöissä sitä ei oltu löydetty.

Seuraavana päivänä 11.10 käynnistyi toinen suuretsintä. Ilmari Hietaoja kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynnäreeseen. Näre kiskaistiin pois ja huomattiin, että näre oli tyvestä kömpelösti teroitettu. Näreen alta paljastui pahoin maatuneen Kyllikki Saaren ruumis. Etsintäketju pysäytettiin ja paikalle kutsuttiin lääninlääkäri O. Hokkanen ja Axel Skogman.

(Kyllikki Saaren suohauta oli taitavasti kaivettu matala hauta, joka oli osattu valita juuri sopivasta kohdasta. Haudan merkiksi oli jätetty männynoksa, jonka Ilmari Hietaoja kiskaisi pois haudan päältä. Syntyneestä reiästä löyhähti etsijöiden silmille kalman ja mädän löyhkä. Ilmari Hietaoja toimitettiin lääkäriin hautalöydön jälkeen.)

Kyllikki Saaren kuolinsyyksi ilmoitettiin tukehtuminen, ei kuitenkaan kuristaminen. Lisäksi todettiin, että Kyllikin kasvot oli murskattu raskaalla esineellä, kuten lapiolla tai rautakangella. Lääkärin mukaan kivenisku ei olisi voinut aiheuttaa kyseisiä vammoja. Lisäksi julkisuuteen pääsi tieto, jonka mukaan Kyllikki oli raiskattu.

Kyllikin ruumiin kätköpaikan läheisyydessä oli ollut kesän aikana ojatyömaa, mutta työmiehet eivät olleet huomanneet paikalla mitään epäilyttävää. Ei silloinkaan kun erään metsänvartijan koira oli saanut tapahtumapaikalla sellaisen hepulin, että se piti laittaa talutusnuorasta kiinni puuhun. Tutkijat olivat myös varmoja siitä, että murhaaja oli käynyt parantelemassa Kyllikin hautaa kesän ja syksyn aikana. Murhaaja oli myös todennäköisesti merkinnyt haudan näreellä vasta, kun Kyllikin ruumis oli maatumassa.Poliisi kuulusteli kaiken kaikkiaan 500 henkilöä, mutta murhaa ei koskaan virallisesti ratkaistu. Viralliset tutkimukset lopetettiin vuonna 1956.

Vai oliko ratkaisu sittenkin lähellä?

(Kyllikki Saaren suohaudalle pystytettiin myöhemmin muistokivi. Suohaudan ympäristö on säilynyt melko samanlaisena 2010-luvulle asti. Kuva vuodelta 2012.)

Vihan Vuosi 1918

"Tässä ei kirjoteta ihannoivaa jatkoa valkoisten sankaritarulle tai puhdisteta kapinallisten mainetta. Tässä ei riemuita sen enempää Suomen itsenäisyyden kuin yhteiskuntajärjestyksenkään pelastumisesta tai kapinoivien kunniakkaasta yrityksestä oikaista vuosisatainen sorto ja sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus..."

- Heikki Ylikangas teoksen Tie Tampereella esipuheessa (1996)

Verinen kevät

Suomen sisällissota päättyi 15.5.1918 Helsingissä valkoisen armeijan voitonparaatiin ylipäällikkö Mannerheimin ratsastaessa joukkojensa kärjessä. Suomen sisällissota oli lyhyt mutta raaka. Sisällissodan taisteluissa oli molemmilta osapuolilta kaatunut yhteensä noin 9400 ihmistä. Poliittisen terrorin seurauksena noin 11 500 ihmistä menetti henkensä enemmän tai vähemmän hämärissä olosuhteissa. Sisällissodan suurimpiin tragedioihin lukeutui eripuolille Suomen pystytetyt vankileirit, joilla virui keväästä 1918 lähtien noin 72 000 punavankia. Kaikkiaan Suomen sisällissodassa menehtyi noin 38 000 suomalaista.

(Leppävaaran punakaartia lähdössä Tampereelle sisällissodan alkuvaiheessa. Punakaartien toimintaa sisällissodassa on hyvällä syyllä kuvattu "amatöörien sodaksi". On kuitenkin otettava huomioon, että vallankumoushuumassa sekä kapinan johto että rivimiehet olettivat vallankumouksen leviävän maahan ikään kuin itsestään.)

Juhannukseen tultaessa leireillä oltiin totaalisen nälkäkatastrofin edessä, kun ravintoa ei ollut riittävästi. Ei ollut myöskään tahtoa ruokkia vankeja, vaikka ruokaa olisikin ollut. Vankien ruokkimiseksi olisi riittänyt vaikka hirven ja poron lihaa, mutta vankileirien huollosta vastaavat viranomaiset kielsivät jopa omaisia toimittamasta ruokapaketteja vangeille. Vankileireillä menehtyi aliravitsemuksiin, sairauksiin ja teloituksiin arvioilta 13 500 ihmistä. Pahin paikka oli Tammisaaren vankileiri, jossa menehtyi kolmasosa vangeista eli yhteensä 2873 vankia. Jopa valkoisten sanomalehdissä kauhisteltiin vankileirien oloja ja julkaistiin kirjoituksia punavankien olojen helpottamiseksi  ja viime kädessä vapauttamiseksi. Punavankeja olisi kipeästi tarvittu takaisin töihin maatiloille ja tehtaisiin. 

Sodan nimestä ja luonteesta käydään tänäkin päivänä tiukkaa keskustelua. Toisille kyseessä oli vapaussota ja Suomen vapauttaminen venäläisjoukoista, joiden riveissä taisteli "bolsevikkitäin" puremia suomalaisia. Toisille Suomen sisällissota oli luokkasota, jossa työväenluokka kävi yhdessä tuumin sortajaansa vastaan. Joillakin keskustelijoilla vapaussota ja luokkasota ovat edelleen kesken ja nimitykset "punikki" ja "lahtari" ovat hyvin tuttuja eri käänteissä. Juha Sipilän laskiessa seppeleen viime keväänä Fellmannin muistomerkillä Lahdessa osoittaakseen kunnioitusta Fellmannin pellolla menehtyneiden vankien muistolle, nousi tapauksesta äläkkä etenkin laitavasemmistossa.

(Raa'an sodan symboli. Tuntemattomaksi jääneen pikkulapsen ruumis Tampereen kadulla. Tampereen taistelu oli Suomen sisällissodan ratkaisevin taistelu ja se on yhä suurin Pohjoismaissa koskaan käyty kaupunkitaistelu. Siviiliväestö ei säästynyt ankaralta tulitukselta ja raskaalta pommitukselta. Tampereen taisteluissa valkoiset menettivät arviolta 900 kaatunutta ja punaisia kaatui taisteluissa arviolta 1200-1500. Tämä lisäksi valkoiset voittajat ottivat taistelun jälkeen 11 000 vankia, joista useat joutuivat välittömästi teloitetuksi.)

Samaa historiaperspektiivin puutetta osoitti kirjailija ja filosofia Jari Ehrnrooth viime keväällä hänen esittäessään, että SDP:n nykyjohdon pitäisi pyytää anteeksi vuoden 1918 tapahtumia ja sanoutua irti aseellisesta kapinasta laillista hallitusta vastaan. Rinnastaessaan Antti Rinteen johtaman nyky-SDP:n vuoden 1918 sosialistijohtoon Jari Ehrnrooth syyllistyy samaan keinotekoiseen nykypolitiikan ja historian yhdistämiseen kuin ne arvostelijat, jotka nimittelivät Juha Sipilää lahtariksi ja työläisten kurjistajaksi. Toisaalta eräiden arvostelijoiden mielestä pääministerin olisi pitänyt käydä vierailemassa Mannerheimin patsaalla Lahdessa.

Ei tämän päivän poliitikoilla voi olla osaa eikä arpaa menneisyyden tekojen kanssa. Ihan samalla tavalla voisimme vaatia Kokoomukselta anteeksipyyntöä valkoisen armeijan suorittamista joukkoteloituksista tai vankileireistä. Anteeksipyytelyä ei tule rinnastaa kansallissosialistisen Saksan hirmutekoihin. Saksassa on vielä hengissä ihmisiä, jotka olivat vastuussa joukkoteloituksista ja leirille sulkemisesta, mutta Suomessa ei. Vai pitääkö meidän kaivaa valkoisen armeijan ylipäällikkö Mannerheim haudastaan pyytämään anteeksi? Muutenkin on naurettavaa verrata Suomen nykyhetkeä sisällissodan tapahtumiin. Mitään viitettä mahdollisesta sisäisestä selkkauksesta tai keskusvallan romahtamisesta ei ole näköpiirissä. Poliittinen kenttä tarjoaa ehkä jopa liikaakin areenoita yleiselle höyryämiselle, joten kenenkään ei tarvitse tarttua aseeseen puolustamaan oikeuksiaan.

(Etelä-Pohjanmaan I reservipataljoona lähdössä rintamalle. Valkoisten joukkojen varustus ei ollut millään tavalla yhtenäinen etenkään sodan alussa. Myös taistelumoraali vaihteli. Valkoisilla upseereilla oli paikoin täysi työ pitää joukkonsa aisoissa, kun miehistö päätti lähteä kesken taistelun vaikkapa saunomaan.)

Sodan nimestä


Vuoden 1918 sodan nimi on aikojen saatossa vaihdellut kertojan mukaan. On käytetty nimitystä kansalaissota, veljessota, kapina, vapaussota, luokkasota ja viimeksi sisällissota. Nimi vapaussota oli vakiintynyt käsitys aina 1960-luvulle, jolloin myös hävinneen osapuolen näkemyksiä alettiin ottamaan huomioon. Hävinnyt osapuoli alkoi kutsua Suomen sisällissotaa luokkasodaksi 1920-luvulla Neuvosto-Venäjälle paenneiden punaisten toimesta. Luokkasotakirjallisuus painotti erityisesti Suomen työväen taistelua sortajaansa vastaan. Sodan nimityksistä vapaussota ja luokkasota ovat harhaanjohtavia, vaikka niillä historiallinen tausta toki on. Molemmat nimitykset lähestyvät vuoden 1918 sotaa ideologisessa mielessä eikä anna täsmällistä kuvaa sodan tapahtumista. 

Sodan nimityksistä sisällissota on kaikkein neutraalein ja täyttää lisäksi ne elementit, jotka ovat hyvin kuvaavia sisällissodille. Suomen sisällissota ei ollut suinkaan suomalaisten sota. Sisällissodissa on hyvin yleistä, että ulkovallat tukevat jommankumman osapuolen sotaponnisteluja. Joissain tilanteissa saattaa käydä niin, että ulkovallat ryhtyvät aseistamaan ja tukemaan muutoin sotilaallisesti molempien osapuolia. Suomen sisällissodassa valkoisten joukkojen sotatoimia tukivat etupäässä saksalaiset, mutta valkoiseen armeijaan liittyi vapaaehtoisena myös ruotsalaisia sekä jonkin verran vapaaehtoisia Norjasta ja Tanskassa. Ruotsalaisista upseereista mainittakoon Harald Hjalmarsson, joka teloitti omakätisesti vangiksi jääneitä punaisia Villppulan taistelujen jälkeen. Vahvimman tuen valkoiselle armeijalle antoi kuitenkin saksalainen Itämeren divisoona, jota komensi kenraalimajuri kreivi Rüdiger von der Goltz.

(Saksan Itämeren-dvisioonan komentaja kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz Helsingissä)

Jälkikäteen ajateltuna saksalaisten apu oli valkoiselle armeijalle kiusallista. Saksalaisten apu tuli ensinnäkin valkoiselle senaatille yllätyksenä. Ainakin senaatti sai tiedon saksalaisten mukaantulosta vasta jälkikäteen. Toisekseen valkoisen armeijan ylipäällikkö Mannerheim olisi halunnut suomalaisten ottavan päävastuun sotatoimista. Saksalaisen apu ei muutenkaan ollut pyyteetöntä. Suomen sisällissota liittyi tiivisti ensimmäisen maailmansodan suurvaltapoliittisiin asetelmiin eikä ollut suinkaan ollut mikään yksittäinen ilmiö. Venäjän keisarikunta oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltojen puolella ja kärsimässä tappiota suuressa sodassa. Saksa eteni syvälle Venäjän alueelle ja perusti vallatuille alueille omia saksalaismielisiä nukkehallituksiaan. Suomi ei ollut tässä mielessä poikkeus ja Brest-Litovskissa solmittu rauha Venäjän ja Saksan kanssa lisäsi painetta entisestään Suomen aluetta kohtaan. Venäjän luopuessa intresseistään Suomen suhteen Saksa halusi toisaalta ottaa haltuunsa Suomen alueen ja varmistaa, etteivät ympärysvallat aloittaisi sotatoimia Suomessa saksalaisten häätämiseksi ja Venäjän valkoisten joukkojen tukemiseksi. Suomi oli siis pelinappula suurvaltojen pelilaudalla.

(Venäläisiä joukkoja Suomessa vuonna 1918.)

Leninin johtaman Neuvosto-Venäjän solmima rauha saksalaisten kanssa sinetöi myös venäläisten joukkojen kohtalon Suomessa. Rauhansopimuksen mukaisesti Lenin määräsi kaikki venäläiset joukot poistumaan maasta. Tämä tarkoitti sitä, että sisällissodan alkuvaiheessa Suomen punakaartin riveissä taistelleet venäläiset jättivät vallankumousarmeijan vähin äänin. Venäläisten panos Suomen sisällissotaan ei alun alkaenkaan kovin kummoinen ollut. Punakaartilaisia Kurun taistelussa johtanut venäläinen eversti Stolbov ammuttiin kertoman mukaan Näsijärven jäälle punaisten toimesta hänen yrittäessään paeta valkoisten puolelle. Tampereelta päin valkoisten konekiväärejä lähtenyt venäläismatruusien joukko palasi ensiuhon jälkeen takaisin kaupunkiin merkittäviä tappioita kärsineenä. Tämä tapahtui aivan sisällissodan ensimetreillä. Venäläiset toimivat sodan aikana lähinnä neuvonantajina ja erityisesti tykistön asiantuntijoina. Suomen punakaarti sai tosin mittavaa aseapua itänaapurilta. Muun muassa suuri asejuna Pietarista kuljetti suomalaiselle vallankumousarmeijalle 15 000 kivääriä, 2 miljoonaa patruunaa, 30 kuularuiskua, kenttätykkejä, tykin ammuksia sekä kaksi panssariautoa.

(Saksalaisia joukkoja etenemässä Helsinkiin huhtikuussa 1918)

Vihan vuosi 1918 

Kun vielä tarkastellaan sisällissodan määrityksiä ja lainalaisuuksia, niin Suomen sisällissodan osalta ei voida sivuuttaa valkoista ja punaista terroria. Marko Tikan mukaan Suomen sisällissota oli poikkeuksellisen väkivaltainen. Sodassa surmansa saaneista kolmasosa menetti henkensä terrorin seuraksena. Terrorin käyttö on sisällissodan kaltaisissa selkkauksissa hyvin yleistä silloin, kun vihollista ei voida erottaa univormusta. Laajamittainen terrori ei toisaalta ole mikään välttämättömyys, sillä esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissodassa 1861-1865 poliittista terroria tavattiin hyvin vähän. Toisaalta Espanjan sisällissodassa vuosina 1936-1939 menetti henkensä lähteistä riippuen lähemmäs 250 000 ihmistä. Suomen sisällissodan poliittisen terrorin seurauksena surmansa sai 9400 ihmistä. Lisäksi Suomen historian varjoisimpiin lukuihin kuuluivat venäläisten joukkoteloitukset, joita pantiin valkoisten toimesta täytäntöön jo sodan alkuvaiheessa. Sekä valkoisen että punaisen terrorin erityispiirteisiin kuului vihollisen joukkoihin kuuluvien selvittäminen, luettelointi, eristäminen ja jopa tappaminen. Tehtävään tarttuivat erilliset tiedusteluosastot eli lentävät, joiden tehtäviin kuului vihollisiksi epäiltyjen tarkkaileminen, tarvittaessa vangitseminen ja kuulustelu. Useissa tapauksissa suoritettiin myös kotietsintöjä ja takavarikoita epäiltyjen kotona.

Punainen terrori voidaan jakaa kahteen jaksoon. Ensimmäisen jakso ajoittuu heti punavallan alkuajoille, jolloin vallankumoukselliset halusivat vakiinnuttaa valtansa hallussaan pitämillä alueilla. Punaiset pyrkivät pidättämään ja kuulustelemaan kaikki, joilla epäiltiin olevan yhteyksiä vastavallankumoukselliseen toimintaan. Tämä tarkoitti erityisesti talollisten, teollisuusjohtajien ja sivistyneistön edustajien pidättämistä kuulusteluihin. Punaisen terrorin ensimmäiseen jaksoon ajoittuvat ensimmäiset suuret joukkoteloitukset. Tällaisiin lukeutuu muun muassa Suinulan verilöyly tammikuun viimeisenä päivänä, kun punakaartilaiset ja heidän mukaan tulleet venäläiset surmasivat Suinulan Markkulan talon pihassa 14 valkoista ja haavoittivat 28 muuta. Verilöyly sai huomiota osakseen sekä valkoisten että punaisten keskuudessa. Toinen punaisen terrorin ajanjakso ajoittuu sisällissodan loppupuoliskolle, kun perääntyvien punaisten periaatteena oli tappion häämöttäessä "tappaa vielä yksi lahtari!". Huhtikuussa 1918 punaiset surmasivat Korian sillalla Kymin OY:n johtajan Gösta Björkenheimin ja heittivät ruumiin jokeen. Pidetyn teollisuusjohtajan surma järkytti myös punaista siviiliväestöä. 

(Kymintehtaiden johtaja Gösta Björkenheim joutui punaisen terrorin uhriksi Korialla huhtikuussa 1918. Surmasta oli mitä todennäköisemmin vastuussa Helsingin punakaartin osasto, joka toimi Kouvolan punaisen tutkijakomitean käskystä.)

Toijalassa punaisen terrorin uhriksi joutui noin 100 valkoisten kannattajaa tai punavaltaa vastustaneita henkilöitä. Tutkija Marko Tikka kuvasi Toijalaa "punaiseksi terrorin keskukseksi". Toijalan punaisina teloittajina hääräsivät suutari Kalle Tanner, räätäli Juho Vuori, työmies H.F. Forsel, työtön entinen sotilas Valdemar Niemenström ja Kylmäkosken rykmentin päällikkö Otto Lax. Tämän joukkion tehtäväksi muodostuivat kotitarkastukset, hevosten ja muonan takavarikointi sekä valkoisten vastustajiksi epäiltyjien kuulustelu. Helmikuussa 1918 Kalle Tanner surmasi yhdessä Uuno Urhosen kanssa Kärävän talon isännän Edvard Kärävän Oriniemen sillalle. Vielä samana yönä Juho Vuoren johtama lentävä osasto pidätti talolliset Arvo Riipan ja Kaarle Kelon. Vuori ampui yhdessä tuntemattomaksi jääneen lentävän kanssa Riipan ja Kelon varastaen samalla heidän kellonsa, rahansa ja päällysvaatteensa. Tarinan mukaan Vuori olisi varmuuden vuoksi lyönyt Riipalta sapelilla kurkun poikki, mutta tähän tarinaan ei ole saatu täyttä varmuutta. Joukkion tekemät murhat herättivät pelkoa ja inhoa myös punaisten puolella ja heitä kiellettiinkin osallistumasta enää sotatoimiin punaisten puolella.

Punainen terrori sekä Toijalassa että Kouvolassa  ansaitsee" vielä myöhemmin oman lukunsa, mutta muutama ajatus toki on tuotava tässä vaiheessa esille. Kumpikaan seutu ei varsinaisesti ollut sotatoimialueena, mutta silti niissä teloitettiin ennätysmäärä valkoisia sisällissodan puhdistuksissa. Molemmat paikkakunnat olivat Suomen sisällissodassa tärkeitä rautatien risteysasemia ja ne näyttelivät suurta osaa punaisten sotatoimissa, joten tämä ehkä osittain selittää teloitukset. Punaista terroria on aikaisemmin kuvattu sattumanvaraikseksi ja henkilökohtaisiin kaunoihin perustuvaksi. Tämä pitää osittain paikkansa, mutta ei täysin selitä teloitettujen suurta määrää. Punainen sodanjohto halusi eliminoida vastustajansa ja osoittaa valkoiselle osapuolelle vallankumouksen voiman. Sivistyneistön, opettajien ja teollisuusjohtajien teloitukset olivat osoitus siitä, että vallankumouksen vastustaminen merkitsi viime kädessä kuolemaa. Punainen terrori ei ollut sattumanvaraista, vaikka se siltä päällepäin näyttikin. Pelkkä viha ei selitä joukkoteloituksia. Esimerkiksi Gösta Björkenheimin teloitus tapahtui hyvin todennäköisesti Kouvolan punaisen tutkijakomitean määräyksestä.

(Kuvassa  punainen teloittaja Juho Vuori, jonka väitettiin julkisesti kerskailleen surmatöillään Toijalan seudulla. Vuori jäi valkoisten joukkojen vangiksi ilmeisesti Hämeenlinnassa ja hänet teloitettiin sodan jälkeen.) 

Toijalan ja Kouvolan tapahtumat ovat oma lukunsa sisällissodan historiassa. Niihin liityy monta tarinaa ja legendaa, jotka tähän päivään mennessä on todettu lähinnä huuhaaksi ja sotapropagandaksi. Kouvolassa puhuttiin punaisten "verisaunasta", jossa pidätettyjä valkoisia olisi kidutettu kaatamalla happoa kasvoille, kiskomalla päänahka irti ja elävältä hautaamisella. Punaisten naisten väitettiin olevan tässä touhussa innolla mukana. Tommolan veripellolla Kouvolassa kasvavien puiden kerrottiin kasvaneen lahtarien verestä. Lisäksi teloituspaikoilla kerrottiin nähdyn outoja hahmoja ja samoilla paikoilla olisi kuulunut virrenveisuuta. Tällaisia tarinoita kerrottiin jo tapahtuma-aikoina ja etenkin tarinat vankien rääkkäämisestä ovat osoittautuneen pelkäksi sotapropagandaksi mikä ei ollut harvinaista ensimmäisen maailmansodan aikaan Euroopassa. Edellä mainittu tarina teloitetun kaulan katkaisemisesta kuuluu todennäköisesti samaan sarjaan näiden kansantarujen kanssa. Juho Vuoren kerrotaan ainoastaan ylpeilleen kaulan katkaisulla ja esitelleen "veristä" sapeliaan. Totuuden kanssa sillä ei välttämättä ole mitään tekemistä.


Palaan aiheeseen kirjoitukseni toisessa osassa...

Sopivaa luettavaa:
Mirja Turunen, Veripellot
Heikki Ylikangas, Tie Tampereelle
Aapo Roselius, Teloittajien jäljillä
Aapo Roselius (toim.), Rikki revitty maa
Seppo Aalto, Kapina tehtaalla