Pimeän ja hämärän rajamailla: katoamismysteerejä ja ratkaisemattomia henkirikoksia 1970- ja 80-luvuilta

Pitää muistaa, että kaikilla näillä henkilöillä on vielä elossa olevia omaisia, joille menetetyn perheenjäsenen muisto on hyvin rakas. Heidän taakkansa ei hellitä... 

(Tässä kirjoituksessa käsitellään Suomessa 1970- ja 80- luvuilla tapahtuneita naisten katoamismysteereitä, joiden taustalla on joko todettu tai on voitu hyvällä syyllä epäillä henkirikosta. Kirjoituksen tarkoituksena ei ole retostella ihmiskohtaloilla eikä niiden tarkoitus ole myöskään loukata ketään. Meidän kaikkien vilpittömänä toiveena on, että nämä tapaukset ennemmin tai myöhemmin selviäisivät.)

Hilkka Laitinen

Nastolalainen Hilkka Laitinen katosi jäljettömiin asunnostaan Nastolan Ratsutie 48 :sta heinäkuussa 1972. Aviomiehensä mukaan Hilkka lähti iltapäivällä töiden jälkeen sovittamaan housupukua ystävänsä luo. Tämän jälkeen hänestä ole ainuttakaan silminnäkijähavaintoa. Huolimatta perusteellisista etsinnöistä ja tutkimuksista Hilkka Laitinen on yhä kateissa. Hänet julistettiin kuolleeksi vuonna 1983.

Hilkka Laitisen tapaus on pysynyt täytenä mysteerinä näihin päiviin saakka. Henkirikoksen mahdollisuutta ei ole voinut sulkea pois. Hilkka Laitinen ei voinut kadota omasta tahdostaan sillä hänen vaatteensa ja korunsa olivat siististi paikallaan katoamispäivän jälkeen. Itsemurhakin olisi ollut epätodennäköinen, koska hänen ruumiinsa olisi luultavasti ennemmin tai myöhemmin löydetty.

(Urho ja Hilkka Laitinen menossa joulusaunaan vuonna 1971.)

Vuonna 1975 aviomies Urho Laitinen pidätettiin epäiltynä vaimonsa Hilkka Laitisen murhasta. Urho Laitinen oli jäänyt kiinni muutamasta valheesta ja hän oli muutenkin haluton selvittämään vaimonsa kohtaloa. Lisäksi hänen autonsa oli nähty liikenteessä Nastolassa Hilkan katoamisyönä. Avioparin asunnosta löytyi myös verinen peitto, jonka alkuperä jäi mysteeriksi. Laitisten avioliitto oli huonolla tolalla. Lähes heti Hilkan katoamisen jälkeen Urho oli nukkunut toisen naisen kanssa heidän yhteisessä aviovuoteessaan. Naisen nimi oli Riitta ja hänen suhteensa Urho Laitisen kanssa oli myös Hilkka- vaimon tiedossa.


Urho Laitisen pidätys ei kuitenkaan tuonut ratkaisua katoamistapaukseen. Urho kuoli vuonna 1985 ja vei salaisuutensa mukanaan hautaan. Hän vannoi loppuun saakka, ettei ollut millään tavalla osallisena vaimonsa katoamiseen. Nastolassa suoritettiin maastoetsintöjä vielä vuonna 2008, mutta ne eivät ilmeisesti tuottaneet toivottua lopputulosta.


Merja Vaara

(Merja Vaara katosi jäljettömiin heinäkuussä 1980.)

 

 

Merja Vaara katosi jäljettömiin 27.7.1980. Kauppaopistossa toista vuotta opiskeleva 17- vuotias Vaara oli ollut yövuorossa rovaniemeläisessä vartiointiliikkeessä ja poistunut työpaikaltaan noin klo 5.30. Tämän jälkeen Merja Vaarasta ei ole olemassa varmaa silminnäkijähavaintoa. Hänen tiedettiin usein liftanneen työvuoron jälkeen kotiinsa, mutta katoamispäivältä ei ole olemassa tietoa siitä nousiko Vaara jonkin auton kyytiin kotimatkan varrella. Todistajat kertoivat häntä muistuttaneen henkilön seisseen tienreunassa ikään kuin odottamassa autokyytiä. Mitään varmaan tietoa tästä ei kuitenkaan ole.

Merja Vaaran löytämiseksi järjestettiin maastoetsintöjä ja henkirikoksen mahdollisuutta ei suljettu pois. Epäiltiin että nuori nainen olisi noussut tuntemattoman henkilön kyytiin, ja tullut sen jälkeen raiskatuksi ja tapetuksi. Tekijä olisi tekonsa suoritettuaan haudannut ruumiin jonnekin maastoon tai hävittänyt sen muulla. Yhtään havaintoa "tuntemattomista autoista" ei kuitenkaan tehty kyseisen päivän osalta.  Merja Vaaran ei uskottu kadonneen oma-aloitteisesti tai hautoneen itsemurhaa. Poliisi suhtautui nuoren naisen katoamiseen alusta alkaen vakavasti ja tapauksen tiimoilta järjestettiin kuulustelujakin epäiltävien henkilöiden kohdalla. Mitään ei kuitenkaan tarttunut tutkijoiden haaviin ja tapaus on selvittämättä yhä tänäkin päivänä.



Sari Liinaharja

Sari Liinaharjan oli tarkoitus mennä linja-autolla Forssan keskustaan tapaamaan kavereitaan perjantai-iltana 6.2.1987. Hän ei koskaan noussut kyseisen bussin kyytiin. Sari Liinaharja, 17, löydettiin kuolleena syyskuussa Forssan Koijärven Rekirikosta. Hänelle oli tehty seksuaalista väkivaltaa. 

Nousiko Sari linja-auton sijasta jonkun henkilöauton kyytiin kohtalokkaana iltana? Erään tiedon mukaan Sari nähtiin auton kyydissä Forssan keskustassa. Tiedon paikkansapitävyyttä ei ole kuitenkaan pystytty varmistamaan.

(Sari Liinaharjan murha on edelleen selvittämättä. Voisiko tapaus ratketa vielä  yli 30 vuoden jälkeen?)

Sari Liinaharjan katoamisyönä autoileva pariskunta oli auttanut mieshenkilöä, joka oli ajanut autollaan lumikinokseen. Pariskunnan mielestä mies oli vaikuttanut sekavalta. Samasta paikasta löytyi myöhemmin auton lattiamatot. Paikalta ei ollut pitkä matka Sarin ruumiin löytöpaikalle. Kyseisenä yönä oli ollut lumimyräkkä, joka vaikeutti etsintöjä huomattavasti. Silminnäkijöitäkin oli ymmärrettävästi vähän liikenteessä. Tekijällä oli myös tuuria, sillä paikallinen isäntä oli lingonnut lunta vain 10 metrin päässä paikasta, josta Sari Liinaharjan ruumis myöhemmin löytyi!

Poliisi oli aluksi toiveikas tapauksen selviämisestä. Tutkimuksia sotki kuitenkin murhayön lumipyry ja Sarin ruumiin löytyminen vasta yli puoli vuotta katoamisen jälkeen. Sari Liinaharjan tapaus herätti aikanaan suurta huomiota ja asiasta uutisoitiin aikanaan myös Poliisi-TV:ssä. Sarjan toimittaja Raija Pelli totesi myöhemmin haastattelussa, että Sari Liinaharjan henkirikos oli lähellä ratkaisua. Lopullinen näyttö jäi kuitenkin saamatta ja tapaus on edelleen selvittämättä.

Tekstiä muokattu ja kieliasua siistitty 16.2.2021

Lähteet:
Alibi- lehti
Murha.info- keskustelupalsta
https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000588770.html
https://www.murha.info/?p=1711

Musta Syyskuu

Kertomus eräästä järjettömästä surmatyöstä, joka tapahtui joitakin vuosia sitten maassa nimeltä Suomi. Tietyistä syistä tapauksen tarkemmat yksityiskohdat on jouduttu jättämään pois...

Syyskuu IX

    Naru takoo lipputankoa, muuten on hiljaista. Jostain kuuluu lasten naurua, kevään ensimmäinen jäätelö sulaa. Seison, katselen taivasta ja yritän käsittää sitä pahuutta, mitä tällä samaisella paikalla tapahtui taannoin, noin kolmekymmentä vuotta sitten.

    Kylässä ei ole enää rautatieseisaketta, junat porhaltavat ohitse pitkin oikorataa ja katoavat tunneliin. Rata ohittaa nykyään tuon kauhujen paikan kahdensadan metrin päästä, kuin kunniaa sen uhrille tehden. Yksinäinen kiskonpätkä lojuu maassa, nostan sen ylös, katselen hetken. Se on painava kuin mukanaan kantamansa iäisyys. Saisinko sen puhumaan, saisinko raudan avautumaan?

    Tyhmyys saattaa tiivistyä joukossa, niin ehkä myös julmuus. Millään muulla tuskin voi selittää sen syyskuisen yön tapahtumia. Niin, pojat olivat jo usein käyneet sen eläkeläisen luona. Pojat tykkäsivät viettää aikaansa vanhan asemanvartijan talon läheisyydessä. Huhuttiin, että siellä liikkui pimeä pullo, ehkä kaksikin. Tekijöistä osa oli alaikäisiä, vapaana rikosoikeudellisesta vastuusta. Ajoiko se heidät tekemään sen, mitä tekivät? Herättikö se pedon, joka nukkuu meidän jokaisen sisällä? 

    Joku kuitenkin sai heidät sinä syyskuisena tummana iltana menemään rajan yli. Kävelemään läpi hiljaisen kylän kohti vanhaa ratapohjaa, avaamaan jo huonokuntoisen asunnon oven ja käymään käsiksi. Suorastaan mässäilemään väkivallalla pahemmin kuin Quentin Tarantino on ikinä tehnyt. 

    Eläkeläismies löytyi kuolleena muutamia päiviä myöhemmin. Oli pistohaavaa, oli kuhmua, oli harjanvarsi työnnettynä anaaliin. Naapurit vaikenivat, päätekijä nauroi oikeudenkäynnissä syytteitä kuunnellessaan. Mitäpä tuohon voi sanoa. Tuomioita tuli sen mukaan mitä Suomen oikeusjärjestelmä yleensä antaa. Eli vähän ja alaikäisille ei käytännössä mitään.

    Lasten tekemiä rikoksia on tapahtunut maailman sivu. Vaikea niitä silti on mieltää todeksi. Niin kovin vaikea, vaikka seisoisit itse tekopaikalla ja tajuaisit, että juuri tässä se tapahtui. Onko se jokin defenssimekanismi, olisiko Freudilla tähän joku naseva teoria? Tuskin ei, mieshän oli lopulta vain omaan oidipaalivaiheeseensa jäänyt mulkku.

    Nyt tuo entinen seisake on rauhallinen. Koirani nuuskii vanhaa kivijalkaa. Kusee sen päälle, heiluttaa häntäänsä, kyykistyy ja vääntää ison ulosteen. Kerään ne muovipussiin, ehkä kunnioituksesta, ehkä huomaavaisuudesta. Pidän hiljaisen hetken ja sitten kävelemme pois. Koirani haukahtaa. Ainakin se on iloinen. Lepää rauhassa, sinä nimettömän syyskuisen yön nimetön uhri.

Lähteet: Lönnrotmainen kansanperinteen keräys. Vanhat juopuneet runonlaulalat niissä vanhoissa kapakoissaan. 

Murha Loviisankadulla

Lahti, tuo Suomen Chicagonakin tunnettu maamme nuorin oikea kaupunki on historiansa aikana todistanut paljon väkivaltaa. Chicago-nimitys ei kuitenkaan ole alunperin tullut väkivallasta, vaan rautateiden ja hyvien yhteyksien takia Lahteen perustetuista teurastamoista. Nimityksen pohjalla on myös ollut paljon yrittäjähenkeä, sillä Lahteen kohosi sen alkuaikoina paljon uusia yrityksiä, etenkin puuteollisuuden alalle. Lahti olikin, ja on yhä kaupunki, jossa kaikki on mahdollista.

(Pahamaineinen Tirra ja Torvi sijaitsee noin korttelin päässä murhapaikasta. Rakennuksessa toimi murhan aikaan Aino Kauppilan Kahvila ja Ruokala.) 

Palataan takaisin väkivaltaan. Hyvät liikenneyhteydet, erittäin suositut markkinat ja muuttoliike toi 1905 perustettuun kaupunkiin paljon ulkopaikkakuntalaisia. Aikoina, jolloin maalaisisännät lähtivät kaupunkiin myymään lehmiään ja hevosiaan, he törmäsivät kaupungissa toisenlaiseen elämänmuotoon: lahtelaiseen työmieheen. Moni myyntimatka päätyi lahtelaisen krouvin kautta käsirysyyn paikallisten kanssa ja jopa paikallisessa lehdessä oli mielipide, että kaupunki on kuin villi länsi, jossa kulkijan on hyvä pitää revolveri mukana.

Vuonna 1918 tapahtumat koskettivat Lahtea rajusti. Aluksi kaupunki päätyi muun eteläisen Suomen tavoin punaisten haltuun. Lahden seudulla sodan ulkopuoliset väkivaltaisuudet jäivät varsin vähäisiksi, mutta itse sodan loppuratkaisuja käytiin kaupungissa. Valkoisten varsin omavaltainen päällikkö Hans Kalm marssi Lahteen pohjoisesta murhaten matkallaan summittaisesti siviilejä, haavoittuneita ja vankejaan. Loviisaan maihinnousseet saksalaiset puolestaan marssivat kirjaimellisesti Lahteen etelästä, sillä punaisten etuvartio luuli ulkomaalaisia sotilaita venäläisiksi täydennysjoukoiksi. Koko Länsi-Suomen punaisten reitti itään oli näin tukittu ja alkoi muutaman päivän taistelu tuon saarron pitävyydestä. Loppujen lopuksi liki 30000 punaista antautui ja heidät vangittiin. Hans Kalm ryösteli kaupungin työväestöä, murhautti sotilaita, naisia ja lapsia. Uhkasipa hän ampua myös Lahden kansakoulun keittäjänkin. Lahdessa on useita punaisten joukkohautoja vanhan kaupungin rajan ulkopuolella ja Hennalan kasarmin edustalla.

Summittainen murhaaminen jätti kaupunkiin arvet, joista vaiettiin. Lahteen vaikutti myös 1919 voimaan tullut kieltolaki. Viron pirtua valui kaupunkiin rautateitä pitkin jopa niin paljon, että eteläisessä Lahdessa oleva pieni mäennyppylä, jossa Loviisasta tulleet junat joutuivat hiljentämään, tunnetaan yhä Pirtukalliona. Kyseisellä paikalla rautatieläiset heittivät junasta pirtukanistereita paikallisille jakelijoille.

(Tälle paikalle päättyi Anselm Henrik Kärkkäisen maallinen elämä.)

Kenties hieman pitkän johdannon jälkeen pääsemme hiljalleen itse aiheeseen. Loviisankatu tunnetaan Lahdessa yhä pienimuotoisena pahuuden akselina, sijaitseehan paikalla kenties hieman pahamaineiset ravintolat Tirra ja Torvi. Loviisankatu on jatkunut ennen Loviisan-radan, joka Lahdessa erotti työläiset ja herrat toisistaan, toiselle puolen. Marraskuussa kadulla murhattiin ihminen ja murha ei vanhene koskaan.

Marraskuussa torstaina 18. päivän iltana, hieman kello 23 jälkeen paikallinen Etsivän osaston konstaapeli kuuli Loviisankadun toisesta päästä neljä laukausta. Konstaapelin päästessä paikalle, maassa makasi mies, jota oli ammuttu rintaan. Uhri tunnistettiin muutaman korttelin päässä sijainneella poliisilaitoksella jääkärivääpeli Sem (Anselm) Henrik Kärkkäiseksi. Aikaisemmin samana vuonna Lahdessa oli jo murhattu yksi valkoisten puolella taistellut Saksassa sotilaskoulutuksensa saanut jääkäri, joten oliko toinen murha sattumaa?

Uhri, Anselm Kärkkäinen oli syntynyt Kiuruvedellä 1897. Hän liittyi jääkärijoukkoon Saksassa 1916 täydennysjoukoissa. Vuoden 1918 sodassa hän taisteli lähinnä Karjalan rintamalla ja haavoittui huhtikuussa. Kärkkäinen jäi hetkeksi armeijan palvelukseen, mutta erosi alkuvuonna 1919 sopeutumisvaikeuksien takia. Ammatiltaan Kärkkäinen oli varsin punainen, sillä hän oli toiminut muurarina.

Ammattinsa johdosta Kärkkäinen liikkui paljon ympäri Suomea ja useat lähteet kertovat, että hän kimpaantui varsin nopeasti alkoholin vaikutuksen alaisena ja oli luonteeltaan varsin äkkipikainen. Mutta miksi Kärkkäinen, joka ei ollut kirjoilla Lahdessa, oli myöhään torstai-iltana pimeällä kujalla Lahden keskustan laitamilla?

(Tällä paikalla sijaitsi Sem Nordgrénin Kangaskauppa. Rakennuksessa nykyisin sijaitseva pizzeria on tuttu muista rikoksista.) 

Perjantaina murhasta pidätettiin kangaskauppias Sem Nordgrén, joka asui liki toisella puolen keskustaa ja hänen kangaskauppansakin oli useamman korttelin päässä tapahtumapaikasta. Linnuntietä matkaa tuli yli 200 metriä. Nordgrénillä ei ollut syytä kulkea kaupaltaan kotiin Loviisankadun kautta, sillä se olisi tuonut useamman korttelin kierron. Miksi nämä miehet kohtasivat toisensa ja miksi Nordgrén ampui Kärkkäisen?

Loviisanradan vieressä kaupungissa on ollut kaksi tunnettua pimeän viinan myyntipaikka, joissa sillan suojissa työmiehet ovat nauttineet myös juomiaan. Toinen paikoista on hyvin lähellä murhapaikkaa. Lisäksi kuluneella viikolla poliisi oli takavarikoinut 7000 euron arvoisen pirtulastin. Olivatko miehet sekaantuneet laittomaan viinaan?

Nordgrén myönsi kuulusteluissa ampuneensa Kärkkäisen. Syytetyn mukaan Kärkkäinen oli ahdistellut häntä päihtyneenä käsissään veitsi. Tapahtumapaikalta löytyikin avonainen linkkuveitsi. Miehet eivät olleet tunteneet toisiaan entuudestaan, mutta molemmilla oli ollut rahahuolia. Nordgrénin kangaskauppa oli suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Kärkkäinen puolestaan oli elänyt varsin epäsäännöllistä elämää. Oliko jomman kumman rahat kiinni pirtussa ja paikalle sattunut tuntematon epäilytti vai olivatko molemmat juoneet unohtaakseen huolensa ja miesten välille syntyi välikohtaus?

(Tällä paikalla asui Sem Nordgrén.) 

Oikeutta istuttiin useaan otteeseen, ja tuomiopäivää siirrettiin aina tammikuulle. Ja kiista itsepuolustuksen ja murhan välillä jatkui istunnosta toiseen. Neljän istunnon jälkeen saatiin lopulta tuomio. Nordgrén tuomittiin pikaistuksessa tekemästä taposta 10 vuoden kuritushuonerangaistukseen. Lisäksi hänet tuomittiin samalla konkurssirikoksesta lisärangaistukseen. Yhteensä Norgrén sai 12 vuotta ja kaksi kuukautta, jonka lisäksi hän menetti kansalaisluottamuksensa vielä kuudeksi vuodeksi.

Murhan motiivi on jäänyt mysteeriksi ja kaikkiin kysymyksiin ei koskaan saada vastausta. Muurari ja jääkärivääpeli Sem Henrik Kärkkäisen elämä oli lyhyt, mutta sitäkin värikkäämpi. Kärkkäisen murhan jälkeen Lahdessa on murhattu ja juotu pirtua, mutta murha ei silti vanhene.

Lähteet:

Helsingin Sanomat

Lahden osote- ja ammattikalenteri 1920

Lahti-lehti

Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975

Tämän kirjoittaja pitää myös Jalkapallon satuaikaa- blogia. Hän on kirjoituksissaan perehtynyt erityisesti lahtelaiseen jalkapalloiluun, mutta sivuaa kirjoituksissaan hyvin paljon myös Lahden paikallishistoriaa.

Tästä Jalkapallon satuaikaa- blogiin

Kohti Uutta Vuosikymmentä

Suomi oli erilainen yhteiskunta 100 vuotta sitten. Maa oli juuri toipumassa raa'asta sisällissodasta ja kansa oli pahasti kahtiajakautunut. Kieltolain vuoksi rikollisuus rehotti. Elettiin itsenäisen Suomen väkivaltaisinta aikaa. Laittoman viinan myyntiin ja sen hankkimiseen liittyi yhtä sun toista rikollista; varastelua, ryöstöjä, prostituutiota, salakauppaa ja totta kai känniläisten tappelua. 

Lastensuojelua ei tuohon aikaan juuri tunnettu. Lasten oikeudet nyt ylipäänsä olivat sata vuotta sitten hataralla pohjalla, kun 12- vuotiaatkin laskettiin aikuisiksi. Myös vankimäärät olivat huipussaan 1920-luvulla. Tämä johtui tietysti myös siitä, että sisällissodan hävinneen osapuolen osalle koitui vankileirit ja vankila. Punavankeja virui kärsimässä erimittaisia tuomiota eri puolella Suomen vankiloita. Vaikka Suomi olikin selvinnyt sekä äärivasemmiston että äärioikeiston diktatuurista, niin demokratiasta oli  tämän päivän katsannossa vaikea puhua. Väärästä mielipiteestä joutui helposti Tammisaareen. 

Valtaapitävät pelkäsivät kommunistien vallankaappausta, joiden toiminta oli lakkautettu. Ehkä syystäkin sillä Venäjälle paenneet punaiset taistelivat valkosuomalaisia vastaan brittien puolella Vienan Karjalassa ja Murmanskissa. Heimoretket itärajan toiselle puolelle eivät ottaneet juuri tuulta alleen ja suomalaisia joukkoja kaatoi heimosodissa muukin kuin viina.

Joka päivä kuoli vähintään yksi suomalainen

Suomalainen ei tarvitse sotaa tai poliittista ideologiaa veriteolle. Perinteinen suomalainen terveyteen ja turvallisuuteen kohdistuva rikos on humalapäissään yksityisasunnossa viikonloppuna tehty tappo. Riita syntyy viinapullon jämästä tai mustasukkaisuudesta. Emme ylläty kuullessamme, että Pate puukotti Reiskaa sunnuntaiaamuna jossain lähiössä. Näissä tapauksissa poliisilla on helppo työ hoitaa jälkiselvittely. Käräjillä voidaan sitten itkeä ja pillittää omaa muistamattomuuttaan ja vannoa, ettei tehtäisi samaa uudelleen. 

Suomen väestö vanhenee ja nuoriso raitistuu. Tästä johtuen Suomen henkirikostilastot ovat kääntyneet laskuun. Suomessa on eletty vuodesta 2013 seesteistä aikaa mitä tulee väkivaltarikoksiin. Tilalle ovat tulleet kuitenkin järjestäytynyt rikollisuus, talousrikokset ja kansainväliset rikollisliigat. Lisäksi seksuaalirikosten määrä on jopa lisääntynyt. Asiasta on uskallettu puhua yhä enemmän. Raiskaus avioliitossa on kriminalisoitu ja hyvä niin. 

Huolestuttavaa on seurata medioista uutisointia siitä, miten nuoret tytöt joutuvat nettimaailman setämiesten uhreiksi. Hyvin nuoria tyttöjä houkutellaan seksiin erilaisten sovellusten ja nettisivustojen kautta. Nuorten nettikäyttäytymistä tulisi todella valvoa lasten kodeissa, sillä netti ja sosiaalinen media on pullollaan kaikenlaista törkyä. Koulukiusaaminenkin on siirtynyt nettiin ja opettajat eivät pysy perässä. Milloinkahan koulukiusaaminen kriminalisoidaan? 

Mutta onneksi Suomessa on kattava verkosto terveysasemia, neuvoloita ja mielenterveyspalveluita ehkäisemässä raakoja veritekoja, joita tapahtui sata vuotta sitten lähes päivittäin. Absurdeinta onkin, että puhumme nyt hyysäämisestä, kun sata vuotta sitten lähes kaikki edellämainitut yhteiskunnan tarjoamat tukiverkot loistivat poissaolollaan.

Tammisaaren yliopisto


Tammisaaren pakkotyölaitosta kutsuttiin 1920-luvulla poliittisten vankien kesken yliopistoksi, koska muun muassa sen kattava kirjasto tarjosi vangeille mahdollisuuden tutustua poliitiseen kirjallisuuteen. Poliittisten vankien kohtelu oli muutenkin kyseisellä vuosikymmenellä väljempää kuin 1930- luvulla, jolloin kohtelu koveni lapualaisaikojen myötäsaatoksena. Poliittiset vangit saivat ulkoilla ja sellien ovet suljettiin illalla tuntia myöhemmin kuin muilla vangeilla. Varsinainen lepokoti. Tammisaaressa toverikuri oli kuitenkin kova ja töitä piti tehdä 10 tuntia päivässä. Pakkolaitos oli eristyksissä tavallisten tammisaarelaisten arjesta eikä vankien ja siviilien kanssa juurikaan ollut kosketusta. Paitsi vankikuljetusten aikana, kun ihmiset saivat katsella vankien taivallusta rautatieasemalta entiseen venäläisten kasarmiin, joka sittemmin toimi pahamaineisena vankileirinä vuoden 1918 sisällissodan jälkimainingeissa.

Ehkei vangin kohtelu olekaan riippuvainen siitä oliko hän sattumoisin kommunisti, fasisti, anarkisti, terroristi, homo, huora tai muuten väärässä. Ihmisarvoa ei voi ansaita vaan sen pitäisi olla itsestäänselvyys, vaikka tietyissä piireissä vaaditaankin kovempia tuomioita ja jopa lopullista rangaistusta. Kansan syvät rivit vaativat ehdottomia tuomioita ja kovempaa kuria. Mutta onko rangaistus kuitenkin jotain ihan muuta? Jos raiskaaja tai pedofiili menettää vankilatuomion jälkeen kasvonsa lopullisesti ja hänet suljetaan kaiken inhimillisen toiminnan ulkopuolelle, niin eikö kaduntallaaja ole silloin tyytyväinen. Vai voitteko kuvitella tilannetta, jossa täpötäydessä anniskeluravintolassa kukaan ei mene istumaan samaan pöytään murhasta tuomitun henkilön kanssa, vaikka pöydässä olisikin tilaa

...

(Tammisaaren vankileiri vuonna 1918. Vankileiri toimi sisällissodan jälkeen pakkotyölaitoksena vuoteen 1940, jolloin Puolustusvoimat otti vanhan kasarmialueen käyttöönsä. )

Kyllikki Saaren arvoitus Osa 1

Kyllikki Saaren Arvoitus 

(Enska Kallio oli ensimmäisiä toimittajia, jotka lähetettiin Isojoelle vuonna 1953 tapausta tutkimaan. Kalliosta tuli Kyllikki Saaren tapauksen myötä Suomen ensimmäisiä rikostoimittajia. Kyllikki Saaren arvoitus oli yksi lukuisista reportaaseista, jonka hän kirjoitti tapauksen tiimoilta.)

Osa 1 

Kyllikki katoaa

Kyllikki Saari oli palaamassa kotiin iltahartaudesta ystävänsä Maiju Yli-Hietalan kanssa Isojoella sunnuntaina 17.5.1953. Ystävykset saapuivat niin sanottuun Meijerin tienhaaraan, josta matka jatkuisi Kyllikin kotiin  pitkin Päntäneen tietä. Maiju Yli-Hietala kertoi Kyllikin pelänneen kotimatkaa ja Maiju pyysikin sen takia Kyllikkiä yöksi kotiinsa. Kyllikki Saari oli kuitenkin päättänyt lähteä kotiinsa ja ystävysten tiet erosivat. "Hei sitten Maiju!", olivat hänen viimeiset sanansa. Kotiin Kyllikki ei koskaan palannut. Hänet viimeisenä elossa nähnyt henkilö oli isojokinen Jaakko Lähteenmäki, joka pyöräili Kyllikkiä vastaan noin klo 22.10. Lähteenmäki ei nähnyt kohtaamispaikalla ketään muita. Yhtään pyöräilijää tai autoa ei tullut vastaan eikä ohittanut Jaakko Lähteenmäkeä kyseisellä tieosuudella. Lähteenmäen mukaan Kyllikki Saari oli polkenut kovaa vauhtia pitkin tietä. Tutkijoiden mukaan Kyllikki Saari kohtasi kohtalonsa hyvin pian sen jälkeen, kun ohitti Jaakko Lähteemäen. Eräässä kohdassa Päntäneen tietä oli havaittu kamppailun jälkiä ja jäljet viittasivat siihen, että Kyllikin kimppuun oli hyökätty väijyksistä. Havainnon  oli tehnyt tilallinen Oskari Forsby poikansa kaanssa heti seuraavana aamuna. Tien vieressä oli halkopino. 

Heti tutkimusten alussa ryhdyttiin levittämään huhua siitä, että Kyllikki olisi joutunut yliajon uhriksi tai hänet olisi kaapattu ohikulkevaan ajoneuvoon. Silminnäkijälausunnot puhuivat autosta, joka oli ajanut Isojoella tapahtumailtana klo 23.00. Auton takakontissa oli pilkottanut pyörän takarengas. Tällaista autoa ei koskaan kuitenkaan löydetty. Kukaan ei koskaan ollut tehnyt mitään havaintoa autosta, joka olisi ohittanut tapahtumapaikan Kyllikin katoamisen aikaan. Jaakko Lähteemäki ei tehnyt ainuttakaan havaintoa autosta. Lisäksi ottaen huomioon Kyllikin katoamisajan havaittu auto ilmestyi paikalle kuin tyhjästä. Jos auto on kulkenut pitkin Kyllikin ajoreittiä, niin kukaan ei ole tehnyt autosta mitään havaintoa. Lisäksi poliisin tutkimuksissa oli ilmennyt, että silminnäkijät eivät osanneet kertoa autosta tai siinä matkaavista juuri mitään merkittävää. Puheet auton takakontissa pilkottavasta pyöränrenkaasta voi siis jättää omaan arvoonsa. Päntäneen tieltä löydettiin myös lasinsiruja, mutta tutkijoiden mukaan ne olivat ilmestyneet sinne vasta Kyllikin katoamisen jälkeen. Isojoella oli valmistauduttu samalla viikolla autojen katsastukseen, joten viranomaisten mukaan tällaiset havainnot eivät olleet mitään ihmeellisempää.

Kyllikin isä Eino Saari teki katoamisilmoituksen poliisille kaksi päivää katoamisen jälkeen. Kyllikki ei ollut ilmestynyt töihin eikä hän myöskään ollut mennyt ystävänsä luo yökylään. Katoamispaikalla tehdyt etsinnät eivät tuottaneet tulosta, vaikka etsintöihin osallistui poliisin lisäksi useita isojokisia. Hilma Haapala ja Eila Laksonen löysivät Kyllikin pyörän suonsilmäkkeestä heinäkuussa 1953. Pyörän löytyminen oli yllätys, sillä sitä ei oltu aikaisemmin löydetty edes metallinpaljastimella. Pyörä oli varsin hyväkuntoinen ja tutkijoiden mukaan pyörää oli säilytetty ulkona ennen upottamista. Lisäksi pyörän piilottaja olisi osannut valita parhaan mahdollisen paikan pyörän upottamiselle. Kukaan ulkopuolinen ei olisi pystynyt löytämään pyörän kätköpaikkaa. Kyllikin katoamispaikalle oli pyörän kätköpaikkaan noin kilometrin verran matkaa. Toimittaja Enska Kallion mukaan pyörän löytymisen seurauksena yliajoteoriasta luovuttiin ja tutkijoiden mielestä alkoi olla selvää, että Kyllikki oli murhattu.


Kyllikki löydetään

Lokakuussa Valtteri Mäkelä löysi Kyllikin kengän, joka oli kätketty metsänistutuksen yhteydessä syntyneeseen metsälaikkuun. Kengän sisällä oli miehen sukka, joka oli kääritty mustalla villalangalla. Kengän löytyminen viittasi vahvasti siihen, että kenkä oli tuotu sinne vasta kesän aikana. Muuten metsänhoitajat olisivat varmasti huomanneet kätkön. Kengän löytymisen seurauksena järjestettiin 11.10.1953 suuretsintä, joka tuotti tulosta heti aamun tunteina. Ilmari Hietaoja löysi Kyllikki Saaren suohaudan noin 200 metrin päässä Päntäneen tiestä. Murhaaja oli merkinnyt suohaudan männynoksalla, joka oli tarttunut Hietaojan käteen hänen kiskaistuaan sen koemielessä irti maasta. Oksa oli tyvestään teroitettu. Suohaudalta ei ollut pitkä matka Kyllikin katoamispaikalle. Toimittaja Enska Kallion selvitysten mukaan oli päivänselvää, että Kyllikki oli raiskattu. Suohaudan löytyminen vei viimeisenkin perustan yliajoteorialta. Ruumiinavauksessa selvisi myöhemmin, että Kyllikin kasvot oli pahasti murskattu raskaalla esineellä, ei kuitenkaan kivellä. Myös hänen vaatteitaan oli kadoksissa. Suohaudan löytyminen osoitti, että tekijä tunsi ja tiesi maaston hyvin. Kyllikin murhaaja oli osannut valita sopivan paikan ruumiin kätköpaikalle kuivan maan ja suon rajamaastosta. Todennäköisintä oli myös se, että murhaaja oli tullut parantelemaan kätköään myöhemmin. Tutkijat myös olettivat, että murhaaja oli haudannut Kyllikin ruumiin suohautaansa heti murhayönä.

(Tutkijat Kyllikin suohaudan äärellä. Murhaaja oli tehnyt ruumiskätkön taitavasti ja hänellä oli hyvin todennäköisesti mahdollisuus parannella hautaa myöhemmin. Murhaaja asui suohaudan lähettyvillä ja hän merkitsi suohaudan männyn oksalla vasta, kun Kyllikin ruumis oli jo maatumassa.)

Oliko tekijä paikkakuntalainen? 

Suohaudan löytymisen jälkeen tutkijoiden mielenkiintoa herätti läheinen ojatyömaa. Heidän mielestään oli outoa, ettei kukaan ojatyömaalla työskennellyt ollut havainnut mitään outoa suohaudan lähettyvillä, vaikka haudasta noussut mädänhaju oli ollut läpitunkeva. Ojatyömaalta oli lainattu lapiota suohaudan kaivamiseen ja erään metsänvartijan koira oli hermostunut suohaudan lähettyvillä niin paljon, että se oli pitänyt laittaa naruun kiinni. Kun vielä oli ilmeistä, että murhaaja oli käynyt parantelemassa suohautaa jälkikäteen, niin oli outoa, ettei kukaan ojatyömaalla ollut kesän aikana tehnyt havaintoja oudoista kulkijoista. Kukaan ei myöskään ollut pannut merkille sitä, että murhaaja oli merkinnyt Kyllikin suohaudan männynoksalla vasta paljon myöhemmin.

Tapahtumapaikkaan liittyi muutakin erikoista. Päntäneen tie oli huonossa maineessa, koska siellä oli usein ahdisteltu kylän naisia. Helsingin Sanomat uutisoi asiasta lokakuussa 1953. Lehtijutun mukaan tutkijat etsivät seksuaalirikollista, jonka jäljet johtivat tapahtuma-aikaan Isojoelle. Tekijä tai tekijät olivat aikaisemmin olleet tekemisissä virkavallan kanssa ja he olivat saaneet tuomion seksisuaalirikoksesta. Epäillyt eivät Helsingin Sanomien mukaan kaihtaneet kuulusteluja.

Oliko murhaaja sittenkin läheltä? Ja oliko heitä useampi?

Tarina jatkuu... 

Tragedia Itämerellä - Autolautta Estonian uppoaminen 28.9.1994 -

  "Todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä!"

- Autolautta Estonian viimeinen viesti 28.9.1994 klo 1.29.

(Autolautta Estonia upposi 28.9.1994 klo 1.50 matkalla Tallinnasta Tukholmaan.)

Autolautta Estonia upposi Itämerellä 28. syyskuuta vuonna 1994. Estonian uppoaminen on rauhanajan suurin merionnettomuus. Onnettomuudessa menehtyi kaikkiaan 852 ihmistä, joista suurin osa oli ruotsalaisia ja virolaisia. Virallisen selvityksen mukaan onnettomuuden syynä oli keulavisiirin irtoaminen, jonka seurauksena autokannelle alkoi tulvia vettä. Suuret vesimassat laivan sisällä saivat aikaan kallistuman, jonka vuoksi vettä alkoi tulvia laivan sisään oviaukoista ja rikkonaisista ikkunoista. Estonian uppoaminen tapahtui nopeasti sillä se upposi nopeammin kuin toisen maailmansodan aikana tammikuussa 1945 Itämerellä uponnut saksalainen Wilhelm Gustloff, joka upposi 50 minuutissa saatua osuman neuvostoliittolaisen sukellusveneen torpedosta. Lisäksi suhteessa matkustajamäärään Estonialla menehtyi enemmän matkustajia kuin Titanicilla, jossa kuolinprosentti oli 68, kun Estonialla se oli 86. Kuolleiden määrästä ei itse asiassa ole täyttä varmuutta, sillä Estonialla saattoi matkata myös Lähi-Idän maista paenneita pakolaisia. Se nostaisi kuolleiden määrän lähelle tuhatta. Estonia on siis ainoa alus, joka on uponnut alle tunnissa, vaikka laivassa ei ole virallisen selvityksen mukaan todettu tapahtuneen tulipaloa tai räjähdystä.

Apuun rientäneiden laivojen miehistö järkyttyi, kun katastrofin laajuus valkeni heille kohtalokkaana syysyönä. Pelastustoimia koordinoinut henkilöstö ajatteli, että he ehtisivät paikalle evakuoimaan Estonian matkustajan ja miehistön uppoavasta laivasta. Laiva oli kadonnut kuitenkin tutkasta ja vajonnut syvyyksiin jo ennen kello kahta yöllä. Pelastustoimia jatkettiin pitkälle aamuun asti ja aamun tuntien on täytynyt tuntua piinaavilta pelastuslautoilla ja veneissä odotteleville ihmisille. Osa ihmisistä joutui täysin veden varaan keskellä syysmyrskyä. Huomattavaa on, että merkittävä osa Estonialta selvinnestä oli miehiä. He pystyivät kampeamaan itsensä ylös kaatuvasta laivasta kannelle ja sieltä viime kädessä suoraan mereen. Yksi Estonian konemiehistä pelastautui viime hetkellä laivasta kiipeämällä laivan savupiipusta ylös laivan kannelle.

Mielestäni Estonian onnettomuusyön tapahtumia ei tarvitse kerrata tämän enempää ainakaan tässä kirjoituksessa. En myöskään halua loukata tai järkyttää ketään syyttä suotta ja ymmärrän, että elossa on vielä laivalta pelastautuneita ja Estonialta kadonneiden tai hukkuneiden ihmisen omaisia. Heidän muistoaan tai omaisten tuskaa ei helpota tapahtumilla mässäily tai retostelu. Kirjoituksellani haluan vain nostaa esiin muutamia seikkoja, joita on jo käsitelty julkisuudessa, mutta jotka edelleen tuntuvat merkityksellisiltä. Lisäksi poliitiikot ja moni uhrien omaisista on vaatinut Estonian hylyn nostamista. Mihinkään toimiin ei ole kuitenkaan ryhdytty, vaikka muutamat alan firmat tarjosivat palveluksiaan Ruotsin ja Viron hallituksille hylyn nostamiseksi. Estonian hylyn nostaminen ei olisi ollut mahdoton operaatio. Nostamatta jättämistä perusteltiin sillä, että uponneen laivan hinaaminen Tukholmaan aiheuttaisi traumoja saariston asukkaille ja voimakas haju lisäisi järkytystä entisestään. Asia tuskin lohduttaa niitä omaisia, joiden perheenjäsen tai sukulainen makaa merenpohjassa.

Aseita, häiriöitä radioliikenteessä ja outoja ääniä laivan pohjassa 

 

Estonian vahtimatruusi Silver Linde oli saanut tarkastuskierroksellaan ohjeen käydä tarkistamassa keulan alue sieltä kuuluvien outojen äänien takia. Hän ei kuitenkaan havainnut mitään erikoista käyntinsä aikana. Lindenistä tuli myöhemmin onnettomuustutkintalautakunnan tähtitodistaja, jota kuultiin yhteensä yhdeksän kertaa ennen virallisen raportin julkistamista. Vahtimatruusi ei nimittäin tehnyt laivan keulassa mitään sellaista havaintoa, joka olisi viitannut keulavisiirin irtoamiseen ennen Estonian uppoamista. Keulavisiiriin ei ollut näköyhteyttä ja keulan valot autokannella osoittivat, että visiiri oli kiinni, joten miksi Linden olisi alkanut epäilemään mitään muuta. Sen sijaan Linden pani merkille matkustajien levottomuuden jo ennen kello yhtä. Erinäisten kertomusten mukaan laivan sisällä oli havaittu vettä jo ennen keulasta kuuluneita hälyttäviä ääniä. Laivan matkustajat ja osa miehistön jäsenistä ovat jälkikäteen kertoneen oudoista pamahduksista ja raapivasta äänestä Estonian pohjassa. Yksi matkustaja oli aluksi ajatellut, että laiva oli törmännyt johonkin tai ajanut karille. Lisäksi muutamat silminnäkijät olivat sitä mieltä, että oudot paukahdukset olivat aivan jotain muuta kuin keulavisiirin irtoamisesta johtuvia. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, ettei kukaan ollut nähnyt keulavisiirin irtoamista tai todennut sen puuttuvan uppoamishetkellä. Estonian komentosillalta ei ollut näköyhteyttä keulan alueelle.

Estonian miehistö oli käyttäytynyt matkustajien mielestä varsin hermostuneesti koko matkan ajan. Laivan kapteeni Andersson oli poistunut Estonian ravintolasta ja vaikuttanut erityisen hermostuneelta tavalla, joka oli herättänyt paikallaolijoiden huomion. Muutamat Estonian työntekijöistä olivat kertoneet ennen onnettomuutta, etteivät viihtyneet työpaikassaan. Eräs silminnäkijälausunto todistaa muutakin outoa käytöstä Estonian miehistössä. Ennen laivan uppoamista Estonian kannelle poistui miehistön jäseniä täysissä pukeissa ja laukkujen kanssa. Yksi näistä miehistön jäsenistä oli vetänyt silminnäkijän mukaansa laivan kannelle ensimmaisten keikahdusten aikana. Silminnäkijän mielestä miehistön jäsenten käytös oli ollut kummallista ja salamyhkäistä. Miehistölle on kuitenkin annettu tarkat ohjeet jäädä auttamaan matkustajia pelastustoimissa ja huolehtia siitä, että matkustajat pääsevät pelastusveneisiin ja ulos laivasta. Miehistön käytökseen liittyy myös outo tuntematon alus, joka ei suinkaan jäänyt auttamaan veden varaan jääneitä matkustajia. Jos tällainen alus on todella ollut olemassa, niin sitä ei tähän päivään mennessä ole löydetty.

Eräisiin onnettomuuteen liittyviin kummallisuuksiin kuuluu myös Estonian toisen kapteenin Avo Pihtin katoaminen. Hänet oli aluksi merkitty laivalta pelastuneiden joukkoon ja muutamat pelastustyöntekijät kertoivat jutelleensa kapteenin kanssa onnettomuuden jälkeen. Myöhemmin kapteeni Piht oli kuitenkin merkitty kadonneeksi ja Interpol on tehnyt hänestä etsintäkuulutuksen. Pihtin väitettiin hukkuneen Estonian mukana mikä on outoa, sillä miksi kuolleesta henkilöstä tehtäisiin etsintäkuulutus. Sukulaiset ja tuttavat ovat vannoneet, että kapteeni Piht tuotiin turkulaiseen sairaalaan elävänä. Pihtin katoamista tutkitaan edelleen, vaikka täyttä varmuutta hänen kohtalostaan ei ole. Erikoista kuitenkin on, että Pihtin kerrottiin keskustelleen Viron pääministerin edustajan kanssa ennen katoamistaan. Tämä asettaa koko tapauksen eri valoon ja tukkii ainakin osittain suut niiltä, jotka väittävät kapteenin katoamisen olevan salaliittoteoreetikkojen päähänpisto. Huomattavaa on myös se seikka, että Estonian turman uhreiksi merkittiin muitakin ihmisiä, jotka oli aluksi merkitty eloonjääneiksi.

(Estonian onnettomuuden muistomerkki Tukholmassa.)

Merkittävää tapaus Estonian kohdalla on myös se, ettei täysin tarkkaan tiedetä kuinka kauan Estonian komentosilta ehti lähettää hätäkutsua muille liikennöiville laivoille. Estonian uppoamisen aikaan nimittäin väitetään havaitun epämääräistä häiriötä radioliikenteessä. Rannikkoalueen radioasemat eivät olleet saaneet Estonian hätäkutsua vielä siinä vaiheessa, kun Silja Europa ja Mariella ottivat Helsinki Radioon yhteyttä. Ei siis voida olla täysin varmoja siitä kuinka kauan Estonian perämiehet Tormi Ainsalu ja Andres Tammes hätäkutsuaan ehtivät lähettää. Helsinki Radio oli maininnut oudosta häiriöaallosta, jonka vuoksi Estonian lähettyvillä olevien laivojen päällystö ei saanut yhteyttä Suomen ja Ruotsin mantereelle. Viimeinen radioyhteys Estonian kanssa käytiin 28.9.1994 klo 1.31 ja se päättyi sanoihin: "Kuinka kaukana te vielä olette? Todella pahalta, todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä."

Matkustajat ovat kertoneet myös oudoista äänistä ennen kello yhtä. Tämän jälkeen Estonian miehistölle oli annettu hälytys "Mr Skylight to number One and Two". Annettu hälytys oli salakielinen viesti miehistölle siirtyä palohälytysasemiin. Tämä taas viittaa siihen, että laivalla olisi tapahtunut tulipalo tai räjähdys ennen laivan uppoamista. Matkustajat ja miehistön jäsenet olivat panneet merkille myös yhden tai kaksi metallista pamausta ja laivan läpi kulkevan tärinäaallon. Lisäksi oli pantu merkille outoja "raapimisääniä" laivan pohjassa. Silminnäkijöiden mukaan heistä tuntui siltä, että Estonia olisi ajanut karille tai törmännyt johonkin.  Alimmilla kansilla majoittuneet matkustajat olivat havainneet vettä laivan hyttikäytävillä jo ennen oletettua keulavisiirin irtoamista. Tämä antaa ymmärtää, että vettä olisi päässyt laivaan jotain muuta kautta kuin keulan alueelta. Kuitenkin pitää muistaa, että vahtimatruusi Linde ei havainnut mitään erikoista keulan alueella kello yhden aikoihin ennen poikkeuksellista kallistumaa. Laivan nopean uppoamisen edellytys olisi ollut, että laiva olisi täyttynyt vedestä myös pohjassa olevien reikien kautta. Nyt laiva upposi hämmästyttävän nopeasti siihen nähden, että ainoastaan sen keulavisiiri oli auennut ja repeytynyt irti myrskyssä.



Terminaali saarrettuna

Onnettomuusiltana eräs matkustaja oli lähellä myöhästyä Estonialta, koska satama oli poliisin saartama. Erinäisistä tietolähteistä on myös kerrottu, että Yhdysvaltain asevoimien univormuun sonnustautuneita miehiä toi laivalle tuntematonta lastia ennen kohtalokasta laivamatkaa. Lasti merkittiin luetteloon vasta jälkikäteen. Ulkopuolisia ei paikalle päästetty ja epämääräisen tapauksen vuoksi Estonian lähtö viivästyi. Valvontakameran videolta on havaittavissa, että Estoniaan lastattiin kaksi kuorma-autoa sotilassaattueessa. Paljon myöhemmin on tunnustettu, että Estonialla oli kuljetettu aseita Ruotsiin ja sitä kautta ainakin Yhdysvaltoihin. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjällä 1990-luvulla ei ollut mahdotonta saada haltuunsa neuvostoliittolaista sotamateriaalia. Korruptoituneet Venäjän armeijan upseerit saattoivat rahapulassaan myydä neuvostoarmeijan aseita ulkomaisille asekauppiaille. Kauppatavaraksi saattoi kelvata aivan hyvin myös pienoisydinvoimala. Virallisen lausunnon mukaan Estonialla ei kuitenkaan kuljetettu aseita onnettomuusyönä. Siitä huolimatta eräät todistajat ovat kertoneet nimettömänä Ruotsin armeijan salaisista sukelluksista Estonian hylylle heti onnettomuuden jälkeen. Lisäksi Venäjän laivasto tarjosi sukellusapua Estonialle heti uppoamisen jälkeen tutkiakseen muutamia laivan hyttejä. Miksi? Etsittiinkö näissä sukelluksissa aseita tai muuta sotilasmateriaalia? Sitä ei tiedetä.



Merikelvoton Estonia

Oli uppoamisen syistä sitten mitä mieltä tahansa niin ruotsalaiset tarkastajat olivat todenneet Estonian merikelvottomaksi vuorokautta ennen laivan lähtöä. Laivan tarkastukseen osallistunut merenkulkutarkastaja Åke Sjöblom soitti esimiehelleen merenkulkulaitoksen turvallisuusjohtajalle Bengt-Erik Stenmarkille, koska oli havainnut Estonialla siinä määrin puutteita, ettei laivaa olisi kannattanut päästää merelle. Sjöblom ei kuitenkaan saanut Stenmarkiin yhteyttä, joten hän soitti pääjohtaja Kaj Janerukselle, joka ei kuitenkaan nähnyt mitään syytä Estonian lähdön estämiseen. Myös virolainen laivantarkastaja Aarne Valgma vaati, että Estonian on lähdettävä Tallinnan satamasta aikataulun mukaisesti. Kokeneen tarkastajan lausunto siis ohitettiin ja merikelvoton alus päästettiin syysmyrskyssä avomerelle, vaikka tiedossa oli muun muassa, että Estonian keulavisiirin lujuusmittauksissa ja portin lukituksessa oli havaittu puutteita. Tarkastaja Åke Sjöblom ja ylitarkasta Gunnar Zahle olivat näistä asioista maininneet raportissaan, jonka tietoja oli kuitenkin Tutkintakomission lausunnossa vähätelty. Mitä ilmeisemmin Sjöblomin ja Zahlen raportin tietoja oli muutettu, jotta päättävät tahot pääsisivät pälkähästä. Uhrien ja heidän omaistensa kannalta on olennaista, että korkeammat tahot ovat olleet osasyyllisiä tapahtuneeseen turmaan ja ihmishenkien menetyksiin. Lisäksi merenkulkulaitokselta tihkui onnettomuuden jälkeen tietoja, joiden mukaan Estonian rungossa vesilinjan alapuolella olisi ollut reikä, josta merivesi olisi päässyt laivan sisään aiheuttaen nopean uppoamisen.

Totuus makaa Itämeren pohjassa alle 200 metrin syvyydessä. Ehkä jonain päivänä totuutta arvostava sukupolvi ryhtyy tarvittaviin toimiin hylyn nostamiseksi meren pohjasta. 

Estonian uhrien muistolle...

Tulilahden kaksoismurhasta kulunut 60 vuotta

"Ei tarvitse ihmetellä päämieheni alibia. Hän oli ennen pidätystään ollut kolme vuotta karkumatkalla etsintäkuulutettuna. On vaikea näyttää alibia, kun karttaa ei ainoastaan poliisia vaan muitakin ihmisiä."

Heinäveden Tulilahdella tapahtui 28.7.1959 raaka kaksoismurha. Leirintäalueella surmattiin jyväskyläläisneitoset Riitta Pakkanen ja Eine Nyyssönen. Murhaaja yllätti telttaan majoittuneet naiset yön pimeydessä, hautasi ruumiit Tulilahden poukamaan, kätki osan tavaroista leirintäalueen maastoon ja upotti tyttöjen pyörät lahden syvimpään kohtaan poistuen ryöstosaaliin kanssa teille tietymättömille. Tapaus on edelleen selvittämättä. Murhasta syytettiin aikanaan munsalaista pikkurikollista Runar Holmströmiä, mutta hän teki itsemurhan kesken oikeusprosessin. Holström jätti jälkeensä viestin, jossa hän vannoi olevansa syytön veritekoon. Oikeudessa Runar Holmström kielsi monta kertaa edes olleensa Tulilahden leirintäalueella. Tulilahden kaksoismurha merkittiin myöhemmin viranomaisten kirjoihin selvittämättömäksi henkirikokseksi. Selvittämättä tapaus erittäin todennäköisesti jääkin, sillä monet aikalaisista ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen ja teknistä näyttöä on lähes mahdotonta saada. Lisäksi mihinkään kuolinvuoteella tapahtuviin tunnustuksiin on vaikea tässä vaiheessa uskoa. Heinäveden poliisi järjesti vielä vuonna 2009 joitakin kuulemisia, joissa kuulusteltiin paikkakuntalaisia miehiä, mutta näistä kuulusteluista ei ole kerrottu mitään julkisuuteen.

Runar Holmströmin puolustus

Oikeuden puheenjohtaja oli todennut oikeusprosessin aikana, että Runar Holmströmiä on vaikea tuomita syylliseksi veritekoon, koska häntä vastaan ei ollut riittävästi todisteita. Toteamuksessa on perää, koska edes varsinaisia aihetodisteita ei ollut tarpeeksi. Tulilahden leirintäalueella nähty mies oli puolustuksen mukaan pitempi kuin Runar Holmström, joka oli 164 senttiä pitkä. Lisäksi yksikään silminnäkijä ei pystynyt tunnistamaan Holmströmin vaatetusta oikeaksi. Ylipäänsä todistajat kertoivat Holmströmin muistuttavan Tulilahden tuntematonta mopedimiestä. Kukaan ei tosiasiassa ollut täysin varma asiastaan. Puolustus piti muutenkin outona, että lähinnä murroista syytetty pikkurikollinen asetettiin nyt syytteeseen kahdesta murhasta, vaikka Holmströmin väkivaltaisesta luonteesta oli todisteena vain veljen kertomus. Pitää vielä ottaa huomioon, että Runar Holmström ei voinut sietää Arne- veljeään, jota pidettiin yleisesti ottaen lapsellisena. 

Muitakin seikkoja löytyi Runarin puolustukseksi. Miten hän olisi voinut ulkopaikkakuntalaisena kätkeä ruumiit ja tavarat huolellisesti eri paikkoihin ja hakea vielä lapion läheisestä talosta. Mistä hän ylipäänsä olisi osannut leirintäalueen lähellä sijaitsevalle Lyytikäisen talolle? Lyytikäinen kertoi itse poliisikuulusteluissa, että heidän talolleen oli vaikea löytää. Ulkopaikkakuntalaisena Runar Holmström olisi kätkenyt ruumiit ja tavarat samaan paikkaan ja poistunut mahdollisimman nopeasti paikalta. Ruumiit oli haudattu kaiken lisäksi niin huolellisesti ja hautapaikka oli valittu ryteikön keskeltä ihan kuin tekijä olisi tiennyt mistä kannattaa kaivaa. Tulilahden kaksoismurhan luonnetta kuvattiin seksuaalirikokseksi ja Runar Holmströmiä ei koskaan oltu tuomittu seksuaalirikoksesta. Hän oli hyökännyt serkkunsa päälle pimeällä metsätiellä. Runar Holmström oli ihmisarka metsänasukki ja on vaikea kuvitella, että hän yht' äkkiä hyökännyt kahden naisen kimppuun niin, etteivät nämä olisi päästäneet mitään ääntä. Jos Runar olisi käynyt heidän kimppuunsa ryöstöaikeissa, niin hänen ei olisi tarvinnut kuin vaatia naisia antamaan hänelle rahansa.

Syyttäjäpuolen mukaan Runarilta puuttui alibi. Runar Holmström ei osannut  tai suostunut missään vaiheessa tutkintaa kertomaan missä oli ollut murhien aikaan. Holmströmin asianajajana toiminut puolustusasianajaja vastasi syyttäjäpuolen toteamukseen näin: 

"On vaikea vaatia alibia sellaiselta henkilöltä, jolla sitä ei koskaan ole ollut. Runar oli ennen pidätystään ollut kolme vuotta karkumatkalla etsintäkuulutettuna. On vaikea näyttää alibia, kun karttaa ei ainoastaan poliisia vaan muitakin ihmisiä."

Samassa yhteydessä Holger Strömberg totesi, että Runar Holmström oli jo kahdeksas tai yhdeksäs syylliseksi epäilty. Itseasiassa Heinävedellä verisissä vaatteissa nähty mopedimies oli Strömbergin mukaan jo tunnistettu ja hänen alibinsa tarkistettu. Puolustusasianajajan mukaan mitään mopedimiestä "ei siis enää ollut olemassakaan".  Strömbergin mukaan tekotapa viittasi selkeästi useampaan tekijään ja puolustusasianajaja harmitteli, että poliisi oli lopettanut kaiken muun tutkinnan ja keskittynyt ainoastaan Runar Holmströmin syyttämiseen, vaikka oli olemassa henkilöitä, jotka olisivat voineet tavalla tai toisella liittyä tapaukseen. Strömbergin mukaan samana yönä Tulilahdella oli läheisessä saaressa ollut ryyppyporukka, jonka toimet poliisin olisi ollut syytä tarkistaa. 

Runarin syyttömyydestä kertoo sekin oleellinen seikka, että joku oli kätkenyt tyttöjen varastettua omaisuutta "Runarin ajoreitin" varrelle tämän ollessa pidätettynä Tulilahden kaksoismurhasta. Tavarat on tuonut paikalle todellinen murhaaja.

Mutta kuka? 

Kesäretki Tulilahdelle

Tulilahden leirintäalue on sittemmin jäänyt pois käytöstä ja paikka on ryteikön peittämää. Jos aikoo vierailla Nyyssösen ja Pakkasen suohaudalla kesäaikaan, niin kannattaa varautua hyttysiin ja liejuiseen suomaahan. Leirintäaluetta ei hylätty heti murhien jälkeen vaan se jäi vähitellen pois käytöstä 1970-luvulla. Ainoastaan puinen risti naisten haudalla on osoituksena siitä mitä paikalla tapahtui 60 vuotta sitten. Samanlaista tienviittaa tai muistokiveä paikalla ei ole, kuten Isojoella, jonne on pystytetty hieno kivi Kyllikki Saaren suohaudalle. Keskustelua mahdollisesta tekijästä käydään edelleen. Osalle heinävetisistä asia on vaikea eikä vanhoja asioita mielellään muistella. 

Tapaus oli vaikea jo aikalaispoliisille, kun joka ikinen pidätys liitettiin kaksoismurhaan. Muutamat paikkakuntalaiset leimattiin tekijöiksi täysin aiheetta, vaikka heidän maineensa oli puhdistettu viranomaisten toimesta aikoja sitten. Heidän nimiään ei tarvitse mainita tässä sen enempää. Runar Holmströmin syyllisyydestä ja syyttömyydestä kiistellään yhä. Hän on edelleen ainoa murhista syytetty henkilö. Jotkut epäilevät teosta tuntematonta saksalaisagenttia, joka oli kysellyt jyväskyläläisnaisten liikkeitä. Toiset syyttävät teosta Runar Holmströmin Arne- veljeä ja monessa selvittämättömässä  suomalaisessa henkirikoksessa "mukana ollutta" saksalaismies Hans Assmania. Heidän syyllisyydestään voi olla montaa mieltä. 

Lopullisen totuuden tietää vain yksi...

(Runar Holmström syytettynä Heinäveden käräjillä Tulilahden kaksoismurhasta kesällä 1960. Holmström kuvassa keskellä jalkaraudoissa. Hän vannoi kuolemaansa asti olevansa syytön veritekoon.)