Ranskan suuri vallankumous 1789

Vallankumous oli varmasti välttämätön yhteiskunnallinen murros eikä sen merkitystä historiallisena tapahtumasarjana voi millään tavalla aliarvioida. Mutta oliko verenvuodatus turhaa? Tapettiinko ihmisiä pelkän vallanhimon ja voimannäytön vuoksi? Olisivatko vallankumouksen myötä tapahtuneet uudistukset tapahtuneet joka tapauksessa ilman suuria mullistuksia? Kaatoiko Ranskan suuri vallankumous neuvonantajiensa manipuloiman hirmuhallitsijan vai oliko Ranskan hallitsija Ludvig XVI uudistuksille suopea ja vapaamielinen valistusajan hallitsija, joka menetti valtansa ja lopulta henkensä väärään aikaan ja vääristä syistä?

(Ranskan kuningas Ludvig XVI mestattiin vuonna 1793 giljotiinilla. Oliko hänen teloituksensa vain esitys, jolla käännettiin huomio pois vallankumouksen todellisista ongelmista?)

Kovaonninen kuningas

Ludvig XVI kruunattiin 19-vuotiaana Ranskan kuninkaaksi vuonna 1774. Hänen hallituskaudellaan Ranska oli suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Ludvig XVI on kuvattu heikkolahjaiseksi ja jopa vähä-älyiseksi hallitsijaksi, mutta todellisuudessa hän oli edellä aikaansa. Ludvig XVI oli lukenut ja tiedonhaluinen kuningas, joka oli kiinnostunut historiasta, maantieteestä ja tutkimusmatkailuista. Ludvig XVI:n väitetään myös viihtyneen tavallisen rahvaan parissa ja hän vieraili lastensa kanssa seuraamassa tavallisten ranskalaisten työntekoa. Veljilleen kirjoittamissaan kirjeissä kuningas halusi ajaa eteenpäin yhteiskunnallisia uudistuksia ja parantaa tavallisten ranskalaisten asemaa. Ludvig XVI tunsi myös vastenmielisyyttä tiukkaa hovietikettiä ja sen seremoniallisuutta kohtaan. Tällä tavalla hän suututti ylimmän aateliston, joka oli tiukasti sidottu Ranskan hoviin ja jota aatelisto piti etuoikeutenaan. Tämä edesauttoi niitä vaikeuksia, joita Ranskan kuningashuone seuraavina vuosina kohtasi. 

Vanha valta vapisee

Ranskan talous oli Ludvig XVI:n valtakauden alussa retuperällä. Ranskan osallistuminen Yhdysvaltain vapaussotaan 1780-luvun alussa oli romahduttanut Ranskan talouden ja kaiken kukkuraksi ranskalaiset eivät saaneet mitään vastinetta vaivannäölleen myöhemmässä rauhanteossa. Sen lisäksi hovin ylellinen elämä ja erityisesti Ludvigin vaimon Maria Antoinetten väitetty tuhlailu herätti kauhistusta ja suuttumusta jopa ylemmän aateliston joukossa. Kuningas ei myöskään ollut mikään varsinainen soturikuningas, sillä sotajoukon edessä häntä nähtiin harvoin, saati hevosen selässä. Tosin hän kyllä tapasi mielellään Amerikan sodasta palanneita sotilaita. Ludvig XVI oli hallitsijana aivan liian hyväntahtoinen ja hän saattoi perua yhteiskunnallisia uudistusehdotuksia, jos ne herättivät liikaa vastustusta yläaatelistossa. Lisäksi historiantutkijat ovat todenneet kuninkaan kärsineen masennuksesta. Tämä seikka vaikutti olennaisesti historian kulkuun. Huonoina hetkinään Ludvig XVI ei pystynyt päätöksentekoon ja jätti tärkeät päätökset neuvonantajilleen tai vaimolleen, joka voimakastahtoisena monarkian kannattajana ei juurikaan antanut arvoa miehensä uudistuksille. Kuningatar ei tosin myöskään ymmärtänyt valistusaatteista juuri mitään. Tosin Maria Antoinette kyllä kunnioitti miestään, joka oli huolehtiva aviomies ja isä lapsilleen. Ludvigilla ei ollut edes rakastajia. 

(Aseistautunut väkijoukko valtasi Bastiljin linnoitusvankilan 14.7.1789. Valtauksesta tuli Ranskan vallankumouksen merkittävimpiä käännekohtia. Nykyään Bastiljin valtauksen vuosipäivää 14.7 vietetään Ranskan kansallispäivänä.)

Bastilji

Kuningas määräsi pidettäväksi säätyvaltiopäivät kesäkuussa 1789. Säädyt olivat kokoontuneet yhteen tätä ennen viimeksi vuonna 1614. Valtiopäivien tarkoituksena oli ratkaista Ranskan ongelmat ja niistä tulikin lopulta ensimmäinen askel kohti Ranskan suurta vallankumousta. Kolmas sääty julistautui lakia säätäväksi kansalliskokoukseksi 20.6.1789 eikä kuningas pystynyt vaikuttamaan tapahtumiin. Tämä tarkoitti todellisen ranskalaisen parlamentarismin syntyä. Ludvig XVI ei suhtautunut tapahtumiin mitenkään vastentahtoisesti vaan oli hyvin avoin yhteiskunnallisille uudistuksille. Kirjeissään hän oli pyytänyt vanhoillisia veljiään sallimaan kuninkaan valtaa rajoittavat uudistukset eikä asettumaan niitä vastaan. Näissä kirjeissä puhui valistunut kuningas ja korkean tason virkamies, joka seurasi ajan henkeä ja suhtautui suopeasti tavallisiin ranskalaisiin.

Ludvigin XVI:n nuiva suhtautuminen yläaatelistoon ja kieltäytyminen Aurinkokuninkaan aikaisesta hovileikistä aiheutti pian myöskin sen, että kuningas joutui poliittiseen paitsioon ja epäonnistui tehtävässään. Lisäksi kesällä 1789 hallitsijapari oli järkyttynyt perheenjäsenen kuolemasta. Maria Antoinetten ja Ludvig XVI:n poika Ludvig Joosef oli menehtynyt juuri tärkeimpien tapahtumien kynnyksellä. Masennuksesta kärsinyt kuningas jäi taas pois poliittisten päätösten keskiöstä ja päätösvalta jäi neuvonantajille ja viime kädessä Maria Antoinettelle. Heinäkuussa 1789 vallankumousjoukko valtasi Bastiljin linnoitusvankilan Pariisin lähettyvillä. Hirmuvallan symbolin valtauksesta 14.7.1789 sanotaan alkaneet Ranskan vallankumouksen suuret tapahtumat. Ludvig XVI oli määrännyt tätä ennen armeijan joukkoja Pariisin ympärille tilanteen rauhoittamiseksi. Hän ei ollut lainkaan tietoinen Bastiljin tapahtumista ja kirjoitti päiväkirjaansa kyseisen päivän kohdalle sanan Rien: ei mitään. 

Bastiljin valtauksen jälkeen yhteiskunnallisia tapahtumia ei voinut enää pysäyttää. Kuningas käski vetää sotajoukot pois Pariisin ympäriltä ja luopui ajatuksesta hajottaa kansalliskokous. Uusi hallinto sai alkunsa ja Ludvig XVI sai sen kunniaksi hattuunsa kumouksellisten tunnuksen, kolmivärisen kokardin. Perustetiin Pariisin kommuuni, uusi kaupungin hallinto ja miliisijoukot, jotka saivat nimen kansalliskaarti. Tästä alkoi kansalaisyhteiskunnan muotoutuminen ja sen seuraukset näkyvät yhä vieläkin tämän päivän Euroopassa. Tässä muutoksessa kuningas Ludvig XVI ei kuitenkaan pysynyt enää mukana ja hän menetti vähitellen kaiken vaikutusvaltansa. Hänen olisi ehdottomasti pitänyt yrittää vaikuttaa kansalliskokouksen toimintaan tai lopettaa sen toiminta tarvittaessa kokonaan. Kuningas menettikin viimeiset valtansa rippeet kuningasperheen epäonnistuneen pakoretken jälkeen 21.6.1791.  Hän teki päätöksensä liian myöhään tai liian aikaisin tai sitten hän ei pystynyt minkäänlaiseen päätöksentekoon. 

(Kuningasperheen epäonnistunut pakomatka 21.6.1791 teki lopultakin selvää kuningasvallasta Ranskassa. Väkijoukko kokoontui pilkkaamaan vangittua kuningasperhettä paluumatkalla Pariisiin. Tiesikö kuningas kuitenkin jo vuosia aikaisemmin häneen kohdistuvista vehkeilyistä ja syrjäyttämisyrityksistä?)

Ludvig XVI teloitetaan

Vallankumouksen tapahtumilla oli kääntöpuolensa, kun maaseudulla talonpoikaisjoukot ryntäsivät aateliston kartanoihin ja murhasivat aatelisia sekä heidän palvelusväkeään. Pariisissa katutolppiin hirtettiin lähestulkoon kaikki, jotka "katselivat vähänkin vinoon Ranskan suurta vallankumousta". Kansalliskokous ei halunnut tai kyennyt estämään väkivaltaisuuksia. Se ei pystynyt toimimaan edes silloin kuin vihastunut "naisten joukko" marssi lokakuussa 1789 Versallesiin ja pakotti kuningasperheen muuttamaan pois kuninkaallisesta palatsista ja palaamaan vuosien jälkeen takaisin Pariisiin. Silminnäkijöiden mukaan mellakoihin ja muihin väkivaltaisuuksiin osallistui miehiä, jotka eivät puhuneet edes ranskaa ja osa heistä oli pukeutunut naisiksi. Lisäksi on puhuttu siitä, että väkivaltaisia joukkoa ohjattiin kummallisella koodikielellä. Kuka tietää. Kansalliskaarti ja poliisi toimi veltosti eikä juurikaan puuttunut raakuuksiin. Tämä antaa viitteitä ulkopuolisesti solutuksesta. Kuningaspari joutui käsittämättömän pilkan kohteeksi vallankumouksen tapahtumien aikana. Kesäkuussa 1791 kuninkaallista perhettä nimitettiin mm. sikaperheeksi kuninkaan epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen. Pilkkakirjoitukset ja pilakuvat vetävät vertoja tämän päivän somepostauksille. 

Giljotiinin terä suhahti 21.1.1793 kello 10.22. Kuningas Ludvig XVI teloitettiin perättömien syytösten johdosta ja tavalliset ranskalaiset olivat järkyttyneitä kuninkaan saamasta kuolemantuomiosta. Hyvänä esiintyjänä tunnettu kuningas oli todella ollut suosittu rahvaan joukossa. Tammikuussa 1793 teloitettiin kuningas, joka oli valtakautensa alusta asti pyrkinyt saamaan aikaan yhteiskunnallisia uudistuksia kaikin tavoin, mutta törmännyt etenkin papiston ja yläaatelin vastustukseen. Kielitaitoisena ja hyvämuistisena hallitsijana Ludvig XVI koitti todella saada valtakunnan taloudellisen ja yhteiskunnallisen tilanteen kuntoon. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää niitä voimia, jotka halusivat kaataa kuningasvallan ja saada kruunun varat haltuunsa. Monarkian perustukset rapisivat pikkuhiljaa vallankumouksen kuohunnassa, mellakoissa ja sodissa. Valtansa menettäneen kuninkaan teloitus oli täysin järjetön teko, joka ei muuttanut tilannetta suuntaan eikä toiseen vallankumouksen kannalta. Ludvig XVI:n vaimo, kuningatar Maria Antoinette teloitettiin lähes 10 kuukautta myöhemmin vastenmielisen näytösoikeudenkäynnin jälkeen lokakuussa 1793.

Ranskan suuren vallankumouksen tapahtumia ei voi yliarvioida ja niiden merkitys tämän päivän kansalaisyhteiskuntaan on ollut huomattava, mutta voidaan sanoa, että vuonna 1789 alkaneet tapahtumat Ranskassa olisi voitu välttää. Vallankumouksesta aiheutuneet uudistukset olisivat todennäköisesti tapahtuneet ennemmin tai myöhemmin. Unohdettu on sekin, että yhteiskunnalliset uudistukset olivat alkaneet osittain jo Ludvig XVI:n edeltäjän Ludvig XV:n valtakaudella. Viimeistään hänen pojanpoikansa valtakaudella otettiin tavaksi lahjoittaa hovin varoja hyväntekeväisyyteen. Lisäksi Ludvig XVI työskenteli uutterasti ja kielsi mm. kidutuksen käyttämisen kuulustelumenetelmänä. Lisäksi Ranskan valtiovelat olisivat olleet aikanaan hoidettavissa, mutta käytännössä välinpitämättömät neuvonantajat estivät Ludvig XVI:n suunnitelmat velan hoitamiseksi. On siis tästä syystä käsittämätöntä, että valistunut ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin suopeasti suhtautunut valistusajan hallitsija Ludvig XVI mestattiin nimissä lähinnä vain siitä syystä, että Ranskan vallankumousarmeija oli hätää kärsimässä ulkovaltojen liittoarmeijaa vastaan. 

(Vapaus johtaa kansaa. Kuvaako Eugene Delaroixin maalaus todellisuutta vai voidaanko se laskea vain pelkäksi vallankumousromantiikaksi?)

Väärään aikaan väärässä paikassa

Ludvig XVI:sta tuli ikään kuin vallankumouksen uhri. Hänen teloittamisestaan haluttiin tehdä myös symboli tuhatvuotisen monarkian päätökselle. Ludvig XVI ei suinkaan ollut hirmuhallitsija, päinvastoin, mutta hän ei kyennyt tarpeeksi aktiivisesti vastustamaan vallankumousta seuranneita väkivaltaisuuksia. Hän ei myöskään pystynyt ottamaan ohjaksia Ranskan kansalliskokouksessa ja asettumaan säätyjen "kärkipaikalle". Lisäksi hän joutui käsittämättömän monimutkaisen vehkeilyn ja juonittelun kohteeksi. Ludvigin väitetään kertoneen vuonna 1791 epäonnistuneen pakomatkansa jälkeen vankeudessa, että hän oli ollut tietoinen kaikista tulevista tapahtumista ja häntä vastaan suunnatusta salaliitosta jo vuonna 1780.

Jatkoa seuraa...

Mammuttimainen minisarja Ranskanvallankumouksen tapahtumista vuodelta 1989 (suom. Toivon ja vihan vuodet). Maria Antoinettena Jane "Tohtori Tuli Kaupunkiin" Seymor. Ludvig XVI:n ja Antoinetten pyöveliä Sansonia esittää puolestaan Christopher "Saruman" Lee:

La Révolution française (1989): Part 1 (w/ English Subtitles) - YouTube

La Révolution française (1989) Part 2 (English Subtitles) - YouTube

Kaksiosainen tiiliskiviklassikko vuosilta 1942 ja 1946. Kannattaa lukea, jos vain osaa jättää huomioimatta henkilöiden ulkonäköön viittaavat huomautukset. Lisäksi kirjoittaja suhtautuu kuningas Ludvig XVI:n ajoittain saamattomana ja vähämielisenä hallitsijana. Maria Antoinettesta kirjoittaja ei tunnu pitävän juuri ollenkaan:

Octave Aubry Ranskan suuri vallankumous: osat I ja II.

Toisenlainen käsitys Ranskan vallankumouksen tapahtumista. Toisaalta hyvin mielenkiintoinen näkökulma siitä, että vallankumous itseasiassa oli turha tapahtuma. Kirjoittaja viittaa tässä ilmeisesti vallankumoukseen liittyviin väkivaltaisuuksiin.

Ludvig XVI ja Marie Antoinette – kuninkaalliset marttyyrit | Totuuden henki (wordpress.com)

Perustietoa Ranskan suuresta vallankumouksesta ja kuningas Ludvig XVI:sta:

Ludvig XVI – kuningas vasten tahtoaan | kuninkaalliset ja monarkia (wordpress.com)

Ludvig XVI wikipedia

Järvenpään sarjamurhaaja

Poliisi on tutkinut useamman vuoden ajan rikosvyyhtiä, josta media on käyttänyt  nimitystä Järvenpään sarjamurhaaja. Tapauksesta on käytetty myös nimitystä Hausjärven hiekkakuoppasurmat, koska tapahtumasarjan keskiössä ovat Hikiäntien varressa sijaitsevat hiekkakuopat. Poliisi on vältellyt tapauksesta nimitystä sarjamurhaaja, muttei ole myöskään kieltänyt sitä, ettei kyseessä olisi sama tekijä. Tämä kirjoitus koostuu päällisin puolin omista havannoistani ja lukemastani. Pidätän oikeuden kaikkiin virheisiin.

(Liikkuiko Järvenpää-Riihimäki-Hyvinkää- alueella 30 vuotta sitten sarjamurhaaja?

 Juttua päivitetty 26.4.2024. Merkittävimmät lisäykset on kursivoitu.

Murhaaja iskee 

Varsinaiset tapahtumat saivat alkunsa Järvenpäässä vuonna 1989, jolloin humalainen nainen oli palaamassa ravintolasta ja hänelle tuntematon mies tarjosi naiselle autokyytiä. Mies tarjosi hänelle auton kyydissä alkoholia ja pillereitä. Autokyyti oli päätynyt synkän metsätaipaleen tienoille. Nainen ei koskaan itse kertonut asiasta mitään vaan todistuksen antoi hänen äitinsä. Seuraavana vuonna loppusyksystä Hellu- niminen nainen oli ollut viettämässä iltaa ystävänsä kanssa Järvenpäässä, ja oli odottamassa rautatieasemalla Riihimäen junaa. Tuolloin tuntematon mies oli houkutellut hänet autonsa kyytiin asemalaiturilta. 

Hellun luottamuksen oli herättänyt auton takapenkillä ollut lastenistuin. Mies tarjosi Hellulle alkoholia ja pillereitä matkan aikana ja nautti niitä itsekin. Hellu oli nukahtanut auton kyytiin ja herätessään huomannut, että mies oli ajanut auton synkälle metsätaipaleelle. Lopulta saavuttiin pimeälle hiekkakuopalle, jossa mies hyökkäsi veitsen kanssa Hellun kimppuun pyydettyään tätä ensi jäämään yöksi autoon. Päähän osuneesta veitsen iskusta huolimatta Hellu pääsi pakoon hyökkääjältä ja löysi tiensä lähimpään taloon. 

Hellu kertoi poliisille, että oli kuullut miehen sanoneen: "Eipä onnistunut tällä kertaa!". Naisen mukaan häntä kyydinnyt mies oli vaikuttanut sulkeutuneelta ja hän oli puhunut Hellulle huonoista väleistä vaimoonsa. Hellun todistajalausunnon perusteella saatiin kuvaus hyökkääjästä ja todistuksen perusteella Keskusrikospoliisi laati myöhemmin profiilin. Miehen autosta Hellu ei osannut sanoa juuri mitään. Auto ei kuitenkaan farmarimallinen vaan mahdollisesti japanilaisvalmisteinen henkilöauto.

(Tuula Lukkarinen löytyi surmattuna Hausjärveltä 18.4.1991)

Huhtikuussa 1991 töistä palannut metsuri teki karmean löydön hiekkakuopalta, joka sijaitsi noin 15 kilometriä Hyvinkäältä Hausjärven suuntaan.  Tuula Lukkarisen ruumis löytyi muutaman kymmenen metrin päästä maantiestä raa'asti surmattuna. Julkisuuteen ei ole kerrottu aivan varmasti oliko hänelle tehty seksuaalista väkivaltaa. Löydettäessä Tuula oli ollut täysissä pukeissa. Paikka sijaitsi lähellä sitä paikkaa, jossa Hellu oli edellisenä vuonna joutunut tuntemattoman miehen pahoinpitelemäksi.

Tuula Lukkarisen oli ollut tarkoitus matkustaa Tuusulaan sopimaan poikansa huoltajuusasiaa. Hänet nähtiin murhaa edeltävänä päivänä aamulla odottamassa Järvenpään Alkon oven edessä. Tämän jälkeen silminnäkijähavainnot Tuula Lukkarisen liikkeistä ennen veritekoa ovat epäselvät. Tuula todennäköisesti surmattiin jossain muualla ja hänen ruumiinsa tuotiin sen jälkeen Hausjärven hiekkakuopalle. Poliisi kertoi 2020-luvun alussa, että Lukkarinen oli nähty ennen kuolemaansa aivan varmasti Riihimäellä.

Keittiöapulaisena työskennellyt Tuula Lukkarinen oli ollut lyhyen aikaa potilaana Kellokosken sairaalassa ja elämänsä kerrotaan joutuneen alamäkeen murhaa edeltäneenä vuonna. Lukkarinen oli ennen surmaa lähtenyt omin luvin sairaalasta. Hevosrakas ja kirpputoritoimintaa harrastunut Lukkarisen ahdinkoa oli lisännyt mielenterveysongelmien lisäksi 1990-luvun alun lama ja työttömyys. Lukkarisen poika muutti murhenäytelmän jälkeen asumaan äitinsä vanhempien luo. Voi vain toivoa, että poika saisi vielä jonain päivänä tietää totuuden äitinsä julmasta kohtalosta.

Katoaminen

Maarit Haantie katosi Järvenpäässä ravintola Zapatan edestä elokuussa 1993. Hän oli viettämässä iltaa miesystävänsä kanssa ja olivat suunnanneet ystäviensä kanssa ravintola Zapatan 1- vuotisjuhlallisuuksiin. Maarit Haantie ei päässyt sisälle ravintolaan humalatilansa takia ja hän jäi baarin ulkopuolelle odottamaan, kun muu seurue meni ravintolaan jatkamaan juhlimista. Haantie yritti vielä kerran päästä sisään ravintolaan ja turhan yrityksen jälkeen hän jäi ravintolan ulkopuolelle odottamaan. Tämän jälkeen hän katosi jäljettömiin. Maarit Haantiestä teki ilmoituksen poliisille hänen tyttärensä, koska hänen äitinsä ei ollut saapunut sovitusti hoitamaan tyttärensä lasta. Tyttären mukaan Maarit Haantiellä ei ollut tapana jättää väliin sovittuja tapaamisia etenkin, kun kyseessä oli hänen lapsenlapsensa. 

Tytär kävi tekemässä poliisille katoamisilmoituksen äidistään, mutta poliisi kieltäytyi ottamasta ilmoitusta vastaan, koska arveli, että Maarit tulee muutaman päivän päästä takaisin ryyppyreissultaan. Muutenkin poliisin on odotettava tietty aika ennen kuin varsinaisiin toimiin voidaan ryhtyä. Haantien tyttären mukaan poliisi oli suhtautunut hänen äitinsä katoamiseen vähätellen ja jopa loukkaavaan sävyyn. Tytär arvelee, että syynä oli hänen äitinsä päihdeongelma ja raju menneisyys. 

(Pieni lapsi menetti isoäitinsä, kun Maarit Haantie katosi elokuussa 1993 ravintola Zapatan edestä. Häntä ei ole koskaan löydetty.)

Varmaa tietoa Haantien liikkeistä katoamisyönä ei ole. Hänen laukkunsa löytyi myöhemmin hyvinkääläisestä ravintola Martinasta ja ravintolahenkilökunnan mukaan kyseisestä ravintolasta oli poistettu voimakkaan humalatilan takia Maarit Haantietä muistuttava nainen. Varmoja baarin työntekijät eivät kuitenkaan asiasta olleet ja voihan olla, että Maaritin käsilaukun oli tuonut Martinaan joku muu kuin Haantie itse. Uutena tietona on selvinnyt, että Maarit Haantie olisikin päässyt sisään Zapataan ja poistunut sieltä myöhemmin kahden miehen kanssa läheiseen pubiin ennen kuin palasi takaisin Zapataan. Tuolloin häntä ei oltu päästetty enää sisään ravintolaan voimakkaan humalatilan takia. 

Poliisi kiinnostui tapauksesta ja tutkijat olivat sitä mieltä, että tapaukset liittyivät toisiinsa. Tutkijoiden mielenkiinto kohdistui mieshenkilöön, joka oli tarjonnut 1980- ja 1990-luvulla kyytiä naisille Riihimäki-Järvenpää-Hyvinkää- akselilla. Hurjimman tarinan mukaan samainen mies olisi käyttäytynyt uhkaavasti veitsen kanssa ravintola Zapatan edustalla Järvenpäässä ennen Maarit Haantien katoamista. Ylen Kadonneet- sarjassa esitetty jakso Maarit Haantiestä keräsi paljon katsojia ja poliisi sai myös paljon uusia vihjeitä. Väitettiin jopa, että epäilty automies olisi liikkunut samoilla seuduilla vielä vuonna 2005 tai 2006. Täyttä varmuutta tämän jutun paikkansapitävyydestä ei kuitenkaan ole. 

 

 

(Kyyditettiinkö Maarit Haantie Hausjärven hiekkakuopalle 13.8.1993?)

 

Järvenpään sarjamurhaaja

Poliisi oli vakaasti sitä mieltä, että Maarit Haantien katoaminen liittyi Hausjärven hiekkakuoppien tapahtumiin. Mitään yhdistävää tekijää poliisit eivät ole tutkinnallisista syistä antaneet julkisuuteen. Joka tapauksessa Haantien katoamista on alun jälkeen tutkittu henkirikoksena. Tapaukset liittävät toisiinsa ennen kaikkea se, että oletetun tekijän kohteena olivat tummatukkaiset ja alkoholisoituneet naiset. Oliko tekijän äiti ollut tummatukkainen alkoholisti, joka jatkuvasti laiminlöi lastaan? Lisäksi tapauksia punoo yhteen se, että kaikkien tapausten yhdistävä tekijä on tavalla tai toisella ollut Riihimäki. Kaikki naiset olivat joko saapuneet Riihimäeltä Järvenpäähän tai menossa sinne päin. Tämä saattoi johtua traumaattisesta lapsuudesta ja huonosta äitisuhteesta. 

Erikoista tapauksesta kuitenkin tekee sen, että mistä tekijä tiesi esimerkiksi Lukkarisen ja Haantien olevan alkoholisoituneita eikä pelkästään humalassa tapahtumahetkellä? Olisiko hän tiennyt tai tunnistanut heidät jostain? Poliisi epäili tekijäksi tapahtuma-aikana noin 30-40- vuotiasta miestä, jolla oli huonot välit vaimonsa kanssa. Voidaan olettaa, että hän oli eronnut vaimostaan ja asui yksin. Tekijä tunsi myös varmasti erittäin hyvin hiekkakuoppien maaston, koska paikalle oli vaikea löytää ilman paikallistuntemusta. 

 

 

(Kuka oli mystinen automies? Oliko hän kenties polisiin vanha tuttu?)

 

 

Mies saattoi asua myös tekopaikan lähistöllä, jolloin hänen oli helpompi operoida alueella ja pitää tilannetta ikään kuin hallussaan. Tekijä saattoi hallita myös ison eläimen anatomian esimerkiksi metsästysharrastuksen tai työn kautta. Voidaan olettaa, että miehellä oli varsin vähän sosiaalisia suhteita. Varmaa se ei kuitenkaan ole, sillä kuuluisissakin rikostapauksissa murhaajat voivat olla myös tavallista elämää viettäviä "tavallisia" miehiä.

Hellua kyydinnyt mies ei ollut ilmeisesti esitellyt itseään eikä paljastanut itsestään juuri mitään merkittävää. Hän olikin vaikuttanut sulkeutuneelta. Takapenkillä ollut lastenistuinkin saattoi olla hämäystä luottamuksen herättämiseksi. Varmuudella ei voi myöskään sanoa, että kyseinen kyyditsijä olisi liittynyt Lukkarisen murhaan ja Haantien katoamiseen. Toisaalta on mahdollista, että kyyditsijä oli aloittelemassa tekojaan ollakseen myöhemmin valmis tekemään henkirikoksen. Hellun ja edellämainitun naisen kyyditseminen oli alkusoitto.

Poliisi oli vuonna 2008 toiveikas tapauksen selviämisestä. Julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan poliisi olikin suorittanut pidätyksiä vuonna 2011. Kuulusteluista ei ole paljonkaan kerrottu julkisuuteen, mutta ilmeisesti pidätettynä on ollut henkilö, joka liikkui 1990- luvulla japanilaisvalmisteisella henkilöautolla. Hänellä oli vaikeuksia solmia tavallisia naissuhteita ja hän oli aikaisemmin ollut tekemisissä poliisin kanssa väkivaltaisen käytöksen takia. Mitään ratkaisevaa ei kuitenkaan ilmennyt ja tapaus on edelleen mysteeri. Vai onko niin, että poliisi tietää tekijän, muttei voi todisteiden puuttuessa osoittaa häntä varmasti syylliseksi?

Tekijän eduksi pelaa aika. Osa todistajista on jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen ja teknistä näyttöä on vaikea enää saada. Poliisi kuitenkin tutkii tapausta edelleen ja uusia vihjeitä tapauksen tiimoilta tulee vieläkin. Myös tekijäehdokkaita esitellään rikosaiheisilla nettifoorumeilla. Järvenpään "sarjamurhaaja" näyttää lopettaneen tekonsa. Säikäyttikö poliisin aktiivisuus hänet ja oliko kuulustelu liian kova koettelemus? Vai saavuttiko hän vuonna 1993 täyttymyksensä? Poliisin mukaan tekojen päättymisen selittää se, että tekijä on muuttanut pois paikkakunnalta, lopettanut tekonsa tai kuollut. 

 

Tämän tietää vain yksi. Se kun tulee viimeisenä...

https://fi.wikipedia.org/wiki/Hausj%C3%A4rven_hiekkakuoppasurmat

https://murha.info/rikosfoorumi/viewtopic.php?f=15&t=12405&sid=05689021ff3f71512ef34351d699e5a9

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/331b1609-1690-486c-a28f-a2df6f6e58d9

 

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2008/09/17/kadonneet-maarit-haantie

 

http://www.hejac.com/forum/viewtopic.php?t=43

 

Ulla-Maija Poussun surma 1984

Helsingin seudulla tapahtui 1970- ja 1980- luvulla naissurmia, joiden tekijää ei koskaan saatu kiinni. Ehkä tunnetuimpia tapauksia ovat Helsingin kellarisurmat, joissa uhrit löytyivät kuoliaaksi kuristettuina asuintalonsa kellaritiloista. Heille oli tehty seksuaalista väkivaltaa. Kesäkuussa 1984 surmattiin Helsingin Oulunkylässä Ulla-Maija Poussu. Koirankävelyttäjät löysivät Poussun verisen ruumiin ulkoilupolun vierestä. Hänelle oli tehty seksuaalista väkivaltaa ja uhria oli poliisin mukaan hakattu jollakin tylpällä esineellä päähän. Silminnäkijät olivat nähneet Ulla-Maija Poussun kävelemässä murhapaikan lähettyvillä edellisenä yönä. Murhaajaa ei koskaan tavoitettu. 

Ulla-Maija Poussu, 31, oli kotoisin Posion seudulta ja hän oli muuttanut Helsinkiin joitakin aikoja ennen kuolemaansa. Poussu liikuskeli epämääräisissä porukoissa ja hänet oli nähty liikkuvan Itä-Pasilan ja Patolan ryyppyremmeissä. Poliisille tuotti vaikeuksia selvittää Poussun liikkeitä hänen epäsäännöllisten elämäntapojensa vuoksi. Poussu oli ammatiltaan koneapulainen, muttei ollut ansiotöissä juuri ollenkaan. Lisäksi murhan tultua julkisuuteen moni samoissa ryyppyporukoissa liikuskellut henkilö joko kieltäytyi puhumasta tai hävisi paikalta, koska ei halunnut joutua tekemisiin virkavallan kanssa. 

Vain vähän aikaisemmin oli samalla seudulla surmattu Elsa Argillander, joka oli ollut palaamassa kotiin linja-autolla herätyskokouksesta 1.1.1983. Hänet pahoinpideltiin kuoliaaksi. Argillanderin surmapaikka sijaitsi lyhyen etäisyyden päässä Poussun surmapaikasta. Poliisin mukaan teoilla ei ollut yhtäläisyyttä toisiinsa. Tämä ei kuitenkaan ole estänyt puheita sarjamurhaajasta ja seksimurhaajasta. Myös Argillanderin murhaaja on tavoittamatta. Murhien ajankohdassa ja tekotavoissa on yhtäläisyyksiä Helsingissä tapahtuneisiin niin sanottuihin kellarisurmiin, joissa tekijä oli käyttänyt raakaa seksuaalissävytteistä väkivaltaa uhreihinsa. Onerva Ketolan surman yhteydessä vuonna 1981 mahdollisesta tekijästä saatiin myös tuntomerkit ja Helsingin seuduilla naiset kertoivat miehestä, joka oli puoliväkisin pyrkinyt yöaikaan kerrostalon portaikkoon naisten perässä. Olisiko sama henkilö liikkunut myös Oulunkylässä ja seuraillut yöaikaan liikenteessä olevia naisia? 

(Ulla-Maija Poussu surmattiin kesäkuussa 1984 Helsingin Oulunkylässä.)

Tappajan Jäljillä: Son Of Samin tapaus 1976-1977

Tässä tapauksessa tutustutaan pahamaineisen Son Of Samin tapaukseen. Son Of Samiksi ristitty murhaaja terrorisoi New Yorkin katuja vuosina 1976-1977. Tapaus sai aikaan valtaisan ajojahdin ja samalla keskustelua herätti kysymys katujen turvallisuudesta. Murhista pidätettiin 10.8.1977 David Berkowitz, joka väitti toimineensa paholaisen riivaamana. Tappokäskynsä hän olisi saanut paholaiskoiralta, jonka isäntä Sam Carr asui Berkowitzin naapurissa. Son Of Sam tappoi kaikkiaan 6 ihmistä ja haavoitti kymmentä uhriaan. David Berkowitz tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen ja kaikki hänen ehdonalaisanomuksensa on hylätty tähän päivään mennessä. Son of Samin tapaus avattiin uudelleen 1996. 

Tappajan jäljillä

(Poliisin julkaisema piirros Son Of Sam- nimisestä murhaajasta.) 

 

 

 

 

Donna Lauria ja Jody Valentini istuivat autossa 29.7.1977 paikallisen yökerhon lähettyvillä, kun tuntematon mies lähestyi heitä. Mies otti paperipussista aseen ja alkoi ampua. Lauria kuoli välittömästi ja Valentini haavoittui. Tekonsa suoritettuaan mies poistui nopeasti paikalta. Son Of Sam oli iskenyt ensimmäistä kertaa. Murhaaja suoritti tekonsa 44. kaliperisella Magnum- revolverilla. Hän iski pariskuntien ja erityisesti tummahiuksisten naisten kimppuun. Poliisi aloitti murhaajan ajojahdin tammikuussa 1977, kun Son of Sam ampui Christine Freudin ja John Dielin autoonsa. Diel selvisi hengissä, mutta Freund kuoli saatuaan kaksi osumaa. Poliisi yhdisti tapaukset toisiinsa murha-aseen ja silminnäkijälausuntojen perusteella. Tuntomerkkien lisäksi tapahtumiin yhdistettiin keltaisenvärinen todennäköisesti Volkswagen- merkkinen henkilöauto, jossa murhaajaa muistuttava henkilö oli istunut ennen murhia. 

Murhaaja yllätti nuoria pariskuntia autoissaan, mutta uhreista Donna DeMasi ja Joanne Lumino ammuttiin Luminon kotitalon kuistille. Lisäksi Virginia Voskerichian surmattiin lähietäisyydeltä, kun surmaaja tappoi hänet kadulle päähän kohdistetulla laukauksella. Merkittävää on, että osa uhreista ammuttiin muutamalla tarkalla laukauksella, kun taas toisissa tapauksissa murhaaja ampui uhrejaan summittaisesti ikäänkuin paniikissa. 

Poliisi laittoi tässä vaiheessa myös merkille, että murhaajan tuntomerkit vaihtelivat. Joidenkin silminnäkijälausuntojen mukaan epäilty ampuja olisi ollut "naismainen", kun taas toisten tuntomerkkien mukaan kyse olisi ollut keskimittaisesta kolmikymppisestä miehestä, joka oli siististi pukeutunut. Nuoret naiset värjäsivät hiuksiaan vaaleiksi, kun ilmeni, että tappaja vaani juuri tummahiuksia naisia ja pariskuntia. Tappajaa etsittiin kaikkialta ja media uutisoi tapauksesta suurin otsikoin. Vääriä ilmiantojakin tehtiin. Eräs kummallisesti käyttäytynyt mies pahoinpideltiin hautuumaalla, koska häntä luultiin erehdyksessä murhien tekijäksi. 

Paholaiskoira 

Alexander Esau ja Valentina Suriani istuivat Surianin autossa aamuyöllä 17.4.1977, kun murhaaja yllätti nuoren kaksikon yön pimeydessä. Hän ampui molempia uhreja kaksi kertaa ja poistui välittömästi paikalta. Suriani kuoli välittömästi ja Esau myöhemmin sairaalassa. Poliisi löysi murhapaikalta kirjeen, joka annettiin myöhemmin julkisuuteen. 

"I am the Son Of Sam... I am a little brat. Go out and kill, commands father Sam...

I like to hunt... 

I'll be back... I'll be back."

Poliisille osoitettu kirje ruokki entisestään käsitystä yksinäisestä mielipuolesta. Hän kuvaili itseään "pikku kakaraksi", joka totteli isäntänsä käskyjä. Toukokuussa 1977 Daily Newsin toimittaja Jimmy Breslin sai kirjeen, jonka kirjoittaja väitti olevansa Son Of Sam. Kirje alkoi pahamaineisilla sanoilla: 

"Hello from the gutters of N.Y.C. which are filled with dog manure, vomit, stale wine, urine and blood. Hello from the sewers of N.Y.C. which swallow up these delicacies when they are washed away by the sweeper trucks."

... ja jatkui toteamuksella:

 "I am still here. Like a spirit roaming the night. Thirsty, hungry, seldom stopping to rest; anxious to please Sam." 

Oletetun murhaajan kirjoitus julkaistiin  lehdissä ja sai aikaan valtaisan hysterian. Kirjoittajan tarkoitus oli tietysti pelotella suurta yleisöä, mutta myös antaa viranomaisille ja lehdistölle vaikutelman, että murhaaja pystyi kontrolloimaan heidän toimintaansa uhkailemalla seuraavalla murhatyöllä. Kirjeiden kirjoittajan alkuperästä ei ole varmaa tietoa. Ne eivät välttämättä olleet saman henkilön käsialaa.

 

(Murhaaja lähetti poliisille ja lehtitoimittajille kirjeen.)

 

Suuren huomion lisäksi New Yorkin asukkaat kohdistivat ankaraa kritiikkiä poliisia ja kaupungin päättäjiä kohtaan. Asukkaat pelkäsivät kulkea pimeillä kaduilla sähkökatkoksien vaivaamassa kaupungissa ja New Yorkin pormestari Abraham Beame antoi jopa määräyksen poliisille varoittaa yömyöhään ulkona kuhertelevia pariskuntia ja hätistää heidät tiehensä. Partureille riitti työtä, kun nuoret naiset leikkuuttivat hiuksensa lyhyeksi tai värjäsivät ne vaaleiksi. Vaaleat peruukit menivät hyvin kaupaksi. New Yorkin kaupunki oli kauhun vallassa ja poliisilta kului valtavasti resursseja sarjamurhaajan jahtaamiseen. Poliisipartiot määrättiin tarkkailemaan öisiä katuja. Oletetun murhaajan käyttämää Fordia tai Volkswagenia etsittiin satojen poliisien voimin. Tuloksetta. 

Kultti 

Son Of Samin viimeinen uhri oli Stacy Moskowitz. Hänet surmattiin päähän tähdätyllä laukauksella 31.7.1977. Moskowitzin sulhanen, Robert Violante menetti toisen silmänsä, mutta selvisi hengissä. Pariskunta oli pysäköinyt autonsa Bach Beachille lähelle kaupungin puistoa. Koiraa kävelyttämässä ollut nainen näki nuoren miehen murhapaikan lähettyvillä. Mies oli katsellut häntä vain hetkeä ennen laukauksien kajahtamista. Cacilia Davis oli myös pannut merkille, että poliisi oli laittanut sakkolapun epäilyttävästi käyttäytyneen miehen auton tuulilasiin. Auto kuului David Berkowitzille. 

Etsivät John Falotico ja William Gardella pidättivät David Berkowitzin 10.8.1977 hänen asuntonsa edustalla Yonkersin kaupungiosassa. Berkowitzin hallusta löytyi kivääri, ammuksia, karttoja murhapaikoista sekä Bulldog- merkkinen revolveri, joka sopi murha-aseeksi. Berkowitz oli hymyillyt ja sanonut ystävällisellä äänellä häntä pidättämään saapuneille poliiseille:

"No nyt saitte minut kiinni. Mikä teillä kesti niin kauan?"

(David Berkowitz pidätettiin 10.8.1977. Hän tunnusti olleensa Son Of Sam. ) 

David Berkowitz tunnusti olevansa takaa-ajettu murhaaja 11.8.1977. Hän oli omien sanojensa mukaan toiminut naapurinsa Sam Carrin labradorin noutajan käskyttämänä. Koira oli Berkowitzin mukaan muinainen paholainen, joka käski häntä tappamaan ihmisiä. Berkowitzin asunnosta löytyi lisäksi päiväkirja, jossa hän tunnusti myös sytyttäneensä lähes 1400 tulipaloa ympäri kaupunkia. David Berkowitz määrättiin oikeuden istuntoon puolustuksen vastustuksesta huolimatta. Mielentilatutkimuksen mukaan David Berkowitz oli tehnyt tekonsa täydessä ymmärryksessä.

David Berkowitz tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Hän yritti ennen tuomiotaan väittää, että kertomukset paholaiskoiran tappokäskyistä olivat hölynpölyä. Berkowitz yritettiin tappaa vuonna 1979 vankilassa. Hän kääntyi uskoon vuonna 1987. Berkowitz on sittemmin kertonut viranomaisille, ettei ollut syyllinen kaikkiin murhiin. 

Yleinen syyttäjä John Santucci ja poliisit Mike Novotny sekä Richard Johnson olivat sitä mieltä, että David Berkowitz ei toiminut yksin. Viranomaisten mukaan silminnäkijälausunnoissa oli aivan liikaa ristiriitoja ja lisäksi tapahtumien ajoitus oli pielessä. Moskowitzin ja Violanten ampujan tuntomerkit eivät täsmänneet lainkaan Berkowitzin tuntomerkkien kanssa. Hänen olisi ennen ampumista pitänyt vaihtaa vaatteensa. Tämä ei voinut pitää paikkaansa, sillä vaatteiden vaihtoon olisi jäänyt aikaa vain muutama minuutti. Richard Johnsonin mukaan ampujan ulkonäkö, pituus ja vaatetus vaihteli liikaa. Näin ollen murhapaikalla täytyi olla joku muu kuin David Berkowitz. 

Berkowitz itse nimesi ampujiksi saatanallisen kultin jäsenet, jotka olivat paikan päällä jokaisen murhan tapahtuessa. Kultin jäsenistä Berkowitz nimesi John ja Michael Carrin, jotka olivat paholaiskoiran omistaneen Sam Carrin poikia. He olivat Berkowitzin mukaan olleet mukana murhien suunnittelussa ja toteutuksessa. Berkowitz oli liittynyt kulttiin vuonna 1975 ja hänet oli määrätty olemaan paikalla murhien aikoihin. John ja Michael Carr eivät olleet elossa enää vuonna 1980.

Myös toimittajat John Hockenberry ja Maury Terry olivat tehneet omia päätelmiään Son Of Samin tapauksesta. Terry kirjoitti tapauksesta kirjan Ultimate Evil, jonka uusintapainos ilmestyi vuonna 1999 vähän sen jälkeen, kun murhien tutkinta aloitettiin uudelleen. Uusi tutkinta lopetettiin, kun mitään uusia löydöksiä tai todisteita ei tarttunut tutkijoiden haaviin. 

... Son Of Samin uhrien muistolle... 

29.7.1976

Donna Lauria, 18. Kuoli. 

Jody Valenti, 19. Haavoittui. 

23.10.1976

Carl Denaro, 20. Haavoittui. 

Rosemary Keenan, 18. Selvisi vahingoittumatta. 

27.11.1976

Donna DeMasi, 16. Haavoittui. 

Joanna Lomino, 18. Haavoittui. 

30.1.1977

Christine Freund, 26. Kuoli. 

John Diel, 30. Selvisi vahingoittumatta. 

8.3.1977

Virginia Voskerichian, 19. Kuoli. 

16.4.1977

Valentina Suriani, 18. Kuoli.  

Alexander Esau, 20. Kuoli.

25.7.1977

Salvatore Lupo, 20. Haavoittui

Judy Placido, 17. Haavoittui

31.7.1977

Bobby Violante, 20. Haavoittui.

Stacy Moskowitz, 20. Kuoli

Kiinnostavaa luettavaa:

Maury Terry: Ultimate Evil.

Ultimate Evil löytyy myös Youtube- podcastina: https://www.youtube.com/watch?v=Wi5nzwBFHHs

Kyllikki Saaren Arvoitus osa 3: Mitä tapahtui Isojoella vuonna 1953?

Kyllikki Saaren murha on ehkä kuuluisin suomalainen selvittämätön henkirikos. Tässä jutussa hahmotetaan Kyllikki Saaren tapauksen tapahtumaketjua toukokuun katoamisesta suohaudan paljastumiseen asti. Suohaudan paljastuttua tutkijan kiinnittivät huomiota siihen, että Kyllikki Saari olisi raiskattu. Lisäksi tutkijoiden mielenkiinnon herätti Kyllikin suohaudan lähellä sijaitseva ojatyömaa, jonka työmiehet eivät olleet havainneet paikan päällä mitään epäilyttävää, vaikka erään metsänvartijan koira oli hurjistunut suohaudan lähistöllä. 

(Kyllikin suohauta paljastui 11.10.1953 suuretsintöjen jälkeen. Murhaaja oli kaivanut suohaudan taitavasti ja käynyt erittäin todennäköisesti parantelemassa kätköjään myöhemmin. Murhaaja myös osallistui mitä ilmeisemmin etsintöihin ja se antoi hänelle mahdollisuuden johtaa etsintäjoukkoja harhaan ja tarkkailla tilannetta.)

Mitä tapahtui Isojoella vuonna 1953? 

Kyllikki Saari oli 17-vuotias uskovainen tyttö, joka oli palaamassa kotiin hartaustilaisuudesta toverinsa Maija Yli-Hietalan kanssa sunnuntai-iltana 17.5.1953. Saavuttuaan Isojoen meijerin tienhaaraan noin klo 22.00 toverukset erosivat. Ennen tätä Kyllikki kertoi pelkäävänsä kotimatkaa, jolloin Yli-Hietala oli pyytänyt Kyllikkiä jäämään luokseen yöksi. Kyllikin pelko oli perusteltu, koska hänen 6 kilometrin pituinen kotimatkansa Kauhajoen Päntäneentietä pitkin kulki synkän metsätaipaleen halki. Lisäksi kylän naisia oli ahdisteltu saman reitin varrella kevään 1953 aikana. Kyllikki Saari kieltäytyi Maiju Yli-Hietalan tarjouksesta ja lähti polkemaan meijerin risteyksestä kohti kotia. Perille hän ei koskaan saapunut.

Kyllikki katoaa

Kyllikin isä Eino Saari teki katoamisilmoituksen nimismies Eino Sipilälle 19.5.1953, koska Kyllikki Saari ei ollut saapunut työpaikalleen kirkkoherranvirastoon. Viranomaiset suhtautuivat asiaan vakavasti, koska Kyllikillä ei ollut tapana kadota tällä tavalla. Ensimmäiset maastoetsinnät suoritettiin Kyllikin kotitaipaleen varrella kaksi päivää katoamisen jälkeen. Etsintöihin osallistui 600 henkeä, mutta mitään ei löytynyt. TVH:n työntekijä Jaakko Lähteenmäki oli pyöräillyt Kyllikkiä vastaan kello 22 jälkeen noin 1,5 kilometriä meijerin tienhaarasta. Tilallinen Oskari Forsby ja hänen poikansa olivat havainneet samalla paikalla kamppailun jälkiä maanantaiaamuna klo 7 aikoihin. Molemmin puolin maantietä havaittiin runsaasti jalanjälkiä sekä polkupyörän renkaanjälkiä. Samassa kohdassa tienreunassa oli halkopino. Samalla paikalla kerrotaan havaitun myös lasinsiruja, mutta tästä tutkijat eivät olleet aivan varmoja. Kesän 1953 aikana viranomaisille tehtiin havainto kermanvärisestä Ford-merkkisestä autosta, joka olisi ajanut pitkin Päntäneentietä.

Autokuskeja ja autonomistajia haastateltiin, mutta kukaan ei ollut ajanut autolla kyseistä etappia pitkin Kyllikin katoamisyönä. Erään silminnäkijälausunnon mukaan auton peräkontista olisi pilkottanut esiin polkupyörän takarengas. Kesäkuussa tutkimusten johtoon siirtyi komisario Axel Skogman, joka tutki tapausta murhana.

Heinäkuussa kaksi marjastajaa löysivät Kyllikin pyörän suonsilmäkkeestä Lellulaaksosta 1,5 km:n päästä katoamispaikalta. Löytöpaikka sijaitsi lähellä Isojoen meijerin tienhaaraa. Lellulaakso oli lähes läpipääsemätöntä korpea, joten kätkijä tunsi paikan hyvin. Pyöränventtiilit oli tyhjennetty ja ohjaustanko käännetty rungon suuntaiseksi. Syyskuussa jutun tutkimukset keskittyivät Kaarankajärvelle, jossa oli tapahtunut jotain outoa Kyllikin katoamisyönä. Eri todistajat olivat kuulleet naisen avunhuutoja ja pistoolinlaukauksia. Lisäksi outoja kulkijoita oli havaittu aution Kaarankajärven rannalla. Naarauksissa etsijöiden käteen ei kuitenkaan tarttunut muuta kuin mutaa ja sammakoita.

Suohauta paljastuu  

Lokakuussa Kyllikin katoamisesta oli kulunut melkein puoli vuotta eikä tytön kohtalosta ollut aavistustakaan. Talven lähestyessä viranomaiset päättivät suorittaa vielä yhden etsinnän Kyllikin katoamispaikalla. Valtteri Mäkelä löysi Kyllikin oikean jalan kengän 10.10.1953 tehdyssä etsinnässä. Kengästä löytyi Kyllikin rikkirevitty kaulahuivi ja miesten sukka, joka oli poikkileikattu sekä sidottu mustalla villalangalla. Kenkä oli luultavasti tuotu löytöpaikalleen vasta kesän aikana, koska aikaisemmissa etsinnöissä sitä ei oltu löydetty. Seuraavana päivänä 11.10.1953 käynnistyi toinen suuretsintä. Ilmari Hietaoja kiinnitti huomiota kuivuneeseen männynnäreeseen. Näre kiskaistiin pois ja huomattiin, että näre oli tyvestä kömpelösti teroitettu. Näreen alta paljastui pahoin maatuneen Kyllikki Saaren ruumis. Etsintäketju pysäytettiin ja paikalle kutsuttiin lääninlääkäri O. Hokkanen ja Axel Skogman.

(Kyllikki Saaren suohaudalla riittää kävijöitä. Paikalle on pystytetty tienviitta ja tien viereen on raivattu parkkipaikka.Kuva vuodelta 2012.)

 

Kyllikki Saaren kuolinsyyksi ilmoitettiin tukehtuminen, ei kuitenkaan kuristaminen. Lisäksi todettiin, että Kyllikin kasvot oli murskattu raskaalla esineellä, kuten lapiolla tai rautakangella. Lääkärin mukaan kivenisku ei olisi voinut aiheuttaa kyseisiä vammoja. Lisäksi julkisuuteen pääsi tieto, jonka mukaan Kyllikki oli raiskattu. Kyllikin ruumiin kätköpaikan läheisyydessä oli ollut kesän aikana ojatyömaa, mutta työmiehet eivät olleet huomanneet paikalla mitään epäilyttävää. Ei silloinkaan kun erään metsänvartijan koira oli saanut tapahtumapaikalla sellaisen hepulin, että se piti laittaa talutusnuorasta kiinni puuhun. Lisäksi ojatyömaalla oli työskennellyt kesän ajan henkilö, joka ei kuitenkaan ollut ottanut työstään minkäänlaista korvausta. Miksi? Tutkijat olivat myös varmoja siitä, että murhaaja oli käynyt parantelemassa Kyllikin hautaa kesän ja syksyn aikana. Murhaaja oli myös todennäköisesti merkinnyt haudan näreellä vasta, kun Kyllikin ruumis oli maatumassa.

Poliisi kuulusteli kaiken kaikkiaan 500 henkilöä, mutta murhaa ei koskaan virallisesti ratkaistu. Viralliset tutkimukset lopetettiin vuonna 1956.

Vai oliko ratkaisu kuitenkin lähellä?

Kyllikki Saaren Arvoitus Osa 2: Arvo ja Vihtori

Palaamme jälleen Isojoelle Kyllikki Saaren tapauksen pariin. Isojokisista Arvosta ja Vihtorista löytyy runsaasti mainintoja Kyllikki Saaren murhan esitutkintamateriaalissa. Molempien miesten alibi oli heikolla pohjalla ja lisäksi Vihtori tunnusti epäsuorasti olleensa tapahtuma-aikaan murhapaikalla. Poliisilla oli miehiä vastaan vahvoja aihetodisteita, mutta lopullinen tekninen näyttö jäi saamatta. Asiasta enemmän kiinnostuneet löytävät Arvon ja Vihtorin sukunimet helposti netin syövereistä. 

Kyllikin takiako te olette tulleet minua hakemaan?

Helsingin Sanomat uutisoi Vihtorin pidätyksestä seuraavasti 23.10.1953:


"Poliisit ovat pahoillaan siitä, että eräässä lehdessä julkaistiin eilen Isojoella kuulusteluja varten pidätetyn työmies Vihtorin nimi ja saatettiin näin hänet ja hänen omaisensa ikävään valoon. Vihtorin uskotaan tietävän jotain asiaan liittyvää. Poliisit ovat juttua tutkiessaan ottaneet huomioon, että rikollinen voisi olla vajaaälyinen. Koska Vihtori osoittautui tällaiseksi, hänen edesottamuksiaan ryhdyttiin tutkimaan. Pidätetyn äiti ja veli todistivat Vihtorin puolesta. Hän nukkui rikospäivän iltana jo kello 19.00 ja oli niin vahvasti alkoholin vaikutuksen alaisena, ettei olisi voinut suorittaa mitään rikosta. Vihtori tunnetaan Isojoella siivona miehenä, joka ei ole aiheuttanut kenellekään mitään häiriötä, vaikka käyttääkin joskus alkoholia. Isojoella ollaan sitä mieltä, että Vihtori on syytön. Hän on tavallisen näköinen, lähes 40-vuotias mies, joka asuu veljensä ja äitinsä kanssa. Vihtorin esiintymisessä ei ole mitään huomiota herättävää. Hänen sukunsa tunnetaan työteliäinä ja kunnollisina ihmisinä. Paikkakuntalaiset ovat hämmästyneitä, koska Vihtorin  ei tiedetä osoittaneen mitään kiinnostusta toista sukupuolta kohtaan."

Uutisessa mainittu Vihtori oli tapahtuma-aikaan 38- vuotias isojokinen työmies, joka kärsi jonkinlaisista mielenterveysongelmista. Vihtori oli ollut töissä ojatyömaalla, joka sijaitsi lähellä suohautaa, josta Kyllikki löydettiin lokakuussa 1953. Samaisella ojatyömaalla työskenteli myös Vihtorin lankomies Arvo. Vihtorin ja Arvon kotipaikka sijaitsi 2-3 kilometrin päässä Kyllikin suohaudalsa. Vihtori oli joutunut hoitoon ilmeisesti ensimmäisen kerran talvisodassa yritettyään haavoittaa itseään kotilomansa aikana. Toisin kuin lehtijutussa mainitaan, niin Vihtori oli tunnettu naisten ahdistelijana paikkakunnalla. Hänen tiedettiin tiirailleen kylän naisia saunan ikkunoista. Lisäksi Vihtori oli yrittänyt tunkeutua humalassa erään naisen kotiin, kun oli saanut tietää, että naisen aviomies ei ollut kotona. Vihtori oli myös ahdistellut erästä Isojoen pappilassa työskennellyttä naista väijymällä häntä pappilaan kulkevan tien varressa.

Helsingin Sanomien uutisessa mainittu sukulaisten selittämä alibi oli hataralla pohjalla. Vihtori oli vaihdellut kertomustaan kuulustelussa eikä osannut suoraan sanoa missä oli ollut Kyllikin katoamisen aikoihin. Kaiken lisäksi Vihtori oli epäsuorasti tunnustanut olleensa ojatyömaalla samana yönä, jona Kyllikki katosi. Silminnäkijänlausunnon perusteella Vihtori oli myös nähty liikkeellä katoamispäivän iltana kello 20.00. Hän oli ollut liikenteessä polkupyörällä polkien pitkin samaa tietä kuin Kyllikki Saari paria tuntia myöhemmin. Vihtori ei siis ollut kotonaan nukkumassa humalaansa pois toisin kuin sukulaiset lehtijutussa antavat ymmärtää. Oman kertomuksensa mukaan Vihtori oli ollut edellisenä päivänä eli lauantaina juopottelemassa Isojoen kylällä.

(Vihtorin kuva sotaväestä.)

Vihtorin pidätys

Poliisi ei ollut aluksi juurikaan kiinnostunut Vihtorista Kyllikin suohaudan paljastumisen aikoihin. Heidän mielestään Vihtori ei kykenisi murhaamaan ketään ja paljastaisi vain itsensä puheillaan. Vasta kun Vihtori alkoi puhumaan outoja, hänet otettiin kuulusteluun. Muutakin outoa juttuun liittyvää oli tapahtunut. Eräs isojokinen mies oli pahoinpidelty tapauksen tiimoilta, koska hän oli kuulustelussa väittänyt nähneensä Vihtorin murhapaikan tietämissä Kyllikin katoamisen aikoihin. Lisäksi Vihtori oli tunnustanut tappaneensa Kyllikin, kun häntä oli tultu noutamaan kotoa juopumuksen takia. Vihtori oli aluksi kysynyt häntä noutamaan tulleilta poliiseilta: "Sen Kyllikin takiako te olette tulleet?". Tämän jälkeen hän oli alkanut itkeä ja sanonut: "Kyllä minulla sitten riittääkin istumista!". Vihtori pidätettiin 23.10.1953 ja pysyi pidätettynä kaikkiaan kaksi viikkoa, jonka jälkeen hänet lähetettiin mielentilatutkimukseen. Vihtori käyttäytyi kuulusteluissa sekavasti ja 24.10 pidetty kuulustelu oli keskeytettävä Vihtorin hourupäisen käytöksen takia. Poliisi epäili jo tässä vaiheessa, että Vihtori joko teeskenteli tai oli käsketty käyttäytymään kuin hullu. Vihtori lähetettiin mielentilatutkimukseen Mustasaaren sairaalaan, koska poliisi halusi varmistaa hänen puheidensa paikkansapitävyyden.

Vihtori käyttäytyi sairaalassa kummallisesti. Hoitohenkilökunnan mielestä Vihtorin käytös oli mielenterveyspotilaalle erikoisen normaalia silloin, kun lääkäriä tai hoitajaa ei ollut paikalla. Sairaalan henkilökunta oli tarkkaillut Vihtorin käytöstä ja pannut merkille, että hänen käytöksensä muuttui sekavaksi pääasiassa silloin, kun joku henkilökuntaan kuuluva saaapui paikalle. Tosin Vihtori oli alkanut oudosti tanssahtelemaan ja hihittelemään nähdessään huoneessa naisen kuvan. Ylihoitajalle Vihtori oli osoittanut sukupuolielimiään ja käskenyt leikkaamaan ne pois, koska "ei saisi niillä mitään hyvää aikaan". Vihtori oli myös epäsuorasti tunnustanut hoitajalle tappaneensa Kyllikki Saaren.

(Vihtori hoidossa. Kuva on todennäköisesti Mustasaaren sairaalasta, jossa Vihtori kävi tutkimuksissa puheidensa takia.)

Lääkärin tutkimuksen aikana Vihtori oli aluksi höpötellyt päättömiä, mutta lääkärin mainitessa Kyllikki Saaren nimen Vihtori oli vakavoitunut ja sanonut: "Mitä sinä siitä Kyllikistä enää jauhat. Lopeta jo äijä!" Lääkärin mielestä tämä oli ollut omituista käytöstä. Vihtori oli myös käynyt käsiksi naishoitajaan, kun oli kokeiltu miten Vihtori käyttäytyi naisten läsnäollessa. Ilmeni, että Vihtorilla oli tapana käydä aina tilaisuuden tullen naisiin käsiksi ja ottaa kiinni esimerkiksi naisen paljaasta reidestä. Poliisin mukaan Vihtori alkoi aina käyttäytyä sekavasti, kun puheeksi tuli Kyllikki Saari. Vihtori saattoi ensin kuulustelussa väittää tietävänsä Kyllikin murhaajan, mutta sitten seuraavassa kuulustelussa hän kielsi maininneensa asiasta mitään. Vihtori oli myös aluksi kertonut kuulustelussa, ettei Kyllikin ruumista tulla koskaan löytämään. Myöhemmin hän kielsi maininneensa mitään tällaista.

Vihtori vapautettiin 7.11.1953. Tämän jälkeen Isojoella järjestettiin kansalaiskokous, jonka eräs puhuja oli jo aikaisemmin mainittu Vihtorin lankomies Arvo. Isojoella poliisina 1970-luvulla työskennelleen Pentti Kankaanpään mukaan Arvo oli järjestämässä kansalaiskokouksia ja johdattelemassa mielipiteitä siihen suuntaan, ettei tekijä voinut olla isojokinen. Arvo ei ollut aikaisemmin kiinnostunut avustamaan poliisia millään tavalla, mutta oli Kyllikin ruumiin löytymisen aikoihin omituisen aktiivinen. Hän oli ollut mm. mukana aitaamassa suohautaa ympäröivää maastoa. Pentti Kankaanpään mukaan Arvolla oli rikollista taustaa. Lisäksi myös Vihtori oli aiemmin 1940-luvulla syyllistynyt seksuaalirikokseen.

Tarina jatkuu... 




Lähteet:

Kyllikki Saaren ETP
www.murha.info
Pentti Kankaanpään tutkimukset
Aake Jermo Murha ei vanhene koskaan

Verihelluntai 1960

Bodomjärvi helluntaina 1960

Helluntaina 1960 tapahtui Espoon Bodominjärvellä henkirikos, jonka tekijä on yhä tavoittamatta. Murhaaja surmasi puukkoa ja kiveä käyttämällä telttaan yöpyneet nuoret. Surmansa saivat Irmeli Björklund, Anja Mäki ja Seppo Boisman. Seurueen neljäs jäsen Nils Gustafsson selvisi hengissä hyökkäyksestä. Hänet asetettiin vuonna 2004 syytteeseen ystäviensä murhasta, mutta vapautettiin seuraavana vuonna käräjäoikeuden päätöksellä. Tapaus on on edelleen vailla ratkaisua.

(Poliisi antoi hypnoosikokeiden ja silminnäkijähavaintojen perusteella julkisuuteen "Bodomin miehen" tuntomerkit. Niistä laadittiin kuvassa mm. kuvassa näkyvä piirros.)

Verihelluntai

Murhaaja iski teltassa yöpyvien nuorten kimppuun todennäköisesti aamuyöllä 5.6.1960. Hänen onnistui suorittaa tekonsa kaikessa hiljaisuudessa. Läheisellä rannalla oli onkimassa 14- vuotias Olavi Kivilahti, joka näki tuntemattoman miehen kävelevän murhapaikalta pois päin. Toisten lausuntojen mukaan mies olisi myös juossut tai kiirehtinyt pois paikalta. Murhaaja oli riehunut murhapaikalla silmittömästi puukon ja kiven kanssa. Hän oli käyttänyt aseenaan mahdollisesti myös niin sanottuja kikkapihtejä. Murhan motiivista on keskusteltu paljon. Oliko tekijä saanut sytykkeen nuorten telttailijoiden viattomasta seksuaalisesta leikistä? Vai raivoistuiko hän siitä, että nuoriso oli tullut  paikalle metelöimään ja sotkemaan ympäristöä? Murhapaikalta katosi monenlaista tavaraa, mutta ryöstömurhaksi kolmoissurmaa on hankalaa nimetä. Teon motiiviksi on epäilty myös mustasukkaisuutta. Lääkärinlausunnon mukaan Irmeli Björklundia oli lyöty kuin raivon vallassa puukolla viisitoista kertaa. Anja Mäki oli surmattu kivellä ja hänen kasvonsa oli peitetty ihan kuin tekijä olisi halunnut häivyttää riehumisensa seuraukset. Tekijä oli ilmeisesti myös sotkenut tarkoituksella paikkoja. Miksi?

Murhayönä silminnäkijälausuntojen perusteella otettiin kiinni Luoma- niminen mies. Hän oli kulkenut kyseisenä ajankohtana verisessä paidassa. Luoma oli kuitenkin ollut Otaniemessä murhayönä. Poliisi haravoi murhien paljastuttua niin sanottua Espoon Kilon mottia ja ottivat kiinni lukuisia etsintäkuulutettuja. Oliko tuossa alkoholistien, irtolaisten ja muun epämääräisen aineksen seassa murhaaja, joka osasi esittää tarpeeksi pokerinaamaa kuulustelijoille? Vai asuiko tekijä murhapaikan läheisyydessä ja tunsi seudun hyvin? Oletetaan, että hän oli sodassa traumatisoitunut ja oli rintamalla oppinut käyttämään kiväärin lisäksi myös puukkoa. Hän oli juhlistanut helluntaita viinaksilla ja käynyt tarkkailemassa nuorten touhua telttapaikalla. Yöllä sodan traumat olivat viinan vaikutuksesta heränneet eloon ja hän oli telttapaikalle eksyessään joutunut silmittömän raivon valtaan ja hyökännyt telttaseurueen kimppuun niin kuin oli oppinut tekemään nuorena miehenä rintamalla. Tekonsa tehtyään ja jälkensä peitettyään hän katosi kaikessa hiljaisuudessa paikalta.

(Murhaniemi kuvattuna keskiniemestä kesällä 2012. Bodom on tänä päivänä suosittu virkistys- ja retkeilypaikka. Murhapaikalla vierailee edelleen ihmisiä tutustumassa 60 vuoden takaisen kolmoissurman tapahtumapaikkoihin.)

Bodomin mies


Poliisi käytti hypnoosia murhatutkimuksissa ja ottivat hypnoosikokeeseen sekä onkija Olavi Kivilahden että hengissä selviytyneen Nils Gustafssonin. Kivilahti oli tehnyt havaintonsa hyvässä säässä noin 50 metrin päässä. Lisäksi Gustafsson väitti eräässä haastattelussa nähneensä murhaajan kasvot telttakankaan läpi. Hypnoosikokeiden ja silminnäkijähavaintojen perusteella annettiin julkisuuteen tuntomerkit pyöreäkasvoisesta noin 30-40- vuotiaasta miehestä, jolla oli finnejä otsassa ja poskissa. Bodomin mies oli myös aikanaan murhista epäiltyä Gustafssonia tanakampi. Vaaleapuseroisesta miehestä tehtiin kaikkiaan noin 50 havaintoa, mutta ne eivät johtaneet pidätyksiin. Tämä mies ei murhien jälkeen enää iskenyt Bodomjärvellä tai lähiseuduilla. Kukaan ei tehnyt ilmoitusta pusikoissa kyttääjistä tai retkeilijöitä ahdistelleista henkilöistä. Oliko miestä edes olemassa vai oliko kadonnut tarkoituksella viranomaisia peläten? Hannes Markkula kertoi tosin kirjassaan Bodomin murhat, että murhapaikan tietämissä oli muutama vuosi aikaisemmin nähty kaksi miestä veneilemässä. Heidän tapanaan oli tarkkailla rannalle leiriytyneiden ihmisten touhuja. Murhapaikan tietämissähän nimenomaan oli nähty murhayönä kaksi miestä ongella. Nämä kaksi miestä eivät koskaan ilmoittautuneet poliisille. Lisäksi läheiseltä saunamökillä oli ollut murhien aikaan remonttimies, jonka toimia poliisi on selvitellyt vuosikymmeniä. Oliko hän kenties Bodomin mies?


Tapahtumista on nyt kulunut 60 vuotta. Voisiko tekijä olla vielä elossa vai onko hän jo siirtynyt ajasta ikuisuuteen omatuntonsa jatkuvasti riivaamaana? Tunteeko ja tietääkö poliisi hänen tekonsa? 

Murha ei vanhene koskaan...



Lähteet:

Ei vanhene koskaan- jakso Bodomista Yle Areenassa

Iltalehden artikkeli 60 vuotta tapahtumien jälkeen

Ylen kiinnostava artikkeli Bodomin murhista

Hannes Markkula: Bodomin murhat

Aake Jermo: Murha ei vanhene koskaan